Vanhus lasipurkissa osa 3

Saako vanhuksen ajaa alas?

Olemme tekemisissä asiakokonaisuuden kanssa, jota ei minkään yhteiskunnan eikä yksilön tulisi hyväksyä. Varma ja tutkittu tieto ei riitä vakuuttamaan meitä siitä, että tällaisessa tilanteessa voisimme hyväksyä sanoin lausumattoman tuomion, että nyt vanhus on ylittänyt jonkin sellaisen rajan, jonka jälkeen hänen ihmisyytensä ei enää riittävässä määrin vaadi huolehtimaan hänestä toisenlaisella tavalla. Eutanasiasta käydään entistä suurempaa keskustelua, mutta olemmeko nyt tuoneet tälle alueelle uutta termistöä, kun puhumme vanhuksen alasajamisesta? Jos vertaamme tätä käsitettämme nykyisin tunnettuihin lakon tai muusta syystä pysäytettyihin teollisuuslaitoksiin tai yrityksiin, merkitsee se käynnissä pitämisen merkityksen kadottamista. Mitä ei syystä tai toisesta haluta pitää yllä, se lopetetaan tiettyjen toimenpiteiden avulla. Kun jokin tuotantolaitos ajetaan alas, lopetetaan ensimmäiseksi raaka-aineen syöttäminen koneisiin, sitten mahdollisesti suoritetaan jonkinlainen pesu ja lopuksi käyttövoiman syöttäminen lopetetaan napin tai jonkin kahvan alas painamisella.

Kun ei syötetä raaka-ainetta eikä käyttövoimaa, ei koneen pyörimisellä ole enää merkitystä, ja siksi virta katkaistaan.

Miten vanhus ajetaan alas? Olemme jo kai tarpeeksi tuoneet esiin siihen liittyviä asioita. Ihmistä ei ajeta alas lopettamalla ruokailu ja antamalla piikki takapuoleen. Ihminen voidaan ajaa alas melko huomaamattomasti, sen todistaa nykyinen käytäntö, vaikka sitä ei olekaan riittävässä määrin pantu merkille. Ihminen on todellisuudessa niin suuressa määrin henkinen olento, että hänen koko koneistonsa, niin mielen kuin kehonkin, voi ajaa alas olosuhteissa, missä hänen henkisyydelleen välttämättömät tekijät poistetaan, ei toki kerta rysäyksellä, vaan vähitellen. Jos ihminen alkaa tuntea itsensä riittävässä määrin tarpeettomaksi ja taakaksi läheisilleen ja yhteiskunnalle, yhtyy hän tähän alasajon prosessiin alkamalla itsekin ajaa itseään alas.

 Kuinka usein onkaan Matilda kysynyt minulta, miksi tulin sairaalaan häntä katsomaan! Kuinka usein hän onkaan, erehtyessäni nojaamaan pääni pöytää vasten lepäävään käteeni, kysynyt olenko murheellinen. Tämä kysymys ei varmaankaan koske juuri muuta kuin sitä, mitä seuraava kysymys usein koskee: ”Oletko kauhean pettynyt, kun joudut käymään katsomassa minua niin usein? Eihän sinun tarvitse niin usein käydä.”

Tiedän jokaisen käyntini ilahduttavan häntä tavattomasti. Mutta näen selvästi, että hän olisi valmis ajamaan itsensä alas jo ensimmäisistä kyllästymiseni merkeistä. Hän haluaisi säästää minut pitkiltä ajomatkoilta ja yöpymisiltä kotikuntani ulkopuolella.

Tietyssä määrin Matilda on jo ajanut itseänsä alas siinä suhteessa, mitä merkitsee sairaalan vuoteessa makaaminen, vieraiden ja pelottavaltakin tuntuvien ihmisten keskellä. Viereisten vuoteiden potilaat ovat vaihtuneet jo moneen kertaan, ja juuri nyt makaa keskellä hänen huonettaan ylimääräinen, hiukan ongelmia tuottava potilas. Sairaala on ylikuormitettu, ja kuulen hyvinkin useita kertomuksia siitä, kuinka omaishoitaja on niin väsynyt, että on pakotettu tuomaan hoidettavansa sairaalaan. Seuraava pakko on saada lääkäri vakuuttumaan siitä, että hoitaja on tosissaan eikä vie hoidettavaansa takaisin kotiin. Hän tarvitsee muutaman päivän levon, eikä lääkärille jää muuta mahdollisuutta kuin huokaisten ottaa potilas ylikuormitettuun sairaalaan, ilman sarvia ja hampaita henkisesti epäsuotuisiin ja kohtuuttomiin olosuhteisiin!

Uusi näkökulma tarpeen

Tätä asiaa on tähän asti tarkasteltu vain ulkopuolisten ja hoitohenkilökunnan näkökulmasta. Uskon että on tullut aika katsella kokonaisuutta ihmisyyden ja meille annettujen lupausten pohjalta – lakienkin pohjalta. Näissä olosuhteissa hoito ei voi olla sitä mitä sen tulisi olla, ei edes kehollisesti, saati sitten henkisyyden kannalta! Kuulun siihen koulukuntaan, joka uskoo suuren tai jopa suurimman osan kehollisista sairauksistamme johtuvan henkisistä tekijöistä. Hienoa käyttää tällaista ilmaisua, maallikkona!

Olen oikeastaan lakannut ”ajamasta itseäni alas” ajatuksella maallikkona olemisestani. Rohkenen tässä tilanteessa, kaikkien vuosikymmenten kokemusten jälkeen väittää, ettei omaksumaani tietämystä esittämistäni asioista voi oppia missään yhteiskunnallisessa opinahjossa, ei edes yliopistossa. Olosuhteet ja jumalallinen tarkoituskin veivät minut omasta tahdostani riippumatta teille joita en itse missään tapauksessa olisi valinnut, jos olisin tiennyt mitä tuleva on. Minut pakotettiin omaksumaan valtava määrä sellaista viisautta ja tietoa, minkä voi oppia ainoastaan kokemuksen ja elämän koulussa. Ymmärrän niitä lukemattomia autettaviani, jotka ovat selvästi tuoneet esiin sen, että he mieluummin puhuvat maallikon kuin ammattilaisen kanssa.

En taida tuntea ainoatakaan henkisen väkivallan uhria, joka ei jossain vaiheessa olisi painokkaasti todennut: Minua voi ymmärtää ja auttaa vain sellainen ihminen, joka on kaiken itse kokenut!

En ole vielä kokenut vanhuutta enkä sekavuutta. Niistä en voisi enää koettuani kirjoittaa, ja siksi on kai minulla annettu kyky samaistua niiden ihmisten kanssa, joista minun tulee kertoa. Järkevä ihminen oppii suuren määrän asioita epäonnistumisista ja toisten ihmisten elämää seuraamalla. Oikeastaan ihminen, joka oppii kaiken elämässään kantapään kautta, ei olekaan oikein viisas. On tyhmää lyödä päätään seinään verille asti, sekavuuteen asti, jos on muitakin oppimisen keinoja!

Siksi on Matildamme aivan tavallisena ihmisenä erinomainen opettaja. Loppujen lopuksi eniten maailmaa muuttaneet ihmiset eivät olleet sen kummallisempia normaalielämässään. Heillä oli vain erikoislahjakkuuksia tai kykyjä, joiden kehittäminen vei heiltä suuren osan heidän elämäänsä. Siinä kohden missä me heitä ihailemme ja ehkä kadehdimmekin, oli heillä suuri merkityksensä, mutta on kuitenkin suuria elämän alueita, missä he jäivät paitsi monia sellaisia asioita, joista me saamme nauttia. Ihailtavan taidon saavuttamiseksi joudutaan uhraamaan käsittämättömiä määriä aikaa ja ihmissuhteitakin, koska olemme rajallisia olentoja.

En katso miksikään kerskaamisen aiheeksi jos sanon, etten tunne kateutta ketään ihmistä kohtaan. Mistä olisin kateellinen? Kenelle? Ehkä voisin olla kateellinen, tai olenkin hieman, jokaiselle miehelle, jolla on hyvä, mahdollisesti kauniskin vaimo. Nykyisessä ajassa tämäkin kateus on perusteeton, tuntien ihmismieltä. Minulla ei olisi hetkenkään mielenrauhaa, kun lukemattomat urokset hirnuisivat kauniin vaimoni perään! Mutta mitä tulee hyvään ja rakastavaan ja… tyhmää luetella tällaisia asioita! Totuuden nimessä en vielä taida tuntea yhtään onnellista avioliittoa, saati sitten hyvää vaimoa. Elämänhalun jatkamiseksi haluan kuitenkin uskoa niitä olevan, tietoisuuteni ulkopuolella. Haaveilla kannattaa, lohia kannattaa pyytää, vaikkei saisikaan!

Ei vaan ihan oikeasti, hyvään ja parempaan kannattaa aina uskoa olosuhteista riippumatta. Mikä muu olisi Matildaa ylläpitänyt kaikkina menneinä vuosina? Kuinka usein hän onkaan sairaalan käytävällä tai aulassa kysynyt minulta, onko kaikki hyvin. Kuinka usein hän onkaan kysynyt, onko kaikki mennyt sellaisella tavalla että olen tyytyväinen elämääni. Joka kerta olen vakuuttanut kaiken olevan hyvin. Kaikki ei ehkä eikä varmastikaan ole siten kuin haluaisin, mutta järkevästi ajatellen minulla on kaikki todella hyvin.

Miksi keskustelemme käytävällä tai aulassa? Tässä on yksi suurista epäkohdista sairaalaelämässä. Matilda kuulee melko huonosti, ja tuntuu surkealta ja väärältä suureen ääneen toistaa hänelle samaa asiaa, kun muut huoneessa olevat nukkuvat päiväuntaan.

Harva tuolla osastolla on niin onnellinen, että joku omainen vierailee päivittäin. Näillä onnellisilla on aivan erilainen pilke silmäkulmassa vaihtaessani muutaman sanan heidän kanssaan. Itselläni on edessä se tosiasia, etten läheskään niin paljon voi vierailla Matildan luona, kun joudun luovuttamaan hänen asuntonsa pois parin päivän päästä. Minulla ei ole sitten enää yöpaikkaa, ja joudun kai käymään vain päiväseltään, ajaen parisataa kilometriä samana päivänä.

Niin, olosuhteisiin nähden Matilda vastaa sitä mitä hänelle näissä ympyröissä tarjotaan, joten hän käy henkistä kamppailuaan siinä missä meistä jokainen. Itse ajautuisin kai sisäisen kauhuni johdosta aivan samanlaiseksi kuin hänkin. Koska en itselleni mistään hinnasta soisi samanlaista tilannetta, yritän vaikuttaa asioihin. Matildan osalta kaikki vaikuttamiseni taitaa tulla liian myöhään, mutta kirjoitankin nyt kaikista tuntemistani tai tuntemattomista Matildoista, joita suomalaiset sairaalat pullistelevat viranomaisten kiusaantumiseen asti. Että asia on päästetty näin pitkälle saa suhtautumaan melko varautuneesti presidenttimme uudenvuoden puheeseen, missä hän vakuutti vanhustemme olevan meille tärkeitä.

Tässä kohden välähtää erinomainen ajatus mieleeni. Eikö juuri Matilda sanonut minulle pari päivää sitten, että hän on täällä kuin lasipurkissa! Taidan nyt osata tulkita presidentin sanat oikealla tavalla! Hän kai tarkoitti, että vanhuksemme ovat meille niin tärkeitä, että me säilömme heidät sairaalan desinfioivassa ilmapiirissä henkiseen lasipurkkiin, missä he sitten muhivat siihen asti kun elintoiminnot lakkaavat! Heidät säilötään pilaantumaan! Olenko tulkinnut oikein? Eivätkö kaikki tekijät viittaakin siihen, että tulkintani on melko totuudenmukainen? En vain kerta kaikkiaan löydä minkäänlaista järkevää asiayhteyttä tällaisen toiminnan laillistamiseksi ja oikeuttamiseksi! Ei sen paremmin pyhä kirja kuin eivät lakimmekaan tunne käsitettä ihmisten säilömisestä! Täytyy varmaan nyt pyytää asiantuntijalausuntoa joltakin viisaammalta, mahdollisesti Matildan paikkakunnan sosiaaliviranomaisilta, kunnallisilta päättäjiltä… vaiko kaupunginjohtajalta?

Matilda-

vanhus lasipurkissa 2

Matilda on siis minulle hyvin läheinen henkilö, jonka olen tuntenut vuosikymmenien ajan. Loppukesästä 2005 hänet löydettiin asuntonsa lattialta melko surkeassa kunnossa. Hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan, ja vaikka hän ei enää tarvitse sairaalahoitoa, makaa hän siitä huolimatta pitkäaikaisosastolla. Hänelle ei ole muuta sijaa kotikaupungissaan, jossa hän on elänyt ja työskennellyt yli yhdeksänkymmenen vuoden ajan. Häntä ei katsota arvolliseksi saamaan inhimillistä kohtelua, sillä kaupungin vaikuttajat ovat päättäneet, ettei vanhustenhoitopaikkoja rakenneta riittävästi.

Kerron sinulle Matildasta, ei vain yhtenä itselleni rakkaana henkilönä, vaan hän edustakoon kaikkia kaltaisiaan tässä armaassa kotimaassamme, joka monessa suhteessa on alkanut tuntua entistä vieraammalta, enemmän mustikalta kuin mansikalta. Itsekäs ajattelu ja kykenemättömyys nähdä nurkan taakse ovat johtaneet siihen, että yhä useampi vanhus kuihtuu ennenaikaisesti pelkästä mielipahasta.

Eräällä vierailullani Matildan luona totesi hän jotakin, mikä jäi soimaan mielessäni. ”Onko kaikki ihan siten kuin pitäisi olla? Minä olen täällä sairaalassa kuin lasipurkissa!” Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina en vielä osannut sijoittaa tuota hyvin kaihomielisesti lausuttua toteamusta oikeisiin yhteyksiin. Tänään tietyt palaset loksahtivat paikalleen, ja koin oikeastaan eräänlaisen järkytyksen.

Matilda on siinä määrin dementoitunut ja sekava, ettei hän osaa nähdä kaikkea siten kuin terve ihminen. Hän ei pohjaan asti käsitä olevansa kykenemätön elämään yksin, mutta ymmärtää kuitenkin entisenlaisen elämän olevan ohitse. Kuinka usein hän onkaan kysynyt minulta: ”Menikö tämä kaikki nyt aivan oikealla tavalla? Oletko sinä tyytyväinen tähän ratkaisuun?” Minusta tuntuu jotenkin pahalta tämä kysymys, koska siihen omalla tavallaan sisältyy tarkoitukseton syytös: ”Oletko nyt aivan varma että teit oikein, kun hommasit minut tänne?” Minulla ei tietenkään ole mitään tekemistä hänen sairaalaan joutumisensa kanssa, eikä minun mielipiteeni paina tässä asiassa. Matilda kuuluu hoidon piiriin, mutta ei todellakaan sairaalan osastolle!

Olen sanonut sen usein ja sanon tänä päivänä vieläkin painokkaammin: ”Vanhainkotiin kuuluvan vanhuksen sijoittaminen kuukausiksi tai vuosiksi sairaalan pitkäaikaisosastolle on mitä törkeintä henkistä väkivaltaa.” Sosiaalitoimen ja kaupungin päättäjiltä odotetaan itsestään selvästi asioiden tuntemista ja ammattitaitoa. Jos nyt kuitenkin paikkakunnalta puuttuu kolmestakymmenestäviidestä sataan vanhainhoitopaikkaa, voidaan ilkeilemättä todeta, että päättäjät tarkoituksellisesti ajavat alas vanhuksia. Jos sosiaalitoimi sanoo, ettei ole huomannut asiaa, osoittaa se törkeätä välinpitämättömyyttä ja kykenemättömyyttä uskotun viran hoitamisessa.

”Minä olen täällä kuin lasipurkissa!”

Itse sitä tiedostamatta vanhuksemme lausui syvällisen totuuden siinä määrin, että se pääsee kirjani kansilehdellekin. Matildan makaaminen sairaalan osastolla todistaa paikkakunnan välinpitämättömyydestä niin äänekkäällä tavalla, että voi vain ihmetyttää miksi suurempi määrä ihmisiä ei ole jo älähtänyt asian johdosta. En ole kuullut tai lukenut yhdenkään mielenterveyden ammattilaisen kannanottoa vanhusten henkiseen puoleen! Kun vanhukselle ei suoda jo lainkin vaatimaa asiallista hoitopaikkaa, vanhuksemme nyt aivan käytännössä säilötään kuin lasipurkkiin sairaalaosastolle. Säästäminen on kai otsikkona kaiken yllä, mutta todellisuudessa tämä on törkeän kallista säästämistä, koska se perustuu kykenemättömyyteen ennakoida tulevia tilanteita. Vanhusten määrä on koko ajan lisääntymässä, eivätkä nämä vanhukset todellakaan ole kuin jostakin ulkoavaruudesta tai vierailta mailta saapuva uhka, vaan meidän vanhuksemme olemme me itse.

Matildan paikkakunta mainostaa itseään luonnonkauniina siltojen kaupunkina, jonne jokainen on tervetullut asumaan. Nykytilanteessa tekisi mieli laittaa lehteen ilmoitus: ”Älä missään tapauksessa muuta tähän kaupunkiin, jos et ole hyvin varakas. Jos sairastut pitempiaikaisesti, merkitsee se suurimmalla todennäköisyydellä henkistä romahtamistasi, sillä sairaala on niin tupaten täynnä, että joudut makaamaan osastolla tai vuoteessa, missä sinua ympäröivät kaikki ne vanhukset ja huonokuntoiset ihmiset, jotka eivät ole päässeet vanhainkotiin. Nämä vanhukset ovat alasajolinjalla, ja tavattoman miellyttävästä hoitohenkilökunnasta huolimatta heidän henkinen tilansa heikkenee jatkuvasti. Älä muuta siltojen kaupunkiin, sillä täällä sairastuminen on kohtalokasta, ja vanhuksena sinulle ei ole arvoistasi paikkaa!”

Hitsaajan lasit ja pitkät pihdit

Tänään Matilda oli harvinaisen hiljainen ja totinen. Vaihdoimme vain muutaman sanan keskenämme, ja koin itselleni onneksi sen, että istuimme aulassa niin että televisio oli näkökentässäni. Matildaa piti moneen kertaan kehottaa alkaa syömään iltaruokansa. Vanhuksen käsi liikutti lusikkaa todella väsyneesti ja ruokailu kesti melko pitkään. En ole suorittanut psykologin tutkintoa, mutta se tuskin olisikaan tarpeen tarkkaillessani vanhustani. Viime vuosien keskustelut ahdistettujen ihmisten kanssa ovat osoittaneet, että usein korkea koulutus on vain kuin hitsaajan lasit ammattiauttajan silmillä. Mitä enemmän koulutusta, sitä vaikeampi näyttää auttajan olevan lähestyä kohtaamaansa ongelmaa siltä tasolta missä ongelma on. Suurin osa ihmisten ongelmista on ruohonjuuritasolla, tavallisen ihmisen tasolla, sillä mehän olemme kaikki ihmisiä. Ihmissuhdeongelmien johdosta syntyneissä kriiseissä ei ratkaisevassa asemassa ole jokin yhteiskunnallinen koulutus, vaan pätevimpiä auttajia ovat aivan maalaisjärjen omaavat, kokemuksen kautta sivistyneet ihmiset.

Viime kesänä minulle soitti hyvin ystävällismielinen psykiatri nähtyään lehti-ilmoituksemme. Hänen kanssaan saattoi puhua kuin ihminen ihmiselle. Esitin hänelle mieltäni vaivaavan kysymyksen koskien ammattilaisten haluttomuutta ottaa kantaa narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Miksi ei kukaan tunnettu psykiatri ole tullut kanssamme rintamaan tämän niin suurta ja laajaa ahdistusta tuottavan ongelman lievittämiseksi? Kuulin puhelimesta hyväntahtoisen hymähdyksen ja selityksen: ”Psykiatrit katsovat tehtäväkseen mielisairauden määrittämisen!”

En oikeastaan kaivannut sen laajempaa selontekoa. Olen itse välttänyt liiallista määrittämistä, koska ongelma-alueemme on niin monimutkainen ja laaja. Kun nyt tulee kysymykseen vanhusten huono kohtelu ja ilmeinen henkiseksi väkivallaksi luokiteltava suhtautuminen heidän oikeuksiinsa ihmisinä, ei kenenkään maallikkoauttajan tulisi enää kokea huonoa itsetuntoa. Nämä seikat voi nähdä aivan terveellä maalaisjärjellä, mutta todellisuuden kohtaaminen on hyvin paralleelinen narsistiseen persoonallisuushäiriöön liittyvien asioiden kanssa. Kumpikin sisältää niin uskomattomia tekijöitä, ettei niitä helposti pidä totena.

Mieltämme on aina järkyttänyt se seikka, että narsistinen henkilö sisällyttää kiusaamispiirissään oleviin ihmisiin kohdistuvaan väkivaltaan sellaisia asioita, mitkä saavat hänet joskus jopa toteamaan: ”Kerropas vain jollekin ihmiselle näistä asioista, niin näet ketä pidetään hulluna. Sinä olet jo muutenkin huonoissa kirjoissa tuttavieni piirissä, niin että katso tarkkaan kenelle menet mitään kertomaan!”

Jossakin mielessä sama pätee vanhusten hoitoon lähes koko maassa. Näennäisesti kaikki on hyvin eikä mitään räikeitä epäkohtia ole kerrottavaksi, vaikka todellisuudessa todella monet vanhukset voivat henkisesti äärettömän huonosti, ovat selvällä alasajolinjalla. Niin Matildalla kuin muillakin kaltaisillaan on katto pään päällä, lämpöä riittävästi ja ruoka viisikin kertaa päivässä. Mutta miksi vanhuksemme laitostuvat niin nopeasti? Kuinka moni ylipäätään tietää mitä laitostuminen tarkoittaa? Ei kai kovinkaan moni, päätellen siitä, että tämä epäkohta on lisääntymässä katastrofaalisesti, ilman että äänekkäitä protesteja kuuluisi. Vanhukset eivät todellakaan itse protestoi, tämä tehtävä kuuluu omaisille ja vielä terveille ihmisille, joiden tulisi nyt jo ajoissa olla huolissaan omista hoitopaikoistaan.

Tietyt käsitteet on totuttu ohittamaan hyvin sujuvasti ja asiantuntevalla pään nyökkäyksellä, antaen kuva suuresta tietävyydestä. Arvostamme jokaista vanhusta ja sairasta ihmistä, olemmehan nytkin heidän asiallaan. Mutta antaaksemme oikeanlainen ymmärrys käsitteelle laitostuminen, on parasta käyttää sellaista selkokieltä, että kuulijamme ja lukijamme säpsähtää hereille ja alkaa ajatella. Laitostuminen ei tarkoita laitokseen tottumista tai siihen kiintymistä. Laitostuminen ei tarkoita valkoisiin seiniin tottumista ja tietynlaiseen ruokaan tyytymistä. Se ei myöskään tarkoita rutiininomaiseen elämään tottumista, vaikka on sitäkin. Lyhyesti tarkoittaa laitostuminen nykykielellä sitä, että sinusta entistä lyhyemmässä ajassa tulee vihannes. Sinulla ei ole muuta mahdollisuutta niissä olosuhteissa mihin sinut on saatettu ja suorastaan pakotettu!

Minulle rakas Matilda on tämän prosessin alla, tulevaisuudessa, jos elinpäiviä vielä riittää, entistäkin voimakkaammin, sillä vierailumahdollisuuteni vähenevät huomattavasti työni johdosta. Saan asiasta jonkinasteisia omantunnon puistatuksia, koska olen tietoinen vierailujen suuresta merkityksestä. Mutta minullakin on oma elämäni ja vastuuni monista ihmisistä. Työkenttämme kattaa koko maan, ja olisi väärin jos asettaisin jonkun läheisen ihmisen hoivaamisen esteeksi jopa tuhansien elämään vaikuttavan toiminnan etenemiselle.

jatkuu...