Loppukiri

”Mutta kaiken minä teen evankeliumin tähden, että minäkin tulisin siitä osalliseksi. Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte. Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.” (1.Kor9).

Katselin ja kuuntelin satelliittitelevisiosta koskettavan puheen, jonka piti messiaanisjuutalainen rabbi. Hän puhui aiheesta, joka aluksi livahti korvieni ohitse, koska en koskaan aikaisemmin ole kuullut lausuttavan hengellisessä puheessa sanaa: ”loppukiri”.

Tässä ajassa meille tarjotaan lähes kaikki jollakin tavoin valmiina tai suorastaan valmiiksi pureskeltuna. Hengellisessä kilvoituksessa se saattaa olla hyvin vaarallinen ja vakava tekijä, joka saa meidät kadottamaan oikeanlaisen innoituksen ja innostuksen ”loppukiriin”.

Me olemme aina, rehellisyyden nimissä, odottaneet kokevamme todellisen lopunajan, mutta kun se nyt sitten on tullut kohdallemme aivan odottamattoman pikaisesti ja eri tavalla kuin luulimme, on juoksumme ja kilvoittelumme kärsinyt neuvottomuutemme ja valmistautumattomuutemme johdosta. Me odotimme ja toivoimme tätä, mutta nyt jalkamme ovat neuvottomuutemme johdosta suorastaan kadottaneet rytminsä, ja me hoipumme ja haparoimme tavalla, jota emme aikanaan olisi uskoneet todeksi!

Meitä on aina kehotettu kilvoittelemaan ja juoksemaan Elämän kilparadalla. Se ei ole mikään ongelma, sillä meille on annettu mitä selvimmät ohjeet, jotka todellisuudessa neuvovat meitä keskittymään omaan juoksuumme, tarkkailematta liiaksi vierellämme juoksevia. Meidän tarkoituksemme on kestää loppuun asti, eikä siten tietyllä tavalla meillä riitä voimavaroja muiden juoksun liialliseen tarkkaamiseen. Meidän tulee kyllä panna merkille yleinen vauhti ja kilpakumppanien läheisyys tai kaukaisuus, mutta meidän todellakin täytyy keskittyä omaan osuuteemme ja voimien jakamiseen päämäärän saavuttamiseksi. Loppukiriin täytyy jäädä tarvittavat voimavarat, sillä päämäärän saavuttaminen on tärkeämpää kuin ajoittainen vauhti! Tämä ei tarkoita, ettemme välittäisi läheisistämme, mutta kuvaammekin nyt sitä asennetta, joka on ehdottoman tarpeellinen oikeaa suoritusta varten. Kilvoittelussamme ja kilpajuoksussamme emme saa liiaksi keskittyä vierellämme juoksevan tyyliin ja vauhtiin, käännellen päätämme puolelta toiselle, vaan meidän on myös tarkattava maastoa, välttääksemme kompastumisen tai nilkkamme nyrjähtämisen. Juoksemalla esimerkillisesti me emme ole itsekkäitä, vaan todellisena esimerkkinä ja esikuvana muille kilpailijoille! Me voimme toimia kirittäjinä väsymään alkaville!

Lainauksemme perusteella meidän ei tule pyrkiä olemaan parempia kuin muut, mahdollisesti huutelemalla sopimattomia arviointeja ja ehkä pilkkaaviakin asioita.

”…yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte.”

Meidän tulee olla tarkkoja Sanan ilmausten suhteen, etenkin juuri tässä ajassa, jossa kaikki mahdollinen haluaa häiritä ajatuksiamme ja juoksuun keskittymistämme. Me tarvitsemme loppukirin saadaksemme voittopalkinnon, ja siksi meidän on kaikin tavoin käyttäydyttävä sen saavan tavalla! Meitä ei kehoteta olemaan paras, kaikista suurin. Voisiko aiheesta olla parempaa esimerkkiä kuin usein lainaamamme kohta, jossa opetuslapset kokivat tarpeelliseksi arvojärjestyksen tekemisen, saaden tuntea suuren häpeän Mestarinsa nuhteiden johdosta!

Ei oikeastaan koskaan aikaisemmin ole sellaisella tavalla luotu olosuhteita ja tilanteita, joissa ihmisiä olisi arvioitu ja luokiteltu kuin juuri nyt. Se vain tapahtuu aikakaudelle sopivalla kätketyllä tavalla, inhimillisen viisauden mukaisesti. Etenkin nuoriso on menettämässä tulevaisuuden uskonsa, koska taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys vie luottamuksen elämän kantamana olemisesta. Ihmisiltä viedään vähitellen luottamus tulevaisuuteen ja elämän tarkoitukseen, vaikka julkisesti annetaan aivan toisenlainen kuva. Ei siis ole ihme, jos hengellinenkin elämä kulkee nykyistä latuaan, niin ettei juuri kukaan enää puhu ”loppukiristä”, jota me tarvitsemme enemmän kuin mitään muuta!

Lopunajasta on puhuttu niin paljon ja sellaisella tavalla, ettei tämä maailma eivätkä uskovaisetkaan enää ota asiaa vakavasti. Onkohan oikeastaan mitään muuta Sanan opetusta sellaisella tavalla saatu suorastaan vähättelyn alaiseksi? Me emme todellakaan tiedä aikoja eikä hetkiä, mutta jokin sisimmässämme kuitenkin tekee meidät levottomiksi, niin että on todellakin tullut aika loppukirille, loppuponnistelulle:

”…niin käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä; pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hebr.10).