Social Icons

Pages

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Jumalan palvelijoiden kunnioittaminen



Lokakuu 2010, tai joskus aikaisemmin
 
Olen usein ajatellut Daavidia ja hänen asennettaan Sauliin. Kaikki periytyy kai niiltä vuosilta kun Saksassa alkoi kuohua. Daavid ei halunnut vahingoittaa Jumalan voitelemaa miestä, vaikka tämä yritti useaan otteeseen tappaa hänet. Oliko sitten enemmänkin kysymys Jumalan ja Hänen asiansa kunnioittamisesta, vai miehen itsensä suojelemisesta, siihen on vaikea antaa tyhjentävä vastaus. Kysymyksemme koskee kaiketi ensisijaisesti sitä, mikä on meille sitovaa tässä ajassa. Voimmeko aivan suorasukaisesti vedota Daavidin asenteeseen meidänkin päivinämme, ikään kuin hyväksyen jonkun Jumalan käyttämän ihmisen kaikki toimenpiteet ja suoranaiset rikkomuksetkin? Me olemme kaikki vajavaisia ja lankeamme mitä erilaisimpiin asioihin, jotka tuottavat surua itsellemme ja Jumalallemmekin.
Daavidin omaatuntoa alkoi kolkuttaa, kun hän yöllä leikkasi palasen Saulin viitasta todisteeksi siitä, että oli käynyt paikalla ja säästänyt Saulin hengen. Erikoista on se, että puhutaan viitan leikkaamisesta. On olemassa monenlaisia viittoja, erilaisissa paikoissa. On olemassa Jumalan asettamat palvelustehtävät, jotka ikään kuin viitan tavoin on asetettu eri henkilöiden ylle, mutta uskoisin tänä päivänä olevan ennätyksellinen määrä erilaisia ihmisten itsensä asettamia viittoja, joilla ei oikeastaan ole mitään tekemistä jumalallisten virkojen kanssa. Itse kukin asettaa yllensä mahdollisimman näyttävän vaatekappaleen, jos ei jokin toinen henkilö tai ryhmä ole valmis sitä hänen yllensä asettamaan.
Meidän ei ole vaikea uskoa sitä suurta palvelustehtävää, jota olemme seuranneet nyt noin neljänkymmenen vuoden ajan. Se ei selvästikään ole ollut riippuvainen inhimillisistä tekijöistä eikä ihmisen onnistumisesta virassansa. Jumala ei armolahjojansa ja kutsumistansa kadu. Vanhassa Testamentissa Jumala peruutti siunauksensa Saulin yltä, koska tämä oli tottelematon ja suorastaan psykopaattinen. Daavidin asenne tuntuu tänä päivänä suorastaan hämmästyttävältä kaiken todistusaineiston valossa. Tulisiko sen tänä päivänä olla meillä ensimmäisenä esimerkkinä siitä, miten meidän tulee asennoitua kohtaamiimme ristiriitaisiin tilanteisiin? Kummasta on enemmän kysymys, Jumalasta viran antajana, vai viran kantajasta? Ketä ja mitä meidän tulee kunnioittaa ensisijaisesti?
En usko kenelläkään olevan tarvetta leikata minkäänlaista palaa tämän hetken merkittävimmän jumalanpalvelijan ylle Jumalan asettamasta viitasta, eli tehtävästä. Mutta millainen kuva meillä on persoonasta, joka on muuttanut näköään, ei omasta, vaan seuraajiensa vaikutuksesta, siinä määrin, että olemus on muuttunut tunnistamattomaksi, vieraaksi? Millaisia viittoja on paperinukkien tavoin taiteltu eri maissa ennen tunnistetun hahmon ylle, niin että tänä päivänä näkemämme saa meidät suoranaiseen hämmennykseen ja epätoivoonkin? Teemmekö jotakin rikollista Jumalan silmissä, jos tahdomme nähdä kaiken sen esikuvan mukaisesti, mikä silmiemme eteen asetettiin noin neljäkymmentä vuotta sitten? Tuo näky tuotti suurta iloa ennen kaikkea sen johdosta, että koimme ensimmäistä kertaa kohtaavamme nöyrän ja hiljaisen hengen omaavan julistajan, joka etsi kunniaa yksinomaan Jumalan pelastustyölle Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa. Itse kukin sai noina ensimmäisinä aikoina kokea aivan uudenlaista vapautta ja iloa Herrassa, uskoen olevansa tärkeä Herran silmissä. Uskoimme vihdoinkin koittaneen ajan, jolloin yksilöuskovainen saa ymmärtää asemansa osana suurta kokonaisuutta.
Tämä armollinen kuva veljeydestä ja sisaruudesta, tasa-arvoisuudesta Jumalan silmissä, alkoi sitten joidenkin vuosien kuluttua hämärtyä lukemattomien henkilöiden alkaessa kysellä, kuka äänekkäämmin, kuka näkymättömämmin: ”Kuka meistä on suurin?” Tämä kysymyksenasettelu ei voi jäädä itseisarvoiseksi, vaan siitä on kautta ihmiskunnan historian ollut mitä vakavimpia seurausilmiöitä.
Yksi perustekijöistä uskossamme oli vastustaa ajatusta jonkun ihmisen erityisasemasta seurakunnan keskuudessa, erehtymättömänä ja muita korkeammalle asetettuna. Yleensä viitattiin paaviin ja hänen asemaansa omassa joukossaan, uskoen kaiken vastaavan olevan mahdotonta meidän keskuudessamme. Mutta miten sitten selvästi alkoikaan käydä omissa piireissämme? Itse kukin uskoi erikoislaatuiseen kutsumukseensa, tulipatsaan kohtaamiseen, värähtelyihin, kielillä puhumiseen, erikoisiin kokemuksiin, ilman mitään vakuuttavaa todistusta tapahtuneesta. Mikään näiden ihmisten elämässä ei todistanut todellisesta jumalallisesta kutsumuksesta!
Ajauduimme vähitellen tilaan, joka oli itsestään selvä kaiken tapahtuneen jälkeen: löytyi suurehko määrä niitä suurimpia, riippuen kunkin ryhmän ajattelusta ja näkemyksistä. Itsestään selvää on, ettei kirjoittaja mahtunut tuohon joukkoon!
Mikä oli käytännön seuraus kaikesta? Juuri tänään minulle sanottiin, ettei tulisi ajatella negatiivisia asioita ja kielteisiä ihmisiä. Keitä jää jäljelle? Voisin luetella entisistä ystävistä joitakin Turusta, Alahärmästä, Jyväskylästä, Vantaalta ja Kuopiosta, jotka jollakin tavoin pitävät yhteyttä. Neljänkymmenen vuoden jälkeen siis noin yhden käden sormien verran ihmisiä ottaa yhteyttä joskus, vain yksi tai kaksi hiukan useammin. Monen mielestä tilanne on kutakuinkin normaali, hyväksyttävä ainakin jossakin määrin!
Mielestäni tilanne on enemmän kuin katastrofaalinen! Viimeisin soittaja kertoi merkittävän julistajan jatkuvasti opettavan, ettei meidän tule mennä muiden uskonsuuntien kokouksiin, vaikka suuresti arvostamamme veli juuri ennen kuolemaansa kehotti meitä käymään jossakin, missä vain uskotaan Jeesuksen jumalisuuteen. Emme siis saa jäädä ilman yhteyttä uskovaisiin!            
Istuin tänään noin tunnin ev.lut. seurakunnan kahvitilaisuudessa vanhassa pappilassa juoden kahvia ja kuunnellen kauniita lauluja ja suhteellisen elävää puhetta. Viikonloppuna osallistuin paikallisen helluntaiseurakunnan 60-vuotisjuhlallisuuksiin. Minulla on aito halu olla ihmisten keskuudessa, etenkin uskovaisten.
Olisiko minulla vaara kiintyä niin kovasti johonkin kirkkokuntaan, että mahdollisesti heräisi halu liittyä siihen tai asettua kokonaisvaltaisesti sen vaikutuksen piiriin? Joka väittää tällaista, ei mielestäni kuulu aivan normaalien ja terveiden ihmisten piiriin. Käyn silloin tällöin luterilaisen kirkon messuissa, ja etenkin kun alttarilla seisoo juuri ennen ehtoollisen viettoa neljä naispappia, valtaa mielen melkoinen kuohunta. Mutta kun ei ole muutakaan paikkaa, jossa käydä, kun kerran maassamme on ajauduttu tilanteeseen, jossa lähes jokainen näyttää hyväksyneen sen seikan, että minulla ei katsota olevan oikeutta saarnata tai pitää puhetta. Eli siis en tiedä mitään ns. omia kokouksia satojen kilometrien säteellä, paitsi Turun kokoukset, joihin uskon olevani tervetullut, vaikka aina ei näytä olevan aikaa kuunnella minun puheosuuttani, kun on kiire jonnekin muualle.
Joidenkin mielestä käytän liikaa aikaa auttamistyöhöni. Muistammeko mistä kaikki sai alkunsa? Omissa piireissäni opin suurimman osan ihmisen pahoinvoinnista ja henkisestä väkivallasta, tahtomattani, etsimättäni. Eikö se siis mitä suurimmassa määrin liity kokonaisuuteen tänäkin päivänä, etenkin kun kukaan ei ole pyytänyt anteeksi eikä millään tavoin selvittänyt asioita? Suurinta osaa ihmisistä eli tuttavistani ei kaikki tapahtunut näytä koskettavan erikoisemmin, kun jokaisella on omat murheensa. Muistaako kukaan ajatteluamme ja näkemyksiämme noin vuosina 1973-1980? Entä vielä 90-luvulla? Eikö meillä ole rohkeutta palauttaa mieliimme, mitä noina vuosina uskoimme ja ajattelimme? Hajotimme takanamme oikeanlaisia siltoja ja yhteyksiä vääriin asioihin, mutta olemmeko jälleen rakentaneet yhteyksiä sellaisiin asioihin, jotka eivät miellytä sen paremmin Jumalaa kuin ei parempaa sisäistä minäämmekään? Positiivinen ajattelu on kaiken kaikkiaan hyvä asia, mutta jos se ei ole yhteneväinen Jumalan tahdon ja Hänen odotustensa kanssa, ei siitä ole mitään hyviä seuraamuksia, päinvastoin luottaminen vääriin, epätodellisiin asioihin.
Mitä tulee tietoomme Jumalan tahdon ja Hänen Sanansa suhteen, ei siinä ole moittimista. Me tiedämme hengellisistä asioista enemmän kuin mikään muu sukupolvi. Meillä on tieto Sanasta ja pelastushistoriasta tähän asti. Hienoa, kiitos Jumalalle! Maassamme on joitakin isohkojakin ihmisryhmiä, jotka seuraavat ns. sanansaattajaa, mutta meidän on pakko esittää kysymys, joka koskettaa omaamme ja jopa kansamme kohtaloa hyvin raskauttavalla tavalla. Mitä hyödyttää parhainkaan tieto ja taito, jos emme ole niitä käytäntöön panneet??????? Mistä meidät tunnetaan Herran omiksi? Keskinäisestä rakkaudesta! Sellainenhan on meillä, eikös vain? Vai mistä me oikein puhumme? Onko keskinäistä rakkautta todella olemassa, jos minä itse luettelen yhteyttä pitävät tahot yhden käden sormia selaten? Toki minulla on satoja ystäviä muissa piireissä, mutta puhun nyt niistä ihmisistä, joita palvelin yli kolmenkymmenen vuoden ajan eläkkeenikin etukäteen uhraten. Voi, voi, Markku-parka, kun on niin onneton kun saa olla niin yksin! Minä en ole mikään parka, mutta parkoja ovat useimmat näistäkin yhteyttä pitävistä, ja se surettaa minua pohjattomasti. Itse kukin itkee omaa elämäänsä minunkin joutuessa kyynelvirtoihinsa, vaikka eivät sitä huomaakaan, koska yritän olla huomaavainen ja kohtelias.
Pyysin miettimään menneitä vuosikymmeniä, jotta huomaisimme, mitä olemme kadottaneet ja mistä olemme jääneet paitsi. Koko elämämme ja olosuhteemme ovat suorastaan alle kaiken inhimillisen tason ja jumalallisten lupausten. Tätä emme kukaan odottaneet ja uskoneet viime vuosituhannen puolella, mutta kun peräkkäisten päivien ero on niin pieni, ajauduimme allikosta toiseen, kuivuudesta suorastaan sierettyneisyyteen ilman sen suurempia pohtimisia. Kaikki tuntui tähän asti aika luonnolliselta, ilman sen parempia selityksiä, koska olemme niin taipuvaisia tappiomielialaan, vaikka emme sitä vieläkään myönnä!
Viktor Klimenkosta voidaan olla montaa eri mieltä, mutta pidän itse häntä mukavana kaverina ja uskovaisenakin. Kuuntelin hänen laulujaan ja puhettaan viime perjantaina helluntaiseurakunnassa, ja jopa hänen kuulemisensa saa meidänkin porukkamme tietynlaisen häpeän alaiseksi. Huumorin varjolla (Mistä en osaltaan pidä, mutta hyväksyn sen tässä määrin ja näissä olosuhteissa!) hän lateli kuulijakunnalle sellaisia totuuksia, mihin meidän porukastamme ei kukaan yllä. Hän rehellisesti antoi ymmärtää nykyisen tilanteen katastrofaalisuuden ja ihmisten todellisen hädän!
Jumala armahtakoon, minä en ole mikään tuomion profeetta, mutta jokin minussa on alkanut huutaa armoa meidän penseälle porukallemme, joka vuodesta toiseen petaa petinsä ikivanhalle profeetalliselle petille, jota ei enää ole ollenkaan tarkoitus käyttää. Minun terveyteni, nenäni eikä selkäni, eivät enää yhtään kestä tuota ikivanhaa, jo tunkkaista ja pölyistä vuodetta, jolla profeetta itse ei enää ihmissukupolveen ole maannut. Suoranainen kirous on jo kaikkien niiden yllä, jotka vain lepäävät kuulemassaan ja uskomassaan, mutta eivät oikeastaan missään määrin ole toteuttaneet sitä, mitä meille on vuosikymmenien ajan julistettu!
Me itse olemme tuskin hengissä, emmekä ole saaneet joukkoomme mukaan juuri ketään uutta sielua, koska sielullisesti ja hengellisesti olemme melkein kuolleet kuusikymmenluvun muistoihin ja innoituksiin, jotka ovat tehneet meistä kuin Hesekielin näkemän luukedon. Minne on jäänyt meidän elämämme, todellisuutemme, käytännön rakkautemme Herraamme ja läheistämme kohtaan? Tule minun kanssani kuoleman kasvojen eteen! Näe kanssani ajallisuutemme ja päiviemme lopun arvaamattomuus. Minä en voi vedota keneenkään menneisyyden tai nykyajan julistajaan. Kukaan heistä ei voi taata iankaikkisuuttani Herran kanssa, koska se ei ole heidän tehtävänsäkään. He vain ovat julistaneet asioita, jotka minun on täytynyt kuulla, ja minun vastuullani on ollut ja on kaiken kuulemani toteuttaminen elämässäni, päivittäin, hetkittäin.
Joidenkin mielestä en tee nyt yhtään mitään, kun kieltäydyn uskomasta tiettyjen auktoriteettien korostamiseen. Jeesuksen nimen korostaminen ei siis riitä palvelustehtäväni uskottavaksi tekemiseen, ihmisten auttaminen on kuulemma turhaa, suuren johtajankin mielestä, koska työhöni sisältyy niin paljon henkisten ongelmien selvittämistä. Mutta eikö tässä ole juuri aikamme suurin ongelma ja itse kunkin meidän hätämme? Aikanaan suuri veli avoimesti epäili mielenterveyttäni, kun kiinnitti niin suuressa määrin huomionsa valheellisiin puheisiin ja persooniin. Aivan kuin näyttääkseen meille jotakin näistä asioista, on Herra nyt sallinut ihmisten ajautua aivan mielettömiin asioihin lähipiireissäkin, niin että totisesti tarvitsemme Jumalan apua, myöskin henkisissä, mielenterveydellisissä asioissa!
Aikanaan tuo saarnaajaveli soitti jopa yhdelle sisarelle varoittaen minusta ja antaen ymmärtää minun olevan epäluotettavan. Minä kunnioitan Jumalan palvelijoita ja heidän virkojaan, mutta voimmeko kuitata kaiken vääryydenkin ikään kuin kaikki suuret jumalanmiehet olisivat koskemattomia ja heillä olisi lupa tehdä mitä vain? Tuleeko meidän kääntää toinenkin poskemme väärille syytöksille ja suorastaan tuhoisille asioille ja puheille, jos koko Jumalan työ sen kautta joutuu suoranaiseen vaaraan?
Daavidin asenne ja hänen omantuntonsa kolkutus sopivat siihen aikaan, ja voivat olla esimerkkinä meidänkin kohdallamme. Mutta tunteeko Uusi Testamentti todellakin jotakin vastaavaa meidän aikaamme varten? Eikö Herramme tuleminen lihaan muuttanut mitään näissä vanhatestamentillisissa esikuvissa? Psalmeja lukiessamme ja rukoillessamme emme yhdy niihin kirouksiin ja pahan toivotuksiin, mitä niihin sisältyy, koska tiedämme Herramme uhrikuoleman tuoneen aivan uudenlaisen valon näille asioille. Herra sanoo nyt asiat omalta kannaltaan, lunastuksen ja sovituksen näkökulmasta. Ihmiset vetosivat Moosekseen ja hänen arvovaltaansa, mutta tässäkin kohden Jeesus antoi meille uuden ymmärryksen. Tai toisaalta jokainen aito uskovainen ymmärsi Mooseksen koko ajan puhuneen Jeesuksesta, mutta nyt kokonaiskuva tuli täydelliseksi. Ei enää ollutkaan kysymys suurista jumalanmiehistä, ei sen paremmin Mooseksesta kuin ei Eliastakaan, joka oli yhtä vajavainen kuin mekin. Tässä oli nyt Hän, joka meidänkin tulee nähdä oikeassa asemassaan, ainoana Herranamme ja Jumalanamme!
Jumala armahda meitä, missä on meidän uskomme ja pelastuksemme? Jopa epäilijä Tuomaskin joutui huudahtamaan: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” Ei todellakaan ole enää aika huudahtaa jotakin suuresta profeetasta tai hänen seuraajastaan, vaan nyt on todellinen hätätilanne, jossa inhimillisesti olemme mitä suurimmassa vaarassa ajautua entistä vääremmille urille. Iankaikkisuuden ja kuoleman edessä ei auta keneenkään entiseen eikä nykyiseen sananpalvelijaan viittaaminen, vaan ainoa apumme on Hänen avuksi huutamisessa, joka yksin on kaiken meille ansainnut Verensä vuodattamisella!
Millä tavoin nämä asiat pitäisi tuoda esiin, jotta todella näkisimme todellisen tilamme? Tarkoitan ensisijaisesti meitä seurakuntana. Olemmehan me seurakunta? Eikö se aina ole ollut kaiken tarkoitus? Mutta jos nyt näyttää siltä, ja aivan käytännössä onkin, että nykyisen tilan kutsumista seurakunnaksi voisi kutsua jopa pilkanteoksi, niin mikä voisi tuoda muutoksen? Onko yhä vielä niin, että muutosta odotetaan tuolta raukalta, joka aina on epäonnistunut ja nytkin tuntee itsensä täysin avuttomaksi näiden odotusten edessä? Hänen tullessaan kotimaahan Afrikan-matkaltaan jotkut odottivat suurta Herran voimaa ja sairaiden parantumista. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut, ja ihmiset olivat pettyneitä. Sitä he ovat aina olleet minun suhteeni, kun en ole vastannut heidän odotuksiaan. Mutta enkö ole aina julistanut Jumalan sanaa, olosuhteista riippumatta? Keneen ihmiset siis ovat pettyneet?
Valmistelen kokonaisuutta, johon olen koonnut niitä kohtia, jotka kertovat meille Herramme asenteesta vääryyttä ja vilppiä kohtaan. Miksi meillä ei Hänen ominaan ole sama asenne valehtelemista ja suoranaista veljen murhaa kohtaan? Minä todellisesti pelkään meidän kaikkien puolesta. Me itse olemme hädässä, emmekä ole juurikaan kykeneviä suorittamaan sitä palvelustehtävää, johon meidät kaikki on kutsuttu. Jokainen veli on ainakin jossakin määrin kutsuttu tässä ajassa julistamaan Hyvää Sanomaa Herrastamme, sanokoon vääryyden klaani mitä tahansa. Jokainen sisar on omalla paikallaan asetettu palvelemaan Jumalan seurakuntaa ja tätä maailmaa omilla lahjoillaan. Jokainen sisar voi puhua Jumalan Sanasta toisen sisaren kanssa, sen valon mukaan mikä hänelle on suotu. Tämähän on kuulemamme Sanoman ydin. Jumalallinen elämä jokaisessa Jumalan omassa, Herran Verellään ostamassa! Onhan meissä Hänen geeninsä, Hänen olemuksensa! Sellainen kuin Hän oli tämän maan päällä, sellaisia mekin olemme! Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä Herra armostaan on meille ja meissä tehnyt! Sana on meitä niin lähellä, ettei se voi lähemmäksi tulla. Se on mielessämme, sydämessämme, olemuksessamme, siksi emme voi olla puhumatta siitä. Hänestä, Elämän Sanasta, joka virvoittaa ja tekee eläväksi meidät ja lähellemme tulevat!


Markku Vuori


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text