Taivaallisia sointuja vai kamalaa
kakofoniaa?
Itkin alkuyöstä jälleen kerran. Olen jo
aikaisemmin kirjoittanut samasta aiheesta, mutta nyt koin kaiken elävämpänä
kuin milloinkaan muulloin.
Koska voin pitää itseäni puoliksi
saksankielisenä, katselen televisiosta enimmäkseen saksalaisia satelliittikanavia.
Alkuyöstä tuli jälleen kerran todella mahtava kuorolauluohjelma, jossa
esiintyivät Hessenin tunnetuimmat kuorot.
Yksi kuoronjohtajista toi esiin
muutamia tekijöitä, jotka ovat perusasioita menestykselliselle kuorolle. Täytyy
olla selvä päämäärä, tarkoitus. Lisäksi tarvitaan kuria.
Suorastaan rakastan kaunista,
melodista musiikkia yli rajojen. Musiikki on parasta lääkettä sielulleni, mutta
se ei ole kaikki mitä tarvitsen. Kaipaan jatkuvasti kosketusta todelliseen
hengelliseen maailmaan, joka ruokkii olemustani aidolla Jumalan rakkaudella.
Itkin jälleen kerran ajatellessani
kaikkea sitä, mitä olen joutunut kirjoittamaan kautta elämäni. Miksi, miksi ei
Jumalan seurakunta, uskovaiset, kykene esittämään mitään sopusointuista, sielua
ravitsevaa musiikkia noiden kuorojen tavalla? Miksi ajoittain ei edes kaksi
esiintyvää uskovaista voi olla sopusoinnussa ja harmoniassa, niin että syntyisi
edes duetto, jota maailma mielellään kuuntelee? Tuntuu suorastaan ironiselta
odottaa hengellisessä mielessä suuremmalta joukolta jotakin sellaista, mistä
sain nauttia lähes kahden tunnin ajan viime yönä. En tarkoita korkeatasoista
laulua ja soittoa, vaan yksimielistä, yhteishenkistä tavoitetta ympärillä olevien
ihmisten houkuttelemiseksi!
Aikanaan jossakin mielenterveyden
laitoksessa haluttiin järjestää orkesteriesitys. Jokin instanssi oli halukas
lainaamaan instrumentteja, ja koska oli kysymys vammaisista ihmisistä, oli
selvää että ensimmäiseksi ehtineet valitsivat rummut ja suurimmat torvet. Soittamista
opeteltiin viikon verran, ja jokainen voinee kuvitella, mitä sitten konserttiin
saapuneet kuulijat saivat kokea!
En halua pilkata, mutta tuon ”orkesterin
soitto” kuvaa parhaiten sitä, mitä pakostakin olen sieluni korvin joutunut kuulemaan
lähes jokaisessa uskonnollisessa yhteisössä. Sielun ravinnon sijasta joutuu
moni muukin kuin minä sullomaan paperinenäliinaa korviinsa hengelliseksi
korvatulpaksi!
Onko meillä koskaan todella ollut
hengellistä kuria, oikeanlaisia nuotteja yhteisen esityksen aikaansaamiseksi? Olemmeko
milloinkaan todella käsittäneet, mikä on esiintymisemme tarkoitus, kenen
toivomuksesta esiinnymme, keitä meidän tulee saavuttaa? Miksi kuulemme vain
suurimmat torvet, patarummut, trumpetit ja lautasten räminän? Miksi kaikki
soittimet soivat koko ajan, niin että ei ole mitään vaihteluja, hiljaisempia
vaiheita? Minne ovat kadonneet huilun ja kanteleen soinnut?
Jos jokainen esiintyjä haluaa oman
instrumenttinsa tai oman äänensä kuuluvan päällimmäisenä, koko
musiikkikappaleen ajan, voimme ymmärtää miksi hengellisiin tilaisuuksiin ei ole
kiinnostusta. Olemmeko me uskovaisina itseämme pitävät ihmiset enemmän
vammaisia kuin nuo mielenterveyspotilaat, jotka vajavaisen ymmärryksensä
perusteella toteuttivat omia mieltymyksiään?
Itken siis aika usein ajatellessani
näitä asioita. Miksi emme niin tärkeän asian edustajina pysty marssimaan
samassa tahdissa, niin kuin normaalit kansanmusiikkiryhmät tai sotilassoittokunnat?
Meiltä näyttää kokonaan puuttuvan järjestys ja seurakuntakuri, koska kesken
yhteisen esityksen itse kukin päästää itsensä valloilleen haluten kiinnittää
kaikkien huomion itseensä! Näitä itkuja on kai itkettävä loppuelämän ajan,
mutta silti elän toivossa, että vielä tulee aika, jolloin todellinen seurakunta
esiintyy harmonisesti ja sopusoinnussa, edes lyhyen aikaa! Odotan kuulevani ja
näkeväni kaikille taivaallista rauhaa ja lepoa tuovaa esitystä hengelliseltä esiintymislavalta.
Ja miksipä ei myös yksittäistä, mieltä ylentävää hyräilyä päivittäisessä
kanssakäymisessä!
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti