Tammikuu
2011
Käyn juuri
lävitse Jobin kirjaa, joka omalla tavallaan tuo eräänlaisen ahdistavan tunteen
sisimpään, koska siinä niin selvästi tuodaan julki meidän inhimillinen
kunnianhimomme ja ylimielisyytemme. Jobin lohduttajat puhuvat aivan ihania,
jumalallisia totuuksia, mutta kuitenkin väärällä tavalla ja väärässä paikassa.
Yksinkertaisesti he käyttävät henkistä ja hengellistä valtaa kärsivän miehen
ylitse. Käytännössä tämä aina merkitsee itsekorostusta ja suoranaista
narsismia, joka tunnetaan jo Raamatun alkulehdiltä alkaen.
Ensimmäisten
päivien hiljaisuudesta ei kerrota enempää, mutta kun sitten seitsemän päivän
kuluttua nämä viisaammat lopettivat vaikenemisensa, alkoi Jobin kärsimys toden
teolla. Hänen ruumiillinen kärsimyksensä jäi toissijaiseksi, kun hänen persoonallisuuttaan
alettiin nujertaa ja häntä syyllistettiin ehkä ensimmäistä kertaa elämässään
tällaisella tavalla. Näillä lohduttajilla oli suuri määrä tietoa ja viisautta,
mutta ei käytännön ihmistuntemusta. He olivat äänessä, tuskin pystyen
vaikenemaan Jobin puheenvuorojen ajaksi. Eikö tämä ole kuva juuri meidän
ajastamme? Meidät hukutetaan usein hengellisten puheiden vyöryyn, niin että
tuskin saamme vedettyä henkeä. Emme koe sitä rakkaudeksi ja välittämiseksi,
koska olemme ihmisiä. Ihminen tarvitsee jotakin aivan muuta, kuin mitä nykyajan
hengellisyys meille tarjoaa.
Ihminen on
rakennettu sellaisella tavalla, että hän nauttii oman nimensä kuulemisesta ja
näkemisestä, olematta silti narsistinen. Omassa nimessämme on jotakin niin
persoonallista, henkilökohtaista, että sen kuuleminen ja näkeminen koskettaa
jotakin syvällä sisimmässämme. Mutta hyvin harvoin saamme kuulla lausuttavan sen
sellaisella tavalla, että jokin sisimmässämme värähtää. Me kaipaamme kosketusta,
henkistä tai kehollista, tietoisuutta että toinen ihminen suo edes pienenkin hetken
omasta elämästään meidän kohtaamiseemme, huomioimiseemme. Hän pysähtyy, ei
jauha koko ajan purukumia siirtäen sitä poskesta toiseen, ei pälyile
ympärilleen tai vaihda jalkaa toisen päälle. Hän katsoo päin, silmiin, viestittäen,
että on tässä ja nyt juuri sinua varten. Nyt saat olla täysin oma itsesi, oma
persoonasi, jolta ei nyt vaadita tai odoteta jotakin erikoista, vaan jolle
päinvastoin halutaan jotakin hyvää, parempaa.
Miksi
kirjoitan tällaista, mikä saa kyyneleet silmiini, koska kirjoitan kuin uskosta,
joka perustuu näkymättömiin ja toivottaviin asioihin? Eikö tämän kaiken
kokemisen tulisi olla perusosa hengellistä elämää, kanssakäymistä niin
uskovaisten kuin muidenkin välillä? Onko hengellisen kuolemamme ja penseytemme
takana todella se, mistä Paavali puhuu rakkauden ylistyksessään? Me emme taida
olla oikeastaan yhtään mitään, koska rakkautemme on vain kaunis ylistyslaulu,
jota laulamme kärsiville läheisillemme, vihatessamme enemmän kuin
rakastaessamme? Kannattaako siis esittää uskovaista, jos elämämme todellisuus
on täydellisessä ristiriidassa puheidemme kanssa? Olisiko parasta Jobin tavoin
panna käsi suullemme ja vaieta, jos meillä ei ole mitään todellista tarjottavaa
sen tilalle, mitä olemme pois repimässä läheisiltämme? Me olemme
uskonkiivaudessamme repineet enemmän kuin rakentaneet, olemme masentaneet
enemmän kuin rohkaisseet - pelkona on, että olemme kuin aikanaan Luvattua Maata
vakoilemaan lähetetyt tutkimusmatkailijat, jotka palasivat matkaltaan epäuskoa
täynnä, masentaen koko kansan. Onko jälleen yksi sukupolvi maatunut erämaahan
epäuskon saarnansa tähden?
Me olemme
alkaneet kutsua kaikkea toista ihmistä koskevaa psykologiaksi, voidaksemme
kieltäytyä käytännön rakkaudesta häntä kohtaan. On helppoa, oikeastaan mitään
vaatimatonta, laulaa rakkauslauluja ja siteerata Sanaa. Toisen huomioiminen
vaatii jo paljon enemmän, itsensä kieltämistä, aikansa varaamista toista
varten. Se vaatii loppujen lopuksi niin paljon, että monet alkavat pitää
turvaväliä toisiin ihmisiin, voidakseen säilyttää tietynlaisen henkisen ja
hengellisen etäisyyden.
On oikein
nähdä missä ajassa elämme. On oikein käsittää rakkauden kylmeneminen ja
laittomuuden valtaan pääsy. On oikein ottaa erääksi iskulauseistamme: ”Pahan
valtaan pääsemiseksi ei tarvita muuta kuin että hyvät eivät tee mitään!” Mutta
onko meistä kaiken keskellä tullut niin hyviä, että pelkäämme ottaa asemamme
kaiken keskellä? Liian monesta suusta kuulen nykyään ajatuksen siitä, että mitä
mahdollisuuksia meillä enää on ylipäätään vaikuttaa mihinkään? Paha on vallassa,
ja itsemme säilyttääksemme suljemme ovet ja vedämme verhot ikkunoihimme
päästäksemme näkemästä kaikkea vääryyttä!
Ei ole tuomittavaa
se, että pelkäämme uusia vastoinkäymisiä ja ihmisten kohtaamisia, koska olemme
liian väsyneitä kaikkiin pettymyksiin. Ei ole väärin pelätä ja olla arka, mutta
kenelle meidän tulisi kertoa nämä koko elämän valtaavat ongelmat? Ihmiselle
moni asia on mahdoton, koska hänen voimansa ovat kadonneet elämän taisteluissa.
Kirjoittajalla ei ole tällä hetkellä mitään tahoa, jolle voisi purkaa suurimmat
murheensa. Tarkoitan tällä ihmisiä.
Mutta on
Eräs, jolla on omat suunnitelmansa niin koko ihmiskunnan kuin omiensakin
suhteen. Alan päivästä toiseen vakuuttua yhä enemmän siitä, että Herran
omaisuuskansan perusongelma perustuu siihen, että olemme liiaksi etsineet
turvaa ja tukea inhimillisistä lähteistä. Olemme kiitollisia siitä
hengellisestä opetuksesta, jonka alla olemme eläneet kymmenien vuosien ajan.
Mielessäni on lukuisia kohtia niin Vanhasta kuin Uudestakin Liitosta, joissa
julkituodaan kaikki Herran valtavat teot ja liikuttava huolenpito kaikkina
erämaavuosinakin, mutta ihmiset, pelätessään arkielämän kohtaamista, ovat
unohtaneet koettelemuksissaan kaiken perustarkoituksen ja peruslähteen.
Lainaamamme kohdat Sanan etsimisestä ja sen perässä juoksemisesta tuovat esiin,
mitä meille todetaan: ”Koska heidän kuulemansa sana ei uskossa sulautunut
heihin…” Jos Sana ei uskossa sulaudu meihin, me automaattisesti korvaamme
kaiken puutteen hengellisellä korvikkeella, joka ensisijaisesti perustuu kaiken
Lähteen unohtamiseen ja välikappaleisiin viittaamiseen. Israelin kansa tiesi
tarkkaan mitä Herra oli tehnyt ja millä tavoin Hän oli julkituonut perimmäiset
ajatuksensa, mutta siitä huolimatta he kaikessa viittasivat vain Moosekseen ja
tämän rooliin kansan historiassa.
Kaikella mitä
Herramme tekee ja tarkoittaa, on vain yksi päämäärä: Hänen kansansa rakkaus
Häntä kohtaan ainoana todellisena apuna. Ulkonaiset seikat saivat kansan
unohtamaan Hänet, josta kaikki Mooseksen ja muidenkin profeettojen tekeminen
oli totaalisesti riippuvainen. Ei voi olla Jumalan miestä ilman Jumalaa, ei voi
olla Jumalan Sanaa ilman Jumalaa, ei voi olla Jumalan työtä ilman Jumalaa, ei
voi olla Jumalan palvelijaa ilman Jumalaa. Ei voi olla mitään ilman Jumalaa,
kaiken Lähdettä! Meitä ei voi olla olemassa ilman Jumalaa, jossa me elämme ja
olemme!
Minulla
kertyy jonkin verran jätettä, joka luokitellaan ongelmalliseksi. Olen purkanut
vanhoja kovalevyjä ja ottanut niistä erikoisen voimakkaita magneetteja,
heittäen lopun menemään. Eräänä aamuna ajattelin tehdä niin jatkossakin, etsien
sopivaa ruuvinväännintä avatakseni taas yhden kovalevyn. Miksi en laittaisi
normaalien roskien joukkoon painopiiriä, joka on ongelmajätettä? Ketä se
vahingoittaisi, kun muutkin ihmiset tekevät samoin? Harvoin kuulen niin voimakkaana
sisäisen äänen, joka sanoi minulle: ”Tajuatko, mistä on kysymys? Kenelle sinä
tuotat vahinkoa teollasi?” Silloin tajusin, että ei ole kysymys kaupunkimme
kaatopaikasta, vaan Jumalani maailmasta, jota minun tulee suojella. Pitäköön
sitä naurettavana kuka haluaa, mutta mikään täällä ei ole minun eikä kenenkään
toisen omaa, vaan kysymys on Jumalan maailmasta, johon meidät on asetettu, ja
jokainen rikkomuksemme kohdistuu todellisuudessa Jumalaa vastaan, jäteasioissakin!
Jopa pieninkin paha tekoni pienintä veljeäni vastaan kohdistuu itse Jumalaan!
Ei siis ole
millään tavoin samantekevää, mitä teemme ja millaisia olemme tämän maailman
keskellä, olkoon aika mikä tahansa.
Me olemme
pettyneet ihmisiin, me olemme pettyneet itseemme. Mutta on Eräs, joka nyt
haluaa puuttua elämäämme ja kääntää kohtalomme. Hän yksin on kykenevä tekemään
sen. Tämä ei ole psykologiaa, vaan ihmistuntemusta. Tuntien ihmisen, osaamme
olla oikealla tavalla huolissaan hänestä, aivan kuin Jumalammekin on. Meidän
täytyy viimeistään nyt tiedostaa kaikki, mikä vaikuttaa lähimmäiseemme, lähellä
ja kaukana. Meidän täytyy tiedostaa hänen tarpeensa ja olemuksensa, pyrkien
välttämään kaikkea mikä saattaa vahingoittaa häntä.
Mikä on
suurin ongelmamme, ilman sarvia ja hampaita? Rakkauden nälkä! Laittomuus on
päässyt valtaan, siksi useimpien rakkaus on kylmennyt. Mutta meillä on yhä
vielä runsas Lähde, joka kumpuaa jumalallista Rakkautta! Mitä pimeämmäksi
maailma muuttuu, sitä kirkkaampana tulee rakkautemme loistaa tässä synkässä
paikassa. Meissä itsessämme ei ole tuota Rakkautta, siksi meissä täytyy olla
sen lähde avoimena, virtaavana.
Mikä on
pitkään ollut asenteemme näihin asioihin? Koska olemme pettyneet itseemme ja
ihmisiin, olemme samalla sitä tajuamatta pettyneet Jumalaammekin, sulkien siten
tämän Rakkauden kanavan. Jumalamme ei kerta kaikkiaan voi sietää sitä, että
Hänestä annetaan väärä kuva, että Hänet uskotaan sellaiseksi kuin mitä me
ihmiset olemme. Niin kaukana kuin on taivas maasta, ovat hänen ajatuksensa
meidän ajatuksistamme. Kuitenkin Hän on antanut kirjoittaa meille eläviä
sanoja, jotka saavat meidätkin elämään. Jos emme lue Hänen Sanaansa, emme voi
tietää Hänen todellisia ajatuksiaan. Elämän veden virta ei voi toimia meissä,
jos se ei saa vahvistusta Armon Sanasta. Siksi pyrin lukemaan ja kuuntelemaan
Raamatun lävitse ainakin kolme kertaa vuodessa. En tiedä kaikkea, en opi niin
paljon kuin haluaisin, mutta kuitenkin suon tuon ajan Herran Sanalle, joka ei
tyhjänä palaa. Itse en käsitä kaiken merkitystä, mutta pyrin tekemään parhaani
Hänelle.
Tämä aika ei
merkitse Rakkauden katoamista kokonaan. Se etsii virtaansa tullakseen
meihinkin, niin että voimme olla Kristuksen tuoksuna toisille ihmisille. Joka
toista virvoittaa, kostuu siitä itsekin!
Rakkauden
puutteemme on mitä karkein ja pelottavin muistutus siitä, että olemme antaneet
liikaa tilaa oheisasioille. Meitä ei todellakaan kehoteta etsimään Sanaa, vaan
Häntä, joka siinä julkituo oman olemuksensa ja ajatuksensa meitä kohtaan! Hän
ojentaa nytkin käsiänsä meitä kohti sanoen: ”Katso, tässä Minä olen! Tule Minun
tyköni, sinä raskautettu ja taakoitettu, niin Minä annan sinulle levon! Minä
järjestän elämääsi ihmisiä, jotka osoittavat sinulle Minun rakkauttani,
inhimillistäkin rakkautta, kosketusta, välittämistä, huomioimista. Minä en ole
kuollut, niin kuin hengellinen elämä, vaan Minä elän aina ja iankaikkisesti.
Minä olen kutsunut sinut elämään kanssani, iankaikkisesti. Minä olen Minä olen,
ja samaa saat sinäkin olla. Se voi tapahtua vain Minun yhteydessäni, todella
Minun tyköni tulemalla! Ole turvallisella mielellä, Minä olen voittanut
maailman! Rakkaus on nyt, Minussa! Minä olen luvannut koota omat lampaani,
joita on paimennettu väärällä tavalla, itsekkyydellä, voiton toivossa. Tässä
ajassa haluan toistaa sinulle sen, mitä jo Paalin kautta toin julki: kaikki
Minun palvelijani ovat vain jumalallisen Voiman välikappaleita, työntekijöitä Minun
pellollani. He tekevät parhaansa, mutta yhä vielä Minä olen se, joka yksin voi
antaa kasvun. Yhä vieläkään ei Paavali ole mitään, ei edes Johannes
Kastajakaan, joka tuli Elian hengessä. Älkää unohtako, Eliakin oli vain
ihminen, yhtä vajavainen kuin kaikki muutkin ihmiset. Minä olen, ja kun olet
minussa, sinäkin olet! Iankaikkisesti!”
Kirjoitan
vielä lisää, mutta lähetän tämän osuuden nyt Sinulle Uuden vuoden toivotuksena.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti