Elämän jano

Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ”Jokainen, joka juo tätä vettä, janoaa jälleen,

mutta joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan, se ei ikinä janoa; vaan se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.” (Joh. 4: 13- 14)

Olen yli kolmenkymmenen vuoden ajan suomentanut hengellistä kirjallisuutta ja simultaanisesti tulkannut valtavan määrän kasetteja. Joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki ovat olleet sitä mieltä, että olen suorittanut tämän tehtäväni hyvin, jopa erinomaisesti. Nyt sitten näiden kolmenkymmenen vuoden jälkeen melkoinen määrä niistä ihmisistä, joita täten olen palvellut, on sitä mieltä, että minun tulee pysyä uskollisena tälle viralleni, eli edelleenkin vain toimia kääntäjänä eli tulkkina niille henkilöille, joiden puheita ja kirjasia olen suomentanut.

On vaikea uskoa todeksi sitä, että nyt minulta täydellisesti halutaan kieltää kaiken henkilökohtaisen ja omakohtaisen julkituominen. Minun ei sallittaisi puhua missään kokouksessa sen paremmin evankelistana kuin opettajanakaan, jotta en omine luonteenpiirteineni toisi asiaan mukaan mitään häiritsevää. Jotta asia säilyisi muuttumattomana ja puhtaana, tulisi minun yleisökokouksissakin istuutua, panna kuulokkeet päähäni, ja suomentaa joku nauhalla oleva kokous.

Minä tuskin olisin kolmenkymmenen vuoden ajan suomentanut jotakin sellaista, mitä en arvostaisi korkealle. Suurimman osan ajasta olen tehnyt sen käytännöllisesti katsoen omalla kustannuksellani, ja niinäkin vuosina, kun minulle on siitä suoritettu rahallista korvausta, on tuo summa ollut niin minimaalinen, ettei sitä nykyisen lainsäädännön mukaan edes saa kutsua palkaksi. Mutta nyt joutuu pakostakin esittämään itselleen ja samalla muille todella vakavan kysymyksen: mitä on se, mitä olen kolmenkymmenen vuoden ajan suomentanut? Mikä on sen tarkoitus, miksi se on kielellemme käännetty, mitä on sen tuloksena syntynyt?

Jo tässä vaiheessa todettakoon, että voidaanko Jeesusta ja Jumalaa syyttää kaikesta siitä, mitä tänä päivänä näemme niin sanotussa kristillisessä maailmassa? Yleisesti ottaen jokainen järkevä ihminen käsittää, että alkuperäisestä asiasta vieraantuminen ei ole alkuperäisen sanoman ja julistuksen syyksi käsitettävää, vaan että jokaista jumalallista alkuperää olevaa asiaa on paholainen seurannut varjon tavoin.

Minä joudun nyt tavattomalla vakavuudella esittämään polttavia ja merkitykseltään iankaikkiseen elämäämme vaikuttavia kysymyksiä. Jos ja kun tiedän koko olemuksellani, että kaikkina näinä vuosina olen pyrkinyt tekemään kaiken työni sydämelläni ja mahdollisimman aidosti ihmisenä eläen, niin olisiko kaikki kauttani englannin – tai saksankielellä suomeksi muuttunut asia voinut olla jättämättä minuun jotakin? Olisiko kaikki se julistus ja opetus, joka korvistani on sisälle mennyt vieraskielisenä ja sitten mielessäni ja sydämessäni omalle kielellemme muuttuneena suustani ulos tullut – olisiko se voinut kulkea tämän sisäisen tien tekemättä mitään vaikutusta? Jos se on niin suuren vaikutuksen tehnyt kaikissa kuulijoissa, eikö se sitäkin enemmän ole tullut osaksi sitä elimistöä ja ihmisyyttä, jossa se on samanaikaisesti vaikuttanut kaksikielisenä ja vaatinut molemmilla kielillä ymmärtämistä?

Voi minua raukkaa, jos se ei minussa ole mitään saanut aikaiseksi, ei ole synnyttänyt mitään omakohtaista, henkilökohtaista! Kuinka usein olenkaan kuin kokenut itse seisovani puhujanlavalla, ja kaikki on tuntunut tulevan omalta sydämeltäni! Suomentamani on ollut niin voimallista ja elävää, että sen säilyttämiseksi samanlaisena Jumalan Hengen on täytynyt vaikuttaa minussa sen toteutumiseksi. Ja nyt sitten minulle rohjetaan sanoa, ettei minulla voi olla mitään henkilökohtaista sanottavaa ja minua varoitetaan mitään julkituomasta, ettei vain alkuperäinen missään suhteessa häiriintyisi! Jokin minussa suorastaan pilkkaa tällaista naurettavuutta, toisaalta taas tunnen syvää tuskaa!

Olenko työskennellyt koko parhaan elinaikani vain sen tähden, että tässä mitä kriittisimmässä ajassa nousee esiin rinta pystyssä ihmisiä, jotka haluavat ottaa kaiken kunnian tässä maasta tehdystä työstä nimenomaan sen kustannuksella, että murjovat maahan toisen ihmisen, nousten seisomaan tämän päälle? Kaikki tämä ei ole mitenkään uutta, vaan on säilynyt vuodelta 1974 kirje, syntymäpäivälleni päivättynä, jossa vaaditaan tätä työtä pois minulta ja meiltä.

Miten voi sama julistus aikaansaada niin kahdenlaista tulosta? Toisaalta lukemattomat ihmiset ovat tulleet johdatetuiksi takaisin Jumalan luokse, aitoon, todelliseen, alkuperäiseen, raamatulliseen uskoon Herraan Jeesukseen Kristukseen, ja sitten toisaalta tuloksena on mitään kaihtamaton, ihmiskorostukseen keskittynyt, omaa paikkaansa muiden kustannuksella etsivä ”kristillisyys”. On pakostakin kysyttävä useiden asioiden todellisuutta. Ovatko kaikki todella uudestisyntyneitä ihmisiä? Ovatko nämä henkilöt tulleet Herran Jeesuksen Kristuksen luokse, vai ovatko he tulleet jonkun suuren henkilön luokse?

Tiedän suuren osan uskovaisia suhtautuvan halveksivasti kaikkeen psykologiaan viittaavaankin; itse asiassa kuuluin aikaisemmin itsekin näihin hurskaisiin. Olen kuitenkin elämän ja olosuhteiden ja kuolemanläheisyyden pakon edessä joutunut muuttamaan asenteitani radikaalistikin, sillä minun on ollut pakko tunnustaa itselleni ja ympärilläni oleville ihmisille, että olen ollut monessa suhteessa väärässä. Erikoisesti viime aikoina lukemani Tommi Hellstenin kirjat ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Aikaisemmin en ollut juurikaan selvillä tämän henkilön elämästä siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollut kiinnostunut näistä asioista. Mutta ostettuani ensimmäisen hänen kirjansa ja luettuani sen vuoden 2001 syksyllä, tunsin pakottavaa tarvetta ostaa ne kaikki. En halua selvitellä kaikkea yksityiskohtaisesti, mutta haluan sanoa perusasian yhdellä lauseella, joka julkituo tunteeni ja ajatukseni tätä henkilöä kohtaan, ja minkä lauseen olen todennut useammallekin henkilölle: ”Meillä on varmastikin tieto oikeasta opista, mutta Tommy Hellsten tietää millainen sydämen tulee olla!”

Keskustelin hiljattain linja-autopysäkillä erään koiraansa taluttavan parrakkaan miehen kanssa, joka kertoi olleensa parikymmentä vuotta mielisairaanhoitotyössä. Keskustelun lomassa hän kysyi olenko lukenut Tommy Hellstenin viimeisimmän kirjan. Vastasin siihen myöntävästi toistamalla edellä mainitsemani lauseen. Siihen hän totesi: ”Pyhän Hengen on täytynyt antaa kaikki tämä hänelle.” Minä olen täsmälleen samaa mieltä.

Me pidämme itseämme jossakin määrin aivan erinomaisina uskovaisina, ja tuntuu nöyryyttävältä ja ehkä omien uskomusten kieltämiseltä tunnustaa jollakin maallisena pidetyllä terapeutilla olevan syvällisempi näkemys itse asiain olemuksesta, ihmisestä, sisäisestä elämästä, Kristuksesta, joka on kiinnostunut jokaisesta ihmisestä.

Kaikki tämä voi olla tulosta vain suuresta kärsimyksestä ja ahdistuksesta, mistä näiden kirjoittaja on ollut osallisena suuren osan elämästään; mikä pahinta, lapsuutensa ajan. Siitä huolimatta aivan selvästi Jumalalta avun saaneena hän saattaa todeta, että kaikista näistä kärsimyksen vuosista, aikaisemmasta elämästä, on tullut suurin siunauksen lähde hänen elämälleen. Me olemme kautta aikojen pelänneet ahdistusta ja kärsimystä – siitäkö syystä meiltä on jäänyt kokematta jotakin todella syvällistä ja merkityksellistä?

Mikä Tommi Hellstenistä tekee erikoisen tässä ajassa, on se, mitä hän kutsuu rehellisyydeksi ja todelliseksi nöyryydeksi. Hän tilittää elämäänsä, ja vaikka on vuosikymmenien ajan ollut terapeuttisessa työssä ja suureksi avuksi lukemattomille ihmisille, toteaa hän yhä vielä oman toipumisensa olevan kesken. Lapsuus alkoholistiperheessä on kokemus, osa elämää, jota ei saa kokemattomaksi eikä elämättömäksi minkään terapian avulla. Jumalan kohtaaminenkaan ei useimmiten näytä merkitsevän sitä, että kaikki kuin pyyhkäistään pois; päinvastoin, nämä arvet jäävät loppuelämäksi muistutukseksi siitä, että olemme vain ihmisiä, vajavaisia, puutteellisia, ainoastaan Jumalalta todellisen avun saavia. Arvet jäävät todisteeksi eletystä elämästä.

Jeesus sanoo vuorisaarnassa, että autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Olemmeko me nyt kaiken hengellisen rikkautemme keskellä unohtaneet tämän totuuden? Kääntäen tai paradoksaalisesti taivasten valtakunta kuuluu hengellisesti köyhille; eikö meidän siis tulisi varoa tulemasta hengellisesti rikastuneeksi, sillä silloinhan ei taivasten valtakunta enää kuulukaan meille?

Minä uskon tässä olevan pääongelman, jonka Tommy Hellsten on oivaltanut kärsimysten teitä kulkiessaan. Aloitin hetki sitten uudelleen hänen viimeisimmän kirjansa ”Saat sen mistä luovut” lukemisen, ja sen esipuheessa hän tilittää elämäänsä: ”Tälle kypsymismatkalle lähdin oikeastaan jo 70-luvun lopulla turhauduttuani siihen mitä kirkko ja perinteinen julistus opetti elämästä ja ihmisenä olemisesta. Oikeastaan jätin koko uskon ja hengellisyyden, koska en silloisessa elämän tilanteessani ja suuressa henkilökohtaisessa hädässäni kokenut saavani siitä apua… Tällä matkalla aloin sitten uudestaan törmätä siihen, minkä olin tietoisesti hylännyt: hengellisyyteen ja uskoon. Mutta hengellisyydellä oli nyt kaikupohjaa minussa. Ymmärsin vähitellen, että se mitä aiemmin olin tehnyt etsiessäni apua uskosta, oli itse asiassa pakoa omasta itsestä. Käytin uskoa ja hengellisyyttä pakopaikkana, jotta minun ei tarvitsisi kohdata kaikkea sitä, mikä itsessä pelotti. Yritin hypätä Jumalan syliin ja ummistaa silmäni todellisuudelta.”

Onneksi kipu oli niin sietämätön, että tämä ei onnistunut.

Markku Vuori