Social Icons

Pages

torstai 14. marraskuuta 2013

Kirje jollekin



Veljeni Herrassa!
Kiitos sinulle kirjeestäsi ja mitä runsaimmat rauhantoivotukset Herran Jeesuksen Kristuksen Nimessä.
On juuri ollut pääsiäinen, ilon ja ylösnousemuksen juhla, syvän murheen ja ristiinnaulitsemisen juhla. Kuinka moninaiset ovatkaan Herran tiet; samanaikaisesti aivan toisilleen vastakkaiset asiat inhimillisesti katsoen, mutta jumalallisesti nähden mitä ihanin sopusointu niin hengellisesti kuin luonnossakin. Ei ole merkityksetön se tosiasia, että pääsiäinen sijoittuu juuri kevääseen, jolloin kaikki elämä herää luonnossa. Herra tekee jotakin uutta niin luonnossa kuin meissä ihmisissäkin, jotka itseasiassa olemme osa luontoa.
Kuinka kaipaammekaan kesää, niin hengellisesti kuin maallisestikin! Kaipaamme sitä hetkeä, jolloin iankaikkinen täydellisesti poistaa maallisen ja ajallisen, sillä ajalliseen sisältyy aina tuskaa ja ahdistusta parhaissakin olosuhteissa. Kuinka ihanaksi ja hyväksi Jumala onkaan tarkoittanut ihmiselle antamansa, mutta vihollinen on vääristellyt kaiken. Mutta yhtä varmasti kuin ylösnousemus on tapahtunut, ja Jerusalemissa on tyhjä hauta, aivan yhtä varmasti on koittava hetki, jolloin todellinen vanhurskaus on hallitseva maan päällä, ja kaikki kyyneleet kuivataan pois meidän silmistämme, Yksikään kyynel, jonka olemme vuodattaneet Herran edessä, ei ole valunut hukkaan, vaan ne ovat kuin koottuina kristallimaljaan Herran edessä.
Rakas veljeni, inhimillinen lohtu ei auta paljonkaan, mutta olen iloinen luottamuksestasi minua kohtaan ja veljeydestämme. Tässä ajassa on todella harvinaista, että kaksi ihmistä voi uskoutua toisilleen luottaen Herran apuun. Jo kirjeenvaihtomme alussa olemme tehneet toisillemme selväksi sen, ettemme missään kohden ajattele voivamme auttaa toinen toistamme inhimillisesti, vaan kaikessa luotamme siihen, että Herra itse on antava vastaukset kysymyksiimme, ovat ne sitten mitä laatua tahansa.
Sinä tiedät, että käsitän ahdistuksesi, ei vain sanoin tai ymmärryksellä, vaan sydämellänikin — samoin tiedän sinun kokevan kaiken minua kohtaavan aivan kuin itseesi sattuneena. Tästä luottamuksesta ja rakkaudesta saamme kiittää yksinomaan Herraamme, joka on antanut sydämeemme uskon Häneen.
Niin kuin itse mainitsit kirjeessäsi, on todella surullista se, ettei nykyään voi luottaa juuri keneenkään, ja siinä mielessä on totta mitä usein sanotaan: "Kerro kaikki vain Jeesukselle! Ei kenellekään ihmiselle!" Asia sisältää huomattavan totuuden, sillä sanoohan Raamattukin: "Älkää uskoko ystävää, älkää luottako uskottuun; vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi ovet" (Miika 7:5). Minä uskon tämän sanankohdan tarkoittavan nimenomaan viimeisiä aikoja, joissa me juuri nyt elämme. Kuitenkin meidän tulisi kantaa toistemme kuormia ja auttaa toinen toistamme parhaamme mukaan. Herra Jeesus itse on asettanut meidät myöskin sielunhoitajiksi toinen toisellemme.
On todella hurskasta sanoa jokaisessa tilanteessa: "Kyllä Herra auttaa, rukoile ainoastaan! Kiitos Herralle! Rukoile, rukoile!" Mutta onkohan todellisuudessa kuitenkin kysymys siitä, että me pakenemme vastuutamme toisesta ihmisestä, veljestämme ja sisarestamme, jättämällä kaiken "Herran huomaan"? Herra on luvannut auttaa meitä joka tilanteessa, mutta Hän ei ole milloinkaan sanonut millä tavoin Hän auttaa. Hänen tiensä ovat niin erilaiset verrattuina meidän teihimme. Ja mikä on Herran tapa auttaa? Kun itse olemme hädässä, katsomme hyvin mielellämme veljemme ja sisaremme puoleen, ja odotamme rohkaisun ja lohdutuksen sanoja ja tekojakin. Meille on itsestään selvää veljen ja sisaren lähestyminen meitä ahdingon ja tuskan hetkellä, mutta kun me itse näemme veljen tai sisaren olevan ahdingossa, sanomme vain hurskaassa vanhurskaudessamme: "Mene asiasi kanssa Herran eteen, kerro tuskasi Hänelle, kyllä Hän auttaa!"
Kuinka ristiriitaisia me ihmiset olemmekaan loppuun asti! Ajatelkaamme vain Jobia, joka itseasiassa menetti kaiken. Eikä kysymys ollut ainoastaan jonkin taloudellisen menettämisestä, vaan vihollinen iski myöskin koko hänen ruumiiseensa. Kaiken muun ihminen luovuttaa itseasiassa mielellään, jos vain tietää säästyvänsä ruumiilliselta tuskalta, mutta kun ahdistus kohtaa ihmistä kuin sisältä käsin, synkkenee koko taivas. Kun sitten tällaisella hetkellä astuu esiin joukko "ystäviä" esitelminensä ja mielipiteinensä, on malja jo ylitsevuotavainen. Löytynee tuskin yhtään ihmistä maan päältä, joka ei olisi valmis kertomaan mielipiteitänsä ja ajatuksiansa ja siten lohduttamaan, mutta löytyneekö ketään, joka todella voi ymmärtää ja rakastaa jumalallisella Rakkaudella? Ahdistunut ihminen ei niinkään halua kuulla sanoja ja ajatuksia, kuin purkaa sydäntänsä ja kertoa tilastansa. Miksi koko maailma on tulossa hullujenhuoneeksi? Miksi ihmisten hermopaine on käymässä kestämättömäksi? Miksi itsemurhat lisääntyvät? Yksi syy siihen on se, että luottamus ja todellinen Rakkaus on kylmennyt, ja siten kukaan ei uskalla uskoutua ja purkaa taakkojansa yhteisesti kannettavaksi.
Uskovainenkin on vain ihminen. Meissä on loppuun asti inhimillinen ja jumalallinen puoli — kaksijakoisuus, joka joskus tuntuu kestämättömältä ristiriidalta — toisaalta täydellinen, toisaalta niin onnettoman avuton ja puutteellinen. Jumala pitää huolen jumalallisesta puolesta, mutta niin kuin meidän itsemme täytyy lusikoida tai haarukoida ruoka suuhumme ja juoda juomamme voidaksemme elää, samoin meidän myöskin olisi pidettävä huoli muista tarpeistamme.
Haluaisimme usein olla ylen vanhurskaita — ainakin toisten silmissä. Niinkuin itse jo totesimme, olemme valmiita ottamaan kaikkea hyvää lähimmäisiltämme Jumalan lahjana, mutta muut passitamme "Jumalan eteen rukoilemaan ja odottamaan Häneltä vastausta". Jos menemme itseemme, joudumme pakostakin myöntämään, että Jumalan apu ei aina tule meille sillä tavoin kuin itse sitä odotamme ja ajattelemme. Olkaamme todella rehellisiä: Kuinka usein odotammekaan Jumalan apua niihin ikäviin asioihin, jotka meitä vaivaavat, ja miksei myöskin hyviin asioihin? Mutta onko Jumala ottanut kaiken vastattavakseen? Onko meille jäänyt mitään tekemistä tai vastuuta? Usein tuntuu joitakin uskovaisia kuunnellessa, ikään kuin he vain makaisivat verkkokeinussa Jumalan paratiisissa, ja kaarneet kantaisivat heille ruokaa ja juotavaa, ja enkeli kävisi tuon tuostakin kääntämässä heitä kyljeltä toiselle makuuhaavojen estämiseksi. Olkoon jokaisella oma käsityksensä näistä asioista, mutta tosiasiaksi jää se, että Jumala on jättänyt meille tässä elämässä monia asioita, jotka meidän täytyy itse hoitaa, joissa meidän täytyy itse auttaa itseämme!
Yksi asia, jossa me tarvitsemme apua, on se hetki, jolloin tunnemme omien voimiemme loppuvan. On varmastikin itsestään selvää, että jokainen todellinen uskovainen rukoilee ja etsii Herralta apua ja usein saakin sen. Toisaalta taas on asioita, joissa apu tuntuu viipyvän, tai sitten valtaa neuvottomuus: Voinko odottaa kaikkea Herralta, vai odottaako Herra minun itseni tekevän jotakin? Tällaisessa tilanteessa on korvaamaton apu saada kertoa vaikeuksistaan todelliselle ystävälle. Apu ei niinkään ole siinä, että odotettaisiin vastausta kaikkiin kysymyksiin tai lopullista ratkaisua, vaan monta kertaa apu on jo siinä, että sai kertoa tuskistansa ja purkaa joskus niin sotkuiseltakin tuntuvaa ajatusten vyyhteä.
Usein kieltäydymme edes kuuntelemasta, koska olemme sitä mieltä, että on kysymys niin yksityisluontoisista asioista, joissa emme pysty sanomaan sitä tai tätä. Tällaiseen ajatteluun sisältyy totuuden jyvänen, mutta vielä suurempi totuus sisältyy siihen, että julkilausutut ajatukset, nimenomaan Herran edessä, saavat aivan yllättäen valon Ylhäältä, ilman että kuuntelevan osapuolen tarvitsee sanoa tai tehdä mitään. Vaikeuksiaan purkava pystyy usein paljon paremmin kokoamaan ajatuksensa ja luomaan ehyen kuvan todellisuudesta puhuessaan ajatuksensa julki toisen läsnäollessa. Sopivissa kohden voi toinen valottaa erinäisiä kohtia uudesta näkökulmasta, mikä usein onkin hyvin toivottavaa ja suureksi avuksi. Juuri tämä on sitä monipuolisuutta Jumalan valtakunnassa, mitä me tarvitsemme — ottaa oppia toinen toisemme kokemuksista; ei kuin lusikalla syöttäen toista: "Suu auki, tämä on juuri sitä, mitä sinä tarvitset!" Ei, vaan ikään kuin kattaen pöytää erilaisilla asioilla, joista toinen saa vapaasta halustaan tarpeensa mukaan poimia juuri sen, mikä täydentää kuin "puuttuvan palan palapelissä".
Jos joku sanoo, ettei uskovaisen tarvitse keskustella kenenkään kanssa asioistansa, vaan ainoastaan rukoilla ja puhua kaikesta Herralle, on hän vain osittain oikeassa. Todennäköisesti hän ei ole vielä itse joutunut kokemaan mitään Herran koulussa ja on säästynyt tuskilta ja ahdistuksilta tähänastisessa elämässänsä, tai sitten hän kieltää tuskansa ja vaivansa luullen siten läpäisevänsä koetuksen. Vain harvalla on niin paljon voimaa ja kestävyyttä, että pystyy tietoisella kieltämisellä ohittamaan vaikeutensa, ainakin mitä tulee erilaisiin ihmissuhteisiin.
Jumalan Sana ei anna meille selviä ohjeitä yksityiskohtaisissa asioissa, mutta monissa asioissa voitaneen sanoa Paavalin tavoin: "Vaan minä sanon ajatukseni niinkuin se, joka on Herralta saanut sen laupeuden, että hän on luotettava" (1.Kor.7:25). Minä uskon, ettei meidän milloinkaan tule kertoa toisille, ei kenellekään, asioita aviopuolisoiden välisistä luottamuksellisista asioista. Esimerkkinä mainittakoon kaikki se, mikä liittyy sukupuolielämään ja intiimiin yhdessäoloon. Minulta on silloin tällöin kysytty, mitä mies ja nainen, siis aviopuolisot, voivat keskenänsä tehdä sukupuolielämän alueella, toisin sanoen makuuhuoneessa. Eräs veli kertoi, että hänen vaimonsa oli uskoutunut eräälle sisarelle ja kertonut miehensä kanssa, tai sanottakoon: miehensä toivomuksesta, suoritettujen asioiden laadusta ja kysynyt, onko sellainen sallittua tai oikein. Tähän sisar oli sanonut: "Kaikki, mitä kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä keskenänsä tekevät yhteisestä sopimuksesta, loukkaamatta omaatuntoaan, on oikein." Mielestäni hänen vastauksensa on lyhyt ja oikea ja juuri sopivalla tavalla muotoiltu. Siinä kohden, missä Raamattu vaikenee, tulee meidänkin vaieta. Juuri tällä alueella ratkaisu on jätetty aviopuolisoille, eikä kenelläkään ihmisellä ole oikeutta puuttua avioparin yksityiselämään.
Tuon veljen vaimo sai siis oikean vastauksen, mutta oliko oikein, että hän yksityiskohtaisesti kertoi hänen ja miehensä välisistä asioista? Minun mielipiteeni on, että hän teki todella suuren virheen, mikä on sanomaton loukkaus miestä kohtaan. Tuo veli kuitenkin antoi asian anteeksi, mutta sen jälkeen yhteys tuohon "sielunhoitaja-sisaren" perheeseen katkesi. Me olemme vain ihmisiä, ja tuon vaimon kertomat asiat määrätyssä tilanteessa, saadessaan vielä lisä-ärsykkeen, johtivat siihen, että luottamus miestä kohtaan horjui näiden luottamuksellisesti kerrottujen asioiden johdosta. Meidän on siis todella tarkattava, mitä me puhumme ja kenelle. Jos tarvitsemme vastausta tällä alueella oleviin asioihin tai kyselemme niiden oikeutusta, on meidän etsittävä vastaus omakohtaisesti jostakin muualta.
Rakas veljeni, itse kysymyksesi jäivät nyt vastaamatta, sillä tällä kirjeellä on muutenkin jo pituutta ja minun on hoidettava joitakin asioita. Koska kuitenkin ymmärrän asiasi tärkeyden, jatkan heti huomenna suoraan kysymyksistäsi. Kaikkea hyvää sinulle ja muista aina: Mitkään olosuhteet tai tapahtumat eivät voi pisaraakaan muuttaa siitä tosiasiasta, että olet Jumalan lapsi, tuntui sitten miltä tuntui. Itse asiassa tunteilla ei ole mitään tekemistä meidän todellisen uskomme kanssa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text