Social Icons

Pages

torstai 19. joulukuuta 2013

Joulutervehdys





 Kiitos kaikille,
 ja ennen kaikkea Jumalallemme,
 kuluneesta vuodesta!

Toivotan jokaiselle mitä siunauksellisinta Joulun aikaa ja aivan uudenlaista Hengen voimaa tulevalle vuodelle. Koittakoon Jumalan seurakunnalle uusi aika, josta voimme kirjoittaa vain positiivisia asioita!

Markku Vuori

Kämppistoiminnasta



Kämppis
Henkireikä
 
KÄMPPIS, ERINOMAINEN KEINO
LÄHESTYÄ MITÄ ERILAISIMPIA IHMISIÄ
HEIDÄN EHEYTYMISEKSEEN

Olen ollut nyt noin seitsemän vuotta mukana ns. ”Kämppistoiminnassa”. Olen toiminut hengellisessä elämässä vuodesta 1964 lähtien, aluksi vain yhtenä seurakuntalaisista, mutta sitten melko pian jonkinlaisessa johtoasemassa, saarnamiehenä ja osittain lähetyssaarnaajana. Noin viisitoista vuotta sitten aloin herätä huomaamaan, että ainakin yhtä suuressa määrin kuin toimin hengellisellä rintamalla, olen koko ajan toiminut eräänlaisena terapeuttina ja mielenterveystyöntekijänä. Voidaanko nämä kaksi asiaa jollain tavalla erottaa toisistaan, on hyvä kysymys. Tämän hetkisen näkemykseni mukaan nämä kaksi ovat niin toisiinsa sidotut, ettei niitä voi tarkastella erillisinä tekijöinä. Koska sanalla psykologia on kautta aikojen ollut melko negatiivinen kaiku monien väärinkäytösten ja väärien näkemysten johdosta, haluan ensisijaisesti puhua käytännön ihmistuntemuksesta ja toisen rinnalla kulkemisesta.
Jossakin vaiheessa seurakuntaelämää jouduin toteamaan eläväni ja toimivani hyvin monien ahdistuneiden ja rikkinäisten ihmisten keskellä. Voiko todella olla totta, että suurimmalla osalla veljistäni ja sisaristani oli eriasteisia mielenterveyden ongelmia, ilman että nämä ihmiset sinänsä olisivat olleet mielisairaita? Olimmeko todella tekemisissä ongelmien kanssa, joista tuohon aikaan ei juuri kenelläkään ollut halua puhua, saati sitten tiedostaa yksittäisesti tai seurakunnallisesti?
Vanha viisaus on tänä päivänä todistettu suorastaan järkyttävällä tavalla todeksi oikeastaan kaikissa hengellisissä piireissä, syyttämättä ketään, koska jokainen meistä on omalla tavallaan syyllinen. Me olemme vuosikymmenien ajan toimineet inhimillisten näkemysten perusteella, käsittämättä todella jumalallista Rakkautta ja armahtavaisuutta. Keskuuteemme tulevat ihmiset on saatettu eräänlaisen hengellisen toiminnallisuuden ja julistuksen kylpyyn, joka voimallisena on vyörytetty heidän ylitseen uskossa, että nyt kaikki on hyvin, kun tietyt seurakunnalliset ja hengelliset odotukset on täytetty – meidän mielestämme. Kyllä Jeesus hoitaa kaiken, Hän on ratkaisu jokaiseen ongelmaan! Me olemme kiirehtineet tavoittamaan uusia sieluja antamatta ollenkaan aikaa näille jo tavoitetuille ihmisille ja heidän sisäisille ahdistuksilleen ja ongelmilleen!
Miksi seurakunta on olemassa? Mikä on seurakunnan tarkoitus? Sen sijaan että ihmiset olisivat saaneet todella uuden alun ja uuden elämän, me olemme ohittaneet ajatuksen toisen rinnalla kulkemisesta ja toinen toisemme kuormien kantamisesta. Olemme hurskaasti nimenneet kaikkien ongelmien käsittelemisen psykologiaksi, välttääksemme vaivaa ja mielipahaa – omaamme. Siksi jo kuuluisa lääkäri Paul Tournier toteaa vuosikymmeniä sitten seurakuntien olevan täynnä ilottomia, ahdistettuja ihmisiä. Ulkonaista toimintaa kyllä on, mutta kukaan ei ole koskaan varannut aikaa todella kuunnellakseen, mitä näiden ihmisten sisimmässä mahdollisesta hymystä huolimatta on. Itse olen todistaja kaikelle tälle, niin omassa elämässäni kuin lukemattomien haavoitettujen sielujen kohdalla.
Viimeiset kymmenen vuotta olen saanut toimia Ihminen tavattavissa ry:n toiminnanjohtajana ja ihmissuhdekouluttajana. Tämän kautta olen saanut ikään kuin eräänlaisen näköalapaikan ihmisten huonovointisuuteen, joka on paljon laajempaa kuin kukaan on halukas uskomaan. Erikoisalanamme on henkinen väkivalta, jota kohtaamme erikoisen laajassa mittakaavassa uskonnollisella alueella. Erikoisesti on mieleenpainuvinta ollut se, kuinka etenkin eri seurakunnista soittavat naiset toteavat, että heti kun he ovat pitkän harkinnan jälkeen rohjenneet kertoa esim. perheongelmistaan seurakunnan piirissä, on heidät kohdattu ajatuksella ja asenteella: ”Sinähän olet uskovainen, ei teidän elämässänne voi olla suuria vaikeuksia. Mitähän sinä olet tehnyt niin väärin, että olet tuollaisiin vaikeuksiin joutunut?” Sama asenne pätee, niin uskomatonta kuin se onkin, myös erilaisiin henkisiin ongelmiin molempien sukupuolien kohdalla. Nuoret olemme usein suorastaan karkottaneet seurakuntayhteydestä tällä asenteella.
Kuinka moni soittaja onkaan todennut: ”Olen käynyt eri seurakunnissa, mutta aina minua on lyöty päähän Raamatulla, eikä kenelläkään ole ollut halua kuulla ongelmistani. Enää en uskalla puhua kenellekään, koska pelkään uusia pettymyksiä!
Ns. kämppistoiminta on osoittautunut erinomaiseksi työvälineeksi yhteiskristillisessä hengessä. Se alkoi noin kaksikymmentä vuotta sitten adventtiseurakuntaan kuuluvien henkilöiden vaikutuksesta. Kalervo Aromäki piti ihmissuhdeluentoja Riihimäen seudulla, ja heräsi ajatus, että nämä ihmiset tulisi saada yhteen pitemmäksi ajaksi. Niinpä vuokrattiin erilaisia rauhallisella paikalla sijaitsevia kämppiä viikonlopuksi, esim. reserviupseerien lomapaikka tai vastaavaa, ja siitä tuli tuo käsite ”Kämppis”. On aina ollut tärkeää olla rauhallisen luonnon keskellä, paikassa jonne satunnaiset kulkijat eivät tule häiritsemään keskittymistä. Perustava persoona kaiken keskellä oli Ville Juntunen, joka nyt on vetäytymässä aktiivisesta toiminnasta.
Olen siis seitsemän vuoden ajan osallistunut tähän toimintaan ja olen päässyt seuraamaan näiden ihmisten elämää ja eheytymistä, enkä koko uskonelämäni aikana ole kohdannut vastaavaa toimintaa missään muualla. Tulokset ovat olleet suorastaan mahtavia, ja itsekin olen saanut erikoisella tavalla vahvistua tämän toiminnan keskellä. Minulle tuo toiminta on ollut elintärkeä henkireikä.
Ajoittain meitä on ollut koolla kuudestakin eri hengellisestä piiristä, eikä koskaan ole tullut ongelmia erilaisten näkemysten johdosta, vaan olemme keskittyneet niihin asioihin, jotka meillä ovat yhteisiä. Sopiva osanottajamäärä vaihtelee kulloisenkin tilanteen mukaan, mutta hyvin usein meitä on ollut noin viisitoista. Varsinaista suunnitelmaa ja ohjelmaa ei ole ollut, vaan on toimittu tilanteen mukaan. Olemme suoneet paljonkin yhteistä aikaa juuri sillä hetkellä kriittisessä tilanteessa olevalle henkilölle, olemme rukoilleet ja laulaneet, syöneet ja juoneet. Sanaa on jaettu ilman kenenkään erikoisasemaa. Luonnon keskellä ihminen kohtaa aivan erikoisella tavalla oman ihmisyytensä ja mikä tärkeintä, Luojansakin. Ihminen kohtaa ihmisen, ihminen on tavattavissa toiselle ihmiselle!
Tarkoituksemme ei ole perustaa jotakin uutta järjestöä tai ryhmittymää organisaatioineen ja hallintajärjestelmineen. Markkinoimme tätä toimintamallia eri piireille yksinomaan luodaksemme maanlaajuista verkostoa inhimillisen hädän lievittämiseksi. Kokemus on ollut niin rohkaiseva, että näemme tässä aivan erikoisen Jumalan suunnitelman juuri tätä aikaa varten.
Tärkeätä on oikeassa hengessä toimiminen, avoimena Jumalan Hengen vaikutukselle. Meillä ei ole mitään patenttiratkaisuja ihmisten ongelmiin, emmekä siten istu ratsujen eikä jänisten selässä. Kysymys on vuosien ja vuosikymmenien aikana syntyneistä ongelmista, joita ei ratkaista inhimillisesti eikä pikaistuntojen kautta, vaan tässä työssä vaaditaan todellista pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Toiminnassamme ei siis ole sijaa äkkipikaisille tai itsetietoisille vaikuttajille, vaan sydämen lämmöllä ja armahtavaisuudella osallistuville kanssaihmisille. Me olemme kaikki koolla samalla tasolla, vertaisina, katsomatta ammatteihin tai ihmisarvoihin. Sanomattakin on selvää, että jokaisen osallistujan on jollakin tavoin itse täytynyt kamppailla näiden ongelmien kanssa, käsittääkseen kaiken vaativan aikaa.
Emme siis enää saa haudata ihmisten ongelmia kaatouskonnollisuuden alle, hukuttaen ihmiset omiin ongelmiinsa. Jumala toki voi tehdä ihmeitäkin, tuoden silmänräpäyksellisen ratkaisun kärsivän elämään, mutta selvästi näyttää siltä, että tämä tulee vain harvojen osaksi. Lukemattomat ihmiset on petetty lupauksilla, joiden toteutuminen ei ole mahdollista, ei noiden ihmisten takia, vaan seurakunnallisen heikkouden ja epäpuhtauden takia. Me voimme itsellemme uskotella kaikkea mahdollista, mutta jos meillä ei ole todellista uskoa, pahinta mitä voimme tehdä on antaa lupauksia, joita ei voida pitää. Tämä on yksi syy siihen, miksi niin moni pettyneenä on kääntänyt selkänsä hengelliselle elämälle!
Vakuuttavinta kämppiksissämme on ollut se, että jokainen on saanut luvan olla oma itsensä, omine ongelmineen ja heikkouksineen. Vakavin ongelmamme tässä ajassa on se, että niin moni ihminen, uskovainenkin, ei ole totta. Kärsivällä ihmisellä on erittäin tarkka tutka, jolla hän luotaa tapaamiaan ihmisiä. Hän vaistoaa heti, jos me emme ole totta, jos puheemme ovat ristiriidassa elämämme kanssa.


Kämppiksen toimintaperiaatteita

Kämppikseen osallistuvalla ei huumeita eikä alkoholia sen paremmin päässä kuin ei laukussakaan. Ehdoton sääntö!
Vältetään opillisia ja seurakunnallisiin eroavaisuuksiin liittyviä aiheita. Olemme paikalla vertaisryhmänä, joka huomioi jokaisen osallistuvan oikeudet. Valitussa tilanteessa voidaan rajoitetusti antaa mahdollisuus oman yhteisön asioista valistamiseen. Parempi kuitenkin välttää tätä aihetta.
Pyritään omakustannushintaan niin majoituksen kuin ravitsemuksenkin suhteen. Ruokailu toteutetaan mahdollisimman edullisesti. Jos mahdollista, huomioidaan erilaiset ruokailunäkemykset, kuten esim. kasvisravinnolla olevat. Ruuan valmistus ja tarjoilu on hyvä suorittaa pienryhminä (2-5 ryhmässä), niin ettei ketään rasiteta liiaksi.
Jos kokoontumispaikka on kauempana, pyritään järjestämään kimppakyytejä, niin että matkakulut tasataan (ei vain bensiinikulut, vaan hiukan ekstraa auton kulumisesta).
Vastuuhenkilö hoitaa virkansa, ei suurena johtajana, vaan yleisen edun valvojana. Jokaisella tulee olla mahdollisuus puhumiseen, mutta myös vaikenemiseen. Moni tulee mukaan luodakseen kuvan toiminnasta ja erikoisesti meistä ihmisinä. Luottamuksen syntyminen saattaa kestää pidemmän aikaa ja siten meidän tulee olla todella tarkkoja asenteidemme ja käyttäytymisemme suhteen.
Toiminta sisältää myös olemisemme omalla paikkakunnalla ja ihmisten tapaamisen kadulla tai kaupassa. Kämppistoimintaa on myös mahdollinen saunailta tai tapaaminen erilaisissa tilanteissa. Ei siis ole pakko yöpyä, vaikka se tekeekin tapaamisesta vaikuttavamman.
Pyritään välttämään kaikkea kaavamaisuutta ja olemaan avoimia Pyhän Hengen johdatukselle. Meidät voidaan johtaa myös järjestämään tällainen tapahtuma uskosta osattomille ihmisille, joille ei tällä kertaa saarnatakaan, vaan annetaan kaikki aika heidän ongelmilleen ja tarpeilleen. Saatetaan heidät pähkäilemään, että millaisia ihmisiä nämä oikein ovat, kun ovat uskovaisia, mutta siitä huolimatta näkevät heidän maalliset ja henkisetkin tarpeensa. Omassa työssäni olen nähnyt tämän selvääkin selvemmin. En ole koskaan tyrkyttänyt kenellekään mitään omia näkemyksiäni, vaan olen vain odottanut sitä hetkeä, kun minulta kysytään uskoni perustuksista. Meidän on vain huolehdittava siitä, että esittämämme asia tulee puhuttelevaksi ja koskettavaksi siten, että meidät havaitaan rehellisiksi ja tosiksi.
Opettelemme pitämään suumme kiinni ja korvamme ja sydämemme auki. Jobin todellinen kärsimys ei perustunut paiseisiin ja keholliseen kärsimykseen. Ystävät olivat lohduttavia niin kauan kuin pitivät suunsa kiinni seitsemän päivän ajan, mutta heidän avattuaan suunsa alkoi Jobin sielullinen kärsimys. Jobin kirja on Raamatun vanhin kirja, joten emme kohtaa nyt mitään uutta asiaa. Olemme mitä suurimman haasteen, mutta samalla mitä siunausrikkaimman tehtävän edessä. Rukoilkaamme viisautta tämän työmuodon puolesta, jonka uskon olevan lähtöisin itse Kaikkivaltiaasta Jumalasta. Hän näkee meidän ahdistuksemme ja ongelmamme, ja on halukas auttamaan. Meidän on vain lähdettävä liikkeelle unohtaen kaikki menneiden aikojen väärät käsitykset ja näkemykset. On lukemattomia Herraa etsiviä ihmisiä, yksinäisiä, avuttomia, toivottomia. Jotta he voisivat luottaa Herraan, on heidän nähtävä Kristuksen Elämä meissä. ”Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän!” Tämän Sanan on tultava lihaksi meissä, niin että ihmiset näkevät meissä Jumalan todellisen työn tässä viimeisimmässä ajassa. Ei ole ollenkaan yhdentekevää, miten elämme ja mitä olemme!

Asian sydämellensä saaneena

Markku Vuori
Ihmissuhdekouluttaja

ihminentavattavissa.net

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Jouluna 2010 osa 3




Kuolla sisältäpäin, pettyä.

Katselin televisiosta ohjelman sotilaiden posttraumaattisesta stressihäiriöstä ja poimin siitä ajatuksia, jotka voisivat koskea myös meitä narsistisen persoonallisuushäiriön uhreina. Aikanaan sairastin uniapneaa, ja tuohon aikaan siitä tiedettiin hyvin vähän. Oma lääkärini vähätteli sairauttani ja sanoi ihmisillä olevan paljon vakavampia sairauksia, joista hänen tulee olla kiinnostunut. Myöhemmin on kuitenkin selvinnyt, että hoitamattomana uniapnea on tappava tauti. Samoin on uhrina oleminen pahemmissa tapauksissa johtava ennenaikaiseen kuolemaan joko henkisesti tai fyysisesti.
Aivan kuten sotilas sisäisesti kuolee nähdessään ja suorittaessaan epäinhimillisiä tekoja, aivan samoin narsismin uhri päivittäin kadottaa jotakin todellisesta olemuksestaan. Uhri ei kuole äkillisesti, jonkin tietyn seikan johdosta, vaan negatiivinen kehitys vähitellen kuivattaa ja näännyttää ihmisen persoonallisuuden. Seuraa vakava puutostila, joka aiheuttaa elämän pois hiipumisen. Siksi olemme kirjoittaneet siitä, kuinka kiusaaja varastaa uhrin elämän. Hän ei voi viedä sitä mukanaan, mutta hän imee kaiken elinvoiman ja siten näännyttää uhrinsa huomaamatta, pitkäkestoisesti. Koska tästä pahasta teosta ei jää näkyviä merkkejä eikä selviä todisteita (toki asian tunteva näkee niitä valtavan määrän!), ei synny edes katumuksen tunteita, koska mitään pahaa ei ole tapahtunut!
Ihmisen sisäinen kuolema jää siis useimmilta havainnoimatta, koska ulkonainen näyttää kaikesta huolimatta niin tutulta ja turvalliselta. Kuinka voimme olla niin sokeita kaiken näkemämme suhteen? Ihmisen hätä heijastuu todellisuudessa koko hänen olemuksestaan, asennostaan, liikkeistään, silmistään, kasvoistaan. Jokin hänelle itsellekin käsittämätön hätä huutaa hänen olemuksestaan, mutta juuri kukaan ei havaitse sitä. Hän on yksin suunnattoman hätänsä kanssa!
Kuka tekee meistä tappajia?
Mediassa on omalla tavallaan mietitty syyllisyyskysymyksiä, ja aivan selvästi yhteiskunta kaikkialla pyrkii pakenemaan vastuutaan siinä vaiheessa, kun joku sairastuu. Kirjoittajalla ei ole alan koulutusta, mutta hän on nähnyt nämä asiat jo vuosikausien ajan. Miten voimme olla niin naiiveja, että kuvittelemme normaalin ihmisen olevan kykenevä tappamaan toisia ilman minkäänlaisia sisäisiä reaktioita ja vaikutuksia? Näistä asioista on puhuttu niin vähän, koska kuuntelijoita ei juurikaan ole ollut. Ollaan valmiita ylistämään suomalaista sisua ja talvisodan henkeä, mutta todellisuudessa kaikki hengissä selvinneet ovat käyneet ankaraa henkistä kamppailua selvitäkseen kaikkien kokemuksiensa tuottamista mielen haavoista. Vasta nyt ovat nämä veteraanit todella alkaneet purkaa tunteitaan.
Sama koskee vieläkin suuremmassa määrin meitä narsistisen persoonallisuushäiriön uhreina. Nykyisessä tilanteessa emme ole kykeneviä kertomaan kokemuksistamme juuri sellaisina, vaan meidän on pakko siirtää pahimmatkin kokemuksemme kuvitteellisten ihmisten elämään. Valtaosa soittajista valittaa sitä, ettei heitä ole uskottu sen paremmin sosiaaliviranomaisten kuin ei mielenterveystyöntekijöidenkään piirissä. Heidän sielunsa on rikki, mutta heitä ei uskota, vaan heille pyritään vakuuttamaan, että kaikki on hyvin. Jos ammattilaiset eivät usko tätä vakuuttelua, aletaan heidän kertomuksiaan analysoida aivan uudella tavalla, pyrkien vakuuttamaan heidän mielenterveytensä olevan vaakalaudalla.
Jos ihminen kertoo ammattilaiselle elämänsä vakavimmista hetkistä, ollaan jo vaara-alueella. Kertomustemme Matti ja Maija kokivat alueemme koko kirjon vuosikymmenisen yhteiselämänsä aikana. Tai sanottakoon, että Matti koki enemmänkin olleensa osallinen vuosikymmeniseen sotaan. Pahimpina hetkinä, ehkä alkoholin vaikutuksen rohkaisemana, tai paremminkin syvimmässä epätoivossaan, oli Matti pari kertaa istunut Maijan päällä, keittiöveitsi tämän kaulalla!
Mikä aikaansaa tällaisia reaktioita aivan tavallisten ihmisten keskuudessa? Kun Maija alkoi huutonsa ja Matin sättimisen, oli miehen jäätävä paikalleen kuuntelemaan koko raivonpurkaus alusta loppuun asti. Ei tullut kysymykseenkään poistuminen tai välihuomautusten tekeminen. Maija huusi ja huusi, ja jälkeenpäinkin ajatellen ei sanonut yhtään ainoata todellisuuteen perustuvaa lausetta. Koko purkaus oli peräisin jostakin vaimon olemuksen syövereistä, työpaikalla koetuista pettymyksistä, joilla ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä Matin kanssa. Matti oli siis ikään kuin jonkinlainen terapeutti tai lääkäri, joka vuodesta toiseen joutui kuuntelemaan näitä purkauksia oman henkisen voimansa varassa. Siksi kai hän usein totesi, että oli pitänyt vapaaehtoistyönä vuosikymmenistä yksityismielisairaalaa, jossa oli vaihteleva määrä potilaita.
Kun miettii kaikkea sitä, mitä nämä ihmiset ovat kertoneet nyt jo kymmenen vuoden aikana, ei voi olla ihmettelemättä sitä, ettei keskuudessamme ole tapahtunut useampia tappoja. Noin kuukausi sitten tuli ensimmäinen soitto, jonka yhteydessä kerrottiin jonkun tulleen tapetuksi. Tämä on ensimmäinen tällainen tapaus, onneksi!
Kukin meistä on tiettyyn rajaan asti valmis ja kykenevä kuuntelemaan jonkinasteisia purkauksia, mutta pidemmällä tähtäimellä alkaa jopa ammattilainen tuntea, että nyt on aika käydä itse juttelemassa työnohjaajan kanssa, tai jopa tulee mennä pienelle lomalle. Mutta uhrimme joutuvat kuuntelemaan näitä ristiriitaisia selvityksiä vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, ilman minkäänlaista ohjausta tai lomaa. Eikö edes lomaa? Ei, koska lomalle tulee mukaan tuo kaikkien ongelmien lähde, vaatien entistä enemmän palvelua ja uhrautumista! Ja kun kerran ollaan lomalla, merkitsee se rentoutumista ja kaikista elämän ongelmista purkautumista. Ja juuri noilla lomilla tulevat sitten ne kaikkein ahdistavimmat ja pelottavimmat hetket, kun kaikkien päät ravintolassa kääntyvät katsomaan suuriäänistä purkausta. Onni on ehkä se, että ollaan ulkomailla, ja vain harva ymmärtää mitä huudetaan.
Jollakin näköalapaikalla palautuu sitten mieleen jo kotimaassa syntynyt ajatuskuvio. Kuinka usein onkaan jokin henkilöistämme kuunnellut ambulanssin menoa pillit soiden, miettien tulisiko se juuri siitä suunnasta, missä puolison työpaikka on. Voisiko olla mahdollista, että kohta soisi puhelin ja osaaottava ääni ilmoittaisi puolison joutuneen onnettomuuteen, joka vaati tämän hengen? Mitä jos hiukan töytäisisi kaiteen yli kurkkivaa ukkoa tai akkaa, niin että tämä putoaisi alla ammottavaan rotkoon?
Kun ihmistä ahdistaa kylliksi ja ylettömästikin, muuttuu hänen ajatusmaailmansa, ja vaistomaisesti tulee mieleen miten tälle kaikelle saisi lopun. Tiedossa on, että kiusaaja ei mistään hinnasta suostu avioeroon, ainakaan niin kauan kun yhteisessä pesässä on jotakin otettavaa. Ei ole kysymys vain varallisuudesta, vaan kumppanin henkisestä kapasiteetista. Niin kauan kuin toinen jaksaa suorittaa hänelle asetettuja tehtäviä, ei hänestä haluta luopua. Mutta kun voimavarat alkavat loppua ja joudutaan sairaslomalle tai työkyvyttömyyseläkkeelle, alkaa huomaamaton alas ajamisen prosessi. Jos aikaisemmin on ostettu ruuat suurin piirtein yhteisesti, joutuu nyt sairastunut huolehtimaan kaikista maksuista. Uskomatonta, mutta totta, lukemattomissa tapauksissa! Nyt tiukataan sairaan vyötä, jotta rahat riittäisivät, ja kun tilanne kiristyy kiristymistään, saadaan seurata toisen osapuolen hidasta nääntymistä ja ajautumista kohti sairaalan vuodeosastoa. Tällöin aletaan jo hellävaraisen karmaisevalla tavalla puhua ihmisen hauraudesta ja mahdollisesta avioerosta!
Moni meistä siis jossakin elämän vaiheessa alkaa kokea olevansa kykenevä vaikka tappamaan läheisen ihmisen. Tämä on viimeisin merkki siitä, että nyt tulee hakea etäisyyttä tähän ihmiseen, joka pahimmissa riitatilanteissa saattaa karjua meille omassa sairaassa hädässään ja epätoivossaan: ”Tapa minut, tapa minut! Sitähän sinä olet aina halunnut!” Ja hän todella tarkoittaa usein sitä, haluten osoittaa sinulle, kuinka huonot hermot sinulla on, ja kuinka vihainen voit olla noin suloiselle ihmiselle. Tapa vaan, niin sitten istut vankilassa lopun elämääsi, ja siten on tullut osoitettua, kumpi meistä todella on paha!
Niin, hän unohtaa tuossa hetkessä täysin, ettei hän kuolemansa jälkeen pääse nauttimaan sinun kärsimyksestäsi, koska hän on kuollut! Monissa tapauksissa näyttää siltä, ettei hän usko ollenkaan olevansa kykenevä kuolemaan. Hän ei pelkää oikeastaan mitään muuta kuin menettävänsä jotakin sinun lähtiessäsi karkuun. Hän ajaa autoakin aivan omalla tavallaan, perustaen oman ja kyydissä olevien turvallisuuden lain varaan. Jos hän ajaa suurin piirtein oikein, ei voi tapahtua mitään, ja jos tapahtuukin, on se sitten sen toisen vika! Hän itse asiassa on valmis tappamaan perheensäkin jonkin periaatteellisen päätelmän mukaisesti. Toinen on aina syyllinen!

Markku Vuori

tiistai 17. joulukuuta 2013

Jouluna 2010 osa 1




Vastauksena muutamiin yhteydenottoihin kirjoitan ajatuksiani tänä jouluaikana. Äitini kuoltua neljä vuotta sitten, olen viettänyt aika yksinäisiä jouluja. Olemme tosin aatonaattoina kokoontuneet poikani luokse koko jäljellä olevana sukuna viettämään joulua.
Erittäin riitaisen avioliiton jälkeenkin yksinäisyys tuntuu melko pahalta, ja ajoittain kaipaus edes jonkinlaisen ihmissuhteen puoleen pyrkii valtaamaan mielen. Entiseen ei toki ole mitään paluuta eikä kaipausta, mutta nykyinen tilanne on omalla tavallaan hyvin satuttava. Moni mies ei opi yksin olemiseen, vaikka elämä jatkuukin.
Ihminen ei ole ollenkaan sellainen kuin mitä suurin osa mediaa ja kirjallisuutta esittää. Ihminen on todellisuudessa hyvin raadollinen, puutteellinen ja monella tapaa epäonnistunut. Tarpeemme melkein kaikilla elämän alueilla jäävät tyydyttämättä hyvin suuressa määrin. Me kaipaamme rakkautta ja ihmisarvoisuuden tuntoa, mutta saamme sitä pääsääntöisesti vain jollakin tavoin maksamalla. Me emme saa olla oma itsemme, meidän on näyteltävä, esitettävä jotakin todellisuudesta poikkeavaa, koska sellainen on koko ympäristömme.
Oman arvon tunne on tavattoman arvokas aarre, jota emme saavuta toisten ihmisten kautta, sen on jossakin määrin synnyttävä omassa itsessämme. Aivan liian suuressa määrin joudumme ansaitsemaan tunteen välittämisestä ja omasta persoonallisesta arvostamme.
Kaikesta on maksettava, usein aivan järjettömälläkin tavalla. Jos itsetuntomme on saanut kolhuja, pyrimme miellyttämisellämme ostamaan edes pienen määrän hyväksyntää ja arvostusta. Me olemme tästä riippuvaisia, aivan luonnollisella tavalla, koska jokainen meistä tarvitsee tietyn määrän todellista välittämistä ja arvostusta. Oikeastaan on väärin tuomita hyväksymistä etsivä ihminen läheisriippuvaiseksi, koska vain hyvin, hyvin harvat ihmiset omaavat niin suuren itsetietoisuuden ja varmuuden, että tulevat toimeen ilman toisia ihmisiä. Me olemme luonnostamme laumaeläimiä, riippuvaisia oikeanlaisesta yhteisöllisyydestä.
Tänä aikana yhteisöllisyys on katoamassa ennen näkemättömällä tavalla. Itsekeskeinen ajattelu on vallannut suurimman osan ihmiskuntaa. Narsismi on aikamme iskulause, vaikka sen niin harva pystyy huomioimaan. Koska ihminen ei kykene täyttämään tarpeitaan yksin, ja suurin osa ihmisistä ajattelee vain itseään, jää todellisuudessa lähes jokainen vaille sitä, mitä eniten tarvitsisi: läheisyyttä, kelpaamista sellaisenaan, ilman mitään teatteria tai lavasteita!
Jos ihminen on omaksunut narsistisen elämäntavan, ei hän ole kykenevä antamaan toiselle ihmiselle oikeastaan muuta kuin jatkuvaa sydänsurua. Narsistinen ihminen käyttää hyväkseen lähes jokaista kohtaamaansa ihmistä, tavalla tai toisella, usein itse käsittämättä elämänsä kieroutuneisuutta ja vilpillisyyttä. Miten hän voisi tältä alueelta mitään havainnoidakaan, kun elämän malli ympärillä noudattaa itsekeskeistä ajatusmaailmaa?
Monet meistä on näissä ympyröissä rikottu hyvinkin vakavalla tavalla. Me kaipaamme jotakin parempaa elämäämme, haluamme tervehtyä ja toivomme tulevaisuudelta jotakin parempaa. Mutta kuka tukee meitä tässä pyrkimyksessämme, kun kaikkialla vallitsee ilmapiiri, missä uskotaan terveeksi vain sellainen ihminen, joka ajattelee vain omaa parastaan? Terapiaa saa vain ani harva sitä todella tarvitseva. Tai sitten terapian laatu on aivan väärää kyseistä ihmistä ajatellen.
Me olemme aivan aiheellisesti surullisia kaiken kokemamme keskellä ja sen jälkeenkin. Mutta usein surullemme ei ole sellaista tilaa, mikä saisi sen pienenemään. Päinvastoin, usein surumme katsotaan vihamielisyyden osoitukseksi sitä ihmistä kohtaan, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä mitä asenteillaan ja tekemisillään saa aikaan. Tie kaikesta tästä ulos on siis melko mutkainen ja raskas, mutta kuitenkin mahdollinen.
Kun ihminen on kyllin kauan vaikeissa olosuhteissa, katoaa helposti terveenä pidetty näkökyky ja kaikkea alkaa tarkastella vihamielisen ihmisen luoman ilmapiirin mukaisesti. Tuskin on olemassa ihmistä, joka ei näissä olosuhteissa tavalla tai toisella ala myötäillä hengenpitimikseen. Ihminen etsii kaikesta huolimatta hyväksyntää, vaikeimmissakin olosuhteissa!
Miksi ihminen ei siis yksinkertaisesti irtaudu vaikeasta suhteesta? Mikä meissä on vikana? Ei varmastikaan mikään. Itselläni on keskinkertaista korkeampi älykkyystaso, mutta kesti lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin tajusin mistä todella on kysymys. Suurin osa apua etsivistä on aivan normaaleja, järkeviä ihmisiä, usein korkeasti koulutettujakin. Me olemme tekemisissä voimien ja olosuhteiden kanssa, jotka ovat vielä tänäkin päivänä useille ammattilaisille käsittämättömiä. Miten sitten me tavallisina kansalaisina olisimme voineet omata kyvyn valita toisin?
Joudumme nielemään suuren määrän vihaa ja katkeruutta elämämme aikana.

Markku Vuori
 

Sample text

Sample Text

Sample Text