SILLÄ RAUHAAN ON JUMALA TEIDÄT KUTSUNUT
--- Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa
kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Mikä on velvollisuus? Pakko, vaiko
elämän kululle välttämätön kannustin yhteisen elämän sujumiseksi? ---
Ihmiselämä
tämän maan päällä on aina vaikeaa, elämme sitten missä tahansa. Tämä maa on
synnin kirouksen alle saattama maa, jossa jokainen normaali ihminen joutuu
ponnistelemaan saavuttaakseen edes jonkinlaisen elämänlaadun. Yksin ei monen
ole hyvä olla, ja siksi ihmiset lyöttäytyvät yhteen. Onhan se tämän maan tapa;
perustaa perhe. Sanoohan jo saarnaaja: "Kahden
on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka. Jos he
lankeavat, niin toinen nostaa ylös toverinsa; mutta voi yksinäistä, jos hän
lankeaa! Ei ole toista nostamassa häntä ylös. Myös, jos kaksi makaa yhdessä, on
heillä lämmin; mutta kuinka voisi yksinäisellä olla lämmin? Ja yksinäisen
kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa. Eikä kolmisäinen
lanka pian katkea"(4:9-12).
Avioliiton
merkitystä ei voida yliarvioida hengellisessä elämässä. Kun Herra on kolmantena
säikeenä, ei ole olemassa mitään voimaa, joka voisi rikkoa taivaallisen
ilmapiirin. Mutta miten saavuttaa kaikki tämä? Jumalalla on selvät odotukset
meidän suhteemme, ja varmastikin jokaisella avioliiton solmineella on omat
odotuksensa. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista, sitä tuskin kukaan järkevä
ihminen enää odottaa, sillä jo ensimmäiselle ihmiselle sanottiin, että maa on
kirottu. "Vaivaa nähden sinun pitää
elättämän itsesi siitä koko elinaikasi; orjantappuroita ja ohdakkeita se on
kasvava sinulle, ja kedon ruohoja sinun on syötävä. Otsasi hiessä sinun pitää
syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu.
Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman."
Ulkonaisesti
ja inhimillisesti vallitsee sama tilanne yhä edelleen, mutta Golgatan kautta
olemme hengellisesti viedyt johonkin paljon suurempaan ja korkeampaan. "Mutta jos Kristus on teissä, niin ruumis tosin on kuollut synnin tähden, mutta
henki on elämä vanhurskauden tähden. Jos nyt hänen Henkensä, hänen, joka
herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän, joka herätti kuolleista
Kristuksen Jeesuksen, on eläväksitekevä myös teidän kuolevaiset ruumiinne
Henkensä kautta, joka teissä asuu." (Room. 8).
On
sitten kysymys millaisesta yhdessäolosta tahansa, riippuu viihtyvyys ja
onnistuminen samanmielisyydestä. Kulkeeko kaksi yhdessä, elleivät ole keskenään
sopineet? Samanlaiset linnut lentävät yhdessä. Luonto käsittää kaiken tämän, ja
toimii sen mukaisesti, koska on Jumalan asettama vaisto luonnossa. Mutta miten
on ihmisen kohdalla? Inhimillinen viisaus ja itsekkyys ovat mitä suurimmassa
määrin turmelleet tämän vaiston ihmisessä. Todellinen yhdessäolo on mahdotonta
ilman samanhenkisyyttä. Samojen lakien täytyy koskea kumpaakin osapuolta; molempien
täytyy mukautua sovittuun tai olemassa olevaan järjestykseen. Eri vapaudet
sovituista pykälistä tai asioista saavat heti aikaan mielipahaa ja nurjaa
mieltä. Avioliitossa petymme juuri tästä syystä useinkin. Totutaan omiin
näkemyksiin, eikä huomatakaan, että yhteispeliä ei enää noudatetakaan.
Vaikeimpia
ovat nämä kysymykset uskovaisissa perheissä, koska hengellisen elämän alueella
vallitsee vieläkin liian paljon perinnäistä ajattelua, joka pitää kiinni omista
näkemyksistään ylitse totuuden. Kumpikin osapuoli saattaa huutaa Jumalaa
avuksensa ristiriitatilanteessa, jossa vallitsee täysi vääryys. Kumpaa Jumala
kuulisi? Kumpikin uskoo olevansa oikeassa, mutta vähintään toisen täytyy olla
väärässä. Yksi suurimmista syistä tähän on se, että me vuolaasti vuodatamme
kauniita sanoja ja raamatunlauseitakin, mutta emme todellisuudessa käsitä, mitä
me puhumme. Kumpikin saattaa vakuuttaa vakaasti toteuttavansa Jumalan Sanaa,
mutta käsitämmekö todella, mitä Sanasta kiinni pitäminen tarkoittaa? Oletko
sinä varma siitä, että noudatat Sanaa? Minä en halua järkyttää uskoasi Jumalan
Sanaan, mutta jos uskosi omaan oikeassa oloosi horjuu, saattaa se olla vain
hyväksesi.
Minä
esitän sinulle nyt muutaman esimerkin, jotka saattavat tuntua lapsellisilta tai
liian yksinkertaisilta, mutta tässä on yksi avain todelliseen uskonelämään niin
yksinäiselle kuin aviossakin olevalle. Tulet huomaamaan, ettei riitäkään enää
johonkin sanankohtaan viittaaminen. Tulet myöskin huomaamaan, ettei uskovaisen
elämä olekaan niin helppoa juuri sillä tavoin, kuin olet ajatellut. Se on helppoa jollakin aivan toisella
tavalla!
Todellinen
yhdessäolo on jotakin paljon enemmän kuin oikeassa oloa ja hurskaita sanoja.
Yksi asia, johon haluan vielä tässä välissä puuttua, on eräs tällainen
hurskaista hurskaimman kaiun saanut väite. Sillä on ratkaistu valtava määrä
vaikeuksia ja selvitetty mitä kiperimpiä tilanteita kahden ristiriitaisessa
tilanteessa olevan välillä. Mutta voisiko olla mahdollista, että sitä on
käytetty hieman liian usein, ja sen johdosta aikaansaatu se kehitys, mikä nyt
vallitsee? Kukaan ei tahtone kieltää, että jokainen
meistä on vajavainen ja tekee virheitä. Minä olen vajavainen, sinä olet
vajavainen, jokainen on vajavainen, virheellinen. Mutta minä haluan kysyä juuri nyt, onko sittenkään kaikissa elämämme
tilanteissa paras ratkaisu todeta selvittelyvaiheessa: 'Molempien täytyy olla
syyllisiä.' 'Kukaan ei riitele yksikseen.'
Tiedän
saattaneeni sinut ajattelemaan, että kuinka sinä kirjoittaja nyt selviät näistä
ajatuksistasi kunnialla? Ole huoletta, minä selviän, Herran avulla!
Kaiken kaikkiaan
on väärä ajatus, että jokaisessa tilanteessa täytyy nimetä syyllinen.
Nimenomaan tällainen ajattelutapa on johtanut meidät nykyiseen tilanteeseen,
joka ei ole lainkaan Jumalan mielen mukainen. Syyttäminen on aina paha asia,
koska todellakin me kaikki olemme vajavaisia ja syyllisiä moneen rikkomukseen.
Ei ole olemassakaan sellaista perhettä, jossa ei ajoittain jouduttaisi
ristiriitatilanteisiin; ne itse asiassa kuuluvat elämäämme, ja jos niitä ei
ole, on jokin silloinkin vialla. Täysi tyven on petollista, jatkuva myrsky on
tappavaa, mutta mikä on sen ihanampaa kuin peilityyni vedenpinta silloin
tällöin, raikas tuulenpuhuri kuuman päivän jälkeen, ja ajoittain jopa raju
myrskykin, joka tuulettaa jokaisen sopen!
Ainoastaan
Jumala omaa kyvyn antaa anteeksi ja unohtaa täydellisesti. Kun me olemme
pyytäneet Häneltä jotakin anteeksi ja saaneetkin anteeksi, voisimme kysyä
Häneltä: "Ethän enää pahoita mieltäsi sen tähden, mitä minä tein?" Ja
Hän vastaa meille: "Mistä sinä puhut, lapseni? Etkö ole lukenut Minun
Sanaani, joka sanoo: 'Kaikki heidän
syntinsä sinä heität meren syvyyteen!' 'Sinä heitit kaikki minun syntini
selkäsi taa.' (Miika 7:19; Jes. 39:17) Minä en tiedä, mistä sinä puhut! Ole
turvallisella mielellä, en Minä pidä vihaa iäti, sillä Minulla on halu
laupeuteen (Miika 7:18)!" Kunpa voisimmekin todella olla niin kuin Jumala
tässäkin suhteessa! Me voimme kasvaa siinä, mutta loppuun asti me tulemme
olemaan inhimillisiä. Me annamme anteeksi, mutta emme pysty unohtamaan.
Minä
uskon, että juuri tässä kohden on yksi perussyy siihen kriisiin, missä
uskovainenkin avioliitto nyt on. Me olemme suostuneet kuittaamaan suuren osan
vaikeuksia sanomalla: "Molemmissa täytyy olla syytä!", koska ainakin
osittain olemme tiedostaneet syyttämisen johtavan vain enempään riitaan. On
ollut paljon ristiriitatilanteita, jotka ovat päätyneet selvittelyyn, mutta
lopputulos kaikesta hymyilystä ja sovinnosta huolimatta on sittenkin jäänyt kaivertamaan
jommankumman mieltä: ”Miksi hän sanoi noin, miksi hän ei sittenkin pyytänyt
anteeksi? Syyhän loppujenlopuksi oli hänessä!” Kumpikin on halunnut olla
jalomielinen ja mies ritarillinen: "Kyllä minussa suurin syy on!" Tai
niin kuin eräs veli sanoi: "Jos meillä on riitaa vaimon kanssa, niin minä
olen aina syyllinen!" Olen kuullut fariseuksien puhuvan useinkin, mutta
kyllä tämä on kaiken huippu!
Me
olemme vain ihmisiä, joiden kuitenkin tulisi elää jumalallisesti. "Niin me siis, veljeni, olemme velassa,
mutta emme lihalle, lihan mukaan elääksemme. Sillä jos te lihan mukaan elätte,
pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin
saatte elää" (Room. 8:12-13). Miksi kaikesta vaivannäöstämme
huolimatta tuntuu kuitenkin siltä, että kaikki on tuonut mukanaan enemmän
kuolemaa kuin elämää? Syy ei voi olla Jumalassa, eikä siinä, että Hän olisi
varannut meille jotenkin vajavaisen tien. Kaikki, mitä Hän on valmistanut meitä
varten jo tätä elämää silmälläpitäen, on täydellistä, hyvää. Mutta miten
ohittaa se kirous, joka on tämän maan yllä? Meitä kehotetaan Hengellä kuolettamaan lihan teot! Mitä se
tarkoittaa avioliitossa? Miksi usein tuntuu, kuin veljien rukoukset olisivat
estyneet? "Samoin te, miehet,
eläkää taidollisesti kukin vaimonne kanssa, niinkuin heikomman astian kanssa,
ja osoittakaa heille kunnioitusta, koska he ovat elämän arvon perillisiä
niinkuin tekin; etteivät teidän rukouksenne estyisi"(1.Piet. 3:7).
Miksi vaimot tuntevat rakkauden puutetta? "Mutta
myös teistä kukin kohdaltaan rakastakoon vaimoaan niinkuin itseänsä; mutta
vaimo kunnioittakoon miestänsä"(Ef. 5:33).
Huomaatko
yhden saman sanan kummassakin lainauksessa? Se on kunnioitus! Jo
yksilökristittyinä meidän tulisi toteuttaa Jumalan Sanaa kaikkien kohdalla: "Toinen toisenne kunnioittamisessa
kilpailkaa keskenänne!" (Room. 12:10). "Kunnioittakaa
kaikkia!" (1.Piet. 2:17). Miksi sitten on niin paljon
vaikeuksia? Miksi kunnioitus puuttuu uskovaisista perheistä? Yksi pääsyy on se,
ettei todellinen Jumalan pelko vallitse seurakunnassa. Ei nähdä sitä
merkitystä, mikä sisältyy jakeeseen: "Sillä
mies on vaimon pää, niinkuin myös Kristus on seurakunnan pää" ja "Tämä salaisuus on suuri; tarkoitan
Kristusta ja seurakuntaa." Emme nyt kuitenkaan tässä yhteydessä mene
syvemmin tähän puoleen asiassa, vaan kysymme, mikä on vienyt kunnioituksen
aviopuolisoiden väliltä?
Kun
yleensä ottaen ajattelen uskovaisia, täytyy minun nyt tuoda julki se, minkä
olen usein lausunut sanoiksi: Useimmat ihmiset uskoon tultuaan kadottavat
kosketuksen normaaliin elämään, ja heistä tulee jotenkin epänormaaleja. He unohtavat,
mitä Paavali sanoo: ”Minä kirjoitin teille kirjeessäni, ettette seurustelisi
huorintekijäin kanssa; en tarkoittanut yleensä tämän maailman huorintekijöitä
tai ahneita tai anastajia tai epäjumalanpalvelijoita, SILLÄ SILLOINHAN TEIDÄN
TÄYTYISI LÄHTEÄ POIS MAAILMASTA." Tässä onkin yksi tekijä, joka vaikeuttaa
monen perheen asioiden selvittelyä. Vaikka ihminen tälläkin tavoin olisi kuinka
hurskas, on hän kuitenkin ihminen, ja hän pohdiskelee elämäänsä liittyviä
asioita; hän punniskelee pitkiäkin aikoja avioliitossansa tapahtuneita
välienselvityksiä. Miksi?
Niin kuin
jo sanoin, olemmeko liian usein käyttäneet hurskasta sanontaa: 'Kumpikin on
syyllinen, kummassakin on vikaa'? Jos olemme rehellisiä, olemme monta kertaa
näin sanoen sivuuttaneet ikävän
tilanteen. Mutta unohdanko minä,
unohdatko sinä? Ikävä kyllä me emme unohda. Koska meille on ollut pääasia SIVUUTTAA kaikki ikävät asiat, on jätetty
valtava määrä asioita selvittämättä! Keskinäinen kunnioitus kuitenkin vaatii
asioiden selvittämistä! Meidän tulisi Hengellä kuolettaa lihan teot, mutta
kuinka se voi tapahtua, jos asioita ei todella tuoda Karitsan Veren alle? Ei
ole kysymys syyllisen etsimisestä, vaan asian korjaamisesta, oikaisemisesta,
jotta sama ei toistuisi vuodesta toiseen ja vuosikymmenestä toiseen! Jos
molemmat ovat tehneet virheen, niin hyvä, molemmat ovat erehtyneet! Mutta jos
jompikumpi on tehnyt jotakin väärin toista aviopuolisoa kohtaan, on se
selvitettävä aivan niin kuin kaikki muutkin rikkomukset!
"Sentähden, jos tuot lahjaasi alttarille ja
siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi
siihen alttarin eteen, ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa, ja tule sitten
uhraamaan lahjasi" (Matt. 5:23-24). "Ja kun te seisotte ja rukoilette, niin suokaa anteeksi, jos
kenellä teistä on jotakin toistansa vastaan, että myös teidän Isänne, joka on
taivaissa, antaisi teille anteeksi teidän rikkomuksenne" (Mark.
11:25). Veljeni, sisareni, käsi sydämelle, onko mikään ihme, jos tuntuu että
meidän kaikkien rukoukset ovat jotenkin estyneet? Onko ihme, jos taivas on kuin
vaskea? Jos me pelkäämme sanoa: "Anna anteeksi, se oli todellakin minun
syyni, minä tein väärin", niin on jokin perusteellisesti vialla.
Jos me
pidemmällä tähtäimellä kierrämme totuutta, joudumme pakostakin turvautumaan
valheeseen. Selittelemme ehkä itsellemme tekoamme ja keksimme mitä hurskaimpia
verukkeita. Me vanhurskautamme itsemme, ja samalla teemme toveristamme
valehtelijan. Valhe saattaa olla aluksi pieni ja viaton, mutta seuraavassa
tilanteessa ei riitä enää samanlainen valhe, vaan on keksittävä uusi, suurempi,
joka pystyy peittämään niin tuon edellisen, kuin senhetkisenkin tilanteen.
Jonkin ajan kuluttua itsekin uskomme valheemme ja toverimme on silmissämme yhä
vain huonompi. Ei tarvita pitkääkään aikaa, kun koko elämämme perustuu
valheeseen. Mahdollisesti täysin syytön kanssakumppanimme onkin nyt syyllinen,
ja me olemme hyviä. Murheellista on se, että kaikissa myöhäisemmissä
selvittelyissä meidän asenteemme perustuu kehittelemäämme valheen verkkoon,
emmekä pysty ehkä enää milloinkaan löytämään totuutta. Toverimme on aina
syyllinen, onhan hänet kerran keksitty! Miksi ei siis nytkin epäillä häntä!
Mutta mihin perustuu epäilyksemme? Omaan valheellisuuteemme! Hän ei pysty
parhaalla tahdollaankaan kunnioittamaan henkilöä, joka on tehnyt hänestä
syyllisen, ja me emme kunnioita häntä, koska pidämme häntä pahana, niin pahana!
On välttämätön asia elämämme sujumiselle, että
kumpikin on valmis näkemään virheensä ja erehdyksensä. Mikään ei vie toisen
kunnioitusta ja luottamusta varmemmin ja nopeammin kuin virheensä kieltäminen!
Keskinäinen
kunnioitus on kadonnut, koska luottamus on kadonnut. Kumpikaan ei enää luota
toiseensa. On lapioitu aivan liian
paljon maata syntien päälle! On osoitettu aivan liian paljon ymmärtämystä,
aivan liian paljon on tehty kompromisseja! On julistettu aivan liian monia
syntejä anteeksi, ilman että Vuodatettu Veri olisi puhdistanut niistä! Vaimon
rikkomus miestänsä kohtaan, ja miehen rikkomus vaimoansa kohtaan on synti siinä
kuin muukin, ja kadottaa. Näitä syntejä ei ole tarkoitettu julkisuuteen edes
seurakunnassa (yksityiskohtaisina), vaan ne on selvitettävä perheessä. Mutta
jos niitä ei ole selvitetty perheen piirissä, ovat ne kuin tuhon omaksi vihitty
Aakanin kätkö, joka aikaansaa tuhoa koko seurakunnalle (Joos. 7). On aivan liian paljon käyty
keittiökeskusteluja sisarten välillä. On aivan liian paljon puhuttu sisarten
keskuudessa toisten sisarten tekemisistä, niin että heidät on saatettu halveksimaan
aviomiehiänsä, he kun ovat voineet sanoa: 'Se ja se veli sanoi vaimollensa sitä
ja sitä, mutta tämä ei tehnyt sitä.' On
aika julistaa Kuninkaan antama säädös, niin kuin Esterin aikana: 'Kuninkaan
antama säädös tulee tunnetuksi koko Hänen Valtakunnassansa, vaikka se onkin
suuri, ja kaikki vaimot, niin suuret kuin pienetkin, antavat kunnian
aviomiehillensä" (Ester 1:20). Ja kun vaimot kunnioittavat
aviomiehiänsä, ei näillä ole mitään vaikeuksia vaimojensa kunnioittamisessa!
Kunnioittaessaan aviomiestään, kunnioittaa nainen Kristusta!
Markku Vuori
Jatkuu…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti