Kun ihminen vallitsee toista hänen
vahingokseen
Tulee mieleen kuinka aikanaan
Helsingissä pidettiin kokouksia. Puhuja oli ottanut aiheekseen jonkin
raamatullisen tapahtuman, mutta kun kokoushuoneeseen saapui joku nainen
lyhyessä hameessa, muutti puhuja heti aihettaan ja alkoi saarnata Iisebeleistä,
jota kulkevat seksikkäissä vaatteissa ja maalaavat itseään. Tässä on jotakin
tragikoomista, mutta me emme voi tarkastella asiaa vain tällaisena ulkonaisena
yksityiskohtana. Mitä ajatteli mielessään tuo saliin tullut nainen? Mikä oli
tämän jälkeen hänen näkemyksensä uskovaisista ihmisistä? Mikä oli hänen
näkemyksensä Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan?
Minä pidän tänä päivänä kaikkea
tällaista henkisenä väkivaltana. Mitä muutakaan se on, koska se aikaansaa
kohteissaan mahdollisesti peruuttamattomia vaikutuksia. Hengellinen kenttä ei
ole paikka suurille mielipahoille ja murtuneille mielille. Kirjoittaja on
kuitenkin nähnyt enemmän negatiivista kuin positiivista kaikkina menneinä
vuosina. Tämä ei rajaudu mihinkään erityiseen hengelliseen yhteisöön, vaan
lähes kymmenen vuoden ajan on pahaa mieltä syntynyt kaikissa yhteisöissä. Se on
selvästi tullut julki lukemattomissa yhteydenotoissa. Tunnetuin käsite on
Raamatulla päähän lyöminen.
Kaikenlainen mielipahaa aikaansaava
manipulointi tai provosointi on ilmiselvää henkistä väkivaltaa, joka
kristillinen kenttä on niin täynnä, ettei sitä ole pantu merkille. Ihmisiä
hallitaan erilaisilla yksityisillä näyillä ja näkemyksillä. Hallitseminen
sisältää aina itsekorostuksen. Vaikuttavinta on usein kuunnella erilaisia
profetioita, joita useimmiten on mahdotonta pitää Jumalasta lähtöisin olevina.
Luvataan mahdottomia, vaaditaan uskomattomia, painostetaan aivan liian
inhimillisin argumentein.
Ihminen siis käyttää enemmän kuin
yleisesti on osattu ajatella, uskonnollisia asioita tuottamaan eräänlaista
tyydytystä itselleen. Tämä mielihyvän etsimisen tarve on sekoittuneena aitoon
jumalakaipaukseen. Jos kuitenkin todellinen yhteys Jumalaan ei ole päässyt syntymään,
ei ihmisellä ole oikeanlaista kriteeriä voidakseen erottaa hyvän pahasta ja
oikean väärästä. Ihmisessä muodostuu järjestelmä, josta Sana selvästi
mainitsee: ”Ihminen alkaa vertaamaan kaikkea itseensä, oma itseäänkin.” Näin
muodostuu oikeusjärjestelmä ja verrannollisuus, joka jo omassa olemuksessaan
palvelee vain ihmisen omia etuja ja tarpeita. Ihminen päätyy siis uskomaan omia
arviointejaan ylitse kaiken todistetunkin faktan. Tämä vie meidät jälleen
kerran narsistisen persoonallisuushäiriön alueelle. Ongelma ei rajaudu vain
selvästi sairaalloisiin ihmisiin, vaan se ilmenee etenkin uskonnollisella
alueella niin laajassa määrin, ettemme ole sitä päässeet havainnoimaan.
Kun nyt seuraan joidenkin vanhojen
tuttavien elämää ja heidän asenteitaan ja pyrkimystään elämässä kiinni
riippumiseen, en enää voi suhtautua välinpitämättömyydellä kaikkeen näkemääni.
Suurin osa kokemaamme kristillisyyttä on perustunut edellä kuvaamaamme tilaan.
Ihmisten pyrkiessä saavuttamaan, ei totuudessa pysymistä, vaan jollakin tavoin
omahyväistä perustaa hengellisille näkemyksillensä, ovat he alkaneet tehdä kompromisseja
toisensa perään - kompromisseja Jumalan Sanan suhteen, antaen itse kullekin
ristiriitoja tuottavalle asialle oman selityksensä. Olen yhä vielä sitä mieltä,
ettei Sanassa ole mitään ristiriitoja. Se täytyy vain nähdä ja kokea kokonaisvaltaisena,
niin että Vanha Testamentti selittää Uutta Testamenttia ja päinvastoin.
Ristiriita syntyy, kun irrotamme yksittäisiä jakeita tai lukuja kokonaisuudesta.
Jumalan Sana on Jumalan ajatukset
julkituotuina. Me emme pääse perille kenenkään ajatuksista ja olemuksesta
kiinnittämällä huomio yksittäisiin sanoihin ja ilmaisuihin. Sanat voi kuka
tahansa selittää omalla tavallaan. Meidän tehtävämme ei ole selittää sen
paremmin Jumalaa kuin ei toisia ihmisiäkään. Sanat eivät ole ihminen, vaan
niiden sisältämä tarkoitus viestittää meille jotakin, minkä ymmärtäminen on
ratkaisevaa. Ihmiset ovat kautta aikain väitelleet kirjaimista ja yksittäisistä
sanoista, ollen todellisuudessa koko ajan hakoteillä. Meillä täytyy olla oikea
ymmärrys ja näkemys lukemastamme, ja sen voi antaa vain aito Jumalan Henki. Kun
oikealla tavalla ymmärrämme Luojamme olemuksen ja tarkoituksen, osaamme
asettautua siihen olevaisuuteen, joka meille on tarkoitettu.
Miksi ystäväni ja rakkaat ihmiset
ovat niin rikkinäisiä ja haavoitettuja? Heitä on suomittu ja lyöty ihmisten
omilla näkemyksillä ja pyrkimyksillä heidän näennäiseksi parhaaksensa. Olemme
eläneet aivan erikoislaatuisessa ajassa, jossa ihminen on vallinnut ja
hallinnut toista ihmistä hänen vahingokseen. (Saarnaaja 8). Kaikella on ollut
hyvyyden verho, rakkaudellisuuden peite, jonka alla on tapahtunut suorastaan
kauhistavuuksia. Itse kukin on tarjonnut ja suorastaan pakolla vienyt eteenpäin
omia, hyviksi havaitsemiaan asioita, ajattelematta ollenkaan
kokonaisvaltaisuutta ja tekojemme ja asenteidemme aaltovaikutusta. Kaikki on
tapahtunut lyhytnäköisesti, kokonaisvaikutusta ollenkaan ajattelematta.
Yhtenä parhaimmista esimerkeistä
Afrikan matkani, josta puhuminen on ollut kiellettyä. Matkakumppanini koki
tämän matkan olevan hänen palvelustehtävänsä huimaava alku ja samalla jo
kruunaus. Vierailimme eräässä katolisessa kirkossa, mikä tuntui suorastaan
uskomattomalta, koska edustimme tahoa, joka ei juurikaan arvosta paavinvaltaa.
Kaverini oli saarnavuorossa, ja koko saarnan ajan mietin miten voisin vaipua
maan alle. Hän aivan käytännöllisesti haukkui pataluhaksi koko katolisen kirkon
siinä määrin, että ajattelin tämän olevan viimeinen kerta kun yhteisömme
jäseniä päästetään tähän kirkkoon. Meidän tarkoituksemme oli olla
edelläkävijöinä suuren saarnamiehen edellä.
Kauhistellessani kaverilleni hänen
saarnaansa, kysyin oliko hänellä ollenkaan käsitystä siitä, millaisessa
seurakunnassa vierailimme. Hän vain totesi, että tämä oli varmastikin ainoa
kerta kun hän sai puhua tässä seurakunnassa, ja siksi hän halusi sanoa koko
totuuden!
Muutaman viikon kuluttua oli sovittu
tilaisuus, jossa useamminkin tuossa kirkossa vieraillut saarnamies puhuisi.
Nämä ihmiset olivat siis kuulleet totuutta mitä suurimmassa määrin, eivätkä he
nytkään olleet kovin loukkaantuneita kaverini ”suorapuheisuudesta”.
Me olemme omaksuneet aivan
käsittämättömän asenteen ehkä lähinnä siltä pohjalta, ettemme tiedä milloin me
tai lähimmäisemme kuolee. Siksi moni pitää oikeutettuna avata suunsa sopivalla
ja sopimattomalla ajalla, ajatellen vain itseään. Tämä ajatus ei koske niinkään
lähimmäistämme, kuin meitä. Meidän tulee olla aina valmiita kertomaan uskomme
perusteista, kun siitä tulee kysymys, on se meille sopivaa tai ei. Ei ole
sopiva hetki huutaa keskellä kirkkokansaa jotakin omaperäistä, kun
jumalanpalvelus radioidaan koko kansan kuultavaksi. Ei ole sopivaa, jos joku
ylistää suureen ääneen kesken saarnan. Ei ole sopivaa, jos joku hyvin
maltillisessa kokouksessa liehuu lipun kanssa pitkin käytäviä. Itsetehostus on
aivan käsittämätöntä tässä ajassa, ja kaikki tapahtuu nöyryyden ja viattomuuden
varjolla, kun on kysymys hengellisestä tilaisuudesta.
Seurakunnalliset tilaisuudet ovat
kokoontumisia yksimielisesti Jumalan kasvojen eteen. Jumalan nöyrän Hengen
tarkoitus ei ole korostaa yksittäisiä ihmisiä ja heidän hurskauttaan ohitse
kaikkien muiden. Nykyinen toiminta ja vääränlainen aktiivisuus ovat johtaneet
tilanteisiin, jotka eheyttämisen ja parantamisen sijaan ovat luoneet mitä törkeintä
eriarvoisuutta ja hengellistä ylivaltaisuutta. Yksittäisten toimijoiden
ylihurskaus ja näyttävä esiintyminen ovat saattaneet rikotut ja ahdistuneet
ihmiset entistä suurempaan mitättömyyden ja heikkouden tunteeseen. Juuri
tästäkö syystä luemme Laodikean seurakunnan yhteydessä rikkauden tunteesta,
joka saa muut tuntemaan itsensä entistä köyhemmäksi?
Kaikenlainen itsekorostus ei ole
sinänsä itseisasia. Se tuo mukanaan suuren määrän seurausvaikutuksia, jotka
eivät jää ilmaan leijumaan tai muistuta vain jotakin ilotulitusta tai
performanssia. Itsekorostus sinänsä sisältää jo ominaisuuden, joka perustuu
vaikutukseen ihmisten välisissä suhteissa. Mihin ihminen korottaa itsensä,
mihin hän pyrkii sillä? Hän saattaa pukeutua korkeapohjaisiin kenkiin näyttääksensä
pidemmältä. Hän saattaa nousta parvekkeelle puhumaan, hän saattaa pyrkiä
mahdollisimman korkealle paikalle, mutta miksi? Haluaako hän olla korkeammalla
kuin viereinen talo, läheinen lampi, kotikylä, naapurin koira ja kissa? Onhan
sekin hienoa ja ylhäistä, mutta mikä on itsekorostuksen perustarkoitus,
päämäärä? Et varmaankaan ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä, mutta hän
kaikella itsekehullaan ja paremmuudellaan haluaa olla korkeammalla ja paremmassa
asemassa kuin… sinä ja minä! Vai onko tässä ajatuksessa jotakin tuttua?
Tämä tuo meidät jälleen
perusaiheeseemme, henkiseen väkivaltaan! Kaikki julkituotu itsekorostus on
omalla tavallaan jo sinänsä henkistä väkivaltaa, koska se johtaa
seurannaisilmiöihin, joita me aivan liian vähän olemme olleet halukkaita
huomioimaan. Me olemme ihmetelleet omaamme ja läheistemme pahoinvointia,
osaamatta kuitenkaan määritellä kaiken alkulähdettä. Nyt alan itsekin todella
nähdä elämääni ja kokemuksiani aivan uudenlaisessa valossa!
Olen jo tuonut ajatuksen esiin ehkä
liiankin usein. Olin hengellisessä työssä eräänlaisena johtajana yli
kolmenkymmenen vuoden ajan. Kummallista kyllä minulle tuli kummallinen tunne
siitä, että olin joukossa ainoa sotamies, ja ympärilläni hääri satalukuinen
kenraalien joukko! Montako kenraalia on armeijassamme? Ei kai aivan tuollaista
määrää?
Onko ihme, jos yksinäinen sotamies
alkaa oireilla kaiken tällaisen keskellä? En minä toki ollut ainoa, tunne vain
oli sellainen. Nyt saamme kaiken kehityksen jälkeen katsella seurauksia tuosta
toiminnasta, joka alkuperäisen lähtökohdan sijasta loikin suuren määrän
vammautuneita ja monin tavoin rikkinäisiä ihmisiä. Tavallisella sotamiehellä ei
ole ollenkaan sellaisia valtuutuksia ja oikeuksia kuin korkea-arvoisemmalla
päällystöllä ja upseeristolla. Siksi kai suurin osa toimintaamme mukaan
tulleista asetti itsensä johonkin korkeampaan virkaan, yleten käsittämättömällä
nopeudella kenraaliksi asti. Kukaan ei sentään kehdannut nimetä itseään
ylipäälliköksi? Oh, hoh, mitä kirjoittaja oikein ajatteli kirjoittaessaan tällaista?
Yhtäkkiä sielun silmien eteen nousee
useampikin ylitse kaiken noussut hahmo korkeassa ylipäällikön virassa. Eivät
olleet sen paremmin Koivisto kuin Ahtisaari tai Halonenkaan selvillä näistä
virkaansa jakaneista korkeista herroista! Nämä korkeat virat eivät tulleet kovinkaan
näkyviksi oman luonteensa johdosta. Näennäinen ja suorastaan kuvottava vaatimattomuus
peittivät alleen ylevät mielet, jotka eivät ehkä ajatelleet olevansa vain
presidenttejä tai armeijan ylipäälliköitä maallisessa mielessä. Jo suomalaisen
terapeutin mielestä paikkaansa ja asemaansa tyytymätön uskovainen ihminen on
asettanut itsensä jumalan asemaan!
Kaikki vääränlainen, itsekorostukseen
perustuva hengellinen ja henkinen toiminta sisältää suuren määrän tekijöitä,
jotka ovat vahingollisia ympäristölleen. Yksikin väärä sana väärässä paikassa
ja väärään aikaan saattaa aikaansaada aaltoliikkeen, joka tsunamin tavoin tekee
tuhoaan ilman että itse sitä panemme merkille. Kuvaavinta tälle on juuri tuo
lähetyssaarnaajakaverini, joka tahtoi aikaansaada myrskyn afrikkalaisessa
kirkossa, tietäen itse seuraavana päivänä olevansa satojen kilometrien päässä.
Kuinka monet uudistajat ja muutoksen voimaan uskovat julistajat rientävät
paikasta toiseen, olematta kykeneviä näkemään yhden illan kuohunnan laantumista
seuraavina päivinä ja viikkoina! Aikaansaadaan pieniä myrskyjä ja kuohuntoja,
joilla ei ole mitään todellista jatkuvuutta!
Mikä näissä pienissä myrskyissä ja
kuohunnoissa sitten on niin pahaa ja tuomittavaa? Niillä tarkoitetaan vain
hyvää, ilmeisestikin, mutta ilman taitoa intokaan ei ole hyväksi. Meiltä ei
koskaan ole odotettu jumalallisella taholla suurta määrää vaan laatua. Tässä on
taivaan ja maan välinen ero inhimillisen ja jumalallisen ajattelun välillä.
Laatu ei perustu sekään meidän käsityksiimme ja määritelmiimme, vaan laatu
perustuu lyhyesti sanottuna käsitteeseen: ”Jumala antaa kasvun!” Me olemme vain
työntekijöitä, jotka suosittelevat jumalallisia asioita, Jumalan tuntemusta. Me
olemme Kristuksen tuoksu, jonka tulee herättää ihmisissä kaipaus Jumalan
puoleen.
Jumalan teko on jo sekin, että me
uskomme. Ongelmamme on se, että olemme hajustaneet itsemme aivan liian suurella
määrällä erilaisia inhimillisiä hajusteita, jotka aivan luonnostaan saavat
ihmiset aivastelemaan ja hieromaan punoittavia silmiään. Usein ei meissä ole
hajuakaan Kristuksesta, ja jos onkin hiukan, hukkuu se voimallisten kirkkokunnallisten
deodoranttiemme läpitunkevaan lemuun.
Ihminen voi siis itse sitä
käsittämättä toimia täysin vastakohtana sille, mikä on alkuperäinen tarkoitus.
Sielunpelastajan sijasta hän toimiikin sielurosvona, joka hetkeksi eristää
ihmiset eräänlaiseen huumaan ja kuohuntaan, josta nämä sitten ehkä lopuksi
elämäänsä pettyneinä vaahdon mukana ajautuvat entistä suurempaan epäuskoon ja
epätoivoon. Eli ihmisiä kohtaan on harjoitettu hyvyyden ja uskonnon varjolla
mitä kohtalokkainta henkistä väkivaltaa, mikä on saanut heidät epäilemään niin
kristillisyyttä kuin itseäänkin. Jossakin mielessä olisi ollut parempi, jos he
eivät olisi olleet missään tekemisissä tämänlaisen uskonnollisen toiminnan
kanssa. Myöhemmin olisi ehkä tarjoutunut mielekäs kohtaaminen tärkeiden
asioiden kanssa.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti