Yksinäisyyden kirous

23. toukokuuta 2007

Olen vasta muutaman viikon ajan ollut kykenevä lähes normaaliin elämään. Leuka on parantunut lääkäreitäkin ihmetyttävällä tavalla, mutta jalasta otettu korvauspala tuottaa ongelmia. Jalka kipeytyy muutaman kilometrin kävelyn aikana, ja siten itselleni niin elintärkeä kunnon hoitaminen ei ole aivan yksinkertaista. Saan kuitenkin olla kiitollinen kokonaistilanteesta.

Elämme aivan erikoislaatuisessa ajassa ja ilmapiirissä. Narsistinen ajattelu on muutaman vuosikymmenen aikana vallannut alaa, ja aivan viime vuosien kokemusten perusteella on nähtävä suorastaan räjähdysmäinen kehitys itsekkyyden alalla. Yhdistyksemme on toiminut nyt noin viisi vuotta ja erilaisia yhteydenottoja on ollut suuri määrä. Jotkut tuntemani ihmiset epäilevät kykyäni ja kestävyyttäni tällaisen asian tiimoilla. Lukuun ottamatta sairauteni aikaa en ole kokenut ahdistuvani mistään keskusteluista tai asioiden selvittelyistä. Rehellisyyden nimessä joudun toteamaan, että tuskin kukaan voi kertoa minulle sellaisia asioita, jotka aiheuttaisivat masennusta tai traumaattisuutta, mutta kohtaamani välinpitämättömyyden henki ns. terveiden ihmisten keskuudessa alkaa tuntua suorastaan traumaattiselta.

Toimintamme pituuteen nähden yhteistyöhenkeä on löytynyt uskomattoman vähän, minkä totesimme jo aikaisemmissa kirjoituksissamme. Käsittelemämme asia on itsessään monissa pelkoa herättävä ja on ymmärrettävää, etteivät ns. uhrit enemmässä määrin pidä yhteyttä tai tarjoudu auttamaan muita. Hämmästyttävintä on ns. ammattilaisten osoittama ammattiylpeys, mikä tulee ehkä selvimmin ilmi tapauksessa, missä yksi apua hakeneista halusi viedä asiaa eteenpäin tarjoamalla ilmaiseksi kirjojamme eräälle omaisyhdistykselle. Siellä todettiin, että asia hoidetaan heillä heidän omalla tavallaan, omien asiantuntijoiden avulla!

Yksikään omakohtaisia kokemuksia omaava ei epäile väitettäni, että julkisuudessa ja yleisellä tasolla ns. psykopatiaa ja narsistista persoonallisuushäiriötä koskeva keskustelu ja käsittely erilaisissa medioissa ovat kosketelleet vasta aivan pinnallisia tekijöitä. Dokumenteissa on esitetty eräänlaisia selviytymistarinoita, ja haastattelujen ja keskustelujen yhteydessä niin uhri kuin asiantuntijatkin ovat osittain hymysuin todenneet sinänsä paikkansa pitäviä asioita. Perusongelma on niiden ihmisten kohdalla, jotka jäävät kokonaan asian käsittelyn ulkopuolelle siitä yksinkertaisesta syystä, että ongelmaa käsitellään vain näkyvimpien tapausten perusteella.

Maassamme on lukemattomia ihmisiä, lähinnä kai naisia, jotka eivät pääse kosketuksiin julkisen keskustelun kanssa, koska he ovat täysin tietämättömiä siitä mitä maailmalla tapahtuu. Ei ole harvinaista, että perheen pää hankkii itselleen sellaisen auton, jonka ajamiseen vaimon kortti ei riitä. Perheessä aikaisemmin ollut henkilöauto on myyty pois, niin etteivät vaimo ja lapset pääse minnekään itsenäisesti. Samaan perheeseen ei tule paikkakunnan lehteä, koska mies on peruuttanut sen, tai se tulee miehen työpaikalle. Siten vaimo ei tiedä lähiseudun tapahtumista mitään, eli pysyy kotona. Televisio useimmissa perheissä kuitenkin on, mutta sitäkin katsotaan hallitsevan henkilön mielen mukaisesti. Itsestään selvää on, ettei näissä kodeissa ole internetyhteyttä, ainakaan sellaista, jota kiusattu voisi käyttää.

Keskustelumme kohteena olevat henkilöt ovat siis eräänlaisessa eristyksessä, tuomittuna yksinäisyyteen ihmisten keskellä. Millä tavoin tämä toteutetaan, vaihtelee siinä määrin kuin ihmiset ovat erilaisia, mutta aivan sääntö on, että hallitseva osapuoli aivan uskomattomalla tavalla säätelee muiden ihmisten kohtaamiset. Ns. uhri on ajan mittaan tullut avuttomaksi ihmissuhteiden luomisessa, mikä tuottaa hänelle melkoista ahdistusta, ja itsesyytöksiä ruokkii jopa ammattikunta ihmettelemällä hänen viipymistään ahdistavassa ilmapiirissä. Vaikka uhri on henkisesti lähes loppuun kulunut, on hänen elämässään useita tekijöitä, joiden näkeminen ulkopuoliselle on vielä tänäänkin vaikeaa. Kuinka moni viipyykään tilanteessaan lasten tähden, tietoisuudessa siitä, että näiden henkinen selviytyminen on kiinni hänen paikalle jäämisestään. Pienin tekijä ei suinkaan ole pelko yksinäisyyteen jäämisestä!

Narsistinen ajattelu on johtanut nykyiseen tilanteeseen, jossa suorastaan pidetään naurettavina niitä naisia, jotka selittävät mustelmiaan ja ruhjeitaan miehen rakkauden osoitukseksi. ”Hänen täytyy rakastaa minua ja välittää minusta, koska hän lyö ja kurittaa minua!” Itsestään selvää on, ettei tällainen ajattelu perustu terveeseen ajatteluun, mutta nauramisen sijasta meidän tulisi todella esittää itsellemme kysymys, mihin todella olemme ajautuneet ja ajautumassa yhä enemmän. Mitkä ovat ne tekijät ja ennen kaikkea puutteet kansamme ja sivistyksemme keskellä, jotka saattavat meidät kuulemaan näitä suorastaan kauhistuttavia kannanottoja henkiseen ja ruumiilliseen väkivaltaan? Jos yhä useampi nainen katsoo paremmaksi väkivallan piiriin jäämisen kuin yksinäisyyden, olemme todella saavuttaneet eräänlaisen äärirajan!

Vielä tänä päivänäkään eivät useat naisia auttavat järjestöt ole kykeneviä näkemään narsistiseen persoonallisuushäiriöön liittyviä tekijöitä autettaviensa elämässä. Olen nyt päässyt vuosien ajan seuraamaan tiettyjen ihmisten henkistä kamppailua elämässä kiinni pysymiseksi, ja surullisimmat tapaukset loppumattomine kamppailuineen perustunevat ensisijaisesti siihen seikkaan, ettei saatavilla ole oikeanlaista ja riittävää terapiaa, tukiverkkoa, syliä, jossa saisi itkeä pois tuskansa. Tuskan pois itkeminen on välttämätön ja ensisijainen seikka selviytymistä ajatellen. Uskallan kuitenkin väittää, että tähän kohtaan liittyy yksi suurimmista pimeistä kohdista mielenterveyden hoidon alalla, etenkin kun on kysymys narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Surukseni joudun toteamaan, että vähiten positiivista kehitystä kokeneet naiset vuosienkin jälkeen pelkäävät kohdata tragediansa perustekijät. Onko tämä heidän itsensä syytä? Tuskin, sillä aivan liian yleisesti on vallalla ajattelu, että mitä nopeammin ahdistavat ajatukset saa mielestään, sitä nopeammin pääsee kiinni uuteen elämään ja ihmissuhteeseen.

Perustuneeko edellä mainitsemamme ajattelu vain siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että kaikenlainen terveydenhoito maassamme on kriisissä, eikä sen paremmin ammattilaisella kuin muullakaan auttajalla ole aikaa paneutua yksittäisiin tapauksiin niiden vaatimalla tavalla? Nykyään ikään kuin sysätään ihmistä eteenpäin näkemättä tämän todellista ahdistusta, joka ei juuri nyt enää olekaan kiinni aikaisemmin koetusta, ensisijaisesti, vaan siinä että hän juuri nyt kokee entistäkin enemmän olevansa hylätty yksinäisyyteen ja avuttomuuteen, koska auttajakin vähättelee hänen todellista ongelmaansa! Näiden asioiden pohtiminen johtaa helposti itse kunkin jonkinlaiseen ahdistavaan mielenlaatuun, niin auttajan kuin autettavankin.

Mikä sitten on viisasta, mitä kannattaa tehdä? Tulisiko meidän jatkaa nyt jo totuttuun tyyliin, missä ikään kuin ajamme karjalaumaa edellämme, läimäytellen kohdalle sattunutta takapuolelle rohkaisevin huudahduksin, vai tulisiko meidän enemmänkin tarkkailla suurimmassa ahdistuksessa olevia ja keskittyä heidän auttamisekseen perille asti, eikä vain seuraavan kivikon ylitse?

Yhteydenottojen perusteella alkaa vähitellen muodostua sellainen kuva, että kirjoittajaa pidetään hyvin vahvana ja maallikkoasemastaan huolimatta melko arvostettuna asiantuntijana alallamme. Osaltaan tämä pitää paikkansa, mutta suuressa määrin kirjoittaja haluaisi säilyä sellaisella tasolla, millä kuka tahansa voi tuntea tulevansa ymmärretyksi ja huomioon otetuksi. Tietynlainen ammattitaso näyttää nykyään edellyttävän määrätynlaista vahvuutta, ja joidenkin heikkouksien tunnustaminen katsotaan sopimattomaksi. Nyt kuitenkin pitkän sairauteni johdosta katson yhdeksi suurimmista ongelmistamme yksinäisyyden. Olenko vähempiarvoinen tai halveksittava, jos tässä asemassani tunnustan kärsiväni sanoinkuvaamattomasti yksinäisyydestä?

En varmastikaan ole sen halveksittavampi kuin kukaan toinenkaan, enkä edes heikompi kuin joku toinen, jos kärsin yksinäisyydestä näinkin suuren ihmisjoukon keskellä. Minä ehkä olen vain rehellisempi kuin moni muu, sillä lausun julki seikan, joka on totta suurimman osan elämässä. Sen julkilausuminen ei poista pohjimmaista tuskaa tai sisimmän itkua, mutta halu nähdä todellisuus auttaa heittämään mielen ankkurin kohti jotakin parempaa, minkä olemassaoloon uskominen on ehdoton edellytys eteenpäin pääsemiseksi.

Yksinäisyyden tuskan kieltäminen on paljon vaarallisempaa kuin kukaan meistä todella käsittääkään. Narsistisen ihmisen elämä perustuu todellisuudessa jatkuvaan totuuden pakenemiseen, mikä merkitsee jatkuvassa valheessa elämistä. Tällainen ihminen ei elä elämää, hän suorittaa sitä. Hän ei esitä valheellisia asioita, vaan hän käytännössä elää jatkuvassa valheessa, uskoen itsekin kaiken esittämänsä sitä mukaa kuin hän tarpeeksi usein toistaa sitä itselleen. Tehdäkseen selvän pesäeron tällaiseen elämään ja henkilöön, on uhrin tehtävä oikea valinta. Jos hän itse valitsee kumppaninsa mallin mukaisen valheellisen elämän, ei hän todellisuudessa koskaan pääse eroon entisestä. Todellisuuden valitseminen on ainoa keino päästä kiinni vapauteen ja uuteen, ihmisarvoiseen elämään. Itkujen itkeminen kuuluu tähän kehitykseen, mutta totuus vaatii myös kaivamaan ainakin hetkeksi esiin kaikki luurangot elämän kaapeista. Näiden luurankojen kummittelu ei lakkaa itkemällä eikä suremalla, vaan niiden esiin kaivamisella. Jos narsistisen persoonallisuushäiriöisen uhri ei selvitä näitä omiakin huonoja piirteitä esiin tuovia seikkoja, siirtyvät lähes kaikki ongelmat uuteen elämään ja ihmissuhteeseen.

Markku Vuori