Kauhistuksen kanahäkki III-5

Masentuuko luonnehäiriöinen?

Joissakin kirjoissa ja esitelmissä todetaan melko yksikantaan, ettei psykopaatti, eli luonnehäiriöinen ihminen masennu. Se saattaakin tietyssä määrin pitää paikkansa. Kuitenkin on nähtävä asia koko laajuudessansa. Esimerkiksi kertomustemme Maija masentui ajoittain, etenkin eron tullessa. Jussi joutui melkoisen masennuksen valtaan Liisan alkaessa lopullisen kapinansa, ja kun tämä sitten selvästi lähti kotoa, jopa Jussin sitä toivoessa, joutui Jussi hyvin epämääräiseen tilaan. Nyt vain on tiedettävä mitä tarkoitamme masennuksella ja millaisista luonnehäiriöisistä ihmisistä puhumme.

Voidaan varmaankin lähteä siitä, että sellainen psykopaatti, joka esiintyy tiedotusvälineissä rikoksentekijänä, tuskin masentuu sanan varsinaisessa merkityksessä ollenkaan. Hän ei joudu masennustilaan, koe masennusta, joka tietyssä mielessä on itsensä vähättelyä, oman arvon tunteen katoamista, itsearvostuksen menettämistä, jopa itseinhoa. Kuitenkin monet ihmiset sanovat masentuvansa, nämä rikollisetkin. Sana masennus tarkoittaa omassa laajakäsitteisyydessään tätäkin, mutta jos otamme sille ikään kuin synonyymiksi sanan pettymys, näyttää kaikki jo aivan toisenlaiselta. Rikollinen on masentunut, pettynyt mahdollisesti siihen, ettei onnistunut pyrkimyksissään, koska istuu nyt tutkintavankeudessa. Hän valittaa huonovointisuuttansa, mutta ei kadu tekoaan, ei pyydä anteeksi, mutta mahdollisesti saattaa ottaa vastaan vankilalääkärin tarjoamat psyykenlääkkeet, etenkin jos se katsotaan avomielisyydeksi hoitoa kohtaan.

Me emme nyt kuitenkaan puhu siitä luonnehäiriöisyydestä, joka huomioidaan tiedotusvälineissä. Me puhumme arkipäiväisestä elämästä aivan tavallisissa perheissä. Luonnehäiriöisen kokemiin tunnetiloihin varmaankin vaikuttaa hyvin paljon hänen taloudellinen ja yhteiskunnallinen asemansa, tai se ainakin osaltaan vaikuttaa hänen itsetietoisuutensa, narsisminsa voimaan ja julkitulemiseen. Vaikka joku aivan hierarkian alimmalla tasolla oleva sekatyömies tai siivoojanainen voi kuvitella aivan tavattomia itsestään, vaikuttaa ihmissuhteissa kuitenkin aivan sama elämän pelisääntö kuin kaikkialla muuallakin: raha ja maine antavat todellisen vallan. Tämän ymmärtää myöskin varastomies niin kuin siivoojanainenkin, ja käyttää ”hajota ja hallitse tekniikkaa” niissä elinpiireissä missä oma elämä eletään. Sen seurauksena aivan tavalliset uhrit etsivät pakokeinoa omiin olosuhteisiinsa nähden sietämättömässä ahdistuksessa.

Yhteen aikaan oli suorastaan trendikästä kertoa jopa tiedotusvälineissä burnoutistaan ja loppuun palamisestaan, jopa masennuksestaan. Jos tavallinen kansalainen piti sitä jopa hienostuneena asiana, onko sitten ihme, jos joku luonnehäiriöinenkin näkisi siinä hyviä puolia. Hän kun niin tavattomasti kärsii, on masentunut niin ymmärtämättömän puolisonsa / työtoverinsa johdosta! On hyvinkin uskottavaa, että jos tältä pohjalta voi alistaa ja painaa alas puolisoansa, työtoveriansa ikään kuin kuuluttaen: ”…katso nyt, mihin tilaan olet minut saattanut…!”, turvautuu luonnehäiriöinenkin tähän keinoon, joskaan ei ensimmäiseksi. ”Kyllä, minä jouduin jopa syömään masennuslääkettä, kun Liisa / Matti /Reino jne. on sellainen.”

Koska luonnehäiriöön kuuluu helposti kyllästyminen, ikävystyminen, aina uuden etsiminen, kohdataan hyvin monen tapauksen kohdalla se, että avuksi tulevat jossakin elämän vaiheessa huumaavat aineet. Aluksi saatetaan ottaa pari pullollista olutta, jotta oltaisiin rennompia. Ennen kaikkea uhri tuntuu tarvitsevan jotakin turruttavaa ja kiihottavaa, unohtaakseen edes hetkeksi elämän tosiasiat. Mutta koska ihminen tottuu kaikkeen, on annostusta lisättävä asteittain, osittain varojen mukaan. Seuraavaksi mennään jo Alkoon ja ostetaan viinipullo. Etenkin Jonnan perheessä tämä oli normaali käytäntö. Kuinka monta kertaa lienee miehellä ollut kiire naapurikaupungin viinakauppaan, kun seurakunnan ehtoollista varten varatut viinipullot olivat oudosti kadonneet!

Jussilla riitti johtajan palkasta johtuen, eikä vähiten siksi, että Liisan oli pakko omasta palkastaan maksaa kaikki ruoka- ja talouskulut, rahaa parhaisiin juomamerkkeihin. Mutta joidenkin muiden perheiden rahavarat olivat rajoitetummat, joten juomaksi ostettiin sitä mitä halvimmalla saatiin. Jonna oli syvästi kiitollinen siitä, ettei miehensä loppuvaiheessa ollut onnistunut ostamaan huumeita, sillä kaikki muu oli jo kokeiltu, jopa liimankin haistelu, kun rahat olivat olleet lopussa!

Tältä pohjalta voidaan myöskin ymmärtää, jos Reinon vaimo suorastaan ihastui ajatukseen masennuslääkkeiden syömisestä, kun näki miehensä aivan kuin uudistuvan parin kuukauden sisällä lääkkeiden nauttimisen aloittamisesta. Jos mies noin pääsi ahdistuksestaan (Jonka Anna aiheutti, vaikkei sitä ikinä kai tulisi käsittämään.), halusi Annakin voida paremmin. Anna siis söi masennuslääkkeitä jonkin aikaa, odottaen niiden tuovan hyvää oloa. Ja saattoihan hän lähimmille tuttavillensa ääni väristen kertoa, mihin tilaan Reino hänet oli saattanut: oli suorastaan pakko syödä jonkin aikaa masennuslääkkeitä, että jaksoi tuollaisen miehen kanssa!

Tuntuu siltä, että luonnehäiriöinen on valmis mihin tahansa, oman maineensakin kustannuksella, jos se vain palvelee toisen alas painamiseksi. Jussi oli moneen kertaan näkymättömällä tavalla hakannut vaimoaan, joka loppuvaiheessa ei edes pyrkinyt vastustamaan. Jussia ärsytti itse asiassa kaikki. Jos Liisa ei puolustautunut, vaan ikään kuin käpertyi kuoreensa nimimerkillä: tee minulle mitä teet, en jaksa enää välittää, oli Jussi ehkä suurimman raivon vallassa. Hän ei voinut sietää tuollaista avuttomuutta ja välinpitämättömyyttä, koska se riisui häntä aseista. ”Millainen ihminen sinä oikein olet, kun et suutu ja anna takaisin!?”, oli mies usein huutanut, tietoisena fyysisestä ylivoimastaan.

Suo siellä, vetelä täällä, totesi varmaankin suurin osa uhreista. Oli aivan saman tekevää, miten asennoitui, mitä teki, lopputulos oli aina tappiollinen uhrille. Pakoajatus oli normaalin järjen sanelema, ja siitä varmaankin jokainen haaveili. Vanha neuvo jo kuului, että jos toinen alkaa raivota, on parasta lähteä lenkille. Sitä varmaankin moni oli kokeillut todeten, että joskus se onnistui, joskus ei, kun kiusaaja asettui oven eteen tai roikkui vyötäröllä, tai jaloissa, tai jopa istui päällä. Ja jos luonnehäiriöisen uhrit olisivat halunneet toteuttaa lenkkiajatusta jokaisessa ristiriitatilanteessa, eivät he olisi muuta ehtineet tekemäänkään!

Muutaman kerran oli Jussi saanut raivokohtauksensa keittiössä, vaimon ollessa ruokaa laittamassa. Tällöin oli paljastunut yksi luonnehäiriöisyyden piirre, mistä moni ei ole tietoinen. Jussin jo muutaman kerran läimäytettyä vaimoansa kämmenellä, oli tämä tönäissyt miestä sellaisella voimalla, että tämä oli kaatunut lattialle. Liisa oli istunut Jussin päälle nyt itse huutaen ja kirkuen: ”Sinä …tanan nulkki, sinä…” Liisa pystyi tuskin puhumaan ja sydän oli pakahtua. Kädessä oleva veitsi oli automaattisesti siirtynyt Jussin kaulalle. ”Sinä olet aina hokenut, että jonakin päivänä minä sinut tapan, ja nyt se hetki on tullut!” Liisa oli täysin vakuuttunut siitä, että Jussi ajoittain tosissaan toivoi hänen tappavan hänet, voidakseen sitten nauttia siitä, että vaimo istuu vankilassa taposta, mahdollisesti elinkautista. Mutta toisaalta tässä näkyi mitä selvimmin Jussin persoonallisuuden osittainen lapsen asteelle jääminen. Hän uhosi todellakin kuin jokin pieni poikanen, ajoittain kuin kolmevuotias.

Mutta nyt Liisa näki toisen puolen tässä uhmakkaassa lapsessa, joka nyt kerrankin oli aivan konkreettisesti alakynnessä terävän keittiöveitsen ollessa kaulalla. Muuten niin uhmakas ja aina sanavalmis, itsetietoinen herrakansan edustaja, oli kadonnut jonnekin, ja tilalla oli todellisessa kuolemanpelossa oleva pieni ihminen. Kauhu kuvastui Jussin kasvoista ja uskomattoman surkea ääni tunkeutui kurkusta: ”Älä, älä, älä…” Mies ei uskaltanut edes sanoa, mitä Liisan ei tullut tehdä.

Tämä tilanne oli toistunut muutaman kerran. Sen johdosta Liisa oli alkanut pelätä kaksinkertaisesti. Aikaisemmin hän oli pelännyt vain miehen uhkauksia pahoinpidellä hänet todella invalidiksi, tai jopa tappaa hänet. Nyt hän pelkäsi jo sitäkin, mitä itse äärimmäisyyteen ahdistettuna tekisi!

Heidän yksi asuntonsa oli neljännessä kerroksessa, talon päädyssä. Heillä oli suuri parveke, jolla he viettivät paljon aikaansa. Liisalla oli kalvava pelko siitä, että hän jonakin päivänä tekisi miehellensä sen, mitä tämä oli uhkaillut. Tönäisisi tämän alas parvekkeelta, kun tämä ilkosillaan kurkkisi kerrosta alempana aurinkoa ottavaa vamppia.

Jussi piti jossakin määrin siitä, jopa vaatikin, että vaimo meikkasi ja kotona pukeutui minihameeseen ja mustiin sukkiin, etenkin niinä päivinä kun oli tarkoitus hiukan lemmiskellä. Mutta kaikkeen kyllästyy, tottuu, ja niinpä vähitellen vaihtelua oli vaikea keksiä. Jossakin vaiheessa, ihmetellen Jussin häneen kohdistavaa vihaa, alkoi outo kalvava tunne vaivata häntä. Jussi oli kyllä kiinnostunut hänestä, mutta mitä se todellisuudessa oli? Aikansa tutkailtuaan ja päänsä puhki mietittyään hän tuli siihen ainoaan mahdolliseen loppupäätelmään, mihin moni kaltaisensakin tulee: ”Minä olen merkityksellinen ainoastaan rakastajattarena, kapinallisena sellaisena, ja ruuan laittajana…” Liisa tuli todella surulliseksi, sillä hän tajusi näilläkin osa-alueilla olevansa vailla kaikkea ihmisyyttä ja inhimillistä kohtelua.

Liisa sai osallistua joihinkin juhliin, missä miehensä kävi, ennen kaikkea työnsä johdosta. Jussi oli melko pidättyväinen, etenkin kun alaisia oli niin paljon lähettyvillä, mutta kaikkiin näyttävämpiin naisiin hän ei voinut olla kohdistamatta mielenkiintoansa, hillitysti tietysti. Liisa oli jo tottunut kaikkeen, eikä odottanutkaan muuta. Mutta kun Jussi juopui, kohtuullisesti tietysti, ei hän johtajan pöydässä voinut hakkailla sen paremmin firman kuin ei vieraitakaan naisia. Mutta Liisaa alkoi kummeksuttaa se, koska lie ensimmäistä kertaa, että huppelissa miehen käsi usein lepäsi käsittämättömän kauan viereisen mieskumppanin polvella tai käsivarrella. Herttinen sentään, mitä se Jussi oikein…

Liisa ei pitänyt miestänsä homona, ei missään nimessä! Mutta jos mies siinä määrin vihasi vaimoansa, vaikka makasikin tämän kanssa, niin… Liisa ei tiennyt oikein mitä uskaltaisi ajatella. Jussi tulisi lopun elämää olemaan arvoitus vaimolle, sillä kaksikymmentäkään vuotta ei ollut tuonut todellista valoa sille, mitä miehen mielessä liikkui. Ei, tämä oli täysi arvoitus alusta loppuun asti! Mutta Jonnan näyttäessä Liisalle joitakin mieheltä kähveltämiään valokuvakansion nuoruuden kuvia, katsoi kumpikin pitkään toisiansa päätänsä pudistellen. Tässä oli kummallakin jälleen jotakin yhteistä!

Jonnan mies oli halunnut seksiä, joskus tolkuttomastikin. Mutta siinä missä Jussi oli nauttinut vaimonsa seksikkäästä asusta ja meikkaamisesta, oli Jonnan mies ollut aivan vastakohta. Tämä ei voinut alkuunkaan sietää jonkinlaista vaimon sievistäytymistä, vaikka tämä niin kokonaisvaltaisesti halusi olla viehättävä ja haluttava nainen. Joskus tuntui siltä, että Jonnan olisi tullut olla kaikkea muuta kuin sievä!

Albumissa mies kymmenissä kuvissa keikisteli puolialastomana milloin minkin nuoren tai vanhemman miehen kainalossa ja puristuksessa!

Oliko kysymys vain entisen elämän syntisestä ja juopuneesta menosta, sitä heikot astiat nyt pohdiskelivat uskaltamatta ääneen lausua ajatuksiansa. Jonnan mies halusi seksiä, mutta ei koskaan, ei todellakaan koskaan viipynyt niin pitkään sängyssä että vaimokin olisi saanut tyydytyksen. Ja syntiä oli kaikki itse aiheutettu hyvänolon tunne…

Jos ihminen ei todella ole oma itsensä, vaan näyttelee koko elämänsä ajan, eikö silloin ole mahdollista myöskin se, ettei tällainen persoonallisuudeltansa epämääräinen ihminen ole täysin tietoinen omasta sukupuolisuudestansakaan?

Liisa istui vielä järven rannalla. Auringon lämpö kasvoi kasvamistaan, ja pienet kalat saivat veden pinnan väreilemään. Linnunlaulu kaikui metsiköstä ja hetkeksi hän unohti kaiken surullisen. Hän oli ollut, ja olisi vielä pitkän aikaa oleva ajattelemisen mestari. Hän ajatteli ja ajatteli, pohti pohtimistaan. Hänellä oli omia huolia, omia selvitettäviä asioita. Terapeutti oli kehottanut kerta toisensa perään keskittymään vain omaan elämäänsä. Se varmaankin oli kirjoista ja kokemuksesta opittua viisautta, mutta jotenkin se Liisan mielestä ei sopinut häneen. Hän oli pari kymmentä vuotta luullut olevansa ainoa, joka koki tällaista. Melkein koko ajan hän oli uskonut olevansa henkisesti sairas, sitä kun niin ankaralla kädellä oli paukutettu hänen päähänsä.

Kun Liisa nyt tajusi, ettei hän ollut missään suhteessa ainoa, ei ollutkaan hullu, saati edes mielenvikainen, tunsi hän valtavaa helpotusta. Tavallaan Jonnan kanssa keskusteleminen oli ajoittain tuntunut pahalta asialta hänen itsensä kannalta, mutta kun näin paljon aikaa oli kulunut ja oma mieli oli löytänyt siinäkin määrin tasapainoa, koki hän jokaisen tapaamisen tai puhelinkeskustelun kohtalotoverinsa kanssa vahvistavan häntä itseänsä. Terapeutti ei voinut ymmärtää tätä, koska kaikki soti perinteisiä oppikäsityksiä vastaan.

Rahat eivät olleet tiukalla ainoastaan Liisalla, vaan koko yhteiskunta muutamia kuntia lukuun ottamatta huokaili taloudellisissa vaikeuksissa. Terapiaa ja henkistä apua ei riittänyt läheskään kaikille tarpeessa oleville. Niinpä Liisankin toipumisen myötä käynnit olivat harvenneet. Hän arvosti sitä, että saattoi puhua asioitansa ammattilaiselle, mutta jollakin tavoin hän ei tarpeellisessa määrin osannut arvostaa näitä käyntejä. Toki hän koki tapaavansa ihmisen, mutta vaikka tämä kuinka yritti olla ihminen ihmiselle, ei ammattilaisen leimaa saanut katoamaan kovinkaan ponnistuksin. Ymmärrettäväähän se oli, sillä kuka jaksaisi tai pystyisi itseään uuvuttamatta paneutumaan vuodesta toiseen muiden ihmisten asioihin? Siksi eri ammattilaiset olivat valinneet sellaisen lähestymistavan tai roolin, jonka avulla uskoivat selviävänsä työstä.

Terapeuttikin on ihminen, ei sen kummempi olento kuin kaikki muutkaan. Tämä oli ikävä kyllä unohdettu hyvää tarkoittavalla oppineisuudella, joka korosti kirjatietoutta. Kirjoja varmaankin oli jo aivan liikaa, eikä esim. luonnehäiriöisen uhria suurestikaan auttanut jokin tilastotieto tai selvitys siitä, miten luonnehäiriö syntyy ja miten se kehittyy, voiko sitä ehkäistä tai voidaanko sitä vastaan toimia. Liisa tiesi kokemuksesta, ettei mikään hänen tekemisensä, puhumisensa, asennoitumisensa tai… ei kerta kaikkiaan mikään muu kuin pakeneminen, olisi tuonut pysyvää muutosta.

Tässä juuri olikin kaiken kauhistuttavuus. Pettymys pettymyksen jälkeen, sillä kaikki ystävät, tuttavat, sukulaiset, etenkin Jussin puolelta olivat sanattomasti tai puhetulvan säestyksellä yrittäneet vakuuttaa, ettei kenelläkään todellisuudessa mene hyvin, onhan aika sellainen ja tällainen, vaikeuksia kaikkialla. Ja menihän Jussillakin niin hyvin, kasvot loistivat tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, rahaa riitti niin ulkomaan matkoihin kuin harrastuksiinkin. Mies oli lahjakas ja soitti orkesterissakin, kaikki pitivät hänestä, jopa kaikki firman naisetkin olivat kilvan täyttämässä tämän toiveita. ”Kyllä meidän Jussi on todella hyvä poika, lapsenakin…” Tähän Liisa aivan pakolla taas pysäytti ajatuksensa. Jälleen kerran hän oli ajautunut tälle raiteelle.

Jussin vanhemmat vakuuttivat poikansa erinomaisuutta ja olivat ylpeitä tästä. Kun se vaimo vain ymmärtäisi enemmän arvostaa näin menestyksekästä miestä, joka suorastaan sai firman kukoistamaan! Liisaa yökötti!

Vedessä kävi kova kohahdus ja kalaparvi pakeni henkensä hädässä. Iso hauki oli käynyt aterialla ja ajoi nyt takaa uutta suupalaa. Niin, suupala oli Liisakin ollut!

Läheiselle kalliolle tuli istumaan nuoripari. Mies puristi naista sellaisella voimalla että tämä välillä päästi pienen valituksen. Ja nyt ne suutelivat…

Liisan valtasi nyt varmaankin kaikkein tuskallisin ajatus, mitä hän aivan tietoisesti pyrki pakenemaan. Hänellä oli ollut mies, lapsi, perhe siis. Hänellä oli ollut elämä suhteellisen varakkaissa olosuhteissa, mutta siitä huolimatta hän koki jääneensä ilman elämää — parin vuosikymmenen ajan.

Suudelma ei loppunut ollenkaan, ja vaikka ei olisi tahtonut sitä, Liisan katse viipyi tuossa parissa. Hänkin oli istunut kalliolla, Jussi oli suudellut häntä, pitänyt kainalossansa. Pari kuukautta oli tuntunut todella hyvältä, onnelliselta. Mutta sitten oli tapahtunut jotakin, mitä Liisakaan ei vielä pystynyt määrittelemään. Naimisiin menon jälkeen mies oli heti muuttunut aivan toisenlaiseksi.

Heidän elämässänsä ei ollut tapahtunut mitään konkreettisesti määriteltävää. Huomiota herättävintä oli kai vain se, että siihen aikaan energisen ja elämänhaluisen Liisan esittäessä omia ajatuksiansa ja toiveitansa, oli hän huomannut miehen kuin jäykistyvän.

Oli sovittu mentävän vaimon vanhempien luokse ja kaikki järjestelyt oli tehty, kun Jussin työtoverit ilmoittivat lähtevänsä Kotkan saaristoon purjehtimaan. Jussi oli jo pakannut kaikki tavarat autoon, ja nyt hän heitti pihalle Liisan laukut. Sen suuremmitta selityksittä auton perävalot katosivat pensasaidan taakse. Liisa katseli perään käsittämättä yhtään mitään. Tällaista hän ei ollut kuvitellutkaan olevan.

Ennen niin huomaavainen mies oli… niin, hän oli tähän asti huomannut Liisan muulloinkin kuin sängyssä… niin, kaksi kuukautta, ja kaikki mielenkiinto vaimon toiveiden täyttämiseen oli kadonnut.

Jussin itsekkyys tuli siis esiin jo näin varhaisessa vaiheessa. Jos Jussi oli väsynyt, Liisa ajoi. Jos Liisa oli väsynyt… Liisa ajoi. Jos Jussi ei jaksanut pinota ajotien täyttävää takkapuukuormaa, Liisa kantoi niin kauan kuin jaksoi; ilta jo pimeni, kun tie oli vapaa ja Jussi puutarhakeinussa levättyään astui autoon ja ajoi biljardikerholle.

Niin, Liisan piti sanoa, että kaikkein raskainta oli se, että lyhyinä hetkinä Jussi oli maailman suloisin mies, niin että vaimo uskoi tuhanteen ja kymmeneentuhanteen kertaan kaiken voivan sittenkin muuttua paremmaksi. Eihän Jussi aina voinut olla väsynyt, eihän Jussi loppuelämäänsä voinut olla niin hermostunut kotona, kun työpaikallaankin oli niin energinen ja hyväntuulinen! Liisa-raukka, hän uskoi ja kuvitteli joskus pääsevänsä osalliseksi siitä Jussista, mistä kaikki työtoverit ja tuttavat nauttivat. Vasta pari vuotta sitten hän oli tajunnut odottaneensa kuuta taivaalta. Mikään ei ollut muuttunut, mikään ei ollut muuttunut paremmaksi. Liisa oli muuttunut, laihtunut, sairastunut, väsynyt, kadottanut oman identiteettinsä, eikä kukaan huomannut sitä!

Nuoripari jatkoi suuteluaan. Liisa ei ikinä enää menisi naimisiin tai alkaisi seurustelua, niin pettynyt hän oli ihmisiin, etenkin miehiin. Hän ei enää voinut luottaa keneenkään, ja vaikka ilmaantuisi joku, joka haluaisi tutustua häneen… ei, hän ei halunnut enää mitään sellaista. Niin sanoi Jonna, niin sanoi… kyllä, niin sanoi jokainen uhri!

Ihminen jaksaa tietyn määrän pettymyksiä, onnettomuuksia, katastrofejakin, mutta sitten tulee seis. Ehdoton seis. Näin oli varmaankin hyvä ajatella, ainakin tässä vaiheessa. Näin rikkinäinen ihminen ei osaa puolustautua, ei osaa pitää puoliaan. Oli pakko kuntoutua ensin, löytää se kadonnut minänsä, oma itsensä. Ensi alkuun oli tuntunut valtavan hyvältä olla omissa oloissaan, ajatella vain itseään, omia ajatuksiaan.

Mutta kun jo nyt näin paljon aikaa oli kulunut, ja joutui katselemaan sellaista mitä tuolla kalliolla tapahtui… sanoi suu sitten mitä tahansa, jokin sydämessä puhui jotakin aivan muuta. Hän oli nähnyt sen, mitä elämän ei missään tapauksessa tule olla, hän oli kuluttanut itsensä täyttäen toisen tarpeita ja toiveita… sydän itki yksinäisyyttään! Sydän oli itkenyt kaikkina noina vuosina yksinäisyyttään ihmisseurassa, nyt se itki yksinäisyyttään yksinäisyydessä!

Ei varmaankaan ollut hyvä ajatus nyt enää paeta tätä tunnetta, ja sen kieltäminen varmaankin johtaisi jonkinlaiseen takapakkiin tervehtymisessä. Hänhän aivan suoranaisesti valehteli itselleen, jopa terapeutinkin kehotuksesta. Tai ehkä se oli ollut tarpeen joskus aikaisemmin, kun tunteet olivat olleet liian sekaisin. Nyt hänen oli pakko myöntää itselleen, että hänen salaisin toivonsa, tarpeensa, pakkonsa… jokin hänen sisimmässänsä huusi sydäntäsärkevällä tavalla rakkauden puutetta.

Hän oli kokenut kaiken vääristyneellä tavalla, rikkovalla tavalla. Täytyihän totuuden nimessä olla olemassa jotakin todellistakin. Miksi hän nyt ylipäätänsä kamppaili kaikkien näiden asioiden kanssa, selvitti menneisyyttään, jos tulevaisuudessa ei olisi mitään parempaa? Elämä on elämä, ja elämisen arvoinen yksinkin. Mutta keräten nyt jotakin hyvää, pala palalta sieltä missä sen saattoi löytää, hänen tervehtyvä sielunsa päivästä päivään kaipasi todellista ystävyyttä, rakkautta, lämpöä, jotakin sellaista, mistä ei tarvitse maksaa — maksaa siinä määrin kuin hän oli itseänsä kuiviin vuodattanut. Ajoittain hän oli tuntenut olevansa kuin vain kuiva nahka, jossa ei ole mitään sisällä.

Kaikesta ei todellakaan tarvitse maksaa, kaikki on maksettu. Sen hän oli lukenut Paul Tournierin kirjasta ”Ihmisen syyllisyydestä”. Jumala on maksanut kaiken, ja siksi ihmisenkin tulisi luottaa siihen hintaan, jolla hänet on ostettu. Kaikki pahuus kasvoi kasvamistaan, ja jos hän nyt heittäytyisi negatiivisten ajatusten ja asenteiden varaan, ei hän jaksaisi elää.

Mihinkään ei voi luottaa, keneenkään ei voi luottaa, ja silti oli pakko olla olemassa todellista ihmisyyttä. Oliko vain niin, että hän oli etsinyt sitä väärästä paikasta? Oliko vain niin, että siinä määrin toisen manipuloimana hän oli kadottanut yhteytensä niihin virtoihin, jotka kumpuavat inhimillisyyttä ja Jumalan rakkautta, ihmistenkin kautta? Hän ei ollut noina vuosina oma itsensä, kuinka hän sitten olisi voinut löytää sellaista, mikä olisi ruokkinut oikeita asioita hänessä? Hän oli koko ajan kapinoinut, alusta alkaen, mutta kapinalla ei ole suurtakaan voimaa, jos väkeä on niin vähän kuin yksi.

Hän ei voinut kieltää sitä, että kaiken koettuaan todella kaipasi todellista rakkautta, elämää. Tämän tunteen, kaipauksen saattoi tunkea taka-alalle jonkin aikaa, tarpeellisen aikaa. Mutta sen kieltäminen ei varmaankaan johtaisi mihinkään hyvään. Ja tämä oli se ristiriitaisin hänen kohtaamansa asia tämänhetkisessä elämässään. Ajoittain se tuntui repivän hänet kahtia.

Menneisyyttä ei voinut muuttaa, se ei voinut muuttua muuksi kuin mitä oli; se ei voinut muuttua edes siunaukseksi. Mutta sitä voi käyttää nyt jälkeenpäin työvälineenä, korkeakouluna, missä opitut asiat voivat tuoda suuriakin siunauksia ja hyvä asioita niin hänen kuin muidenkin elämään. Hän oli oppinut paljon, tavalla jota ei ikinä olisi valinnut, jos olisi tiennyt. Mutta nyt oltiin tässä, eikä paluuta ollut; oli vain tulevaisuus. Ei, ei, ei! Tai kyllä niinkin, mutta se missä suurin osa ihmisiä teki virheensä, oli juuri tässä. Suurin osa ihmisiä pohti menneisyyttä, pahoitteli sitä, oli tyytymätön, uskoi tulevaisuuden tuovan mukanansa jotakin parempaa, tehokkaampien suunnitelmien avulla… ja jokainen näistä ihmisistä olisi elämänsä lopussa toteava, ettei ollut elänyt sen paremmin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakaan, koska todellisuudessa ihminen voi elää vain nykyhetkessä!

Sisimmässään olevasta tuskasta huolimatta Liisa koki itsensä onnelliseksi ihmiseksi. Kuinka monta kertaa hän olikaan kääntämäisillään autonsa vastaan tulevan rekan alle! Kuinka usein hän olikaan viinapäissään, Jussin raivotessa, avannut tämän unilääkepurkin tyhjentääkseen sen suuhunsa! Hän oli noiden vuosien aikana ollut itsetuhoisissa ajatuksissa ajoittain lähes päivittäin. Mutta nyt hän eli, istui järven rannassa ja läiskytteli jalkojaan kirkkaassa vedessä. Huomenna, tai mahdollisesti jo kotiin tultuaan, hän saattaisi vaipua jälleen kerran tietynlaiseen melankoliaan. Mutta sekin menisi ohitse, tulisi taas uusi päivä, uusi toivo.

 Markku Vuori 2003

Ka

Kauhistuksen kanahäkki III-4

Lapsi meissä jokaisessa

Liisan pohjattomin kaipaus oli, että joku ottaisi hänet syliinsä. Tuossa kaipauksessa ei ollut kuin pieni hitunen seksiä; suurin osa tunnetta oli kaipausta lupaan saada olla oma itsensä, juuri sellainen kuin on, edes yhden ihmisen seurassa! Kuinka ihmiset ylipäätään tulivat toimeen ilman turvallisuuden tunnetta, ilman rakastavaa syliä? Miksi sellaisen löytäminen tuntui aivan mahdottomalta asialta?

Eivät ihmiset tulekaan toimeen, siitä on osoituksena se katastrofaalinen tilanne, mikä vallitsee mielenterveysalalla!

Liisalla oli toki yksi ihminen, joka todella pitkälle oli hänen ystävänsä, Jonna. Mutta hänkin oli hyvin rikkinäinen ihminen, vaikka oli jo pari vuotta ollut erossa omasta piinan ilmapiiristään. Kukaan ei voi heittäytyä toisen kannettavaksi, ripustautua toiseen ihmiseen. Sen he kumpikin tajusivat päivä päivältä selvemmin. Mutta syliin ottamista kaipaa jokainen ihminen, lupaa olla kuin lapsi, avuton, turvaton, levätäkseen hetken maailman myrskyistä. Itse asiassa jokaisessa meissä säilyy lapseus elämämme loppuun asti, niin kuin Tommy Hellsten sitä niin kauniisti kuvaa kirjoissansa. Meidän ei ole tarkoituskaan koko olemukseltamme tulla aikuiseksi, järkeileväksi, itsetietoiseksi ihmiseksi. Ihmisessä on tarkoitus olla erilaisia ominaisuuksia, jotka täydentävät toisiaan, tukevat toisiaan. Yksi niistä on meidän perimmäinen olemuksemme, oma minuutemme, meidän syvin itseytemme, aito lapsi meissä. Jos ja kun se joutuu kadoksiin, painetaan alas, seuraa väistämättä suuri määrä vaikeuksia.

Miksi meidän vanhempiemme pitää poistua keskuudestamme, miksi meiltä riistetään rakastava syli kesken kasvuamme, kesken elämäntaivaltamme? Ja mikä surullisinta, miksi kaikille ei ole suotu edes tätä maailman luonnollisimmalta tuntuvaa syliä? Jonna ei ollut saanut olla kauankaan lapsi, sillä isän sairaus oli tuonut kodin ilmapiiriin tilanteen, jossa äiti ei enää jaksanut ottaa sitä vastuuta, mitä isä ei enää ollut kykenevä kantamaan. Jonna tosin oli saanut istua äidin sylissä, mutta niin kuin on rikkinäisen ihmisen suhteen, hän näinä sylissä istumisen hetkinä lapsen ominaisuudella tajusi, ettei äiti lohduttanut häntä, vaan puristi lasta syliinsä saadaksensa tältä lohtua!

Kuinka nurinkurinen maailmasta olikaan tullut, mietti Liisa, tullen entistä surullisemmaksi. Kaikki oli päälaellaan, roolit olivat aivan sekaisin. Oli todella väärin, etteivät vanhemmat pystyneet pitämään asemaansa tulevan sukupolven kasvattajina, vaan tukeutuivat sellaisessa määrin niihin, joiden vielä olisi tullut etsiä omaa identiteettiään. Kaikkien näiden pohdintojen keskellä Liisa kuitenkin päivä päivältä tajusi yhä selvemmin sen, ettei kaikki hänen kokemansa sittenkään ollut niin kauheata kuin hän oli ajatellut. Lukuisat hänen ikätoverinsa olivat jo poistuneet tästä maailmasta joko sairauden tai onnettomuuden tempaisemina. Hän sai vielä elää ja nähdä asioita, joita vain harvat näkevät!

Niin järjettömältä kuin se ihmismielestä tuntuikin, koki Liisa salaperäisen, tuskin tunnistettavan mielihyvän saavan yhä enemmän valtaa ahdistuneessa olemuksessaan. Jokin hänen sisimmässään huokui sanoin kuvaamatonta mielihyvää ja kiitollisuutta siitä ihmisyydestä ja persoonallisuudesta, mikä nyt oli löytämässä tilaa hänessä. Olisiko niin, että jotakin pitää kadottaa osatakseen sitten antaa sille sen arvon, mikä sille kuuluu?

Sitä mukaa kuin Liisa oli löytänyt omaa minuuttaan ja persoonallisuuttaan, olivat häntä vaivanneet sairaudet kadottaneet otettansa. Hän Jonnan kanssa oli selvä todiste siitä, että heidän kaltaisensa ihmiset kärsivät mitä suurimmassa määrin psykosomaattisista oireista. Kummaltakin oli kadonnut suuri määrä kipuja ja tuntemuksia, ja tällä hetkellä ainoa lääkitystä tarvitseva ruumiinosa oli sydän. Jonnalle ilmeisestikin oli jäänyt pysyvä vamma, mutta Liisan kohdalla oli vielä toivoa kaikkien oireiden häviämisestä, kunhan vain elämäntilanne korjaantuisi lisää.

Lämpötila kohosi yli kahdenkymmenen ja Liisa pukeutui verryttelypukuun ja lenkkareihin. Koska hän asui aivan metsän reunassa, lähti aivan asunnon nurkalta polku keskelle luontoa. Aivan alkuvaiheessa hän oli säikkynyt jokaista vastaan tulevaa, ja ajoittain oli itselleen hymyillen puikahtanut suuren kiven taakse piiloon kuullessaan puhetta edestään. Sydän pamppaillen hän oli kyyristellyt nenä kiinni kiven kyljessä kasvavissa sammaleissa. Hän oli tehnyt sen useamman kerran, alkaen sitten vähitellen nauraa itsellensä. Mitä jos joku kuitenkin huomaisi hänet? Mitä hänestä ajateltaisiin? Sievä nainen kyykkimässä kiven takana lenkkipolun varressa vaaleanpunaisessa lenkkipuvussansa! Häntähän pidettäisiin hulluna! Hän oli koko sen elämän ajan, mitä oli ollut Jussin kanssa, piilotellut elämältä, peläten melkein jokaista ihmistä. Miksi hän vielä jatkaisi tätä piilotteluaan, sillä hänhän oli ihminen siinä kuin kaikki muutkin!

Kun kerran yksin lenkkeilevä mies oli puikahtanut saman kiven taakse keventääkseen painettaan, oli Liisa päättänyt sen olevan viimeisen kerran. Aluksi kalpeaksi ja sitten punaiseksi koko kasvoiltaan valahtanut, mitä hämmentynein mies, oli ponkaissut paikalta sellaisella vauhdilla, ettei Liisa tiennyt kumpi oli säikähtänyt enemmän.

Koko metsä tuoksui kesälle ja linnunlaulu oli mitä suurinta terapiaa ahdistuneelle sielulle. Liisa hypähteli, hyräili hiljaa vanhaa tuttua laulua ja hetkessä hänet täytti riemullinen tunne jälleen kerran: ”…minä olen ihminen, minä olen ihminen, miinää ooleeen iihminen…!”, hän lopuksi huusi niin kovaa kuin jaksoi, ja viereinen kallio vastasi hänen huutoonsa. Niin, siitä hetkestä lähtien, kun tämä totuus ensimmäistä kertaa kirkkaan valon tavoin oli alkanut loistaa hänen sieluunsa, oli hänessä tapahtunut valtava muutos. Siihen asti hän oli pelännyt kaikkea ja kaikkia, mutta aivan niin kuin kallio vastasi hänen huutoonsa, niin olivat vastaan tulleet ihmisetkin alkaneet suhtautua häneen aivan toisin kuin ennen. Tuo pelko oli sellaisessa määrin näkynyt jopa hänen olemuksestaan, että hänet kohdanneet ihmiset olivat arkailleet häntä. Mutta nyt hänestä oli alkanut säteillä positiivisuutta, mikä sai ihmiset katsomaan häneen aivan toisella tavalla. Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan, oli tullut hänelle kuin ilmestykseksi.

Ihminen vai jokin olento?

Tähän asti kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat olleet hänelle kuin joitakin olentoja, koska hän itsekin oli vain jokin olento. Hänellä ei pariin vuosikymmeneen ollut lupaa olla ihminen. Hän oli ollut vain jotakin, jotakin määrittelemätöntä. Häntä ei ollut olemassakaan, hän ei tiennyt kuka ja mitä oli. Häntä vain jatkuvasti käytettiin hyväksi, ei vain kotona, vaan myöskin työpaikalla — niin kauan kuin hän oli ollut kykenevä käymään töissä. Jonnan kanssa käymiensä keskustelujen perusteella hän oli tullut näkemään tämän perustavaa laatua olevan seikan luonnehäiriöisen uhrin elämässä. Ei häntä käyttänyt hyväkseen vain puoliso tai pomo työpaikalla, vaan aivan käytännössä hän oli kaikkien hyväksikäyttäjien armoilla. Hän kun ei ollut olemassa itseään varten, itsensä tähden, vaan aina vain palvellakseen muita!

Hän ei ollut ihminen pariin vuosikymmeneen, eikä elänyt ihmiselle kuuluvaa elämää. Eräässä mielessä hän oli hyvin kiitollinen siitä, ettei uskonto ollut näytellyt suurempaa osaa hänen elämässänsä, ainakaan tähän asti. Keskustelut Jonnan kanssa olivat ensi alkuun olleet masentavia, musertavia, koska kukaan ei voisi uskoa uskovaisessa perheessä olevan sellaisia asioita. Juuri uskovaisissa perheissä näytti vallitsevan vielä suurempi terrori ja toisen alas painaminen. Jussi oli ajoittain vedonnut pariin yleisesti käytettävään raamatunkohtaan naisen alamaisuudesta, mutta koska ei tuntenut Raamattua sen paremmin, oli tämä puoli painostuksesta keskittynyt virheiden kaivelemiseen Liisan nykyisestä ja ennen kaikkea menneestä elämästä. Jussi tiesi tarkkaan, mikä satutti vaimoa pahiten!

Liisa ja Jonna olivat vain ”heikompia astioita”, joilla joidenkin uskontojen mukaan ei ole edes oikeata sielua. Jonkinlainen sielu heillä kai oli, mutta ei sen veroinen kuin miehellä. Miten pitkälti tämä ajattelu ja uskomus vallitsi seurakunnissa, sitä ei kukaan uskaltanut edes ajatella. Naisten tuli vain olla alamaisia ja palvella miehiänsä. Siitä olemme jo puhuneet, vaikka se onkin vaikeata.

Seurakunnassa Jonnaa kiitettiin alistuvaisuudesta ja miehen apuna olemisesta, siihen asti kun tämä eräänä päivänä katosi kodistaan. Oli hienoa, että tällä oli niin hieno elämä vanhemmistoveljen vaimona! Mitään ei puuttunut, Jumala oli ollut niin hyvä tälle perheelle. Samoin Liisan tuttavat katsoivat vain miehen hurmaavaa ja charmikasta ulkoista käytöstä ja kadehtivat Liisan elämää näin menestyksekkään miehen rinnalla. Oli se vain niin hienoa, oli se vaan niin mukavaa että kaikki oli niin hyvin!

Ihmettelemmekö vielä, jos kummankin naisihmisen sielu vuoti verta heidän kuunnellessaan näitä ylistyksen sanoja? Kumpikaan ei koko avioliittonsa aikana, lukuun ottamatta muutamaa ensimmäistä kuukautta, ollut kokenut olevansa ihminen niine oikeuksineen mitä hänelle kuuluu. Heillä oli vain ulkokuori, taitavasti laaditut kulissit, mitkä peittivät kaiken todellisuuden. Ihmiset ylistivät sitä minkä itse näkivät, kun taas asiaan osalliset elivät todeksi kaiken käytännön, kaiken suoranaisen tragedian.

Mikä voisi rikkoa ihmistä sen enempää kuin näennäinen hyvä? Kumpikin sai kokea elämän kauneuden ja hyvyyden täyttymyksen – ihmisten mielestä. Heillä oli olevinaan onnellista, heillä oli olevinaan hyvät puolisot, heidän elämänsä näytti olevan varmistettu, kumpikaan ei näyttänyt kärsivän taloudellisista vaikeuksista. Ei näyttänyt, ei näyttänyt, ei näyttänyt… He näyttivät elävän ihmisarvoista elämää, mutta kumpikaan ei itse kokenut sitä!

Jos ihmiskunta on ajautunut tällaiseen näennäisyyteen, niin onko sitten ihme jos mielenterveysalalla on päädytty siihen missä nyt ollaan? Ulkonaisesti on kaikki hyvin, mutta sielu huutaa tyhjyyttään ja odottaa vain seuraavaa katastrofia! Voiko kukaan sitä itse kokematon käsittää tällaisten ihmisten tuntemuksia, tuskaa, ahdistusta, suoranaista piinaa?

Liisan uni Jussin uudelleen palaamisesta kuvaa tätä mitä parhaiten. Hänet haluttaisiin viedä takaisin entiseen, ja osa häntä itseäänkin haluaisi sitä, kaikesta huolimatta. Tämä osoittaa sen, kuinka rikkinäisiä kaikki nämä ihmiset ovat. Pelätään ihmisiä, päästään ihmispelosta, mutta sitten ei voida oikein luottaa keneenkään, vaikka sisimmässä on valtava kaipuu siitä, että joku ottaisi syliinsä, antaisi istua siinä lapsen lailla, itkeä pois tuskansa ja ahdistuksensa, eikä vaatisi siitä korvausta!

Luonnehäiriöisen ihmisen uhrilla on päällimmäisenä ajatus siitä, että kaikesta on maksettava, vaikka sitä ei itse tajuaisikaan. Mitään ei saa ilmaiseksi, on jatkuvasti muututtava enemmän ja enemmän sellaiseksi, mitä piinaaja odottaa, eikä mikään riitä milloinkaan! MIKÄÄN EI RIITÄ MILLOINKAAN, vaikka päällänsä seisoisi, tarpeen tullen muuttuisi näkymättömäksi, tullakseen sitten hetkessä näkyväksi kun joku tarvitsee!

Liisa oli viimeinkin tajunnut kuinka tyhjiin hänet oli imetty. Hän oli antanut kaikkensa ja sai vain mitä syvintä halveksintaa ja moitetta. Hänen syytänsä oli ollut kaikki, jopa sekin, että miehensä oli hänen asunto-osakkeensa ja osakesalkkunsa sijoittamisen unohtaen ostanut kesäasunnon Keski-Suomesta. Sijoituksen oli pitänyt olla tulevaisuuden pesämuna heidän vanhuuttansa varten, mutta nyt rahat olivatkin menneet kesämökkiin!

Liisa oli tuohon aikaan ollut todella huonossa kunnossa niin psyykkisesti kuin ruumiillisestikin. Mutta tämä huono kunto ei voinut olla ainoa syy siihen, ettei hän käsittänyt koko asiaa. Niin osake kuin osakesalkkukin olivat olleet hänen nimellään, isän lahjoittamina sillä ehdolla, ettei miehellä ole niihin mitään osuutta. Ja nyt kaikki omaisuus oli Jussin nimellä olevassa mökissä, joka oli niin kaukana, ettei siellä ehtinyt useinkaan käymään, ei ainakaan Liisa sinne päässyt kuin pimeään talviaikaan, kun ei ollut naapureita paikalla!

Miten tämä sijoitus saattoi olla vaimon vika? Sitä ei voikaan käsittää kukaan muu kuin luonnehäiriöstä perillä oleva. Kuka arvaa selityksen? Koko asia oli Liisan syytä, koska juuri tuona päivänä Jussi suuren vihan vallassa oli lähtenyt kotoa. Liisa ei ollutkaan jaksanut aamulla herätä lempimään miehen kanssa, valvottuaan koko yön lapsen itkun takia! Jussi suuressa vihassaan oli lounasaikaan kävellyt kaupungilla ja nähnyt kiinteistötoimiston ikkunassa ilmoituksen kesäasunnosta. Jos Liisa ei olisi ollut sellainen, ei Jussi olisi mennyt sisään ja hetken mielijohteesta tehnyt kauppoja näkemättä sen paremmin mökkiä kuin tonttiakaan! Normaalille ihmiselle käsittämätöntä, eikö vain? Tulee mieleen Pekka Puupään huvilakauppa!

Liisa mietti nyt tätäkin, palauttaen mieleensä toisen yhtä absurdin asian. Jonnan mies oli aikanaan ajanut kuorma-autokortin, ja kun eräs seurakuntalainen muutti Turkuun, oli tämä vuokrannut omalla nimellään kuorma-auton. Matka oli edennyt melkein perille asti, kun mies yhtäkkiä oli menettänyt auton hallinnan ja ajanut päin tien varteen jätettyä rikkoutunutta pakettiautoa. Hirvittävässä raivossa tämä oli sitten jo kolaripaikalta soittanut Jonnalle syyttäen tätä kolaristaan, joka tulisi maksamaan tuhansia markkoja vakuutuksesta huolimatta, sillä kyydissä olevat tavaratkin olivat osittain rikkoutuneet törmäyksen johdosta. Koko kolari oli heidän loppuelämänsä ajan Jonnan syytä, vaikka tämä oli ollut kotona. Kuka osaa selittää tämän? Ei varmaankaan moni, mutta me yritämme nyt päätellä jotakin. Jonna oli syyllinen kolariin, koska juuri edeltävinä hetkinä oli mies harmitellut elämäänsä niin taidottoman ja mieleltään epävakaan naisen kanssa. Jos Jonna olisi ollut vähänkään toisenlainen, ei tällaista kolaria mitenkään olisi voinut tapahtua, koska mies olisi voinut keskittyä ajamiseen!

Nämä esimerkit voisimme siirtää työpaikoille hiukan muunneltuina. Syyllisyys on siis olennainen seikka puhuessamme näistä asioista.

Miksi ei kukaan kertonut minulle?

Liisa jatkoi patikoimistaan järven rannalle asti ja istuutui vesirajaan vedetyn tukin päälle. Olisiko hän koko loppuelämänsä ajan pohdiskeleva näitä nyt niin mielettömiltä tuntuvia asioita? Kyllä varmaankin, ainakin jossakin määrin. Hän oli ollut todella hullu, kun oli niin kauan antanut orjuuttaa itseään sellaisella tavalla! Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä niissä olosuhteissa, missä hänellä ei ollut mitään ihmisen oikeuksia, vaan ainoastaan velvollisuuksia? Näin kai oli täytynyt tapahtua, jotta hän olisi oppinut jotakin, pystyäkseen ymmärtämään kohtalotovereitaan. Häntä itseään ei kukaan ollut koskaan todella uskonut, sillä niin mahdottomalta oli kaikki hänen kertomansa kuulostanut!

Pitäisikö tämän vääryyden nyt jatkua ajatuksella: jos minäkin olen kärsinyt, niin kärsikööt muutkin? Ei, niin ei hän pystynyt ajattelemaan, sillä vähitellen, hänen itsensä toipuessa, alkoi ympäriltä kuulua samanlaisia hätähuutoja. Kuinka ihmeellistä olikaan seurata ihmisissä tapahtuvaa muutosta, kun he jokainen, sanasta sanaan, melkein ensimmäiseksi sanoivat: ”Kiitos Liisa, että tapasin sinut. Nyt minä olen alkanut nähdä!” Ja mitä enemmän tätä näkökykyä palasi, sitä voimallisemmin kuului toteamus: ”Minä en ole sittenkään ainoa! En se olekaan minä, joka on hullu!”

Liisa oli jälleen kerran syvissä mietteissä. Miksi, miksi ei kukaan aikaisemmin varottanut minua? Miksi, miksi? Liisa tiesi sen huonoksi kysymykseksi, mutta joskus sitäkin oli mietittävä. Miksi hän oli ollut niin hullu, että oli pannut nimensä paperiin, joka antoi Jussille valtuudet sijoittaa hänen omaisuutensa? Jussi oli tiennyt miten Liisaa voi manipuloida, ja todella huonona hetkenään vaimo oli pannut nimensä paperiin, joka käytännössä siirsi omaisuuden Jussin nimiin. Kuin vanhurskauttaakseen kelvottoman tekonsa, oli tämä sijoittanut pienen summan omiakin rahojaan mökkikauppaan… ja tarkemmin miettien kaikkihan oli aviopareille yhteistä omaisuutta… ja mitä se vaimo, niin sairas kuin oli, olisi tehnyt rahoillaan, olisi kai vain hukannut ne… nyt rahat olisivat turvassa!

Aivan lähellä paikkaa missä Liisa istui, sijaitsi todella kaunis pieni mökki, tai melkein huvila. Katkeruuden sarviniekka sohaisi surullista naista hiilihangollansa ja kuiskasi: ”Siellähän se Jussi mökillänsä viettää aikaansa, kuka tietää kenen kanssa. Ja sinä istut täällä rannalla tyhjätaskuna, sossun kundina!” Niin, jossakin vaiheessa Liisa oli pannut nimensä paperiin, jota kutsutaan avioehdoksi. Siitä hänellä ei ollut mitään muistikuvaa; jos hän todella oli tehnyt sen, oli se tapahtunut humalassa tai mielenhäiriössä. Niinpä eron tullessa hän oli anomalla joutunut anomaan edes henkilökohtaisia tavaroitansa.

Paistukoon helvetissä, oli Liisa vielä todennut vuosi sitten, kaikkien huoriensa kanssa! Nyt hän ei enää olisi jotakin sellaista julkilausunut. Mutta hän muisti kuinka vihainen oli ollut tuohon aikaan. Hän oli ollut aivan lopussa, etenkin kun Jussi oli lopullisesti sotkenut hänen ja heidän ainoan lapsensa välit.

Liisa oli aina rakastanut lastaan, mutta viimeisten vuosien aikana hänellä ei yksinkertaisesti ollut voimia edes ajatella tätä. Poika oli jo täysi-ikäinen ja hänellä oli kaksi omaa lasta.

Pojan lapsuus ja nuoruus oli mennyt Liisalta varjon lailla ohitse, sillä niin paha olo hänellä oli ollut koko ajan. Suuren osan aikaa lapsi vietti miehen vanhempien luona. Jussi oli katsonut olevansa lapsen kasvattaja, ainoa oikea sellainen. Tässä tulee jälleen esiin yksi puoli näitä LH-persoonia. Jussi halusi olla kasvattaja, hänellä oli hienoja ja jaloja ajatuksia, mutta ei aikaa eikä voimaa niiden toteuttamiseen. Niinpä hän oli manipuloinut sekä vaimon että pojan siihen ajatukseen, että lapsi oli saatava johonkin sisäoppilaitokseen, jotta tästä tulisi itsenäinen ja muista riippumaton persoona. Niin oli äidiltä riistetty äitiys lopullisesti siinä vaiheessa, kun poika oli sijoitettu toisella puolella maata olevaan sisäoppilaitokseen. Jussi toimi siis kasvattajana tällaisella tavalla!

Poika oli todellisuudessa tyytyväinen tähän ratkaisuun, sillä eihän hän voinut olla näkemättä ja kuulematta sitä, mitä kotona tapahtui! Todellisuudessa hänellä oli paljon parempi olla pois kotoa. Surullista oli vain se, että toteutui yksi muukin näihin tapauksiin liittyvä seikka. Jussi oli sen verran varakas, että hän itselleen ominaisella manipulointikyvyllä sai pojan uskomaan, että äiti oli sairas. Koska äiti oli sairas, ja isä varakas, hukutti hän pojan tietokoneisiin ja kalliisiin harrastuksiin. Sitä parempi, mitä vähemmän poika olisi tekemisissä sairaan äidin kanssa; lapsenlapset saattaisivat saada huonoja vaikutteita! Mutta kertaakaan koko avioliiton aikana ei mies kysynyt Liisalta, onko tällä rahaa ostaakseen ruokaa perheelle. Kertaakaan ei hän ostanut Liisalle vaatteita, ei lahjoja, ei edes äitienpäivänä!

Liisa oli suurimman osan liitossa (ei avioliitossa) olonsa aikaa ollut töissä vakuutusyhtiössä, mutta viimeiset kolme vuotta hän oli ollut työkyvytön. Jussi oli ollut tavattoman tyytyväinen, kun vaimo ei mennytkään joka aamu työpaikalleen, vaan oli kotona joka hetki valmiina palvelemaan miestään. Niinpä mies saattoi tulla kotiin jopa kesken päivää Alkon kassin kanssa, ja Liisan oli ryypättävä mukana, tahtoi tai ei!

Todellisuudessa hän oli melkein alkoholisti, sillä niin lujasti liittyivät nämä yhdessäolon hetket alkoholiin. Ja rehellisyyden nimessä ei hän olisi enää voinutkaan ilman sitä olla tämän niin vaativan miehen kanssa. Itseinho katosi huumaavan aineen vaikutuksesta. Pää oli sekaisin muutenkin, ja nyt se turrutettiin vielä viinalla! Ja siihen Jussilla riitti rahaa. Mutta koska hän tällaisessa määrin piti huolta perheestään, oli vaimon osuus huolehtia ruokapuolesta. Työkyvyttömyyseläkkeellä oleva vaimo siis käytti kaikki rahansa pöydän kattamiseen, eikä mies osannut muuta kuin valittaa sitä, että joutui jatkuvasti syömään tarjousruokia. Niinpä viime aikoina hän piti huolen siitä, että työpäivä venyi niin pitkäksi, ettei kotona välttämättä tarvinnut syödä ollenkaan. Siitä huolimatta oli vaimon joka päivä valmistettava ateria!

Peruspiirteissään tämä on useiden perheiden todellisuus puhuessamme tästä aiheesta. Miten sitten Jussi viimeinkin alkoi irrottaa otettansa Liisasta? Siihen on monta eri olettamusta, jotka yllättävällä tavalla nivoutuvat yhteen, ja joista ei voi laatia yksiselitteistä kaavaa, sillä Jussi säilyi koko ajan salaperäisenä.

Vastusta jos voit

Suurin alkuun paneva voima muutokselle oli ilmeisestikin se, kun Liisa Jussin uhkailuihin väsyneenä, tajuten tuhonsa olevan muutenkin lähellä, alkoi toden teolla panna vastaan. Jussi huomasi yhtäkkiä, ettei hänellä enää ollutkaan kaikkeen myöntyvää, kaikkeen alistuvaa vaimoa, vaan paremminkin kiusankappale, joka vastusti nyt kaikessa siinä, mihin oli aikaisemmin suostunut! Liisa ei enää kallistanutkaan lasia, ei tupakoinut, vaikka Jussi kuinka siihen yllytti. Hän huomasi nyt, ettei ollutkaan alkoholisti, vaikka mies vuosikausia oli häntä siitä syyttänyt! Ja kun Liisa ei juonut, ei häntä haluttanut se sukupuolielämä, mitä heillä vuosikausia oli ollut. Ja kun Liisa ei juonut, ei tupakoinut, alkoi hänen terveytensä kohentua silmissä. Toisin oli Jussin, jonka kasvoissa verisuonet selvästi olivat alkaneet katkeilla ja punoittaa. Kädetkin vapisivat siinä määrin, ettei hän enää pitkään aikaan ollut kelvannut soittamaan orkesterissaan.

Liisasta tuli kertaheitolla kelvoton vaimo, huora, lesbo jne. Sitähän hän aina oli ollut, ainakin Jussin mielestä, mutta nyt miehelle oli suunnaton pettymys se, ettei vaimo enää totellutkaan häntä, kaikista uhkailuista huolimatta. Koko heidän avioliittonsa ajan oli tuotu esiin se, kuinka heidän onnellisen liittonsa esteenä olivat ne Liisan suhteet, joita tällä oli ollut ennen Jussia. Liisa oli siis tässäkin suhteessa syyllinen. Hän oli seurustellut muutaman kerran ja ollut sängyssäkin jonkun kanssa, mutta se oli tapahtunut kauan, kauan sitten. Mitään vakavaa suhdetta ei koskaan ollut, mutta nyt ei hän kuulemma pystynyt rakastamaan Jussia, kun oli tuhlannut kaiken rakkautensa ja puhtautensa muihin miehiin!

Jussi muuttui muutaman kuukauden aikana täydellisesti. Hovi oli kapinoinut parikymmentä vuotta, mutta nyt tämä oli selvää kapinaa… ei kun kapinaa… ei kun… Jussi meni jo sanoissaankin sekaisin, kun ei keksinyt pahempaa sanaa kuin kapina!

Jotakin miehen mielessä tapahtui, kun tämä ikään kuin jähmettyi, kuolettui. Koko olemus oli aivan toisenlainen kuin milloinkaan aikaisemmin. Hän ei olisi milloinkaan uskonut, että vaimo pystyisi vastustamaan häntä tällaisella tavalla! Tuskin oli kysymys pelkästä Liisan vastarinnasta, sillä juuri tuohon aikaan Jussi joi aivan liikaa, söi aivan liikaa hienossa ravintolassa. Tapahtui eräänlainen väsyminen, tylsistyminen. Sen seurauksena Jussi teki jotakin sellaista, että menetti työpaikkansa. Janina ei enää ollutkaan naapurifirmassa, ei enää ollut kiinnostunut hänestä!

Liisa ei tarkemmin tiennyt Jussin menemisistä ja tulemisista, mutta ilmeisesti tämä oli ainakin osittain asunut kesämökillä, sillä hänen uusi ja vaatimattomampi työpaikkansa oli siellä päin.

Niin Liisalle kuin Jonnallekin oli koko heidän liittonsa ajan vakuutettu, että heidän tuli olla kiitollisia siitä, että heillä oli näin hyvä aviopuoliso. Tarkoitamme että nämä puolisot itse olivat vakuuttaneet sitä! Kukaan muu ei kuulemma olisi kelpuuttanut näitä naisia! Heidän olisi myöskin turha kuvitella, että jos lähtisivät kotoaan, joku huolisi heidät!

Kuinka taitavasti nämä miehet olivatkaan onnistuneet kaivamaan esiin kaikki satuttavimmat asiat vaimojensa elämästä! Ensisijainen oli epäilys kaikenlaisesta sukupuolisesta kieroutuneisuudesta ja seikkailuista eri miesten kanssa. Jos vaimot eivät olleet täysin taipuvaisia kaikkeen siihen, mitä miehet heidän yllensä kumosivat, voi se johtua vain siitä, että nämä olivat aikanaan luovuttaneet vieraalle miehelle jotakin siitä, mikä kuului vain omalle aviopuolisolle. Uskomattomaksi kaiken tämän tekee se, että näillä miehillä kummallakin oli ollut useita seurustelusuhteita, mitkä heille miehinä olivat sallittuja. Mutta naisen tulee olla puhdas neitsyt miehellensä, koskematon, puhdas! Tämän opetuksen mukaisesti ainakin Jussi oli riistänyt puhtaan aviopuolison ainakin muutamalta kymmeneltä mieheltä, jollei useammaltakin!

Jonnan mies oli jo ollut aikaisemmin avioliitossa, aikaisemmassa elämässään. Siis ei ollut kysymys sielunvaelluksesta, vaan aikaisemmasta syntielämästä. Nyt oli uudistuminen tapahtunut miehessä, ja kaikki mennyt oli Jumalan armosta pyyhitty pois. Sitä ei ollut enää olemassakaan, sillä se oli heitetty syvään anteeksiantamuksen mereen. Uusi elämä oli koittanut, halleluja! Kummallista kyllä, Sana ei puhu mitään siitä, että tämä uusi elämä olisi ainoastaan miesten etuoikeus!