Muistiinpanoja Marras - Joulukuulta 2010 osa 2

Ihminen ei unohda, mutta voi antaa anteeksi

Mieleeni palaa tietyin väliajoin eräs lehtihaastattelu, jossa Tommy Hellsten rehellisesti toteaa, että hän voisi koko loppuelämänsä käydä terapiassa. Hänen taustansa on erittäin rankka alkoholiperheen lapsena. Useat terapeutit ja etenkin uskonnollinen maailma korostavat mielellään kaiken entisen unohtamista. Tietyssä mielessä kaikki tämä on totta, mutta vain paradoksaalisesti. Ainoa tuntemamme mieli, joka pystyy kaiken unohtamaan, on Jumala. Ihmisenä me voimme käsitellä asioita, antaa anteeksi, armahtaa, mutta jokin tekijä meissä ei suo todellista mahdollisuutta unohtamiselle. Ainoa keino unohtaa täydellisesti on sulkea tietyt asiat mielestämme, harjoittaa tietynlaista täydellistä torjuntaa. Olemme kuitenkin sellainen kokonaisuus, joka ei pysty tekemään tätä rehellisellä ja totuudellisella tavalla, koska se on täysin vastoin meidän todellista olemustamme.

Kaikki kokemamme tallentuu mieleemme tahdostamme riippumatta. Onko kaikki tämä informaatio aivan ihmeellisissä aivoissamme, vai myös sellaisessa olemuksessamme, josta useimmat asiantuntijat ja me itsekään emme halua olla tietoisia. Itse olen sitä mieltä, uskovaisena, että todellisuudessa kaikki kokemamme ja tiedostamamme ei tallennu ainoastaan meidän aivoihimme, vaan siihen olemuksemme osaan, jota kutsutaan sieluksi. Todisteena sille lukemattomat ns. ruumiista irtautumiskokemukset, joista osaa emme uskovaisina voi hyväksyä. Kuitenkin moni on katsellut itseään esim. katon rajasta, täydellisessä narkoosissa, seuraten kaikkea mitä lääkäri hänelle tekee. Tämä kertoo sellaisesta osa-alueesta, johon ei ole syytä mennä kovin pitkälle, mutta mikä kuitenkin pakottaa ajattelemaan olevaisuuttamme uudella tavalla.

Aivomme jäävät kuollessamme tähän todellisuuteen, mutta perusolemuksemme jatkaa elämäänsä näkymättömässä maailmassa, tietoisuudessa. Siitä todisteena niin Vanhan Testamentin Samuel kuin kaikki Herran ylösnousemuksen yhteydessä nousseet. Lukemattomat näyt poisnukkuneista todistavat meille, että heidän olemuksensa säilyttää tunnettavuutensa rajan ylitsekin.

Miksi kirjoitamme tällaisesta alueesta? Eikö se saa meidät tuntemaan eräänlaista uutta, jumalallista pelkoa koko elämämme alueella? Ei ole ollenkaan yhdentekevää, miten me tätä elämää elämme yksityisestikin. Kaikella tekemisellämme ja tekemättä jättämisellämme on iankaikkinen merkitys, käsitämme sitä tai emme. Me olemme osa suurta, ääretöntä kokonaisuutta, missä todellakin voimme ajatella kuten jotkut viisaat ovat todenneet: perhosen siipien heilautus vaikuttaa jopa myrskyn syntymiseen jossakin.

Me itse, kovia kokeneet, olemme todiste kaiken vääryyden ja ikävän vaikutuksesta jopa koko elämämme ajan. Kirjoitan tästä, koska koen lukemattomien ihmisten syyttävän itseään vajavaisuudestaan, jonka aiheuttajana suuressa määrin on ollut toinen ihminen jossakin elämämme vaiheessa. Meihin jää jälkiä, joita edes aika ei kokonaan poista tai piilota. Nämä jäljet tuovat oman vaikutuksensa jokapäiväiseen elämäämme, mutta silti ne eivät vähennä jokaisen ihmisen yksilöllistä arvoa tai korvaamattomuutta. Sen sijaan että pyrkisimme pakenemaan vilpillisinkin keinoin näitä vaikutuksia, meillä on oikeus elää niiden kanssa, ikään kuin korvaamattomina arpina elämän taisteluista. Ne osoittavat meidän eläneen, osallistuneen tähän äärettömään ja kuitenkin ajalliseen taisteluun, josta kukaan ei selviä ilman vammoja ja arpia.

Itse voin vilpittömin sydämin todeta saman kuin Tommy Hellsten. Käsiteltäviä asioita riittää siitäkin huolimatta, että olen niin paljon työstänyt kokemuksia niin omassa kuin muidenkin elämässä. Olen kirjoittanut kai ainakin maallikkona enemmän kuin kukaan toinen näistä asioista, mukaan lukien kaikki se, mitä en ole vielä julkisuuteen saattanut. Ongelma on vain sama suurimmalla osalla meistä: me olemme useimmat köyhyysrajan alapuolella, osaksi siitä syystä, että ainakin kirjoittajaan yhteyttä ottaneista suurin osa on kadottanut lähes kaiken omaisuutensa vuosia kestäneissä koettelemuksissa. Siten meillä ei ole varaa hankkia tarvittavaa terapiaa, jota kaiken kaikkiaan on hyvin vähän saatavissa.

Itse toivoisin voivani keskustella jonkin korkean tason ammattilaisen kanssa kaikesta menneestä elämästäni. Toisaalta minulla oli suuri onni kohdata useampi ymmärtäväinen terapeutti, jotka käsittivät mistä on kysymys. Tämä seikka vaimentaa sen todellisuuden, että aikanaan uniapneasta kärsiessäni hoitoon kuuluvassa psykologin tapaamisessa kaksi eri nuorta naispsykologia totesi: ”Minä en voi uskoa mitä sinä kerrot, sinä valehtelet!” Ihmettelin aikanaan miten toinenkin kallonkutistaja saattoi niin ehdottomasti tuomita minut valehtelijaksi lyhyen keskustelun aikana. Vastaus on hyvin yksinkertainen: hän luki edellisen kallonkutistajan muistiinpanot!

Kohtasin sitten kuitenkin Tampereella hyvin asiallisen miespsykiatrin, joka totesi aivan väärän ihmisen käyvän hänen vastaanotollaan. Hän piti minua aivan kuin kollegana ja uskoi kaiken puhumani, esittäen jonkun toisen tarpeen hoitoon. Vantaalla ja Riihimäellä asuessani sain käydä työnohjauksessa Vantaan perheneuvottelukeskuksen työntekijän kanssa, joka on esiintynyt televisiossakin. Tämä työnohjaus jouduttiin kuitenkin keskeyttämään, koska en enää asunut Vantaalla.

Nämä asiat nousivat mieleeni sen johdosta, että eilen osallistuin seurakunnan tilaisuuteen, jossa tarjottiin ruoka kaikille paikalla olleille. Vastapäiselle pöytäpaikalle istuutui yksi seurakunnan naispapeista, ja en voinut olla esittelemättä hänelle työtäni. Osaltaan hän oli hyvin ystävällinen, mutta monien muiden ”ammattilaisten” tavoin hän ei voinut olla tiedustelematta koulutustani. Niinpä minulle jälleen kerran tarjottiin lisäkoulutusta, oikeastaan ollenkaan tajuamatta sen mahdottomuutta tämän ikäisen ihmisen kohdalla. Kokemus ei siis useiden kohdalla paina mitään, vaan virkanimitykset ovat tärkeämpiä kuin sympatia ja elämänkokemus! Tuntuu suorastaan tyrmistyttävältä se, ettei osata arvostaa noin nelikymmenvuotista työsarkaa, ilman tietynlaisia todistuksia suoritetuista tutkinnoista. Meidän alallamme ei edes ole olemassa tarpeeksi laajaa tietoisuutta oikeanlaisen koulutuksen tarjoamiseksi. Siksi narsistisen persoonallisuushäiriön uhrit jäävät vuodesta toiseen ilman tarvittavaa apua.

Voidakseen auttaa toisia on ihmisen tiettyyn rajaan asti selvitettävä omat asiansa, koska vaarana on omien näkemysten projisoiminen autettavan persoonaan ja ongelmiin. Mutta että ihmisen olisi selvitettävä kaikki ongelmat viimeistä piirtoa myöten ennen julkisuuteen tuloa, on aivan mieletön ajatus. Jo Tommy Hellstenin tunnustus terapian kaipaamisesta tekisi tämän ajatuksen pohjalta hänen toimintansa merkityksettömäksi ja jopa vaaralliseksi.

Yksi suurimmista ongelmista mielenterveystyön piirissä perustuneekin edellä esittämiimme ajatuksiin. Tässä maassa arvostetaan ensisijaisesti vääränlaista täydellisyyttä ja itsetietoisuutta. Todella rikottu ihminen suorastaan kammoksuu terapeuttia, joka olemuksellaan ja eleillään pursuaa terveyttä ja itsetietoisuutta, elämän hallintaa. Siksi kai niin moni on antanut ymmärtää puhuvansa mieluummin maallikon kanssa. Tietyillä mielenterveyden aloilla ainoastaan samoja asioita kokenut on kykenevä tarpeellisessa määrin asettumaan autettavan asemaan.

Olen viime aikoina tallentanut vanhoja videokameran kuvauksia DVD:lle. Täten olen joutunut palaamaan ajassa taaksepäin, kokemuksiin ja elämyksiin niiltä ajoilta, jolloin elämä ei oikein tuntunut elämisen arvoiselta. Nyt jälkeenpäin voi kuitenkin erottaa toisistaan kestämättömiä ja iloa tuottavia asioita. On hienoa seurata lasten kasvamista menneen vuosikymmenen aikana, vaikka heitä niin harvoin pääsi näkemään. Kaikella on tarkoituksensa, oma kasvattava vaikutuksensa.

Markku Vuori