Social Icons

Pages

torstai 29. syyskuuta 2016

Jumalan kämmenellä



”Minä sanon Jumalalle, kalliolleni: ’Miksi olet minut unhottanut? Miksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana?’ Minun luitani jäytää, kun viholliseni minua häpäisevät, sanoen minulle kaiken päivää: ’Missä on sinun Jumalasi?’ Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.” (Ps.42).

On suuri ero siinä, kuljemmeko mustissa, murhepuvussa itse aiheutettujen murheiden johdosta, vai ulkopuoleltamme tulevien tekijöiden johdosta! On itsestään selvää, että sielumme, koko olemuksemme, on murheellinen vallitsevan, yleisen tilanteen johdosta. On tuskin koskaan aikaisemmin pyritty nyt havaittavalla tavalla kieltämään Herramme olemassaolo. Samalla omalla tavallaan pyritään tekemään itsemmekin olemassaolo kyseenalaiseksi, koska olemme osa sitä Valtakuntaa ja Herruutta, jota edustamme.

Nykyajan ihminen, ennen kaikkea ”sivistyksen” johdosta, antaa ymmärtää uskovansa vain näkyväiseen ja todistettavissa olevaan. En oikein ymmärrä tätä ”sivistystä”, joka aivan vyöryn tavoin ylistää ja korostaa kaikkea itämaista viisautta ja ”sivistystä”, joka vieläkin enemmän perustuu näkymättömään ja tieteellistä todistetta vailla olevaan!

Rehellinen tiede todistaa vielä tänäkin päivänä siitä, kuinka paljon itse asiassa on sellaista, mitä ei voida tieteellisesti todistaa, ja esim. valtameristä on tutkittu vain hitunen, niin että samalla tavalla ihmiselle on tuntematonta ja arvoitusta suurin osa siitä ympäristöstä, jossa elämme:

”Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää - hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme, niinkuin myös muutamat teidän runoilijoistanne ovat sanoneet: 'Sillä me olemme myös hänen sukuansa'. Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla, että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema. Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus.” (Apt.17).

Rehellisyyden nimessä juuri tiede on hapuilua!

Miksi kaikki näkemämme kehitys? Kuka on siihen syyllinen, kenen tulisi tämän johdosta kulkea suruasussa? Kuka on saanut koko maailman epäilemään Tulevan Maailman ja sen Hallitsijan olemassaoloa, seisten kuitenkin Suurella Kämmenellä?

”Ja silloin monet lankeavat pois, ja he antavat toisensa alttiiksi ja vihaavat toinen toistaan. Ja monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta. Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.” (Matt.24).

Olemme jatkuvasti lainanneet sanankohtaa, jossa todetaan maailman olevan pahan vallassa. Laittomuus on siis tekijä, joka on ollut tietyissä rajoissa, minne se on kuulunutkin, mutta nyt se on tunkeutunut sinnekin, missä tulisi hallita vain jumalallisen harmonian. Eivätkö juuri kaikenlaiset väärät ”profeetat” ole aikaansaaneet vallitsevan tilanteen, etenkin kun itse kukin meistä on aikanaan ja ehkä vieläkin vähätellyt näiden merkitystä. On siis syytä asialliseenkin murheeseen!

”…nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi; sillä te tulitte murheellisiksi Jumalan mielen mukaan, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä. Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman.” (2.Kor.7).

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Vahvistukoon sydämemme!



”Niin olkaa kärsivällisiä, veljet, Herran tulemukseen asti. Katso, peltomies odottaa maan kallista hedelmää, kärsivällisesti sitä vartoen, kunnes saa syksyisen sateen ja keväisen. Olkaa tekin kärsivällisiä, vahvistakaa sydämenne, sillä Herran tulemus on lähellä.” (Jaak.4).

Miten me voimme vahvistaa sydämemme tällaisessa ajassa? Vain kiinnittämällä katseemme ja huomiomme oikeisiin asioihin! Me voimme olla hyvin laajasti ajan hermolla uutisia seuraamalla, mutta eikö olekin totta se, että päivittäiset uutiset aikaansaavat vain levotonta tunnetta ja oloa? Tämä kaikki tulee jopa uniimmekin, niin ettei meillä ole oikeastaan ollenkaan rauhallista ja levollista olotilaa.

Unissani toistuu jatkuvasti eräänlainen teema. Rakennamme viimeinkin pienenä joukkona itsellemme mieluista asuintilaa aivan järven rannalle, mutta koko on aivan kohtuuton tarpeeseemme nähden. Kaikessa on hyvin lohdullinen leima yhteisten ponnistelujen johdosta. Mutta ristiriidan tekee se, että tarkoitukseemme sisältyy Herrankin asia, Hänen palvelemisensa ja Hänelle tilan valmistaminen. Kyllä rakennuksessamme on tilaa jumalanpalveluksellekin, mutta tältä osin alkavat mitä suurimmat ristiriidat, ja uneni loppuu lähes aina siihen, kuinka erimielisyydet estävät rakentamisen jatkumisen juuri tärkeimmältä osaltaan. Oma tila on osoittautunut tärkeimmäksi ja ilahduttavimmaksi, mutta miksi Herran asia aina tuntuu tallautuvan jalkoihin?

Kysyn aivan päivittäin, miksi Herra ei suuremmassa määrin puutu tilanteeseen ja miksi aidot jumalanlapset ovat niin hajallaan eivätkä anna kuulua itsestään? Ovatko aivan liian suuret susilaumat säikyttäneet arat lampaat siinä määrin, että lähes kaikki ovat vavisten kätkeytyneet mitä erilaisimpiin pensaikkoihin? Heitä on olemassa, he ovat jossakin, sen kertovat itselleni uskomattomat blogini lukijamäärät. Ehkä näin onkin paras, ainakin jonkin aikaa vielä, mutta jokin sisimmässäni huutaa Hyvän Paimenen puoleen, joka kokoaa laumaansa rakkaalla Äänellä kutsuen. Selviämmekö näin suuressa yksinäisyydessä kaiken pelottavan kehityksen keskellä?

Tärkeintä on varmaankin sisimmässä vallitseva ja sieltä kohoava hätähuuto, ei ihmisen, vaan Hyvän Paimenen puoleen! Kärsivällisyytemme joutuu kuitenkin uskomattomalle koetukselle. Itse en varmaankaan ole ollenkaan niin vahva, mitä kirjoituksistani voisi päätellä. Kirjoitan vain siitä, mikä ikään kuin sanellaan minulle sihteerin olemuksessa, ja iltapäivällä en useinkaan edes itse muista mitä olen kirjoittanut! Lohduttakoon ja vahvistakoon sydäntämme seuraava sanankohta:

”Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: ’Missä on sinun Jumalasi?’ Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta. Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta. Minun Jumalani, minun sieluni on murheellinen minussa, sentähden minä muistan sinua Jordanin maalla, Hermonin kukkuloilla ja Misarin vuorella. Sinun koskiesi pauhussa syvyys syvyydelle huutaa, kaikki sinun kuohusi ja aaltosi käyvät minun ylitseni.” (Ps.42)

tiistai 27. syyskuuta 2016

Loppuun asti!



”Niin olkaa kärsivällisiä, veljet, Herran tulemukseen asti. Katso, peltomies odottaa maan kallista hedelmää, kärsivällisesti sitä vartoen, kunnes saa syksyisen sateen ja keväisen. Olkaa tekin kärsivällisiä, vahvistakaa sydämenne, sillä Herran tulemus on lähellä.” (Jaak.4).


Ei alkua, eikä puoliväliäkään kruunata, vaan loppu!

”…pitäkää vain, mitä teillä on, siihen asti kuin minä tulen. Ja joka voittaa ja loppuun asti ottaa minun teoistani vaarin…” (Ilm.2).

”…sillä me olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme luottamuksessa, joka meillä alussa oli, vahvoina loppuun asti.” (Hebr.3).

”…mutta Kristus on uskollinen Poikana, hänen huoneensa haltijana; ja hänen huoneensa olemme me, jos loppuun asti pidämme vahvana toivon rohkeuden ja kerskauksen.” (Hebr.3).

Tiedämmekö todella mitä meillä on, pysyäksemme siinä luottamuksessa, joka perustuu Herramme tekoihin ja ansioon? Kaikki viittaa siihen, että Herran tulemus on lähempänä kuin koskaan aikaisemmin, ja siksi kärsivällisyyttämme koetellaan aivan erikoisella tavalla. Jossakin mielessä päähämme halutaan painaa jonkinlainen pussi, joka estää meitä näkemästä todellisuutta. Jossakin mielessä meille suositellaan strutsin pakokeinoa, mahdollisimman syvää kaninkoloa, johon mahtuu vain pää! Voimme huoletta todeta kaiken tällaisen aivan järjettömäksi, vaikka sillä onkin hyvin voimallinen teologinen tausta jumalisuuden ulkokuorineen!

Pää kaninkolossa voidaan todellakin väittää pimeyden vallitsevan ja auringon lakanneen paistamasta! Me olemme selvästikin suuren pimeyden keskellä, ainakin mitä tulee uskonnolliseen maailmaan. Mutta peltomiehen tavoin me odotamme sadon kypsymistä elonkorjuuta varten!

”Katso, peltomies odottaa maan kallista hedelmää, kärsivällisesti sitä vartoen, kunnes saa syksyisen sateen ja keväisen.”

On aika harvinaista se, että ”aurinko paistaa ja vettä sataa”. Ihmisen elämä on todellisuudessa aivan jotakin muuta kuin jatkuvaa riemukulkua voiton hymy kasvoilla. Mieleeni palaa jälleen tuo vuosien takainen Jeesus-marssi, jonka selostaja totesi mieleeni loppu elämäkseni jäävän, petollisen lupauksen: ”Kun annat elämäsi Jeesukselle, antaa Hän sinulle jatkuvan hulvattoman riemun!”

”Hän on myös vahvistava teitä loppuun asti, niin että te olette nuhteettomat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen päivänä. Jumala on uskollinen, hän, jonka kautta te olette kutsutut hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, yhteyteen.” (1.Kor.1).

maanantai 26. syyskuuta 2016

Olkaa kärsivällisiä!



 ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme…” (Hebr.11).


Elämme aivan erikoislaatuisessa valmistelujen ajassa.

”Niin olkaa kärsivällisiä, veljet, Herran tulemukseen asti. Katso, peltomies odottaa maan kallista hedelmää, kärsivällisesti sitä vartoen, kunnes saa syksyisen sateen ja keväisen. Olkaa tekin kärsivällisiä, vahvistakaa sydämenne, sillä Herran tulemus on lähellä.” (Jaak.4).

Meille on selvästi näytetty suurimmat ongelmamme ja puutteemme, jos vain rehellisesti haluamme asettua kaiken paljastavaan Valoon. Missä alkaa selvästikin olla kriittisin kohtamme kaiken kehityksen keskellä? Me olemme hengellisessä elämässämme ylläpitäneet ehkä omavoimaisestikin tietynlaista odotusta ja kärsivällisyyttäkin, mutta nyt kaikki näyttää aivan erilaiselta mitä moninaisimpien välkkyvien valojen loistaessa ja ehkä sokaistessakin meidän hengelliset silmämme. On valtava määrä erilaisia valoja ja valaistuja tienviittoja, mutta jokin tekee sisimpämme entistäkin levottomammaksi. Me etsimme, ja uskomme löytävämme, mutta mikä takaa löytämämme ”hengellisen hyvän” turvallisuuden? Mikä on kylliksi voimallista ja aitoa kantaakseen meidät kaiken sekaannuksen ja metelin lävitse?

Mielessäni pyörivät mitä erilaisimmat ajatukset viime lauantain hengellisen miestenpäivän suhteen eräässä kirkossa. En halua olla arvosteleva, mutta jokin jäi suuresti vaivaamaan sisintäni. Tilaisuus kesti ruokailun kanssa noin kuusi tuntia, ollen omalla tavallaan todella viihdyttävä. Saimme kuulla korkeatasoista laulua kaksi kertaa puolentunnin ajan, ja tässä välissä StandUp – koomikko nauratti joukkoa kolmen vartin ajan. Miksiköhän olen melko levoton kokemukseni perusteella? Loppuilta oli normaalia raamattutuntia ja jumalanpalvelusta.

Nauru pidentää ikää, mutta onko nyt naurun ja huumorin aika seurakunnallisessa elämässä? Emme ole ajassa, jossa tulee auttaa unohtamaan ympäristö ja vallitseva kehitys, vaan nyt on kasvoista kasvoihin kohdattava todellisuus ja ennen kaikkea Totuus! Miksi niin vähän keskitytään tärkeimpään ja todella ajankohtaiseen?

”Koska hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan, hänen tuntemisensa kautta, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja täydellisyydellään, joiden kautta hän on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi ja pelastuisitte siitä turmeluksesta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, niin pyrkikää juuri sentähden kaikella ahkeruudella osoittamaan uskossanne avuja, avuissa ymmärtäväisyyttä, ymmärtäväisyydessä itsenne hillitsemistä, itsenne hillitsemisessä kärsivällisyyttä, kärsivällisyydessä jumalisuutta, jumalisuudessa veljellistä rakkautta, veljellisessä rakkaudessa yhteistä rakkautta. Sillä jos teillä on nämä ja ne yhä enenevät, niin ne eivät salli teidän olla toimettomia eikä hedelmättömiä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa.” (2.Piet.1).

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Uskon kautta me ymmärrämme…



Selvä syksyn tunnelma on vallinnut jo parin päivän ajan. Lämpimien päivien aikana, auringon paistaessa, istui melkoinen joukko talomme väkeä tuntikausia pihakeinussa ja puutarhatuoleissa. Tämä ilo näyttää nyt olevan ohitse useamman kuukauden ajaksi.

Olen aina korostanut sitä, että olen kesän lapsi. Pitkä kylmä kausi ei kuulu ihastukseni kohteisiin, mutta tuleeko tällaiseen asiaan kiinnittää kovin suurta huomiota? Hengellisessä elämässä sen ei tulisi muuttaa mitään, ei todellakaan mitään!

En voi olla jonkin verran häpeämättä tunne-elämäni heilahduksia, sillä kylmyys selvästikin on vaikuttanut elämääni suorastaan masentavalla tavalla. Tiedän kaiken tämän kuuluvan inhimilliseen mieleen, joka etsii lohtua ja päivittäistä voimaa jostakin hyväksi näkemästään. Voin olla jossakin määrin vihainen itselleni, mutta jokin sisimmässäni sanoo paljon voimakkaammalla äänellä, että Herrani ymmärtää kaiken tämän, eikä ole vihainen, vaan seuraa mieleni vaihteluja rakkaudellisella katseellaan.

Jos syksyinen ja kylmänpuoleinen ilma ei ilahduta, eikä oikeastaan mistään kantaudu korviini iloisia ja lämmittäviä uutisia, on elämän jatkuttava kaikesta huolimatta Herraan uskovalle arvollisella tavalla. On suorastaan vältettävä antamasta ajatustensa kiinnittyä liian pitkäksi aikaa synkkiin ajatuksiin, ja keskityttävä elämää tuottaviin, positiivisiin asioihin, joita niitäkin on riittävästi tarjolla, kunhan vain riittää halua kohdistaa hengellisen katseensa Valon Maahan.

Olen jo pidemmän aikaa joutunut kokemaan aivan erikoislaatuista, sanoisinko kasvatusta, joka ei itseäni miellytä, mutta minkä pakostakin koen todella välttämättömäksi ja tarpeelliseksi kaiken ympärilläni vallitsevan johdosta. Tunne-elämä on osa ihmistä, hänen luontaisinta olemustaan, mutta sillä on vain rajattu arvonsa ja merkityksensä, etenkin uskovaisen elämässä. Uskovainen ei voi kasvaa ja menestyä liiallisessa tunnekuohussa ja tunteilussa. Tätä minulle korostetaan aivan erityisellä tavalla Ylhäältä, jopa mielestäni aivan satuttavalla tavalla. Aivan omanlaisensa kuritus on siivilöinyt ja järjestellyt päivittäistä elämääni ja olemustani aivan itseni kiusaantumiseen asti.

”Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne. Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan, ja te olette unhottaneet kehoituksen, joka puhuu teille niinkuin lapsille: ’Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa’. Kuritukseksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niinkuin lapsia. Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita?” (Hebr.12).

Herramme ei erityisemmin kysele meiltä, miltä meistä tuntuu, sillä Hän tietää kaiken meistä. Me omasta puolestamme olemme luonnostamme antaneet tunteille ja tunne-elämällemme aivan liian suuren vallan ja merkityksen. Meitä selvästikin kasvatetaan ja kuritetaan jumalallisella Rakkaudella ja huolenpidolla, mistä selvin pakenemiskeino on heittäytyä tunteiden varaan, vastoin kaikkea terveellistä hengellistä ymmärrystä! Me väsymme ja menetämme toivomme, jos antaudumme liiaksi tunteiden varaan!

Usko ei ole tunteita, eikä tunteisiin sidottu.

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme…” (Hebr.11)

Kuinka ristiriidassa ovatkaan tunteemme tämän kanssa! Tunteet kuuluvat rajallisina päivittäiseen elämäämme, mutta niiden perusteella emme ymmärrä sitä, mitä usko on meille kykenevä antamaan!

 

Sample text

Sample Text

Sample Text