ÄLÄ TEE LÄHIMMÄISELLESI VÄÄRYYTTÄ

"ÄLÄ TEE LÄHIMMÄISELLESI VÄÄRYYTTÄ ÄLÄKÄ OTA MITÄÄN VÄKISIN!"

(3. Moos. 19:13).

Tänä vuonna talvi väistyi niin yllättäen, ettei juuri kukaan ollut osannut odottaa sellaista kevään tuloa. Normaalisti oli vuorilla voitu lasketella vielä useamman viikon ajan, mutta nyt kirkkaana loistava aurinko lämmitti rinteet sellaisella voimalla, että lumiraja kiipesi tavallista korkeammalle. Paljastunut maa alkoi työntää viheriää ruohoa, ja kevään kukkaloisto puhkesi sellaiseen kukoistukseen, mitä oli harvoin nähty. Maanviljelijät pääsivät pelloillensa usean viikon etuajassa, ja niinpä monelta jäivät sivuaskareet kesken. Useat maamiehet nimittäin harrastivat talvella jotakin muuta elinkeinoa, sillä jyrkillä rinteillä viljeleminen oli työlästä ja raskasta, ja näillä korkeuksilla kesä oli lyhyempi kuin alavilla mailla. Siksi lisätuloja hankkiaksensa itse kukin oli keksinyt jonkinlaisen matkamuistojen tai vastaavan valmistuksen.

Kevät tuoksui Hopeajärvenkin kylällä. Juuri muokattu maa aivan kuin hehkui auringon loisteessa, ja metsistä levittäytyi kaikkialle havupuun raikas tuoksu. Tämä oli sitä aikaa, mitä jokainen eniten rakasti. Itse asiassa kesä oli se, mitä kaikki odottivat, mutta kevät oli lupausten aikaa, suurten toiveiden aikaa. Luonto heräsi talviunestansa, ravisteli yltänsä kylmän ankaran otteen, nesteet kohosivat runkoihin ja oksiin tuodaksensa jälleen kerran uuden elämän lehtensä pudottaneisiin puihin. Millainen olisi kesä oleva, sitä itse kukin arvioitsi erilaisia ennusmerkkejä tarkaten.

Kuinka kaunis voikaan olla Jumalan luonto, jonka Tämä ihmislasta varten oli valmistanut! Kuinka surullista oli kuitenkin se, ettei nykyajan kiireinen ihminen juuri ehtinyt tarkkaamaan sitä, sillä hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin vielä enemmän ansaitsemiseen ja vielä suurempiin huvituksiin. "Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa..." (Room. 1: 20).

Ihmisestä oli tullut niin tavattoman viisas omassa itsessänsä, ettei hän halunnut uskoa mihinkään näkymättömään, saati sitten Jumalan luomistyöhön. Mutta kehuessaan viisas olevansa hän olikin tyhmäksi tullut. Mistä tiesivät puut kevään tulleen, mistä tiesivät ne milloin mahlan tuli palata juurista ylös runkoon ja oksiin? Mistä tiesivät linnut tulleen ajan palata pesimäpaikoillensa, mistä tiesi vastasyntynyt peuranvasa miten nousta seisomaan ja mistä etsiä emon nisää? Mistä tiesi koko luonto elämän järjestyksen? Ihminen tiesi kaiken tämän, omasta mielestänsä. Hän ei halunnut uskoa Jumalan olemassaoloon, vaan vastausta etsittiin ties mistä. Mutta käsittikö tämä niin järkevä ja viisas olento, että järjellisesti oli paljon luonnollisempaa uskoa Kaikkivaltiaaseen Luojaan kuin siihen, että kaikki olisi syntynyt aivan sattumalta? Käsittikö tämä ylimielinen ihminen alkuunkaan mitä halusi todistaa ja osoittaa oikeaksi?

Alkuräjähdys oli yhä useamman huulilla ja mielessä. Kyllä, joskus ammoisina aikoina oli tapahtunut suuri räjähdys, joka kaiken nyt näkyväisen oli synnyttänyt! Lupasipa joku sekunnilleen laskea tämän ihmeellisen pamauksen tapahtumahetken! Mutta olivatkohan nämä viisaat tutkijat hiukan liian pitkään rasittaneet aivojansa, niin että loppujen lopuksi tämä niin sanottu alkuräjähdys olikin tapahtunut niissä, synnyttäen eräänlaisen ihmisten oman luomakunnan, joka perustui toinen toisensa varassa lepääville teorioille? Tuskin olivat he vierailleet minkäänlaisessa sellaisessa paikassa, jossa oli räjähtänyt jotakin!

Tapahtuipa luominen miten tahansa, ei sen tullut kiinnostaa ihmistä niin suuressa määrin, että hän koko ajan vain ihmetteli kaikkea näkemäänsä ja kulki oman elämänsä ohitse käsittämättä, että hänen Luojallansa oli hänelle jotakin aivan muuta ajateltavaa!

Kaikkein viisaimmat ihmiset kielsivät niin Jumalan kuin kaiken muunkin näkymättömän olemassaolon, ja liittyivät spiritisteihin tai itämaista perua oleviin uskontoihin, tai alkoivat harrastaa parapsykologiaa! Totisesti, ihmisten viisaus oli näytetty toteen heidän teoissansa!

Hopeajärven kylä oli muuttunut nyt muutaman vuoden kuluessa melkoisesti siitä, mitä se oli ollut vuosikymmenien ajan. Otto, Johanneksen läheisin ystävä, oli asunut noin kahden ja puolen tunnin ajomatkan päässä, niin että heidän tapaamisensa olivat rajoittuneet viikonloppuihin. Mutta nyt oli valtiovalta päättänyt luoda paremmat liikenneyhteydet eteläiseen naapuriinsa, ja niinpä oli muutaman kymmenen kilometrin päässä pohjoiseen rakennettu suuri silta laakson yli ja louhittu useamman kilometrin pituinen tunneli. Nyt ajonopeus voitiin nostaa huomattavasti entisestänsä, kun ei tarvinnut serpentiiniteitä pitkin kiemurrella pienellä vaihteella rinnettä ylös ja rinnettä alas. Kun entinen tieosuus lähiseudulla vaati lähes kuusikymmentä kilometriä kestopäällystettä ja melkein puolitoista tuntia ajoaikaa, kulki uusi tienpätkä kuin viivoittimella piirrettynä läpi vuoren ja laaksojen vain noin viidentoista kilometrin pituisena. Nyt Erika saattoi hurauttaa Ann-Marien luokse useammankin kerran viikossa, ajoajan ollessa noin puolen tunnin paikkeilla, riippuen siitä miten ajoi.

Oli siis kevät, ja jokaisella suuret odotukset niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä. "Katsokaa viikunapuuta ja kaikkia puita. Kun ne jo puhkeavat lehteen, niin siitä te näette ja itsestänne ymmärrätte, että kesä jo on lähellä" (Luuk. 21: 29- 30). Nimenomaan näin keväisin Johanneksen sisimmässä paloi, hehkui aurinkoakin lämpimämpi kaihoisa odotus. Milloin olisi Herra palaava ja vievä omansa luoksensa iankaikkiseen kesään? Jumalan luonto oli kaunis, suorastaan henkeäsalpaavan ihastuttava, mutta ihminen oli nyt aikansa etsinyt hyvinvointia ja helpompaa elämää sillä seuraamuksella, että luonto ei enää ollutkaan sitä mitä sen olisi tullut olla. Vuosittain lukuisat eläinlajit kuolivat sukupuuttoon, ja aivan käytännössä kaikki niin eläimet kuin kasvitkin olivat saaneet itseensä sellaisen määrän asiaankuulumattomia ainesosasia, että aiheellisesti pelättiin syödä niin meren kaloja kuin maan tuotteita. Mutta aina oli sama tulos, tekipä sitten mitä tahansa; jos ei syönyt mitään, kuoli aivan varmasti, ja jos söi saastunutta ruokaa, kuoli silloinkin yhtä varmasti jonkin ajan kuluessa!

Uskovaisen ihmisen kannalta ei kaikki tämä luonnon saastuminen ollut niinkään merkittävä seikka kuin eräs toinen saastuminen, mistä Jumalan Sana puhui lopunajan yhteydessä. "Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita..." (2. Tim. 3: 1- 9). Ulkonainen saastutus ei ole missään suhteessa niin vaarallista kuin sisäinen saastutus. "Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset... Nämä ihmisen saastuttavat..." (Matt. 15: 19).

Johannes oli lähes koko uskossa olonsa ajan ihmetellyt monia asioita. Nyt vuosituhannen vaihteen lähestyessä huimaa vauhtia joutui entistäkin enemmän miettimään, että miten oli mahdollista kaiken sen tapahtuminen, mitä tälläkin kylällä oli jouduttu kokemaan seurakunnan keskellä. Oli sitten kysymys vapaista tai kirkkokunnallisista liikkeistä, sama tapahtui kaikkialla, vaikka sitä ei pantukaan merkille ehkä missään muualla kuin niiden keskuudessa, jotka todella kaipasivat jotakin todellista ja rohkenivat arvostella niin omaa kuin muidenkin elämää Jumalan Sanan perusteella. Ilmiselvästikin vika oli ihmisten ajattelussa, suhtautumisessa elämään ja sen sääntöihin.

Aivan kuten maallisella tasolla tiedemiehet ja tutkijat pyrkivät löytämään järjellisen ratkaisun kaikkiin luontoon liittyviin kysymyksiin, saman hengen vaikutuksesta uskovaiset ihmiset olivat pohtineet aikansa kaikkia hengellisiä asioita, ja painopisteen siirryttyä Jumalan Sanan todistuksesta oman järjen päätelmiin, olivat he luoneet oman hengellisen maailmansa. Kukin uskoi tulevansa uskollansa autuaaksi riippumatta siitä, kuinka suuressa ristiriidassa hänen näkemyksensä olivat Jumalan Sanan ja sen todistuksen kanssa. Ihmisen viisaus olikin todellisuudessa mitä suurinta tyhmyyttä!

Johannes ei voinut olla ajattelematta tässä yhteydessä erästä kuulemaansa kertomusta Itävallan Alpeilta. Ihminen oli juuri sellainen kuin tuo maanviljelijäkin, jolla oli tavattoman suuri usko. Usko, mutta mihin? Mikä usko?

Hans oli siis uskovainen, jopa kiihko- sellainen. Hän ei ollut varsinaisesti rikas, mutta ei köyhäkään. Hän omisti melkoisen määrän maata, mutta jostakin syystä hänen isänsä ja esi-isänsä olivat hankkineet alueensa hiukan omalaatuisella tavalla, niin että poika oli perinyt maatilan, johon kuului maapläntti siellä ja toinen täällä. Päästäkseen parhaalle vuoriniityllensä hänen täytyi ajaa suuri lenkki maantietä pitkin, vaikka linnuntietä toiselta pellolta oli vain muutaman kymmenen metrin matka tuolle niitylle. Miksi sitten hänen tilustiensä ei johtanut suoraan niitylle, vaan päättyi muutaman kymmenen metrin päähän talon pihasta? Välissä oli syvä rotko, joskin vain yhdeksän metriä leveä!

Ajettuaan vuosikaudet maantietä pitkin noin viisi minuuttia vievän kiertotien, alkoi tuo hurskas mies kiusaantua siihen, että nutturapäisen vaimon tuodessa kahvit tai ateriat tämän täytyi kävellä niin pitkä matka päästäkseen hänen luoksensa. Häntä todella suututti se seikka, ettei omilla maillansa saanut kulkea niin kuin halusi. Asialle oli tehtävä jotakin!

Aikansa asiaa pohdittuaan mies päätti rakentaa sillan rotkon ylitse. Mutta yhdeksänkin metriä on pitkä matka silloin, kun alla ammottaa kymmenen metrin syvyinen rotko! Maksaisiko vaivan rakentaa silta, kun vaimollakin itse asiassa meni vain noin viisitoista minuuttia maantietä ja oikeata siltaa pitkin? Mutta Hans oli sitä sorttia uskovainen, joka tietynlaisella ylpeydellä suhtautui näihin asioihin.

Tällä korkeudella ei kasvanut sellaisia puita, joista olisi saanut kyllin pitkiä ja tukevia runkoja rotkon ylittämiseksi, ja niinpä hän eräänä päivänä kävi traktorin kanssa hakemassa kuorman pitkiä runkoja laaksossa asuvalta tuttavaltansa. Tämä oli suorastaan kauhistunut kuullessaan ystävänsä suunnitelmista, mutta ei ollut saavuttanut mitään vakuutteluillansa sen suhteen, ettei sillan rakentaminen ollut aivan niin yksinkertainen asia.

Kuinka monta runkoa putosi rotkoon ennen kuin jonkinlainen sillantapainen oli syntynyt, sitä ei kukaan saanut tietää, sillä alhaalla kuohuva koski vei kaiken mennessänsä. Mutta nyt oli tällä hurskaalla miehellä kymmenkunta tukevaa runkoa vieri vieressä rotkon toiselta reunalta toiselle. Miten hän ne siihen oli onnistunut saamaan, sitä ei kukaan ollut sattunut näkemään. Ainoa pulma oli nyt vain se, että rotkon toinen reuna oli huomattavasti korkeammalla kuin talon puoleinen. Tukit keikkuivat ilkeästi kallioisella pohjalla, joka sekään ei ollut tasainen.

"Kuule Hans, etkö sittenkin antaisi tämän asian olla", sanoi paikalle tullut tuttava. "Rungot näyttävät tukevilta, mutta entä sitten kun tulevat myrskyt ja sataa kovasti? Ethän sinä tästä rakennelmasta saa millään kyllin vahvaa!" Mutta Hans ei kuunnellut järkipuhetta, ei juuri missään määrin. Että tukit olisi pitänyt kiinnittää kallioon porattuihin tappeihin ei tullut kysymykseenkään. Miksi nähdä sellainen vaiva? Niinpä tämä hurskas mies naulasi tukit yhteen koko matkalta siltapinnan muodostavilla laudoilla, jotka hän oli repinyt jo melkein lahonneesta ladosta. Kaiteet hän olisi tahtonut laittaa, mutta miten ne olisi tukevasti saanut kiinnitetyksi pyöreisiin reunatukkeihin? Ei, hänhän oli uskovainen eikä saanut pelätä mitään!

Seuraavana aamuna hän pyysi vaimoansa tuomaan ruokakorin tapansa mukaan, mutta nyt uutta siltaa pitkin, sillä siten tämä ei tarvinnut kuin vain muutaman minuutin päästäksensä niityllä heinää niittävän miehensä luokse. Hän ajoi traktorillansa maantietä pitkin, ja ruoka-ajan lähestyessä jännityksellä seurasi kuinka vaimo melkoisen kalpeana ja totisena tarkasti sovitti jokaisen askeleensa tutisevalla sillalla. Hienoa, vaimo tuli ylitse ja silta oli kestänyt sen! Samoin kesti silta vielä vaimon paluumatkankin ilman että tämä olisi pudonnut rotkoon!

Mutta miksi hän ei toisi karjaa tänne niitylle, kun oli tuo siltakin? Seuraavana päivänä hän pyysi vaimoansa tuomaan lehmät sillan ylitse. Tottelevaisesti tämä esiliinallansa sarvipäiden päät peittäen toi ne yksi kerrallaan toiselle puolelle ilman että silta pahemmin olisi notkunut. Siltahan oli erinomainen! Turhaan olivat naapurit häntä säikytelleet ja varoitelleet!

Hans oli innokas hevosmies, ja niinpä hän nyt suuntasi ratsastusretkensä tuon sillan ylitse niityn takaisiin metsämaisemiin. Kerta toisensa perään hän yhä suuremmalla vauhdilla karautti sillan ylitse itsetietoisesti hymyillen. Silta kesti, se oli kestänyt vaimon painon, se oli kestänyt vaimon ja lehmän painon, ja nyt se kesti hänen ja laukkaavan hevosen kavioiden aiheuttaman rasituksen!

Vuosi kului ja siltaa käytettiin entistä enemmän. Vaimo oli jo pitemmän aikaa hänen kanssansa työntänyt sillan ylitse vanhat hevosrattaat, jotka toisella puolella oli täytetty heinällä ja sitten taas työnnetty talon päädyssä olevan ladon luokse. Miksi he tällaista vaivaa näkivät? Miksi hän ei laittaisi hevosta rattaiden eteen ja antaisi sen vetää kuorman, sillä jos silta oli kestänyt kaiken muun, kestäisi se toki tämänkin. Niinpä useamman kerran ajettiin heinää tällä tavoin. Mutta kummallinen kehitys oli alkanut tapahtua tämän hurskaan ja jumalaapelkääväisen ihmisen sisimmässä. Hänet valtasi sellainen usko, mitä hän ei itsekään ollut osannut odottaa, sillä itsensä rakentamasta sillasta oli tullut hänelle suoranainen pakkomielle ja Jumalan ihme. Jos Jumala kerran oli häntä ja vaimoa ja lehmiä ja hevosta tällä tavoin suojellut, niin miksi hän olisi niin epäileväinen ja epäuskoinen? Hevosrattaille mahtui niin vähän heiniä verrattuna siihen, mitä traktorin peräkärryyn mahtui!

Sinä ikimuistettavana päivänä Hans oli ajanut traktorillansa jälleen kerran niityllensä, ja koska vaimo oli hiukan huonovointinen, oli sovittu että mies tulisi kotiin syömään. Ruoka-ajan lähestyessä nälkäinen mies oli suuren uskon vallassa. Hän istuutui traktorinsa pukille ja hurautti siltaa pitkin kotipihallensa. Parrut notkuivat, laudat natisivat, silta keikkui, mutta mies ja traktori tulivat toiselle puolelle kuin ihmeen kautta. "Halleluja, halleluja!" huusi mies taaksensa katsoen. Riemulla ei ollut rajoja kun hän istuutui ruokapöytään.

Silta kesti vielä senkin kun mies hurautti takaisin niityllensä. Mutta lahot, vanhasta ladosta otetut laudat olivat jauhautuneet lähes poikki näiden kahden ylitseajon johdosta, vaikka mies ei sitä pannutkaan merkille. Hän oli niin tottunut rakennelmansa kestäväisyyteen, ettei edes halunnut ajatella sellaista mahdollisuutta, että jotakin ikävää saattaisi tapahtua.

Veli tuli iltapäivällä kylään vaimoinensa ja lapsinensa. Kun mies ei ollut kotona, päättivät nämä mennä häntä katsomaan. He eivät olleet kuulleet mitään tämän uroteosta ja hämmästelivät sitä, että nyt ei tarvinnutkaan huudella rotkon ylitse vaan saattoi kävellä siltaa pitkin ahkeroivan veljen luokse. Oli tosin kauhistuttavaa katsella sivuille, mistä oli huima pudotus alas kuohuviin syvyyksiin!

Kuorma oli melkein valmis, ja hetkisen kuluttua Hans heitti heinähangon kädestänsä ja kehotti veljensä perhettä kiipeämään heinäkasan päälle. Tämä oli hauskinta mitä lapset tiesivät, ja nauttivat siitä aikuisetkin. Mutta kun maantielle ajamisen sijasta Hans suuntasi traktorin keulan rotkon ylittävää hataraa siltaa kohden, kauhistuivat kaikki lavalla istuvat. Kirkuen ja huutaen nämä yrittivät saada kuskin pysäyttämään ajopelinsä, mutta kuuroille korville kaikuivat varoituksen sanat. Hans painoi lisää kaasua ja nauroi iloisesti ja huvittuneena toisten kohtuuttomalle pelolle. Ei huomannut hän lainkaan kuinka yksi toisensa perään päätä pahkaa hyppäsi huimaa vauhtia kiitävästä kyydistä pelastaakseen nahkansa. Siinä tuli ruhjeita ja mustelmia, mutta sitä ei kukaan ajatellut sillä hetkellä.

Vaimo oli tullut jo melkein sillalle odottaessansa väkeä kahville. Silta oli kestänyt vaimon painon, tämän lisäksi lehmän painon, hevosen ja isännän painon, hevosen ja kärryjen painon, se oli kestänyt traktorin painon, miksi se ei siis kestäisi myöskin lisäksi peräkärryn painon!

Kaikki näkivät tapahtuman kuin hidastettuna, ikuisiksi ajoiksi mieleen painuvana kauhukuvana. Sitä mukaa kuin traktorin pyörät etenivät sillalla, murenivat poikittaiset laudat, niin että tukit alkoivat jakaantua pyörien painuessa niiden väliin. Näytti jo siltä että isäntä pääsisi toiselle puolelle, kun koko rakennelma levisi sellaisella ryskeellä, että muutamassa sekunnissa oli niin silta kuin traktori peräkärryineen ja isäntineen suistunut alas rotkon pohjalla kuohuviin vaahtopäihin. Äkillisesti vaimennut traktorin moottorin ääni ja vallitseva hiljaisuus olivat suorastaan kauhistuttavat.

Hansin ruumista ei löydetty milloinkaan.

Kertomus muutti hiukan muotoansa sen mukaisesti miten sen kukin kertoi. Jokaiselle kuulijalle oli selvää se, että mies ei ollut aivan täysjärkinen, tai jos ei aivan näin sanottaisi asiaa - hän ei ollut aivan viisas. Tapaukselle naurettiin, ja itse kukin uskoi olevansa viisaampi ja järkevämpi kaikessa suhteessa. Mutta miten oli todellisuudessa monien seurakuntalaisten kohdalla; olivatko he sittenkään yhtään sen viisaampia kuin hurmoshenkinen veljensä Hans? Mitä merkitystä on sillä, jos tietyissä asioissa on olevinaan hyvin viisas, mutta tie kuitenkin jossakin vaiheessa vie edellä kerrotun kaltaiselle sillalle?

Jumala on antanut tietää tahtonsa ja säädöksensä. Seurakunta ei voi sanoa, ettei sillä olisi tietoa siitä tiestä, jota itse kunkin uskovaisen tulisi kulkea eteenpäin. Mutta usein tuntuu siltä, että tämä Herran valmiiksi viitoittama tie johtaa kiertoteitä aivan kuten Israelin kansan kulku erämaassa. Mistä sitten johtuu tämä tunne kiertotiestä? Tekisikö Herramme kiusaa muutenkin väsyneelle matkamiehelle, vai johtuneeko kaikki siitä yksinkertaisesta syystä, että matkamies itse aiheuttaa mutkia matkaansa?

Kertomuksemme mies kiusaantui jatkuvaan kiertämiseen ja halusi valmistaa itsellensä oikotien. Eikä vain itsellensä, vaan koko suvullensa, joskin antoi vaimonsa ensin kokeilla sen luotettavuuden. Eivätkö tämän ajan uskovaiset tehneet täysin samaa, joskin vain hengellisellä tasolla? Kun jokin asia ei miellyttänyt, haluttiin se ylittää ja oikaista sieltä, missä itsestä tuntui olevan paras ratkaisu; usein alla ammottavasta tyhjyydestä huolimatta.

Niin veljet kuin sisaretkin tiesivät missä Herran tie kulki ja mitä Hän odotti seurakunnaltansa niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin. Käsittikö juuri kukaan näistä tälle kertomukselle nauraneista sitä, että olivat itse vieläkin suuremman tyhmyyden tekeviä halutessaan ohittaa tietyt Sanan vaatimat asiat?

Kun Martha oli suuttunut miehellensä, ja uunissa ollut paistiastia oli paukahtanut rikki juuri sillä hetkellä kun hän oli korottanut äänensä huutaaksensa miehellensä, käsitti tämä heti millaiselle sillalle oli astunut. Jo ensimmäinen katkeavan laudan paukahdus avasi hänen silmänsä ja sydämensä käsittämään millaiselle tielle hän oli astumassa. Hän perääntyi heti sillä hetkellä ja halusi kohdata mieluummin todellisuuden kuin että olisi useampaan kertaan kokeillut inhimillisen mielen luomaa pettävää rakennelmaa.

Tässä juuri olikin yksi suurimmista pulmista seurakunnan keskuudessa. Ihmiset loivat omia käsityksiänsä ja mielikuvitusmaailmojansa, jotka eivät missään suhteessa poikenneet Hansin siltarakennelmasta. Jokaisen ylityksen kohdalla he ikään kuin puhuivat itsellensä rohkeutta ja vakuuttivat sillan kestävän. Ja jos silta kesti yhden ylityksen, olisi se kestävä toisenkin. Siltaa rasitettiin kerta toisensa jälkeen yhä enemmän, ja rohkeuden puhuminen muuttui jossakin vaiheessa jo ylistykseksi. Ihminen alkoi uskoa siihen, mitä hän itse oli sanonut!

Jos jossakin vaiheessa oli peljätty ja arasteltu näiden kiertotietä vaativien kuilujen ylittämistä omatekoisin silloin ja keinoin, niin nyt oli niin totuttu kaikkeen "rajojen" ylittämiseen, ettei enää käsitetty lainkaan millaiseen uhkapeliin oli ryhdytty. Tiedettiin tosin syvällä sisimmässä mikä oli Jumalan tahto ja hyvä tarkoitus, mutta kaikki omaperäinen yrittäminen oli saanut itse kunkin toteamaan yhä useammassa kohden: Onko Jumala todella sanonut?

Jo Vanhan Testamentin todistuksesta näemme, että ihmisen tuli noudattaa niitä säädöksiä, jotka tekivät mahdolliseksi elämisen Jumalan yhteydessä. Ei ole mitään merkitystä todelliselle Jumalanlapselle sillä, mitä kaikki muut tekevät. Hänelle tulee olla tärkeätä vain sen, mitä häneltä odotetaan, mitä hänen tulee tehdä, miten käyttäytyä osana suurta Jumalan suunnitelmaa ja neuvopäätöstä. Mallia ja esimerkkiä kaikelle tälle ei voi saada ympärillä vallitsevasta käytännöstä, vaan yksinomaan Jumalan Sanasta, joka on ainoa absoluutti uskovaiselle. Juuri sen tähden on kirjoitettu: "Kuule Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi. Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi. Nämä sanat, jotka minä tänä päivänä sinulle annan, painukoot sydämeesi" (5.Moos. 6: 4- 6). Samoin on kirjoitettu: "Älä kosta äläkä pidä vihaa kansasi lapsia vastaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. MINÄ OLEN HERRA" (3. Moos. 19: 18).

Todelliseen jumalayhteyteen kuuluu myöskin yhteys toisten jumalanlasten kanssa. Ei voi olla yhteyttä Jumalan kanssa ilman yhteyttä veljiin ja sisariin, samasta Isästä syntyneisiin lapsiin. Samoin ei voi olla todellista yhteyttä veljeen ja sisareen, ellei ole oikeanlaista yhteyttä Isään, joka yhdistää kaikki todelliset lapsensa Henkensä kautta. "...oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaissa ja mitä on maan päällä..." (Ef. 1: 10). Nyt kaikki nämä ihmisrakenteiset sillat palvelivat ainoastaan omia, itsekkäitä pyyteitä, vaarantaen läheistenkin ihmisten hengen, niiden, jotka eivät ajoissa ehtineet hypätä kyydistä selvän turmion ollessa silmien edessä!

Todellista yhteyttä ei saavuteta ilman uhrauksia ja oman itsensä kieltämistä. Tässä juuri ilmenee se pulma, mikä estää kaiken hyvän toteutumisen, sillä ei vieläkään käsitetä sitä, mitä todellinen uskovaisuus merkitsee. Meidän Herrastamme ja Hänen suhteestansa omiaan kohtaan voimme lukea: "...niin hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti" (Joh. 13: 1). Hänen elämänsä on meille ainoa todellinen esikuva, mutta miten on meidän suhteemme? Voidaanko meistä ehkä sanoa, että alussa hieman rakastimme, keskivälillä emme enää jaksaneet, ja lopussa asenteemme toisiamme kohtaan oli enemmänkin vihaa kuin rakkautta?

Ihmiset puhuvat itsellensä rohkeutta kuin pimeässä pakosta hautausmaata ylittävä romaaninainen, joka jokaisella askeleella pelkää kummituksen nousevan esiin minkä tahansa hautakiven takaa. Kuinka moni todella käsittää sen, ettei jumalallinen rakkaus ole jokin valikoiva, kohdettansa etsivä, tiettyjä tilanteita varten oleva tunne? Jumalallinen rakkaus on jotakin konkreettista, vallitsevaa, hallitsevaa, sisäistä. Se ei valikoi kohdettansa, vaan se rakastaa jokaista, jokaisessa tilanteessa, kaikissa olosuhteissa, vaikka sitä voidaankin koetella. Jos se näyttää pettävän, ei se todellisuudessa tee sitä, vaan inhimillinen mieli ja olemus silloin tällöin tulevat esiin ylitse sen. Silloin tällöin? Ikävä kyllä joidenkin kohdalla näyttää olevan täysin nurinkurisesti. Inhimillinen on pinnalla ja jumalallinen vain joskus nostaa päätänsä esiin tämän paksun liejun sisästä!

"Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa" (Room. 13: 10). Sen tähden on mitä suurimmasta merkityksestä myöskin se, mitä meidän Herramme sanoi: "Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat!" (Matt. 7: 12). Mitä sanomme tähän? Mitä olemme saavuttaneet kristillisessä rakkaudessamme? "Sillä tämä on laki ja profeetat!" "Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt... sentähden on rakkaus lain täyttämys!" (Room. 13: 8-10).

Käsitämmekö nyt näiden sanankohtien perusteella, millaisia siltoja olemme rakentaneet ohittaaksemme jotakin sellaista, mikä kuuluu todelliseen kristillisyyteen? Näiden asioiden noudattaminen vaatii meiltä jotakin, vaikka kaiken tuleekin syntyä sisäisen ihmisen olemuksesta. Me haluaisimme saavuttaa täyden miehuuden Kristuksessa ilman minkäänlaista hintaa, vaivaa, ponnistelua. Mutta se ei milloinkaan tule onnistumaan!

Usko oli saanut ihmiskeskeisenä käsitteenä aivan väärän olomuodon. Ihmiset osallistuivat kokouksiin ja kuuntelivat hartaina saarnan. Ihmiset rukoilivat, lauloivat, puhuivat keskenään hengellisistä asioista, mutta mistä voitiin käytännössä nähdä, että nämä ihmiset todellakin olivat aitoja, uudestisyntyneitä uskovaisia? Seurakunnan keskuudessa olivat lähes kaikkialla hurskaimman maineessa sellaiset miehet ja miksei naisetkin, jotka syvällisimmin ja tunteikkaimmin osasivat julkituoda uskonnäkemyksensä, ja jotka pystyivät rukoilemaan näkyvimmällä tunteella ja paatoksella. "Kyllä oli palava julistaja!" kuului yhden ja toisen suusta kokousten jälkeen. "Kyllä on tämä veli selvillä jumalallisista asioista!" totesivat kuulijat, ja jos puhe oli nauhoitettu, kuunneltiin se useampaankin kertaan. Mutta riittikö tämä suullinen tunnustus sen saavuttamiseen, mitä seurakunnalta tässä ajassa odotettiin?

"Älä ota mitään väkisin!" (3. Moos. 19: 13). Jo aikoinaan Israelin kansalle sanottiin tällä tavoin kun sille tehtiin tiettäväksi Jumalan tahto. Tästä huolimatta on voitu kautta pelastushistorian nähdä, että jopa Jumalan kansan keskuudessa on tehty kaikkea mahdollista vastoin tätä nimenomaista käskyä. Jo Eelin aikana voimme todeta, kuinka hänen poikansa pappeina ollessansa harjoittivat suoranaista pakkovaltaa uhraamaan tulevien israelilaisten keskuudessa: "Ei niin, vaan anna se nyt heti, muutoin minä otan väkisin!" (1. Sam. 2: 16).

Tuskin kukaan tänä päivänä tekisi tällaista näin näkyvällä tavalla. Me olemme hurskaita, rakkaudellisia; me emme tekisi mitään sellaista, emmehän? Mutta mikä on todellisuus tämänkin ajan hengellisen Israelin keskuudessa? Me emme tiedostetusti ja kirjaimellisesti pakota ketään antamaan jotakin, mutta entä miten on aikaansaamiemme olosuhteiden ja tilanteiden suhteen?

"Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne!" (Room. 12: 10). Miten on, jos tämä sanankohta jostakin syystä ei toteudukaan kohdallamme? Me olemme puhuneet näissä kirjoituksissa hyvinkin paljon avioliittoasioista, miehen ja naisen välisistä suhteista. Olemme varmastikin jo jossakin määrin tulleet näkemään, ettei avioliiton solmimisen jälkeen ole enää mahdollista pitää kiinni omista oikeuksista ja ajatella kaiken olevan yksityisasioita. Kaikella perheissä tapahtuvalla on merkityksensä seurakuntaelämän suhteen ja päinvastoin. Aivan samoin ei voida ajatella, että seurakunnan jäsenille on yhdentekevää miten he käyttäytyvät yksityiselämässänsä. Me itse kukin vaikutamme toinen toiseemme joko positiivisella tai negatiivisella tavalla. Me ikään kuin houkuttelemme toinen toisestamme esiin tiettyjä asioita aina sen mukaisesti, mitä omassa sisimmässämme on, mikä on asenteemme Jumalaan ja Hänen omiinsa.

Voisiko olla mahdollista siis se, että tiedostamattammekin otamme pakolla toiselta jotakin hänelle kuuluvaa? Yrittäkäämme selvittää sitä luonnollisesta elämästä otetuin esimerkein, sillä on kysymys asioista, joista voidaan sanoa erään sisaren tavoin: "En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi asioita tällä tavoin!"

Jumala on tarkoittanut niin avioliiton kuin seurakuntaelämänkin joksikin sellaiseksi, missä jokaisen tulisi saada tuntea olevansa kotonansa. Niin kodin kuin seurakuntayhteisönkin tulisi olla turvapaikka, lepopaikka jokaiselle siellä olevalle. Mutta miten on silloin, jos joku ei tätä käsitä, vaan käyttäytyy sellaisella tavalla, ettei toteudukaan Jumalan hyvä tarkoitus? Turvapaikasta tuleekin ahdistava, turvaton paikka, lepopaikasta rauhattomuuden ja levottomuuden tyyssija. Miten kaikki Jumalan hyväksi tarkoittama voidaan kääntää joksikin vastakkaiseksi?

Avioliitto on tarkoitettu ihmisten eliniän kestäväksi yhdessäoloksi, missä toinen tukee toistansa: "Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä (huomatkaamme, että tarvitaan vaivannäköä!) hyvä palkka. Jos he lankeavat, niin toinen nostaa ylös toverinsa; mutta voi yksinäistä, jos hän lankeaa! Ei ole toista nostamassa häntä ylös. Myös, jos kaksi makaa yhdessä, on heillä lämmin; mutta kuinka voisi yksinäisellä olla lämmin? Ja yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa. Eikä kolmisäinen lanka pian katkea" (Saarn. 4: 9- 12). Millaista viisautta sisältääkään tämä lyhyt katkelma Jumalan Pyhästä Sanasta! Mutta se täytyy ymmärtää oikein, oikeassa yhteydessänsä.

Jonkinlainen ratkaisu kaikkeen sisältyy sanoihin: "Sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka!" Mikään ei ole tietyllä tavalla ilmaista näillä alueilla, aivan kuin Israelin kansakaan ei Jumalan lupauksista huolimatta saanut omaksensa Luvattua Maata ilman taistelua ja ponnisteluja. Jumala oli luvannut antaa tuon maan omillensa, mutta kaiken se oli saavuttava vasta sen kautta, että oppi taistelemaan olemassaolonsa ja lupauksiensa puolesta. Jos avioliitossa kaikki on vain tietona ja käsitteinä, muttei elävänä elämänä, kääntyy kaikki edellisen sanankohdan opetus päälaellensa. Miksi tänä päivänä näytti olevan niin, että monet aviopuolisot nauttivat siitä, kun näkivät toisen osapuolen lankeavan ja kompastuvan? Miksi he olivat niin hitaita ojentamaan auttavan ja nostavan kätensä? Miksi niin monen parin kohdalla kävikin siten, että kummallakin oli kylmä vaikka maattiin yhdessä? Oliko yksinäisellä sittenkin paremmin, sillä jo vanhan viisauden mukaisesti oli parempi olla yksin yksin kuin kaksin yksin? Miksi niin monet nauttivat siitä, että toista osapuolta vastaan hyökättiin, mutta ei millään tavoin puolustettu sitä, jonka tuli olla rakkain ihminen maan päällä? Päinvastoin saatettiin yhtyä kimppuun käyvän rinnalle toista vastaan?

Milloin olisivat seurakunnan ihmiset käsittävä, ettei sanoilla ollut loppujen lopuksi mitään merkitystä, jollei usko tullut esiin teoissa? Puhetta oli aivan liiaksi, aivan vääränlaista puhetta. Puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin, käsillä, ilmeillä, jaloilla, koko ruumiilla, mutta siitä huolimatta kaikki oli vain puhetta, huulten ja raajojen liikettä, niin että toinen oli yksinäinen, viluinen, murheellinen. "Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellänsä olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: 'Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne', mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, NIIN MITÄ HYÖTYÄ SIITÄ ON? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut" (Jaak. 2: 14- 17). Voisiko sitä Jumalan Sana selvemmin sanoa?

Alkuseurakunnan keskuudessa kaikki olivat kuin yksi sydän ja yksi sielu. Eikö tämän ajan keskellä Herra etsinyt niitä todellisia uskovaisia, joiden keskuudessa kaikki tämä tulisi toteutumaan ennen ylöstempaamista? Sanotaan myöskin: "Ei myöskään ollut heidän seassaan ketään puutteenalaista..." (Apt. 4: 34). Jumalan Sanan selvä todistus tuo julki sen, että meidän tulee kantaa toinen toisemme kuormia, auttaa toisiamme kaikin mahdollisin tavoin. Mutta mitä tapahtui tässä ajassa, jossa laittomuus pääsi yhä suurempaan valtaan ja rakkaus kylmeni useimmissa? Ei riittänyt se, ettei puutteenalaisista pidetty huolta, vaan itse aiheutettiin hätää ja ahdistusta niissä, joiden olisi tullut olla uskovaisten sydämellä.

"Älä ota mitään väkisin!" Miten oli mahdollista ottaa joltakin jotakin väkisin? Miten oli mahdollista ottaa avioliitossa toiselta jotakin väkisin? Miten mies otti vaimolta väkisin, miten vaimo mieheltä? Miten otti veli veljeltänsä, sisar sisareltansa? Lähes päivittäin tapahtui tällainen, mutta sitä ei huomattu, ei pantu merkille, koska Sana oli vain oppina. Katsottiin paremmaksi olla oikea opilta ja väärä sydämeltä, kuin että olisi tunnustettu epäonnistuminen ja silti säästytty sydämeltä oikeana.

Ajatelkaamme ensimmäiseksi Erikan ja Oton avioliittoa. Älkäämme kiinnittäkö liiaksi huomiotamme heidän nykyiseen tilanteeseensa, johon tietyt vuosikausien inhimilliset asiat ovat johtaneet, vaan ajatelkaamme heitä Jumalan Sanan pohjalta. Nyt ei ole niinkään merkitystä sillä, mitä Otto ajattelee tai mitä Erika ajattelee, tai mitä ihmiset heistä mahdollisesti ajattelevat. Merkitys on sillä, mitkä ovat Jumalan ajatukset heistä, sillä heidän tulee olla kuin yksi liha, yksi olemus. Jumala on tarkoittanut naisen miehelle avuksi, niin ettei tämä missään suhteessa tuntisi itseänsä yksinäiseksi. "Kahden on parempi kuin yksin..." Miehen tehtävä taas on pitää huolta vaimostansa niin kuin Kristuskin huolehtii seurakunnastansa.

Erika riisti mieheltänsä lähes päivittäin jotakin sellaista, mikä tämän olisi kuulunut saada. Kumman syytä oli, molempienko, että koska Otto ei saanut sitä, mikä hänelle kuului, ei myöskään Erika saanut sitä, mikä hänelle olisi kuulunut. Tämä on ikuinen syyllisyyskysymys, jonka tahdomme täydellisesti hylätä, koska sitä ei kukaan ihminen pysty ratkaisemaan. Meitä kiinnostavat vain ne seikat, jotka estävät Jumalan tahdon toteutumisen; meitä ei kiinnosta se, kenen syytä kaikki on.

Niin kuin Ilse oli menettänyt luottamuksensa mieheensä Reinholdiin, samoin oli Erika lähes käsittämättömistä syistä kadottanut luottamuksensa Ottoon. Koska ei ollut luottamusta, oli luonnostaankin epäilystä. Mikä tahansa positiivisen asian puuttuminen loi tilan jollekin vastaavalle määrälle negatiivista. Tämä on näkymätön luonnon laki niin uskovaisen kuin uskosta osattomankin ihmisen elämässä. "Kun saastainen henki lähtee ihmisestä, kuljeksii se autioita paikkoja..." (Matt. 12). Jos ihmisen sydän on siivottu ja lakaistu ja kaunistettu, mutta ei ole täytetty oikeilla ja hyvillä asioilla, on aina olemassa jokin saastainen tai väärä henki, joka täyttää tyhjän tilan.

Kun kaksi ihmistä sopii keskenään avioliitosta, on kysymys todella suuresta ja merkityksellisestä asiasta. Siksi ei milloinkaan tulisi solmia liittoa kevyin perustein, sillä liitto merkitsee keskinäistä luottamusta, sitoumusta, toisen huomioimista, omien pyyteiden asettamista taka-alalle, mutta ei kuitenkaan niiden täydellistä kieltämistä. Avioliitto perustuu myöskin jatkuvuuteen, kestävyyteen, kummankin osapuolen odotusten ja toiveiden toteutumiseen, täyttymyksen kokemiseen niin hengellisen kuin maallisenkin elämän suhteen. Sen tähden ei ole mitään suurempaa petosta kuin lupautua tällaiseen liittoon ja kesken kaiken perua lupauksensa. Lupauksia ei tarvitse perua kirjaimellisesti, sanallisesti, vaan ne voidaan perua eletyllä elämällä ja asenteilla. Joskus olisi parempi sanoa suoraan asiat ja julkituoda katuminen, kuin että näytellään ja esitetään jotakin sellaista, mikä on vain kulissi niin avioliitolle kuin ulkopuoliselle maailmallekin.

Avioliitto Jumalan Sanan mukaisesti sisältää niin ruumiillisen kuin henkisen ja hengellisenkin puolen. Mutta ajan hengestä johtuen, maallisen esimerkin vaikutuksesta, yhä useampi uskovainen koki yksinäisyyttä ja laiminlyödyksi tulemista. Olosuhteiden johdosta häneltä otettiin suorastaan pakolla pois sellaista, mikä hänelle jo Jumalan Sanan mukaisesti olisi kuulunut.

Ann-Marie ei kieltäytynyt makaamasta miehensä Klausin kanssa, mutta useimmiten hän oli kuin kuollutta lihaa tämän alla. Tämä on jonkun mielestä sopimatonta puhetta seurakunnan keskuudessa, mutta se on liian totta tullakseen sivuutetuksi olankohautuksella. Jumalan Sana sanoo: "Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa. Älkää vetäytykö pois toisistanne, paitsi ehkä keskinäisestä sopimuksesta joksikin ajaksi..." (1. Kor. 7: 3- 4).

Kuinka usein totesivatkaan vaimot miehellensä Ann-Marien tavoin: "Tässä olen, siitä vain!" Mistä olikaan tullut sellainen ajatus, että voitiin tarjota pelkkä ruumis ilman minkäänlaisia tunteita ja lämpöä? Kun Jumalan Sana käskee kumpaakin osapuolta täyttämään velvollisuutensa toista kohtaan, ei se tarkoita jotakin kuollutta esineellisyyttä, vaan velvollisuuden täyttäminen jo itsessänsä puhuu tietoisuudesta, valmiudesta, ajattelukyvystä. Ihminen koostuu kolmesta eri osa-alueesta, joita ei voida erottaa toisistansa: ruumis, sielu, henki. Vasta silloin on vaimo oikeutettu sanomaan, että tässä on ruumiini, se riittäköön, kun hän pystyy osoittamaan sen, että niin sielu kuin henkikin ovat poistuneet hänestä. Vaimon ajatukset ja olemus voivat harhailla jossakin muissa asioissa, mutta hän ei itse asiassa ole jossakin muualla, poissa, vaan hän on sulkenut henkiset ja hengelliset silmänsä, sulkenut sydämensä siltä, jolle niiden tulisi olla avoimet.

"Juo vettä omasta säiliöstäsi, sitä, mikä omasta kaivostasi juoksee. Vuotaisivatko sinun lähteesi kadulle, toreille sinun vesiojasi! Olkoot ne SINUN OMASI YKSIN, ÄLKÖÖT VIERASTEN SINUN OHESSASI. Olkoon sinun lähteesi siunattu, ja iloitse nuoruutesi vaimosta" (Snl. 5: 15-). "Kelpo vaimon kuka löytää? Sellaisen arvo on helmiä paljon kalliimpi. Hänen miehensä SYDÄN HÄNEEN LUOTTAA, eikä siltä mieheltä riistaa puutu. HÄN TEKEE MIEHELLENSÄ HYVÄÄ, EI PAHAA, KAIKKINA ELINPÄIVINÄNSÄ" (Snl. 31: 10- 12).

"Hänen miehensä sydän häneen luottaa!" "Miksi, poikani, hurmautuisit irstaaseen naiseen ja syleilisit vieraan vaimon povea?" Miksi joku veli menisi, ei jonkun toisen miehen vaimon luokse, mutta jonkun muun kuin oman vaimonsa luokse? Miksi yksi seurakunnan veljistä alkoi käydä salaa vaimoltansa kokouksissa tapaamansa nuoren naisen luona? Miksi Otto oli suunnitellut ajatuksissansa avioeroa? Miksi Reinhold nukkui öitänsä veljien luona? Miksi Thomas tunsi jatkuvaa kalvavaa tuskaa sydämessänsä hänen vaimonsa viettäessä vuodesta kuukausikaupalla sisarensa luona Bodenseellä? Miksi, miksi, miksi? Siksikö, että he olivat himokkaita, haureellisia, vieraisiin naisiin meneviä? Vaiko siksi, että heiltä otettiin pakolla, väkisin, jotakin sellaista, mikä heille kuului!

Klaus sai nauttia vaimostansa, mutta hänkään ei tuntenut tulevansa tyydytetyksi, sillä hän kaipasi jotakin enemmän kuin vain jotakin lihallista. Tällaistako oli velvollisuuden täyttäminen? Tai toisaalta, oliko se sellaista, että mies meni vaimonsa luokse vuodesta toiseen, teki temppunsa ja lähti toimiinsa milloinkaan ajattelematta sitä, että vaimolla oli myöskin halu johonkin enempään. Tuliko vaimo tyydytetyksi, sitä hän ei milloinkaan ajatellut, vaikka tämä tuskaisena yritti selittää tarpeitansa.

Ihminen tarjosi toisellensa jotakin vajaata, puolinaista, jos sitäkään. Aivan niin kuin me emme voi miellyttää Jumalaa puolinaisuudella, aivan samoin meidän tulee tarjota aviopuolisollemme itsemme kokonaisuutena. Pelkkä ruumis ei ole se, mitä Jumala odottaa meidän tarjoavan toisellemme, vaan niin kuin kaikessa muussa elämässämme me käsitämme ja sallimme henkemme ja sielumme määrätä ja hallita ruumistamme, aivan samoin meidän tulee antautua toinen toisellemme. Ihminen on ihminen, luonnon lakien alainen. Jos me kiellämme toiselta hänen luonnolliset tarpeensa, joiden toteuttaminen niin suuressa määrin on meidän hallinnassamme, me suorastaan pakotamme hänet luopumaan jostakin hänelle kuuluvasta. Jos hän sitten vuosikausien laiminlyöntiemme jälkeen etsii tyydytystänsä jostakin muualta, meidän pakottamanamme, ei syy ole loppujen lopuksi hänen, vaan meidän, jotka olemme hänet laiminlyöneet, saattaneet hänet tekemään jotakin sellaista, mitä hän ei alun alkaenkaan ollut ajatellut tai halunnut tehdä.

Vain ihmiskeskeinen hurskaus saattaa kieltää nämä luonnolliset tarpeet ja johtaa ihmiset luonnottomiin asioihin. Ihmisopit saattoivat vaimot ja miehetkin tekemään päätöksiä, jotka olivat sekä epäraamatullisia että suorastaan toista puolisoa kohtaan hyökkääviä. Tuskin tajusi Greta "Gretchen" mitä teki sekä itsellensä että miehellensä Thomasille jatkuvilla vierailuillansa sisarensa luona. Oli luonnollista se, että hän halusi tavata sisarensa äidin ja isän kuoltua jo vuosia sitten. Mutta hän oli tehnyt liiton miehensä kanssa Jumalan edessä ja luvannut rakastaa tätä elämänsä loppuun asti. Se ei tarkoittanut vain sitä, että hän olisi silloin tällöin antanut suukon miehensä poskelle ja sanonut: "Rakastan sinua!", vaan se tarkoitti kokonaisvaltaista asennetta ja mielen kiintymystä häntä kohtaan, jonka Jumalan säätämyksestä tuli pitää huoli hänestä.

Thomas oli tuskastumiseen asti kieltänyt häntä lähtemästä näille matkoillensa, mutta Greta oli vedonnut jumalanlapsen vapauteensa ja antanut ymmärtää näiden matkojen olevan kuin hengellisiä pyhiinvaellusmatkoja, sillä ainakin hänen puheidensa mukaan Bodenseellä koko ajan rukoiltiin ja luettiin Sanaa. Eräänä iltana jo vuosia sitten oli Thomas tullut Johanneksen luokse ja purkanut sydämeltänsä tätä tuskaansa. Hän ymmärsi olevansa melko taitamaton ja kömpelö suhteessaan vaimoonsa, mutta miksi ei tämä voinut selvästi sanoa, mitä ajatteli, jotta hän olisi voinut korjata asioita? Tässä ilmeisestikin oli pulma useimpien sisarten kohdalla, sillä nämä olettivat kaikkien toiveidensa ja ajatustensa olevan kuin avoin kirja miestensä edessä. Siitä huolimatta he heittäytyivät täysin mitään käsittämättömiksi kun tuli kysymys heidän miestensä tarpeista ja odotuksista.

Thomas itki ja pyyhki kyyneleitänsä. "Mitä minä teen, Johannes-veljeni? Joskus Greta uhkailee jopa luostariin menemisellä, ja kun sitten vastustelen, antaa hän ymmärtää sen rinnalla olevan pientä sen, jos hän muutaman kuukauden vuodesta on Bodenseellä. Onko hänellä todella oikeus päättää tällä tavalla asioista, joiden hän näkee olevan omassa vallassansa?" Sinä yönä veljet lukivat yhdessä niin Vanhaa-  kuin Uuttakin Testamenttia.

Saiko naimisissa oleva nainen todella päättää jostakin tällaisesta? "Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa. ÄLKÄÄ VETÄYTYKÖ POIS TOISISTANNE, PAITSI EHKÄ KESKINÄISESTÄ SOPIMUKSESTA JOKSIKIN AJAKSI..." (1. Kor. 7: 3- 5). "...vaan olkoot alamaisia, niinkuin lakikin sanoo..." (1. Kor. 14: 34).

Uusi Testamentti sitoo siis itsensä näissä asioissa Vanhaan Testamenttiin. Siksi on mitä suurin merkitys sillä, mitä Mooseksen kautta tuotiin Israelin kansan tiettäväksi: "Ja jos vaimo on miehensä kodissa tehnyt lupauksen tahi valalla sitoutunut kieltäytymään jostakin ja hänen miehensä saa sen kuulla, mutta ei puhu hänelle siitä mitään eikä kiellä häntä, niin kaikki hänen lupauksensa ja kaikki sitoumukset, joilla hän on kieltäytynyt jostakin, olkoot pätevät. Mutta jos hänen miehensä ne purkaa sinä päivänä, jona hän niistä kuulee, älköön yksikään hänen huuliltaan lähtenyt lupaus tai sitoumus olko pätevä. Hänen miehensä on ne purkanut, ja Herra antaa hänelle anteeksi. Jokaisen lupauksen ja jokaisen valallisen sitoumuksen, jonka vaimo itsensä kurittamiseksi tekee, saakoon hänen miehensä joko vahvistaa tahi purkaa... Nämä ovat ne säädökset, jotka Herra antoi Moosekselle, olemaan voimassa miehen ja hänen vaimonsa välillä..." (4. Moos. 30).

Markku Vuori

Taidolliset rakentajat

"Ja Besalel ja Oholiab ynnä kaikki taidolliset, joille Herra on antanut taidollisuuden ja ymmärryksen tietää, miten mikin pyhäkössä tehtävä työ on suoritettava, tehkööt kaikissa kohdin, niinkuin Herra on käskenyt.

Niin Mooses kutsui luoksensa Besalelin ja Oholiabin ja kaikki taidolliset, joiden sydämeen Herra oli antanut taidollisuuden, kaikki, joiden sydän vaati heitä ryhtymään työhön suorittaaksensa sen" (2. Moos. 36: 1- 2).

"Tarkkaa, mitä minä sanon: Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen" (2. Tim. 2: 7).

Johanneksella ei ollut todellisuudessa mitään syytä olla onneton tai masentunut, mutta siitä huolimatta hän tunsi raskaan taakan sydämellänsä. Hän oli juuri palannut suorastaan ihastuttavalta matkalta Alpeilta ja oli vieraillut useiden rakkaiden veljien ja sisarien luona. Häntä oli ensimmäisen kerran elämässänsä todella hemmoteltu uskonystävien luona, niin ettei hän voinut olla ajattelematta sitä ainoata lomamatkaa, jonka eräs veli hänelle vuosia sitten oli järjestänyt. Matka oli suuntautunut eräälle kauniille alppijärvelle, missä oli yhden tai kahden vuorokauden ajan kalastettu ja puhuttu uskonasioista. Muutaman kuukauden kuluttua matkasta oli veli yksioikoisesti tokaissut Johannekselle: "Käsitätkö sinä lainkaan, kuinka kalliiksi tuo matka minulle tuli?"

Kaiken tällaisen keskellä ei ole mikään ihme, jos positiivisestikin asennoitunut maan matkaaja pakostakin menettää luottamustansa kanssaveljiänsä ja sisariansa kohtaan. Mutta nyt häntä oli pidetty kuin piispaa pappilassa ja kuljetettu ympäriinsä vuorenhuipulta toiselle ja mitä runsaimmin katetusta pöydästä toiseen, ilman pienintäkään pelkoa siitä, että jonakin päivänä hänelle jälleen todettaisiin: "Käsitätkö, mitä kaikki tuli maksamaan veljillesi ja sisarillesi?"

Johannes oli suurin piirtein päässyt näkemään, millaisessa ajassa nyt elettiin ja millaisia ihmiset olivat, niin uskovaiset kuin uskosta osattomatkin, tavalliset maailman ihmiset. Kaikesta huolimatta jokin osa häntä ei tahtonut millään pystyä hyväksymään sitä tosiasiaa, että useimmat julistajat omalla toiminnallaan ja puheillaan kaikesta ulkonaisesta hurskaudesta huolimatta rakentamisen sijasta hajottivat ja toivat uskovaisten keskuuteen entistä suurempaa jakautuneisuutta.

Juuri ennen Uuden Testamentin seurakunnan syntyhetkeä meidän Herramme sanoi usein toistetut sanat, joita ei kuitenkaan ole käsitetty oikealla tavalla: "Ei ole teidän asianne tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut, vaan kun Pyhä Henki tulee teihin, niin TE SAATTE VOIMAN, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka." (Apt. 1: 7- 8).

Mitä useampi palavahenkinen julistaja astui esiin, sitä enemmän tuli korostetuksi käsite 'voima', muttei niinkään seurakunnan omistuksessa olevana, vaan pikemminkin julistajan saarnaamisessa. Yhä useampi korosti kuulijoille julistuksensa voimallisuutta ja tärkeyttä, useaankin kertaan korostaen: "Hetken kuluttua tulette kuulemaan jotakin todella merkittävää ja tärkeää, mikä tulee suoraan Herralta!" Kun julistuksessa vielä aivan alusta alkaen oli erinomaisen voimakas ja vakava painotus, riippumatta siitä mitä sillä hetkellä sanottiin, sai kuulija pakostakin sellaisen käsityksen, että nyt täytyi Jumalan aivan erikoisella tavalla olla mukana tässä asiassa. Mutta miksi julistajan toistamiseen täytyi vakuuttaa kuulijoillensa, että juuri nyt Jumala itse puhui kansallensa? Miksi eivät Raamatun lehdille tallennetut apostolit käyttäneet tällaisia tehostekeinoja kuulijoiden täyden huomion saadakseen? Eikö jokainen todellinen kuulija jo puhutun perusteella voinut tuntea sydämessänsä Herran puhuvan hänelle, ilman että se hänelle varta vasten ilmoitettiin?

Mitä ja mikä todella on se voima, josta Herramme puhui? Useille se on sitä, mistä Markuksen Evankeliumin viimeisessä luvussa puhutaan: riivaajien ulos ajamista, uusilla kielillä puhumista, sairaiden parantamista. Mutta tässäkö olisi kaikki se, mitä todellisen sananjulistuksen yhteyteen kuuluu? Mitä sanoo veljemme Paavali jumalallisen ilmestyksen kautta? "Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa, ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja VOIMAN osoittamista, ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan VOIMAAN"(1. Kor. 2: 3- 5).

Käsitteestä 'Jumalan voima' voitaisiin puhua ja kirjoittaa useamman ihmisiän ajan ilman että aihetta olisi ammennettu tyhjiin, mutta paljon lyhyemmässä ajassa voidaan muutamin sanoin todeta, mitä se ei ainakaan ole.

Paavali oli käynyt kovan Jumalan koulun lävitse ja saattoi omien kokemustensa ja oppimansa perusteella sanoa läheisimmälle työtoverilleen Jumalan elovainioilla: "Tarkkaa, mitä sanon: Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen." Jumalan voimaa tarvitaan kaikilla uskovaisen elämän alueilla, mutta on myöskin käsitettävä, mitä Jumalan voima on ja mitä varten se on annettu. Herramme sanoi: "Te tulette olemaan Minun todistajani!" Mitä tämä tarkoitti tässä ajassa ja kaiken sen julistuksen keskellä, mitä juuri nyt saatiin kuulla? Oliko näillä julistajilla todellakin Jumalan voima, ja puhuiko Jumala, ja todistivatko nämä palavahenkiset saarnamiehet Herrasta Jeesuksesta? Mitä varten oli sananpalvelustehtävät annettu Jumalan seurakunnalle? "Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi... tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa..." (Ef. 4: 11-).

Jo Vanhan Testamentin aikana rakennettaessa Herran huonetta, ilmestysmajaa, oli suunnattoman tärkeätä jokaisen tehtävään osallistuvan kohdalla se, että tähän yhteiseen hankkeeseen osallistuvat tiesivät, mistä oli kysymys. "...joille Herra on antanut taidollisuuden ja ymmärryksen tietää, miten mikin pyhäkössä tehtävä työ on suoritettava!" Tärkeintä ei ollut vain tehdä innoituksessa jotakin oman käsityksen ja ymmärryksen mukaisesti, vain tekemisen tähden, vaan ensisijaisen tärkeätä ja välttämätöntä oli käsittää, että kaikki tuli tehdä kaikissa kohdin niin kuin Herra on käskenyt. Tämä sama ajatus toistuu useaan kertaan ilmestysmajan rakentamisen yhteydessä: "...niinkuin Herra oli Moosekselle käskyn antanut."

Tässä ajassa ei rakennettu temppeliä luonnon kivistä, vaan nyt oli toteutumisen aika sille, mille kaikki Vanhan Testamentin tapahtumat olivat esikuvina. Kun Salomo rakensi temppeliä Herralle, kerrotaan tästä suuresta hankkeesta seuraavaa: "Ja kun temppeli rakennettiin, tehtiin se kivistä, jotka tulivat valmiina louhimosta, niin ettei kuulunut vasaran, ei minkään rauta-aseen kalketta temppeliä rakennettaessa" (1. Kun. 6: 7). Tämän esikuvan mukaisesti Pietari kirjoittaa seuraavasti: "Ja tulkaa hänen tykönsä, elävän kiven tykö, jonka ihmiset tosin ovat hyljänneet, mutta joka Jumalan edessä on valittu, kallis, ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi..." (1. Piet. 12: 4- 5).

Mutta mitä oli se, mitä nyt voitiin todeta kaiken tämän rakennustoiminnan keskellä? Toteutuiko kaiken julistuksen ja opetuksen kautta se, mitä itse Seurakunnan Herra oli asettanut tavoitteeksi omillensa?

Johannes näki henkensä silmillä millainen todellisen seurakunnan tuli olla, ja miten sen oli mahdollista saavuttaa kaikki luvattu. Mutta hän ei myöskään voinut olla näkemättä kaikkea sitä, mitä juuri nyt tapahtui. Jos Herra todella oli mukana kaikessa nyt havaittavassa julistuksessa ja toiminnassa, niin missä sitten olivat Hengen hedelmät ja Hengen voima? Jos Jumalan Henki todella oli vaikuttava tekijä, niin miksi ei sitten toteutunut se, mikä pakostakin on tulosta Hengen vaikutuksesta? "Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät KAIKKEEN TOTUUTEEN... HÄN ON MINUT KIRKASTAVA!" (Joh. 16: 13). "...että he kaikki olisivat yhtä... että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt..." (Joh. 17).

Mitä enemmän tietyt saarnamiehet saarnasivat, sitä suuremmaksi tuli jakaantuneisuus uskovaisten keskuudessa, vaikka Jumalan Sanan mukaisesti palvelustehtävät oli annettu seurakunnalle sen rakentumiseksi ja todellisen yhteyden aikaansaamiseksi. Mutta mistä sitten todellisuudessa oli kysymys, mikä kaikesta ulkonaisesta ja tunteillakin koettavasta hurskaudesta huolimatta johti tähän nyt havaittavaan lopputulokseen?

"Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta.

Muutamat ovat hairahtuneet niistä pois ja poikenneet turhiin jaarituksiin, tahtoen olla lainopettajia, vaikka eivät ymmärrä, mitä puhuvat ja minkä varmaksi väittävät." (1. Tim. 1: 5-).

Tuskin oli milloinkaan aikaisemmin ollut aikaa, jossa kaikesta hurskaudesta ja ulkonaisesta jumalanpalveluksesta huolimatta olisi ollut niin suuri hajaannus uskovaisten keskuudessa. Tänä päivänä oli niin totuttu heittämään kaikki hengellisyys ja uskonnollisuus samaan pataan; kaikki missä mainittiin Jumalan tai Herran Jeesuksen Kristuksen nimi. Mutta niin kuin on aina ollut, niin oli tässäkin ajassa: Ulkonainen tunnustus ja Jumalan Sanan tai jonkun Hänen lähettämänsä profeetan julistuksen lainaaminen ei vielä merkinnyt alkuunkaan sitä, että Jumala olisi ollut kaiken Hänen nimissänsä tehdyn takana. Juudas oli mukana alusta alkaen ja ajoi ulos riivaajia siinä kuin muutkin opetuslapset, ollen yksi kahdestatoista. Hänellä oli voimaa, arvovaltaa. Siitä huolimatta hän oli väärä alusta alkaen! Ei kerrota mitään hänen julistustoiminnastansa, mutta uskottavaa on se, että hänkin puhui hurskaasti kuulijoidensa edessä.

Jos on hurskaita julistajia, on myöskin hurskaita kuulijoita, joista Paavali kirjoittaa Timoteukselle: "Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin" (2. Tim. 4: 3- 4). Mitä tämä kaikki sitten todellisuudessa tarkoittaa? Eikö lähes kaikki julistus perustu siihen, mitä Jumalan Sana puhuu? "Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin, joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, JOTKA HÄMMENTÄVÄT TEITÄ JA TAHTOVAT VÄÄRISTELLÄ KRISTUKSEN EVANKELIUMIN" (Gal. 1: 6- 7). "Heillä on intoa teidän hyväksenne, MUTTA EI OIKEATA; vaan he tahtovat eristää teidät, että teillä olisi intoa heidän hyväksensä" (Gal. 4: 17).

Kaikki julistus, jossa ei ole motiivina puhtaasta sydämestä tuleva rakkaus Kristusta ja Hänen seurakuntaansa kohtaan, johtaa kaikesta ulkonaisesta hurskaudesta huolimatta jakaannukseen todellisen rakentamisen sijasta. Mikä sitten on se henki tai voima, joka tällaisia ihmisiä hallitsee, jos se ei kerran ole puhdasta Pyhän Hengen vaikutusta? Mikä on se henki, joka on niin lähellä todellisen Pyhän Hengen toimintaa, että useimpien ihmisten on vaikeata erottaa ne toisistansa? Puhuuhan tämäkin henki niin hurskaasti ja Jumalaan ja Hänen Sanaansa vedoten?

Eräänlainen avainsana tällä alueella sisältyy siihen, mitä Juuda kirjoittaa: "Nämä saavat aikaan hajaannusta, HE OVAT SIELULLISIA, henkeä heillä ei ole" (Juuda 19).

Me olemme puhuneet jo Jumalan voimasta ja viisaudesta ja ymmärryksestä, mitä tarvitaan Jumalan huoneen rakentamisessa. Lukekaamme nyt, mitä Jaakob kirjoittaa: "Kuka on siis viisas ja ymmärtäväinen teidän joukossanne? Tuokoon hän näkyviin tekonsa hyvällä vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä. Mutta jos teillä on katkera kiivaus ja riitaisuus sydämessänne, niin älkää kerskatko älkääkä valhetelko totuutta vastaan.

TÄMÄ EI OLE SE VIISAUS, JOKA YLHÄÄLTÄ TULEE, VAAN SE ON MAALLISTA, SIELULLISTA, riivaajien viisautta..."

Johanneksen sisintä olivat vuosikaudet kalvaneet nämä asiat, ja nähdessänsä nykyhetken todellisuuden, ei hän voinut valhetella totuutta vastaan. Ihminen halusi olla hurskas ja hyvä, Jumalalle kelvollinen, mutta hän oli kadottanut käsityksensä siitä, mitä todella on vanhurskaus ja todellinen usko. Ihmiset istuivat viikosta toiseen, kuukaudesta ja vuodesta toiseen tietynlaisissa kokouksissa, mitkä saattoivat kestää jopa kuusikin tuntia, mutta siitä huolimatta jokapäiväisessä elämässänsä eivät olleet Jumalan rakkauden valtaamia toisia uskovaisia tai uskosta osattomia kohtaan, vaan paremminkin voitiin sanoa heistä, että he oikeaoppisuuden ja hurskauden varjolla olivat mitä riitaisimpia ja katkerimpia niitä kohtaan, jotka eivät uskoneet juuri sillä tavoin kuin he, eivät luopuneet samoista asioista, pitäneet syntinä juuri sitä mitä hekin. He olivat sielullisia, uskonnollishenkisiä, vailla sydämen rakkautta ja armahtavaa laupeutta! He olivat lakihenkisiä, käsittämättä itsekään, mistä puhuivat ja mitä toisilta vaativat!

Koko Jumalan Sana on tärkeä, eikä yksikään ilmaisu ole vähempiarvoinen kokonaisuuden puitteissa. On kuitenkin tiettyjä kohtia, jotka aivan erikoisella tavalla tuovat esiin jonkin asian merkittävyyden, erikoisesti tilanteissa, joissa on ajauduttu johonkin väärään äärilaitaan. Paavali todellisessa sydämen hädässä ja vakuuttuneisuudessa Herransa edessä korostaa Timoteukselle todellisen jumalanpalvelijan tehtävän tärkeyttä: "Minä VANNOTAN sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: SAARNAA SANAA!" (2. Tim. 4: 1-).

Jos jokainen julistaja todella saarnaa Sanaa, niin miksi ei sitten tämän toiminnan kautta seurakunta ole saavuttanut sitä tilaa, mitä Herra siltä odottaa? Jos kaikki kuulemamme todella on Jumalan Sanaa, niin miksi se ei saa aikaan sitä, mitä Sen oman todistuksensa perusteella tulisi vaikuttaa? Jumalan Sana pysyy iankaikkisesti eikä voi muuttua. Yhä tänä päivänä se on kuin kaksiteräinen miekka, joka tunkee lävitse ja erottaa sielun ja hengen ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija. Jos julistuksen tuloksena onkin jotakin muuta kuin seurakunnan aito ja todellinen rakentuminen, Kristuksen kirkastuminen omiensa keskellä, uskovaisten kokoontuminen ainoaan Jumalan valitsemaan palvonnanpaikkaan kuin yhtenä sieluna ja yhtenä sydämenä, niin ei jää muuta ratkaisua kuin että julistettu ei sittenkään ole Jumalan Sanaa, vaan jotakin muuta!

Vanhan Testamentin aikana rakennettiin Jumalalle temppeliä, ja koko tuo suuri prosessi oli mitä elävin esikuva siitä, mitä tänä aikana tulee tapahtua, kun yksittäisten uskovaisten joukosta muodostetaan Uuden Testamentin seurakuntaa, temppeliä, jossa Herra itse voi asua Henkensä kautta. Salomon aikana jokaisen rakentamiseen osallistuvan täytyi olla selvillä tietyistä perusasioista tämän suuren hankkeen kohdalla, aivan kuten oli Mooseksen aikana ilmestysmajaa rakennettaessa. Herra oli antanut taidollisuuden ja ymmärryksen tietää, miten kukin työ tuli suorittaa. Mutta ei riittänyt ainoastaan jonkinlainen erikoinen taito tai lahjakkuus, vaan vaadittiin jotakin todella paljon enemmän, minkä tuo esiin 2. Moos. 31. "Ja Herra puhui Moosekselle sanoen: 'Katso, minä olen NIMELTÄÄN KUTSUNUT Besalelin, Uurin pojan, Huurin pojanpojan, Juudan sukukunnasta; ja minä olen täyttänyt hänet Jumalan hengellä, taidollisuudella, ymmärryksellä, tiedolla ja kaikkinaisella kätevyydellä..."

"Minä olen nimeltään kutsunut... olen täyttänyt hänet..." Kenet Jumala asettaa johonkin tehtävään ja kenet Hän lähettää, tämän Hän itse täyttää kaikella sillä, mitä tarvitaan tehtävän oikeaan suorittamiseen. Näin ei ole vain johtavassa asemassa olevien suhteen, vaan Sana sanoo: "...Ja katso, minä olen antanut hänelle apulaiseksi... ja olen antanut kaikkien taidollisten sydämeen taidollisuuden tehdä kaikki, mitä minä olen sinun käskenyt teettää..." (2. Moos. 31: 6).

Kun Jumalan temppeliä rakennettiin Salomon aikana, tuli kaikki suorittaa oikealla tavalla oikean lopputuloksen aikaansaamiseksi. Jokainen ei voinut hyvästä halustansa ja innostansa huolimatta toimia omien mielipiteidensä ja ajatustensa mukaisesti, vaan tuli tarkoin noudattaa annettuja määräyksiä. Jokaisen yksittäisen rakennuksen osasen tuli tarkoin asettua oikealle kohdallensa oikealla tavalla. Tämä oli mahdollista vain sen kautta, että jokainen toimi täydellisessä harmoniassa ohjeiden ja toinen toisensa kanssa.

Nyt tuli todellisen seurakuntaruumiin tulla liitetyksi yhteen oikealla tavalla, niin että voisi olla seurakunta niin kuin alussakin oli. Mutta miten kaikki toteutuisi, miten tämä Jumalan rakennus hengessä voisi valmistua ajallansa ja säädettyjen ohjeiden mukaisesti? Mitä tuli rakennusmiesten, sananjulistajien, tehdä ja miten?

Salomon ajalta kerrotaan: "Ja kun temppeli rakennettiin, tehtiin se kivistä, jotka tulivat valmiina louhimosta, niin ettei kuulunut vasaran, ei minkään rauta-aseen kalketta temppeliä rakennettaessa." (1. Kun. 6: 7). Kuinka ihana kuva tämä onkaan siitä, miten Jumala itse rakentaa seurakuntaansa! Mutta vain harvat ovat todella käsittäneet, mitä se merkitsee, ainakin siitä vasaroiden ja suurten lekojen paukkeesta päätellen, mikä kuuluu tämän ajan seurakunnan rakennustyömaalta. Kiven sirut lentelevät ja satuttavat lähistöllä olevia, aikaansaaden verta vuotavia haavoja ja sokeutuneita silmiä!

Timoteukselle Paavali kirjoittaa: "...että tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus" (1. Tim. 3: 15). Kuinka elintärkeätä onkaan todella käsittää, miten kaiken tulee tapahtua todellisen seurakunnan keskuudessa! Mutta kuinka moni sananpalvelijan nimellä kulkeva ei lainkaan käsitä, mistä on kysymys, eikä siten tiedä miten Jumalan kansan keskellä tulee käyttäytyä ja toimia!

Sana 'sielullinen' on tullut jo useaan otteeseen esiin tämän tutkistelun yhteydessä. Herra itse sanoo Sanastansa Jesaja 55: 11: "...niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee; ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin." Samalla aukeamalla Hän sanoo: "Tehkää, tehkää tie, tasoittakaa tie, poistakaa kompastuskivet minun kansani tieltä!" (Jes. 57: 14). Mitä selvimmin tämä sanankohta viittaa juuri siihen aikaan, jossa nyt elämme. Juuri nyt tulee todellisen Jumalan seurakunnan kokoontua yhteen Herran Jeesuksen Kristuksen nimen alla julistetun Sanan kautta. Mutta mitä tarkoittaa se, kun Sana sanoo Hebr. 4: 12: "Sillä Jumalan Sana on elävä ja voimallinen... se erottaa sielun ja hengen..."?

Mitä tarkoittaa tien raivaaminen erämaahan, mitä tarkoittaa kompastuskivien poistaminen uskovaisten tieltä? Mitä tarkoittaa todellinen uskovaisten yhteys, mikä vaikuttaa sen parhaaksi ja mikä sitä rikkoo?

Kun Paavali korostaa Timoteukselle Sanan saarnaamisen tärkeyttä, ja sen tiedon tärkeyttä, miten tulee olla Jumalan huoneessa, sanoo hän heti perään: "Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä... ja JOTKA KIELTÄVÄT... mitkä Jumala on luonut niiden nautittavaksi kiitoksella, jotka uskovat ja ovat tulleet totuuden tuntemaan" (1. Tim. 4: 1-).

Mikä on aina ollut ja on vielä tänäänkin se seikka, mikä rikkoo Jumalan lasten yhteyttä ja estää todellisen yhteen tulemisen ja keskinäisen rakkauden? Mikä on aina aiheuttanut riitaa ja erimielisyyttä uskovaisten keskuudessa? Mikä aiheutti tavatonta sekaannusta jo alkuseurakunnan keskuudessa? "...tuli sinne muutamia, jotka opettivat veljiä: 'Ellette ympärileikkauta itseänne, niinkuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua!" (Apt. 15: 1). Ei tarvittu muuta kuin muutama kiertävä julistaja, jotka eivät tienneet miten tulee olla Jumalan huoneessa. Tämän yhden ainoan vierailun johdosta syntyi riita ja kiivas väittely!

Alkuajan seurakunnan oli löydettävä tiensä Herran kanssa kaiken sen ajan juutalaisuuden ja perinnäissääntöjen keskellä. Yhä vielä on monelle uskovaiselle tuntematon se tosiasia, että meidän tuntemamme Vanha Testamentti todellisena Jumalan Sanana on vain murto-osa kaikesta siitä kirjallisuudesta, mitä tämänkin ajan juutalaisuus pitää Jumalan Sanana. Viisaat ja oppineet, hurskaat miehet, ovat laatineet omat selvityksensä siitä, mitä Jumalan Sana heidän käsityksensä mukaan tarkoittaa, ja niin ovat syntyneet perinnäissäännöt ikään kuin loputtomana viidakkona, missä itse oppineetkin eksyvät kaikenlaisten kuin köynnöksinä kiertävien selitysten keskellä, sillä todellisuudessa ei kukaan tiedä kokonaisvaltaisesti, mitä tietyissä asioissa tulisi tehdä.

Vanhan Testamentin juutalaisuus ei jätä ihmisille todellisuudessa mitään omantunnon vapautta, mikä on mahdollista vain Kristuksen sovituskuoleman kautta, joten aivan yksittäisissäkin asioissa säädetään miten tulee menetellä ja mikä on rikkomus "Sanaa" kohtaan, perinnäissääntöjä kohtaan. Suuri osa tämänkin ajan kristityistä on ehkä tiedostamattaankin omaksunut enemmän juutalaisuutta kuin todellista ja aitoa kristillisyyttä, ja juuri siksi on mitä suurimmasta merkityksestä niin tavalliselle uskovaiselle kuin saarnamiehellekin löytää alkuperäinen ja aito uskontie, joka ei lepää lain teoissa, vaan Jumalan armon ja Uuden Testamentin vapauden käsittämisessä. Mikään ei ole sen suurempi kompastuskivi uskovaiselle kuin kaikki perinnäiset käsitykset ja opetukset. Juuri siksi Paavali kirjoittaa kolossalaisille ja samalla meille tässä ajassa:

"Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, PITÄYTYEN IHMISTEN PERINNÄISSÄÄNTÖIHIN ja maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen" (Kol. 2: 20).

Johannes oli kautta aikojen saanut tuntea niin hengessänsä kuin lihassansakin sen kuinka häntä oli arvosteltu siitä, ettei hän puuttunut kaikenlaisiin sellaisiin asioihin, mitä itse kukin oli mieltänyt synniksi tai vääräksi. Yksi toisensa perään esitteli hänelle joko uniansa tai 'lähes korvinkuultavalla äänellä' hänelle ilmoitettuja asioita, joiden sanottiin olevan hänelle synniksi ja vahingoksi. "Sinunkin tulee nyt alkaa julistaa näitä asioita, niin kuin ne on minulle ilmoitettu!", vannotti häntä useampikin vakavailmeinen veli tai sisar.

Johannesta vannotettiin tavalla ja toisella, mutta milloinkaan hän ei näiden vannottamisten yhteydessä pystynyt näkemään yhteyttä siihen, mitä Paavali Timoteukselle sanoi ja vannotti. "Saarnaa Sanaa!" Ei, häntä vannotettiin asioissa, joilla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mistä apostoli puhui tässä yhteydessä, vaan ennemminkin sen kanssa, mistä tämä puhuu Kol. 2: 16-. "Älköön siis kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin johdosta, jotka vain ovat tulevaisuuden varjo, mutta ruumis on Kristuksen.

Älköön teiltä riistäkö voittopalkintoanne kukaan, joka on MIELTYNYT NÖYRYYTEEN ja enkelien palvelemiseen ja pöyhkeilee näyistään ja on LIHALLISEN MIELENSÄ turhaan paisuttama eikä pitäydy häneen, joka on pää, ja josta koko ruumis, nivelten ja jänteiden avulla koossa pysyen, KASVAA JUMALAN ANTAMAA KASVUA" (Kol. 2: 16-).

Jälleen meillä on muutamassa jakeessa kaikki se, mistä olemme näiden sivujen aikana puhuneet! Muistakaamme ne kohdat, joissa on mainittu sielullisuus. Sielullisuuteen kuuluvat nimenomaan ne ominaisuudet, mitä tässä mainitaan, ja mitkä ulkonaisesta hurskaudestansa huolimatta aiheuttavat hajaannusta eikä rakentumista: ulkonaisesti hurskas nöyryys, joka tosin voi olla niin kokonaisvaltaista, ettei asianomainen itse käsitä sen merkitystä, sekä lihallinen mieli, joka sekin saattaa omata mitä ulkokultaisimman ja hurskaimman leiman, mutta siitä huolimatta on vain inhimillistä. "...kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on sielullinen ruumis, niin on myös hengellinen" (1. Kor. 15: 44).

Jumalan Sanan tehtävä on erottaa sielullinen ja hengellinen toisistansa, sillä sielullinen ei ole kestävä Herran edessä, sillä se on katoavaista. "Mutta mikä on hengellistä, se ei ole ensimmäinen, vaan se, mikä on sielullista, on ensimmäinen; sitten on se, mikä on hengellistä" (15: 46).

Jokainen ihminen on perusolemukseltaan uskonnollinen ja kaipaa tietynlaista täyttymystä elämäänsä niin nyt kuin kuolemansakin jälkeen. Mutta jos ihminen ei halua etsiä ja löytää tätä täyttymystänsä Jumalassa Herramme Jeesuksen Kristuksen sovitustyön kautta, kuoleman kautta Hänessä, elää hän omaa elämäänsä vaikka esiintyisi kuinka hengellisesti. "Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti" (1. Kor. 2: 14).

Kaikkein hämäävintä kautta ihmiskunnan historian on ollut se, että on ollut päälinjaltaan kahdenlaisia uskovaisia, jotka ulkonaisesti ja näennäisesti ovat aina olleet hyvin samankaltaisia. Pintapuolisesti tarkastellen niin todelliset uskovaiset kuin tekouskovaisetkin eivät juuri poikkea toisistansa, ja niinpä asiaa tuntemattomalle kaikki on kuin samaan pataan heitettyä, tasaharmaata soppaa. Mutta Jumalan ja todellisen uskovaisen silmissä kaikki on aivan toisin: "Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken..." (1. Kor. 2: 15).

Ulkonainen uskonnollisuus ja hengellisyys ovat kuin hapatus taikinassa vallanneet koko kristikunnan, eikä kaiken keskellä osata arvostaa todellista, sydämen vakaumusta ja uskoa. Tärkeintä ei ole laatu, vaan määrä ja yleensä se, että näkyvällä tavalla suoritetaan jotakin. Siksi kaikenlainen perinteinen ja ulkonainen valtaa alaa aivan käsittämättömällä tavalla. Näin on Jumalan Sana ennalta puhunut ja niin on siis tapahduttava, mutta näillä asioilla ei pitäisi olla mitään tekemistä todellisen seurakunnan kanssa!

Vanhan Liiton temppeliä rakennettaessa ei yhtäkään kiveä muokattu rakennuspaikalla, vaan ne tulivat valmiina louhimosta. Kuinka ihana kuva tämä onkaan siitä, kuinka jokainen uskovainen osana suurta kokonaisuutta muovataan kuin saviastia Jumalan koulussa, yksinäisyydessä, persoonallisuutena. Kun sitten tällaiset yksilöt tulevat yhteen, muodostavat ne rakennuksen, Jumalan huoneen, kasvaen Jumalan antamaa kasvua. Mutta todella harva julistaja käsitti tässä ajassa tämän yksilöllisyyden jumalallisen merkityksen, sillä lähes jokainen pyrki olemaan se tekijä, joka toi kasvun ja puhdistuksen ja kaiken tarvittavan seurakuntaan oman toimintansa ja julistuksensa kautta. Tämä tuotti mitä suurinta murhetta Johannekselle, joka ei milloinkaan ollut voinut käsittää näitä pyrkimyksiä.

Johannes ei ollut lainkaan sellainen, kuin mitä suurin osa ihmisiä odotti häneltä. Häneltä puuttuivat itse asiassa kaikki ne ominaisuudet, mitä ulkonainen seurakunta arvosti julistajissansa. Hän ei yksinkertaisesti osannut esittää jotakin sellaista, mitä niin moni toi julki kokouksissansa. Kolossalaiskirje puhuu nöyryyteen mieltymisestä, mutta tuo kuitenkin heti perään julki seikan, joka paljastaa mistä on kysymys: "...ja on lihallisen mielensä turhaan paisuttama." Vääränlainen nöyryys ja lihallisuus kulkivat siis käsi kädessä! Hän ei voinut olla ajattelematta erästä jo iäkkäämpää veljeä, joka kerran oli tullut hänen luoksensa, ja oli ensimmäiseksi sanonut hyvin hiljaisena ja vakavana pää kallellaan: "Minulla on ollut hyvin vaikeata ja Herra on nöyryyttänyt minua; nyt minä olen todella nöyrä!" Johannes ei oikein tiennyt mitä ajatella ja mitä sanoa. Milloinkaan ei hän aikaisemmin ollut kuullut vastaavaa suoraan jonkun omasta suusta. Mutta jälkeenpäin hänelle selvisi, ettei ollut kysymys mistään muusta kuin samasta asiasta, mikä vallitsi niin monen kohdalla, vaikka sitä ei tällä tavoin tuotukaan julki. Elämän todellisuus paljasti sen, ettei sittenkään ollut kysymys todellisesta nöyryydestä Herran edessä, vaan enemmänkin juuri siitä, mistä Paavali puhui. Mitä hyödytti "nöyryys", mitä niin moni julkitoi eleillään ja puheillaan, joskin peitellysti, jos se käytännössä johti turhaan lihalliseen pöyhkeyteen!

Johannes ei voinut eikä halunnut ajatella, että kaikki hänen tuntemansa väärää esiin tuovat julistajat olisivat olleet täysin lihallisia ja vääriä, mutta ei voinut mitään sille ajatukselle, että tämä fanaattinen, sielullinen henki oli saanut valtaa niissäkin, joiden olisi luullut haluavan puhdistautua sellaisesta.

Todellinen Jumalan Sanan julistus ei voi aikaansaada sekaannusta tai erimielisyyttä, vaan kaikki syntyy sen kautta, että julistetaan Jumalan Sanana jotakin sellaista, mikä on tarkoitettu ainoastaan yksilötasolle, jos sinnekään. Hän ei voinut olla ajattelematta kaikkia niitä asioita, mitkä olivat tulleet seurakunnan keskuuteen oppina, vaikka niillä ei voinut olla mitään senkaltaista merkitystä. Alkuseurakunnan aikana todellisessa sielunhädässä ja -janossa olevat ihmiset huusivat julistuksen vaikutuksesta: "Miehet, veljet, mitä MEIDÄN pitää tekemän?" (Apt. 2: 37). Itse kukin oli rikkonut Jumalaa ja Hänen Sanaansa vastaan mitä erilaisimmin tavoin, eikä tuskin ollut kahta henkilöä, jotka olisivat rikkoneet samalla tavalla. Kukin halusi vastauksen omaan pulmaansa, omaan asiaansa.

Mitä sitten on synti, mitä on todellinen rikkomus Jumalaa vastaan, mistä itse kunkin tulee tehdä parannus? Mitä voidaan julistaa Jumalan Sanana ja mitä ei? Miten tulee poistaa kompastuskivet Jumalan kansan edestä, miten välttää uusien sellaisten asettaminen? Perusvastaus kaikkeen on se, mitä Jumalan lähettämä sanansaattaja huudahti uskovaisille Herraa Jeesusta Kristusta osoittaen: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman SYNNIN!" (Joh. 1: 29). Jeesus itse sanoi mitä vakavimmat sanat: "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä" (Joh. 3: 36).

Tässä ajassa synti oli selitetty niin moninaisella tavalla, ettei loppujen lopuksi juuri kukaan uskovainenkaan ollut selvillä siitä, mikä oli syntiä ja mikä ei. Herran Jeesuksen tehtävä oli ottaa pois maailman SYNTI, ei syntejä, vaan SYNTI, JOKA ON EPÄUSKO! Itse asiassa ei voida tehdä minkäänlaista luetteloa synneistä, sillä kenenkään aika ei riittäisi siihen, eikä se ole tarkoituskaan, mutta kuka selittäisi sen niille julistajille, joiden saarna ei ollut juuri mitään muuta kuin syntien luettelemista ja osoittamista? "...sillä kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä!" (Room. 14: 23). Sen tähden Herrammekin saattoi sanoa, että iankaikkinen elämä perustuu uskoon Hänen täyttämäänsä lunastustyöhön. Joka ei halua uskoa, hänen syntinsä pysyy, ja sen kautta Jumalan viha hänen yllänsä, synnin yllä.

Paavali kirjoittaa Roomalaisille uskovaisille: "Pidä sinä itselläsi Jumalan edessä se usko, mikä sinulla on. Onnellinen on se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä hän oikeaksi havaitsee" (Room. 14: 22). Mutta kuka antoi tänä aikana sijaa henkilökohtaiselle vakaumukselle? Kuka salli jonkun olla onnellinen siinä, minkä oli hyväksi nähnyt, Jumalan lahjaksi ja käyttöön tarkoittamaksi? Miksi niin moni julistaja ikään kuin halusi tuoda tuomion tällaisten ihmisten ylle pyrkiessään saattamaan heidät epäileviksi näkemystensä suhteen?

Erikoisen merkille pantavaa oli se, kuinka yksi sen hetken johtavista veljistä jatkuvasti piti esillä kuin tarjotinta, jolla kaikki oli valmiiksi pureskeltua, ikään kuin ei kukaan enää olisi ollut kykenevä itse näkemään Sanan totuuksia ja maailman tilaa. Vuodesta toiseen julistettiin yhä useampi asia synniksi ja poispantavaksi, mutta voivatko kaikki nämä asiat olla syntiä jokaiselle? Eikö Sana sano, että meidän ei tule väitellä mielipiteistä, vaan ennemminkin hoivata heikkouskoisia? Eikö Sana selvästi sano, että toinen voi pitää toisen asian toista parempana, mutta kunkin tulee olla OMASSA MIELESSÄNSÄ TÄYSIN VARMA! (Room. 14). Joka valikoi päiviä tai muita asioita, hän valikoi Herran tähden, eikä toisten ihmisten tähden. Samassa luvussa Paavali toistaa useaan kertaan samat sanat: "Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa?"

Kuinka voi olla mahdollista, että Jumalan Sanaan vedoten nämä julistajat saivat harjoittaa sellaista mielivaltaa seurakunnan keskuudessa, luetellen mikä on syntiä ja mikä ei? Miten nämä veljet saattoivat jatkuvasti asettaa vain lisää loukkauskiviä ja langetuksia toisten eteen, ilman että kukaan olisi todella vaatinut heitä tilille väitteistänsä ja opetuksistansa? Siksikö, että he esiintyivät niin nöyrinä ja vakuuttavina, vedoten näkyihinsä ja kokemuksiinsa? Hurskaat puheet ja saarnatko ovat se mittapuu, miten sananpalvelijoiden palvelustehtävät mitataan?

Näiden asioiden edessä Johannes ei voinut kerta toisensa jälkeen olla avaamatta Raamattuansa Kolossalaiskirjeen 2. luvun kohdalta, missä on vastaus kaikkeen siihen, mikä jokaisessa ajassa kulki niin hurskaan ja jumalallisen kaavun alla: "Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: 'Älä tartu, älä maista, älä koske!' - sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta - ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se TAPAHTUU LIHAN TYYDYTTÄMISEKSI" (2: 20- 23).

Kautta aikojen erilaiset kirkkokunnalliset järjestelmät ja yhteisöt ovat katsoneet voimaksi ja vahvuudeksi sen, kun ihmiset on saatu rajattua tietynlaisten uskontunnustusten ja tunnustuskirjojen kautta vahvojen muurien taakse. Kaikki tämä on tapahtunut "oikean opin ja oikeiden näkemysten säilyttämiseksi." Mutta onko se kaikki todellisuudessa voimaa vaiko heikkoutta?

Aikoinaan Johannes oli lukenut jonkun suuren jumalanmiehen kirjasta, että meillä ei ole oikeutta rajoittaa Jumalan voimaa eikä rakentaa suojamuureja Hänen Sanansa ja lupaustensa ympärille. Tämä ajatus ei jättänyt häntä rauhaan, ja jos koska niin juuri nyt se oli tullut hänelle elävämmäksi kuin milloinkaan aikaisemmin. Mitä muuta oli kaikki hänen näkemänsä kuin suojamuurien rakentamista kaiken sen ympärille, mitä Jumala tässäkin ajassa oli puhunut omillensa? Jälleen kerran olivat ihmiset halunneet antaa oman selityksensä sille, mitä Jumala puhui ja mitä Hän "todella" tarkoitti. Ihminen oli heikko, vajavainen, hyväksyen kaiken tämän tapahtumisen: "...miksi te, ikään kuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä?",

 joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä Jumala on puhunut!

On todella vaikeata selvittää ja esittää ymmärrettävällä tavalla se, kuinka kaikki tällainen hurskaus kaikesta huolimatta on lihan tyydyttämistä ja oman hyvän etsimistä Jumalan ja Hänen seurakuntansa kustannuksella. Mutta oli joitakin tapauksia, mitkä selvästi toivat julki sen, mitä Sana tällä kaikella tarkoittaa.

Jokaiselle todelliselle kristitylle on selvää se, ettei tule syödä verta, sillä Jumalan Sana kieltää sen. Tuskin on edes tarvetta lainata niitä kohtia, jotka siitä puhuvat. Mutta tämänkin asian suhteen voidaan mennä itse valittuun ja nöyristelevään jumalanpalvelukseen inhimillisten selitysten ja laajennusten kautta, kuten teki yksi veljistä. Hänelle selvisi jossakin vaiheessa, että jotkin lihatuotteiden valmistajat hajottivat verta ottaen siitä tiettyjä ainesosasia uusia valmisteita varten, kuten esimerkiksi valkuaista. Nyt hänen väitteensä mukaan tätä valkuaista syötettiin ihmisille joidenkin lihavalmisteiden mukana heidän sitä itse käsittämättä. Niinpä hän valmisti jopa kirjepaperin, jonka yläosana oli erään lihatehtaan vakuutus siitä, ettei heidän tuotteissansa käytetä tätä valkuaista, joten niitä voi turvallisesti syödä uskovainenkin ihminen. Niinpä tästäkin asiasta tuli oppi, ja yksi ja toinen luki vakavana (?) tätä ympäriinsä levitettyä kirjettä ja mietti mitä uskaltaisi ostaa ja mitä ei.

Vaikka Sana selvästi kieltää veren syömisen ja sellaisen lihan nauttimisen, mistä ei ole verta valutettu pois, ei se kuitenkaan kiellä syömästä lihaa. Mutta jokainen lihasta jotakin valmistanut tietää aivan tarkkaan, että vaikka veri onkin valutettu pois, niin paistinpannulla tai uunissa siitä joka kerta valuu muutama pisara verta. Sana ei puhu mitään siitä, että Vanhan Testamentin aikana olisi ollut joitakin puristimia, missä olisi prässätty liha sellaisella tavalla, ettei siihen olisi voinut jäädä verta, vaan Sana sanoo, että lihasta tulee laskea veri maahan, eli heittää se pois. Tämä jos mikä on selvin esimerkki siitä, kuinka toisaalta Jumalan kiroama asia on näin hiuksenhienon matkan päässä täysin sallitusta asiasta. Tuomio on sellaisen lihan syömisen yllä, mistä ei verta ole laskettu pois, mutta kuitenkaan muutama veripisara ei ole missään suhteessa rangaistavaa tai väärää, kun se tapahtuu tällaisella tavalla. Ihminen itse etsii kaikenlaisia lisäoppeja ja näkemyksiä "miellyttääksensä" Jumalaa enemmän.

Ihminen, joka ei usko, tekee syntiä syödessänsä kaurapuuroakin, sillä hän koko elämällänsä kuuluttaa olevansa välinpitämätön Jumalan säädöksiä kohtaan. Joka ei halua uskoa Golgatalla suoritetun lunastustyön täydellisyyteen, haluaa tulla vanhurskaaksi lain tekojen kautta, oman hyvyytensä ja kuuliaisuutensa kautta. "...mutta Israel, joka tavoitteli vanhurskauden lakia, ei ole sitä lakia saavuttanut. Minkätähden? Sentähden, ettei se tapahtunut uskosta, vaan ikäänkuin teoista; sillä he loukkaantuivat loukkauskiveen..." (Room. 9). Eikö juuri sama olekin tapahtunut juuri tässä ajassa, jossa todelliset Jumalan lähettämät miehet saarnasivat Herraa Jeesusta Kristusta, mutta ihmiset halusivat jotakin enemmän kuin vain Sanan, käsittämättä, että joka lain kautta haluaa vanhurskaaksi tulla, on velvollinen täyttämään koko lain!

Monet näistä julistajista, jotka korostivat vääriä asioita, esiintyivät sellaisella viisauden maineella, että useat kuulijat haukkoivat henkeänsä: oliko todella mahdollista, että joku voi julistaa näin palavasti ja hengellisesti? Mutta mitä saavutetaan julistuksella, joka vetoaa ulkonaisten asioiden pitämiseen tai poisjättämiseen?

Yksi näistä julistajista kuulutti suureen ääneen television pahuutta ja kehotti jokaista heittämään sen ulos kodistansa. Samaa oli aikoinaan saarnattu radiosta, mutta miksi ei kukaan saarnannut siitä enää? Siksikö, että tuo aikoinaan Jumalan kiroamaksi julistettu kapine nyt oli päässyt pannasta ja saanut Jumalan hyväksynnän? Johannes ei halunnut suositella kenenkään ostettavaksi sen paremmin televisiota kuin radiotakaan, sillä ei ollut hänen tehtävänsä luetella ihmisille mikä on sallittua ja mikä ei. Kaiken naurettavuuden toi julki nimenomaan se seikka, että nyt radio jo voitiin hyväksyä uskovaiseen kotiin näin monen vuoden jälkeen, mutta televisiota vastaan saarnattiin mitä painokkaimmin. Ja miksikäs ei, uskovaisella tuli toki olla parempaakin tekemistä kuin television katseleminen, mutta television suhteen on täysin samoin kuin kaikkien muidenkin esineiden suhteen. Mitä tahansa esinettä voidaan käyttää oikein ja väärin, hyvään ja pahaan.

Miksi Johannes niin oli tätä julistusta vastaan? Siksi, ettei Sana puhunut siitä mitään, vaikka jotkut julistajat löysivätkin satoja sanankohtia jotka heidän mielestänsä nimenomaan puhuivat televisiosta. Mutta eikö monista muistakin asioista ja esineistä? Miksi kaikista niistä ei saarnattu? Miksi ei annettu vielä enemmän aiheita fanaattisille veljille ja sisarille sanoa vierailemissansa kodeissa: "Sinulla on televisio kotonasi, minä en halua olla missään tekemisissä sinun kanssasi enkä jalallanikaan astu tähän taloon!" Miksi ei heitä opetettu sanomaan myöskin: "Sinulla on puhelin kotonasi, puhelin on saanut niin paljon pahaa aikaan, minä en ikinä enää tule sinun luoksesi!" "Sinulla on sitä ja sitä kotonasi, en enää milloinkaan tule sinun luoksesi!"

Eikö juuri tässä kohden päde se, mitä Paavali niin vakavasti kirjoittaa galatalaisille: "Ja minä todistan jokaiselle ihmiselle, joka ympärileikkauttaa itsensä, että hän on VELVOLLINEN TÄYTTÄMÄÄN KAIKEN LAIN. Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi, te olette langenneet pois armosta!" (Gal. 5: 3- 4).

Jos televisio on siinä määrin syntiä, että siitä voidaan saarnata jatkuvasti, niin eikö tämän sanankohdan niin kuin monen muunkin perusteella tule mennä asiassa pohjaan asti, eli mainita kaikki muukin, mikä on syntiä? Jos synti perustuu siihen, että esinettä voidaan käyttää väärin, niin mikä esine jäisi tämän kaiken ulkopuolelle? Eikö laki vaadi samaa jokaisen esineen kohdalla? Eikö laki velvoita täyttämään sen kaikissa kohdissa, jos sille tielle kerran on lähdetty?

Kun tällaiset saarnaajat saarnaavat puhdistautumisesta ja maailmasta erottautumisesta, vanhurskaudesta, ei riitä vain tiettyjen esineiden mainitseminen, vaan myös mainitaan hyvinkin paljon siitä, kuka mitäkin on tuottanut ja valmistanut. Jos joku säveltäjä on ollut vapaamuurari tai vastaavaa, julistetaan kaikki vastaava musiikki saastaisista hengistä lähtöisin olevaksi. Mutta jos tehdään oikeutta kaikille tasapuolisesti, arvostellen kaikki saman mittapuun mukaan, niin miten on itse saarnaajan kohdalla kaikesta "vanhurskaudesta" huolimatta?

Käsittääkö saarnaaja, että hän lukee ja saarnaa Raamatusta, jonka  ovat painaneet hänen mukaansa antikristilliset ihmiset, maalliseen kirkkoon kuuluvat? Käsittääkö hän sitä, että kynän, jolla hän kirjoittaa, on ehkä valmistanut joku Buddhan kuvan edessä polvistuva pakanauskovainen, joka pyytää jumalaansa siunaamaan kättensä työt? Entä saippua, jolla hän pesee kätensä, shampoo, jolla hän pesee hiuksensa? Ne on saattanut valmistaa joku epäjumalanpalvelija aineista, jotka on valmistanut rahansa jonkun vieraan uskonnon levittämiseen käyttävä firma. Entä pusero, joka hänellä on päällänsä, paita sen alla, housut, sukat? Entistä enemmän on tässä ajassa mahdollista, että koko hänen vaatetuksensa on kotoisin maista, missä sen on valmistanut epäjumalantemppelissä maahan asti kumartuva työntekijä.

Sama saarnaaja ajaa autolla, joka on ehkä valmistettu Japanissa, ja jota tekemässä on ollut pakanauskovainen, joka iltaisin makaa porttojen kanssa hotellissa ja matkallansa pysähtyy harjoittamaan hartautta kaupan nurkassa olevan alttarin edessä. Samanlaiset autot, jolla hän ajaa, tappavat tänä päivänä enemmän ihmisiä kuin sota ja rikolliset. Samanlaisella autolla ihmiset harjoittavat kaikenlaista vääryyttä, haureutta, ryöstöjä, ajavat paikkoihin minne ihmisen ei milloinkaan tulisi mennä. Ehkä saarnaaja ajaa käytetyllä autolla, jonka kanssa jumalaton ja syntinen ihminen on ajanut vieraiden naisten luokse ollen uskoton omalle vaimollensa, ajanut liikematkoillansa pettäen ihmisiä ja vieden näiltä mahdollisesti viimeiset rahat.

Saarnaaja asuu talossa, jonka ovat rakentaneet jumalattomat ihmiset, kiroillen, vannoen paholaisen nimeen. Hän nukkuu sängyssä, jonka ehkä ovat valmistaneet mormonit tai vastaavat epäraamatulliset ihmiset, hän nukkuu peiton alla, juuri samanlaisen peiton, jonka alla lukemattomat ihmiset makaavat haureudessa vieraan ihmisen kanssa. Hänen allansa likaantuvat lakanat aivan samoin kuin samanaikaisesti saman valmistajan tekemien lakanoiden päällä makaavat naiset ilotaloissa. Hän keittää kahvinsa samanlaisella keittimellä kuin jumalattomatkin, kuuntelee uutiset radiostansa (!), mistä voi kuulla kaikenlaista maailman pahuutta. Hän kuuntelee radiota, sillä se on päässyt pannasta, soittaa hengellistä musiikkia soittimella, jolla koko maailma soittaa iskelmiä ja "saatanasta kotoisin olevaa musiikkia". Hän ei ehkä sulje radiota heti uutisten jälkeen, ja kuuntelee "hetken" maailmallista musiikkia, mutta veljien ja sisarten luona paheksuen puistelee päätänsä saman tapahtuessa siellä!

Saarnaaja kulkee samoilla kaduilla jumalattomien ja kadotukseen matkalla olevien kanssa, syö ruokaansa samalla tuolilla istuen, saman pöydän ääressä, missä hetki sitten istui kiroileva asentaja, joka koko yön oli ryypännyt ja rähinöinyt. Niin, tämä asentaja oli juonut olutta juuri samalla paikalla, tuskin oli hänen hajunsa ehtinyt haihtua paikalta. Nyt siinä istuu saarnaaja, kiittää ruuasta, jonka on valmistanut juuri eronnut punahuulinen nainen. Hän syö lihaa, jonka on kasvattanut jumalaton mies, pureskelee vihanneksia, jotka on viljellyt värillinen, luontoa palvova pakanauskovainen. Hän ei lue aikakauslehtiä, ei lue mitään paholaisen aikaansaamaa, mutta kuuntelee jumalattomien valmistamia uutisia, lukee Jumalasta piittaamattomien ihmisten kertomuksia siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Hän on erottautunut, puhdistautunut maailmasta, haluten täysin olla siitä erossa, opettaen sitä kanssaihmisillensäkin. Hän haluaa miellyttää Herraansa kieltäytymällä asioista, mitkä ovat jumalattomuuden valmistamia.

"Kuule Johannes", sanoi yksi kylän hurskaista uskovaisista, "on todella suuri ero television ja kaiken muun välillä. Televisio on saatanan välikappale, jonka avulla se turmelee ihmisen ja saa tämän valtaansa. Television kautta välitetään signaaleja, ja ei tarvita kuin muutama sekunti television katselua, kun ihminen jo on saanut sellaisen vaikutuksen, mistä ei pääse eroon. Saatana on sekoittanut salaisia koodeja ohjelmiin, niin että ihminen ei käsitäkään kun on jo vihollisen vallassa. Televisio on aivan selvästi pedon kuva!" Johannes ei jälleen kerran tiennyt mitä sanoa. Hän ei ollut koskaan saarnannut television puolesta eikä sitä vastaankaan, sillä hän oli kyllästynyt siihen, kuinka tällaiset asiat aikaansaivat hajaannusta ja pahaa mieltä uskovaisten keskuudessa. Miksi ei näitä asioita voitu jättää itse kunkin itsensä ratkaistaviksi, niin että jokainen olisi saanut aikaa itse päättää mitä tekee minkäkin asian suhteen? Mitä hyödytti se, jos kuljettiin kodista kotiin vain todetaksensa, ettei enää koskaan voinut mennä sinne ja sinne, kun siellä oli sitä ja sitä?

"Kuulepas veljeni Fanaattinen", sanoi Johannes, "sinulla ei ole televisiota ja se on hyvä. Sinulla on kuitenkin radio, jota kuuntelet vaimosi kanssa tuntikausia päivässä. Sinulla on levysoitin, jolla poikasi ja tyttäresi soittavat omia levyjänsä, sinulla on nauhuri melkein jokaisessa huoneessasi, ja lapsesi soittavat iskelmiä ja heviä päivittäin. Sinä ajat autolla, vaikka tuhannet ihmiset vuosittain kuolevat auton tappamina, ja auto on vaikka minkälaisen synnin välikappaleena. Etkö sinä ole ristiriidassa näiden asioiden kanssa?" Veli Fanaattinen suorastaan riemastui, sillä hän oli ajatellut kaiken valmiiksi: "Kuule Johannes, minä olen pyhittänyt kaikki nämä esineet Herran käyttöön, ja niinpä ne eivät voi olla pahasta!"

Tässäpä juuri oli se, mitä Johannes oli odottanutkin. Näin voitiin sanoa kaikesta siitä, mitä itsellä oli, mutta toisen kohdalla ei voitukaan enää ajatella samoin, ja tähän perustui kaiken vääryys ja petollisuus. Asiat, joita itselle sallittiin aivan oikeutetusti ja ymmärrettävällä tavalla, eivät olleetkaan sallittuja toiselle, vaan näistä asioista tuli erottavia tekijöitä veljien ja sisarten välillä. Veli Fanaattinen oli pyhittänyt laitteensa (miten oli sitten kaiken sen maallisen musiikin suhteen mitä hänen lapsensa soittivat ja mitä aina uutisten välillä tuli?), mutta eikö hänen veljensä voinut tehdä täysin saman jopa television suhteen? Tässä ajassa ei tarvinnut etsiä kaikkea saastaisuutta ja pahaa televisiosta; riitti kun meni kadulle ja kulki avoimin silmin. Jos joku halusi katsella televisiosta luontofilmejä ja uutisia (mitä juuri kukaan fanaattinen ei halunnut uskoa), niin eikö se ollut itse kunkin oma asia?

Yksi näistä kaikesta kieltäytyjistä taisteli kaikkinensa televisiota vastaan, mutta oli todellinen esikuva siitä, millainen jokainen Johanneksen kohtaama fanaattinen tai sielullinen uskovainen oli, poikkeuksetta. Kieltäydyttiin televisiosta, kieltäydyttiin aikakauslehdistä, kieltäydyttiin jopa radiosta ja sanomalehdistäkin, mutta sitten kuitenkin käytännön elämässä oltiin kylmiä ja torjuvia, rakkaudettomia niin toisia uskovaisia ja muitakin kohtaan. Oltiin niin hurskaita ja hyviä, ettei sitä voinut edes käsittää. Kuitenkin sitten tämä hurskas mies, vaimonsa jättänyt, ei ajatellut mitään muuta kuin seurakunnassa tapaamiansa naisihmisiä, julkituoden asioita, joita Johannes ei milloinkaan olisi tohtinut muistiin merkitä. Jos näissä ihmisissä oli sama henki kuin katolisen kirkon papeissa, niin ei ollut mikään ihme, että samankaltaiset väärät henget ja ajatukset, jopa tekoihin asti, vallitsivat näiden hurskaiden keskuudessa. Siitä, mistä muille saarnattiin ja mitä pidettiin sopimattomana, siitä oltiin itse osallisia, joskin salassa.

Ei ollut siis mikään ihme, että Johannes oli saanut kylliksensä tästä kaikesta, sillä hän ei ollut lainkaan niin tyhmä kuin monet kuvittelivat. Hän näki aivan selvästi, kuinka kaikki tämä ulkonaisiin asioihin pitäytyminen oli mitä suurin ja petollisin verho kaikelle henkiselle ja hengelliselle vääryydelle. Ihmisiä sidottiin asioihin, joita nämä eivät milloinkaan olleet kykeneviä toteuttamaan. Paljon parempi olisi ollut olla väärä jossakin maallisessa asiassa ja siitä huolimatta oikea hengeltä. Mutta nyt koko Jumalan Sanan lävitse kulkeva punainen lanka oli katkaistu, jätetty ottamatta huomioon.

"Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen... Te olette kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan PALVELKAA TOISIANNE RAKKAUDESSA. Sillä KAIKKI LAKI on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: 'RAKASTA LÄHIMMÄISTÄSI NIINKUIN ITSEÄSI" (Gal. 5: 13- 14). Koska tämä sanankohta muiden vastaavien ohella on hylätty, on lopputuloksena se, minkä jokainen saattoi havaita: "Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen toistanne perin hävitä" (Gal. 5: 15).

Markku Vuori