Lokakuu 2010, tai joskus aikaisemmin
Olen usein
ajatellut Daavidia ja hänen asennettaan Sauliin. Kaikki periytyy kai niiltä
vuosilta kun Saksassa alkoi kuohua. Daavid ei halunnut vahingoittaa Jumalan
voitelemaa miestä, vaikka tämä yritti useaan otteeseen tappaa hänet. Oliko
sitten enemmänkin kysymys Jumalan ja Hänen asiansa kunnioittamisesta, vai
miehen itsensä suojelemisesta, siihen on vaikea antaa tyhjentävä vastaus. Kysymyksemme
koskee kaiketi ensisijaisesti sitä, mikä on meille sitovaa tässä ajassa.
Voimmeko aivan suorasukaisesti vedota Daavidin asenteeseen meidänkin
päivinämme, ikään kuin hyväksyen jonkun Jumalan käyttämän ihmisen kaikki
toimenpiteet ja suoranaiset rikkomuksetkin? Me olemme kaikki vajavaisia ja lankeamme
mitä erilaisimpiin asioihin, jotka tuottavat surua itsellemme ja Jumalallemmekin.
Daavidin
omaatuntoa alkoi kolkuttaa, kun hän yöllä leikkasi palasen Saulin viitasta
todisteeksi siitä, että oli käynyt paikalla ja säästänyt Saulin hengen.
Erikoista on se, että puhutaan viitan leikkaamisesta. On olemassa monenlaisia
viittoja, erilaisissa paikoissa. On olemassa Jumalan asettamat
palvelustehtävät, jotka ikään kuin viitan tavoin on asetettu eri henkilöiden
ylle, mutta uskoisin tänä päivänä olevan ennätyksellinen määrä erilaisia
ihmisten itsensä asettamia viittoja, joilla ei oikeastaan ole mitään tekemistä
jumalallisten virkojen kanssa. Itse kukin asettaa yllensä mahdollisimman
näyttävän vaatekappaleen, jos ei jokin toinen henkilö tai ryhmä ole valmis sitä
hänen yllensä asettamaan.
Meidän ei ole
vaikea uskoa sitä suurta palvelustehtävää, jota olemme seuranneet nyt noin
neljänkymmenen vuoden ajan. Se ei selvästikään ole ollut riippuvainen
inhimillisistä tekijöistä eikä ihmisen onnistumisesta virassansa. Jumala ei
armolahjojansa ja kutsumistansa kadu. Vanhassa Testamentissa Jumala peruutti
siunauksensa Saulin yltä, koska tämä oli tottelematon ja suorastaan
psykopaattinen. Daavidin asenne tuntuu tänä päivänä suorastaan hämmästyttävältä
kaiken todistusaineiston valossa. Tulisiko sen tänä päivänä olla meillä ensimmäisenä
esimerkkinä siitä, miten meidän tulee asennoitua kohtaamiimme ristiriitaisiin
tilanteisiin? Kummasta on enemmän kysymys, Jumalasta viran antajana, vai viran
kantajasta? Ketä ja mitä meidän tulee kunnioittaa ensisijaisesti?
En usko
kenelläkään olevan tarvetta leikata minkäänlaista palaa tämän hetken
merkittävimmän jumalanpalvelijan ylle Jumalan asettamasta viitasta, eli
tehtävästä. Mutta millainen kuva meillä on persoonasta, joka on muuttanut näköään,
ei omasta, vaan seuraajiensa vaikutuksesta, siinä määrin, että olemus on
muuttunut tunnistamattomaksi, vieraaksi? Millaisia viittoja on paperinukkien
tavoin taiteltu eri maissa ennen tunnistetun hahmon ylle, niin että tänä
päivänä näkemämme saa meidät suoranaiseen hämmennykseen ja epätoivoonkin?
Teemmekö jotakin rikollista Jumalan silmissä, jos tahdomme nähdä kaiken sen
esikuvan mukaisesti, mikä silmiemme eteen asetettiin noin neljäkymmentä vuotta
sitten? Tuo näky tuotti suurta iloa ennen kaikkea sen johdosta, että koimme
ensimmäistä kertaa kohtaavamme nöyrän ja hiljaisen hengen omaavan julistajan,
joka etsi kunniaa yksinomaan Jumalan pelastustyölle Herrassamme Jeesuksessa
Kristuksessa. Itse kukin sai noina ensimmäisinä aikoina kokea aivan uudenlaista
vapautta ja iloa Herrassa, uskoen olevansa tärkeä Herran silmissä. Uskoimme
vihdoinkin koittaneen ajan, jolloin yksilöuskovainen saa ymmärtää asemansa
osana suurta kokonaisuutta.
Tämä
armollinen kuva veljeydestä ja sisaruudesta, tasa-arvoisuudesta Jumalan silmissä,
alkoi sitten joidenkin vuosien kuluttua hämärtyä lukemattomien henkilöiden
alkaessa kysellä, kuka äänekkäämmin, kuka näkymättömämmin: ”Kuka meistä on
suurin?” Tämä kysymyksenasettelu ei voi jäädä itseisarvoiseksi, vaan siitä on
kautta ihmiskunnan historian ollut mitä vakavimpia seurausilmiöitä.
Yksi
perustekijöistä uskossamme oli vastustaa ajatusta jonkun ihmisen
erityisasemasta seurakunnan keskuudessa, erehtymättömänä ja muita korkeammalle
asetettuna. Yleensä viitattiin paaviin ja hänen asemaansa omassa joukossaan,
uskoen kaiken vastaavan olevan mahdotonta meidän keskuudessamme. Mutta miten
sitten selvästi alkoikaan käydä omissa piireissämme? Itse kukin uskoi
erikoislaatuiseen kutsumukseensa, tulipatsaan kohtaamiseen, värähtelyihin,
kielillä puhumiseen, erikoisiin kokemuksiin, ilman mitään vakuuttavaa todistusta
tapahtuneesta. Mikään näiden ihmisten elämässä ei todistanut todellisesta
jumalallisesta kutsumuksesta!
Ajauduimme
vähitellen tilaan, joka oli itsestään selvä kaiken tapahtuneen jälkeen: löytyi
suurehko määrä niitä suurimpia, riippuen kunkin ryhmän ajattelusta ja
näkemyksistä. Itsestään selvää on, ettei kirjoittaja mahtunut tuohon joukkoon!
Mikä oli
käytännön seuraus kaikesta? Juuri tänään minulle sanottiin, ettei tulisi
ajatella negatiivisia asioita ja kielteisiä ihmisiä. Keitä jää jäljelle? Voisin
luetella entisistä ystävistä joitakin Turusta, Alahärmästä, Jyväskylästä,
Vantaalta ja Kuopiosta, jotka jollakin tavoin pitävät yhteyttä. Neljänkymmenen
vuoden jälkeen siis noin yhden käden sormien verran ihmisiä ottaa yhteyttä
joskus, vain yksi tai kaksi hiukan useammin. Monen mielestä tilanne on
kutakuinkin normaali, hyväksyttävä ainakin jossakin määrin!
Mielestäni
tilanne on enemmän kuin katastrofaalinen! Viimeisin soittaja kertoi merkittävän
julistajan jatkuvasti opettavan, ettei meidän tule mennä muiden uskonsuuntien
kokouksiin, vaikka suuresti arvostamamme veli juuri ennen kuolemaansa kehotti
meitä käymään jossakin, missä vain uskotaan Jeesuksen jumalisuuteen. Emme siis
saa jäädä ilman yhteyttä uskovaisiin!
Istuin tänään
noin tunnin ev.lut. seurakunnan kahvitilaisuudessa vanhassa pappilassa juoden
kahvia ja kuunnellen kauniita lauluja ja suhteellisen elävää puhetta.
Viikonloppuna osallistuin paikallisen helluntaiseurakunnan 60-vuotisjuhlallisuuksiin.
Minulla on aito halu olla ihmisten keskuudessa, etenkin uskovaisten.
Olisiko
minulla vaara kiintyä niin kovasti johonkin kirkkokuntaan, että mahdollisesti
heräisi halu liittyä siihen tai asettua kokonaisvaltaisesti sen vaikutuksen
piiriin? Joka väittää tällaista, ei mielestäni kuulu aivan normaalien ja
terveiden ihmisten piiriin. Käyn silloin tällöin luterilaisen kirkon messuissa,
ja etenkin kun alttarilla seisoo juuri ennen ehtoollisen viettoa neljä
naispappia, valtaa mielen melkoinen kuohunta. Mutta kun ei ole muutakaan
paikkaa, jossa käydä, kun kerran maassamme on ajauduttu tilanteeseen, jossa
lähes jokainen näyttää hyväksyneen sen seikan, että minulla ei katsota olevan
oikeutta saarnata tai pitää puhetta. Eli siis en tiedä mitään ns. omia
kokouksia satojen kilometrien säteellä, paitsi Turun kokoukset, joihin uskon
olevani tervetullut, vaikka aina ei näytä olevan aikaa kuunnella minun
puheosuuttani, kun on kiire jonnekin muualle.
Joidenkin
mielestä käytän liikaa aikaa auttamistyöhöni. Muistammeko mistä kaikki sai
alkunsa? Omissa piireissäni opin suurimman osan ihmisen pahoinvoinnista ja
henkisestä väkivallasta, tahtomattani, etsimättäni. Eikö se siis mitä
suurimmassa määrin liity kokonaisuuteen tänäkin päivänä, etenkin kun kukaan ei
ole pyytänyt anteeksi eikä millään tavoin selvittänyt asioita? Suurinta osaa
ihmisistä eli tuttavistani ei kaikki tapahtunut näytä koskettavan erikoisemmin,
kun jokaisella on omat murheensa. Muistaako kukaan ajatteluamme ja
näkemyksiämme noin vuosina 1973-1980? Entä vielä 90-luvulla? Eikö meillä ole
rohkeutta palauttaa mieliimme, mitä noina vuosina uskoimme ja ajattelimme?
Hajotimme takanamme oikeanlaisia siltoja ja yhteyksiä vääriin asioihin, mutta
olemmeko jälleen rakentaneet yhteyksiä sellaisiin asioihin, jotka eivät
miellytä sen paremmin Jumalaa kuin ei parempaa sisäistä minäämmekään?
Positiivinen ajattelu on kaiken kaikkiaan hyvä asia, mutta jos se ei ole
yhteneväinen Jumalan tahdon ja Hänen odotustensa kanssa, ei siitä ole mitään
hyviä seuraamuksia, päinvastoin luottaminen vääriin, epätodellisiin asioihin.
Mitä tulee
tietoomme Jumalan tahdon ja Hänen Sanansa suhteen, ei siinä ole moittimista. Me
tiedämme hengellisistä asioista enemmän kuin mikään muu sukupolvi. Meillä on
tieto Sanasta ja pelastushistoriasta tähän asti. Hienoa, kiitos Jumalalle!
Maassamme on joitakin isohkojakin ihmisryhmiä, jotka seuraavat ns. sanansaattajaa,
mutta meidän on pakko esittää kysymys, joka koskettaa omaamme ja jopa kansamme
kohtaloa hyvin raskauttavalla tavalla. Mitä hyödyttää parhainkaan tieto ja taito,
jos emme ole niitä käytäntöön panneet??????? Mistä meidät tunnetaan Herran
omiksi? Keskinäisestä rakkaudesta! Sellainenhan on meillä, eikös vain? Vai
mistä me oikein puhumme? Onko keskinäistä rakkautta todella olemassa, jos minä
itse luettelen yhteyttä pitävät tahot yhden käden sormia selaten? Toki minulla
on satoja ystäviä muissa piireissä, mutta puhun nyt niistä ihmisistä, joita
palvelin yli kolmenkymmenen vuoden ajan eläkkeenikin etukäteen uhraten. Voi,
voi, Markku-parka, kun on niin onneton kun saa olla niin yksin! Minä en ole
mikään parka, mutta parkoja ovat useimmat näistäkin yhteyttä pitävistä, ja se
surettaa minua pohjattomasti. Itse kukin itkee omaa elämäänsä minunkin
joutuessa kyynelvirtoihinsa, vaikka eivät sitä huomaakaan, koska yritän olla huomaavainen
ja kohtelias.
Pyysin
miettimään menneitä vuosikymmeniä, jotta huomaisimme, mitä olemme kadottaneet
ja mistä olemme jääneet paitsi. Koko elämämme ja olosuhteemme ovat suorastaan
alle kaiken inhimillisen tason ja jumalallisten lupausten. Tätä emme kukaan
odottaneet ja uskoneet viime vuosituhannen puolella, mutta kun peräkkäisten
päivien ero on niin pieni, ajauduimme allikosta toiseen, kuivuudesta suorastaan
sierettyneisyyteen ilman sen suurempia pohtimisia. Kaikki tuntui tähän asti
aika luonnolliselta, ilman sen parempia selityksiä, koska olemme niin
taipuvaisia tappiomielialaan, vaikka emme sitä vieläkään myönnä!
Viktor
Klimenkosta voidaan olla montaa eri mieltä, mutta pidän itse häntä mukavana
kaverina ja uskovaisenakin. Kuuntelin hänen laulujaan ja puhettaan viime
perjantaina helluntaiseurakunnassa, ja jopa hänen kuulemisensa saa meidänkin
porukkamme tietynlaisen häpeän alaiseksi. Huumorin varjolla (Mistä en osaltaan
pidä, mutta hyväksyn sen tässä määrin ja näissä olosuhteissa!) hän lateli
kuulijakunnalle sellaisia totuuksia, mihin meidän porukastamme ei kukaan yllä.
Hän rehellisesti antoi ymmärtää nykyisen tilanteen katastrofaalisuuden ja
ihmisten todellisen hädän!
Jumala
armahtakoon, minä en ole mikään tuomion profeetta, mutta jokin minussa on alkanut
huutaa armoa meidän penseälle porukallemme, joka vuodesta toiseen petaa petinsä
ikivanhalle profeetalliselle petille, jota ei enää ole ollenkaan tarkoitus
käyttää. Minun terveyteni, nenäni eikä selkäni, eivät enää yhtään kestä tuota
ikivanhaa, jo tunkkaista ja pölyistä vuodetta, jolla profeetta itse ei enää
ihmissukupolveen ole maannut. Suoranainen kirous on jo kaikkien niiden yllä,
jotka vain lepäävät kuulemassaan ja uskomassaan, mutta eivät oikeastaan missään
määrin ole toteuttaneet sitä, mitä meille on vuosikymmenien ajan julistettu!
Me itse
olemme tuskin hengissä, emmekä ole saaneet joukkoomme mukaan juuri ketään uutta
sielua, koska sielullisesti ja hengellisesti olemme melkein kuolleet
kuusikymmenluvun muistoihin ja innoituksiin, jotka ovat tehneet meistä kuin
Hesekielin näkemän luukedon. Minne on jäänyt meidän elämämme,
todellisuutemme, käytännön rakkautemme Herraamme ja läheistämme kohtaan? Tule minun
kanssani kuoleman kasvojen eteen! Näe kanssani ajallisuutemme ja päiviemme
lopun arvaamattomuus. Minä en voi vedota keneenkään menneisyyden tai nykyajan
julistajaan. Kukaan heistä ei voi taata iankaikkisuuttani Herran kanssa, koska
se ei ole heidän tehtävänsäkään. He vain ovat julistaneet asioita, jotka minun
on täytynyt kuulla, ja minun vastuullani on ollut ja on kaiken kuulemani toteuttaminen
elämässäni, päivittäin, hetkittäin.
Joidenkin
mielestä en tee nyt yhtään mitään, kun kieltäydyn uskomasta tiettyjen auktoriteettien
korostamiseen. Jeesuksen nimen korostaminen ei siis riitä palvelustehtäväni uskottavaksi
tekemiseen, ihmisten auttaminen on kuulemma turhaa, suuren johtajankin mielestä,
koska työhöni sisältyy niin paljon henkisten ongelmien selvittämistä. Mutta
eikö tässä ole juuri aikamme suurin ongelma ja itse kunkin meidän hätämme?
Aikanaan suuri veli avoimesti epäili mielenterveyttäni, kun kiinnitti niin suuressa
määrin huomionsa valheellisiin puheisiin ja persooniin. Aivan kuin näyttääkseen
meille jotakin näistä asioista, on Herra nyt sallinut ihmisten ajautua aivan
mielettömiin asioihin lähipiireissäkin, niin että totisesti tarvitsemme Jumalan
apua, myöskin henkisissä, mielenterveydellisissä asioissa!
Aikanaan tuo
saarnaajaveli soitti jopa yhdelle sisarelle varoittaen minusta ja antaen
ymmärtää minun olevan epäluotettavan. Minä kunnioitan Jumalan palvelijoita ja
heidän virkojaan, mutta voimmeko kuitata kaiken vääryydenkin ikään kuin kaikki
suuret jumalanmiehet olisivat koskemattomia ja heillä olisi lupa tehdä mitä
vain? Tuleeko meidän kääntää toinenkin poskemme väärille syytöksille ja suorastaan
tuhoisille asioille ja puheille, jos koko Jumalan työ sen kautta joutuu suoranaiseen
vaaraan?
Daavidin
asenne ja hänen omantuntonsa kolkutus sopivat siihen aikaan, ja voivat olla
esimerkkinä meidänkin kohdallamme. Mutta tunteeko Uusi Testamentti todellakin
jotakin vastaavaa meidän aikaamme varten? Eikö Herramme tuleminen lihaan
muuttanut mitään näissä vanhatestamentillisissa esikuvissa? Psalmeja
lukiessamme ja rukoillessamme emme yhdy niihin kirouksiin ja pahan
toivotuksiin, mitä niihin sisältyy, koska tiedämme Herramme uhrikuoleman tuoneen
aivan uudenlaisen valon näille asioille. Herra sanoo nyt asiat omalta
kannaltaan, lunastuksen ja sovituksen näkökulmasta. Ihmiset vetosivat
Moosekseen ja hänen arvovaltaansa, mutta tässäkin kohden Jeesus antoi meille
uuden ymmärryksen. Tai toisaalta jokainen aito uskovainen ymmärsi Mooseksen
koko ajan puhuneen Jeesuksesta, mutta nyt kokonaiskuva tuli täydelliseksi. Ei
enää ollutkaan kysymys suurista jumalanmiehistä, ei sen paremmin Mooseksesta
kuin ei Eliastakaan, joka oli yhtä vajavainen kuin mekin. Tässä oli nyt Hän,
joka meidänkin tulee nähdä oikeassa asemassaan, ainoana Herranamme ja
Jumalanamme!
Jumala
armahda meitä, missä on meidän uskomme ja pelastuksemme? Jopa epäilijä
Tuomaskin joutui huudahtamaan: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” Ei
todellakaan ole enää aika huudahtaa jotakin suuresta profeetasta tai hänen
seuraajastaan, vaan nyt on todellinen hätätilanne, jossa inhimillisesti olemme
mitä suurimmassa vaarassa ajautua entistä vääremmille urille. Iankaikkisuuden
ja kuoleman edessä ei auta keneenkään entiseen eikä nykyiseen sananpalvelijaan
viittaaminen, vaan ainoa apumme on Hänen avuksi huutamisessa, joka yksin on
kaiken meille ansainnut Verensä vuodattamisella!
Millä tavoin
nämä asiat pitäisi tuoda esiin, jotta todella näkisimme todellisen tilamme?
Tarkoitan ensisijaisesti meitä seurakuntana. Olemmehan me seurakunta? Eikö se
aina ole ollut kaiken tarkoitus? Mutta jos nyt näyttää siltä, ja aivan
käytännössä onkin, että nykyisen tilan kutsumista seurakunnaksi voisi kutsua
jopa pilkanteoksi, niin mikä voisi tuoda muutoksen? Onko yhä vielä niin, että
muutosta odotetaan tuolta raukalta, joka aina on epäonnistunut ja nytkin tuntee
itsensä täysin avuttomaksi näiden odotusten edessä? Hänen tullessaan kotimaahan
Afrikan-matkaltaan jotkut odottivat suurta Herran voimaa ja sairaiden
parantumista. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut, ja ihmiset olivat pettyneitä. Sitä
he ovat aina olleet minun suhteeni, kun en ole vastannut heidän odotuksiaan.
Mutta enkö ole aina julistanut Jumalan sanaa, olosuhteista riippumatta? Keneen
ihmiset siis ovat pettyneet?
Valmistelen kokonaisuutta,
johon olen koonnut niitä kohtia, jotka kertovat meille Herramme asenteesta
vääryyttä ja vilppiä kohtaan. Miksi meillä ei Hänen ominaan ole sama asenne
valehtelemista ja suoranaista veljen murhaa kohtaan? Minä todellisesti pelkään
meidän kaikkien puolesta. Me itse olemme hädässä, emmekä ole juurikaan
kykeneviä suorittamaan sitä palvelustehtävää, johon meidät kaikki on kutsuttu.
Jokainen veli on ainakin jossakin määrin kutsuttu tässä ajassa julistamaan
Hyvää Sanomaa Herrastamme, sanokoon vääryyden klaani mitä tahansa. Jokainen
sisar on omalla paikallaan asetettu palvelemaan Jumalan seurakuntaa ja tätä
maailmaa omilla lahjoillaan. Jokainen sisar voi puhua Jumalan Sanasta toisen
sisaren kanssa, sen valon mukaan mikä hänelle on suotu. Tämähän on kuulemamme Sanoman
ydin. Jumalallinen elämä jokaisessa Jumalan omassa, Herran Verellään ostamassa!
Onhan meissä Hänen geeninsä, Hänen olemuksensa! Sellainen kuin Hän oli tämän
maan päällä, sellaisia mekin olemme! Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä
Herra armostaan on meille ja meissä tehnyt! Sana on meitä niin lähellä, ettei
se voi lähemmäksi tulla. Se on mielessämme, sydämessämme, olemuksessamme, siksi
emme voi olla puhumatta siitä. Hänestä, Elämän Sanasta, joka virvoittaa ja
tekee eläväksi meidät ja lähellemme tulevat!
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti