Muistiinpanoja Marras - Joulukuulta 2010 osa 4

Oikeus läheisyyteen

Joinakin aamuina herään melko matalassa mielialassa, kuten tänäänkin. Peittoa sivuun heittäessäni huokaisen: ”Jeesus, Jeesus, auta tänään. Ei tunnu yhtään hyvältä, vaan turhauttavalta, enkä voi alkaa hokemaan kiitostakaan, kun ei sydämessä todella siltä tunnu. Sinä tiedät kuitenkin kiitollisuuteni armoasi kohtaan!”

Meneillään on kai aivan erikoinen koulutusvaihe. Itse en sitä ymmärrä enkä hyväksy, rehellisyyden nimessä. Mikään elämässämme uskovaisina ihmisinä ei ole mennyt hukkaan, mutta jokin sisimmässäni huutaa hätähuutoa jumalanlasten puolesta. Se elämänmuoto, johon olemme tottuneet, on katoamassa niin ilmeisellä tavalla, että tuntuu käsittämättömältä ihmisten välinpitämättömyys ja huolettomuus, läheisimpienkin ihmisten elämässä.  Sen sijaan että tukisimme ja auttaisimme toisiamme, yhä enemmän valtaa alaa itsekäs ajattelu ja jonkinlainen toivottomuus.

Me emme ole puhuneet ja kirjoittaneet kaikesta negatiivisesta masentaaksemme ihmisiä, vaan kiinnittääksemme huomion siihen, että kaikesta sellaisesta tulee erottautua ja se tulee tuomita. Me katselemme ja tarkastelemme, arvioimme seikkoja inhimillisin perustein, kytkien kaiken tuntemiimme persooniin, läheisiin ystäviin.

Mieleeni jäi kai lopuksi elämää eräs keskustelu tuttavaperheessä. Puhuimme todella järkyttävästä asiasta, jollaista ei tulisi ollenkaan ilmetä uskovaisissa perheissä, eikä muuallakaan. Keskustelukumppanimme totesi painokkaasti, kyynel silmäkulmassa, ettei hän voi uskoa sellaista asiaa rakkaasta läheisestä. Tämä lausunto järkytti jotakin sisimmässäni, ei vain koskien tätä seikkaa, vaan yleisesti ottaen. Siinä on ikään kuin kokonaiskuva koko meidän seurakunnallisten piiriemme yleisasenteesta kaikkea väärää kohtaan. Me haluamme ajatella kaikista pelkkää hyvää, kieltäytyen näkemästä edes niitä vaikutuksia, jotka ovat totaalisen tuhoavia läheisille ja ympäristöllekin. Meidän positiivinen ajattelumme on loppujen lopuksi ollut tragikoomista, pelottavaakin. Jo pelkän hedelmän näkemisen tulisi avata meidän silmämme todellisuudelle, joka on suunnattomasti painavampi asia kuin meidän hurskaat ja usein mielettömät uskomuksemme.

On asioita joita me emme pysty muuttamaan. Silloin jää ainoaksi keinoksi huutaa apua Jumalalta. Toivottomat tilanteet on tarkoitettu meidän koulutukseksemme. Jumalamme haluaa nähdä mitä me teemme näissä tilanteissa. Hän haluaa nähdä, mitä sydämessämme todella on. Tähän asti me olemme mitä suurimmassa määrin antautuneet ja nostaneet kätemme pystyyn, ei merkiksi Jumalalle, vaan vihollisillemme, meitä tuhoaville asioille.

Olen jo pidempään yrittänyt tunnistaa tiettyjä tuntemuksia olemuksessani, pääsemättä lopulliseen ratkaisuun. Näen ajoittain erittäin todellisen tuntuisia unia, vaikka en juuri muista niistä kuin vain pienen häivähdyksen. Pari yötä sitten näin unta, jolla kaiken kaikkiaan oli myönteinen kokonaisvaikutus. Mieleen jäi erikoisesti hetki, jossa joku tunnistamaton naisihminen painoi päänsä kasvojani vasten. Sen mukanaan tuoma tunne oli sanoinkuvaamattoman hellyttävä ja tunteisiin vetoava. Koin aitoa läheisyyttä, jota tuskin milloinkaan olen missään kokenut. Jälkivaikutus on kuitenkin ollut hyvin ristiriitainen juuri sen johdosta, että jotakin vastaavaa en ole ainakaan tietoisesti kokenut oikeastaan koskaan.

Olen juuri kuunnellut koko Uuden Testamentin lävitse, ja mieleeni tulee ensisijaisesti jatkuva viesti Jumalan rakkaudesta, joka ei vain ole jokin uskonasia, vaan etenkin Johanneksen ensimmäisen kirjeen perusteella Jumalan säätämyksen mukaisesti meille kuuluu aito ja vilpitön rakkaus veljiemme ja sisartemme taholta. Tuo unen kokemus toi osaltaan äärettömän murheen sisimpääni, koska todellisuus on kautta aikojen ollut jotakin aivan muuta kuin Jumalan Sanan mukainen. Ehkä juuri ristiriita todellisuuden ja Jumalallisen tahdon välillä on niin polttava ja kivulias, että suurin osa meistä elää kaikkien jumalallisten lupauksien asteikon alapuolella.

Jokin sisimmässäni on alkanut huutaa tuon unessa kokemani läheisyyden ja rakkaudellisuuden perään. Voisiko mikään inhimillinen edes antaa todellista kuvaa Jumalan läheisyydestä ja rakkaudesta?

Nämä erikoiset unet ovat pakottaneet minut ajattelemaan omia tarpeitani ja kaipauksiani. Puhun nyt varmaankin sellaisesta, mikä on useimpien mielessä ja sisimmässä, mutta mitä ei uskalleta lähestyä oikealla tavalla. Me olemme niin pettyneitä itseemme ja toisiin ihmisiin, ettemme todellisuudessa edes uskalla kaivata ja odottaa sitä, mitä Jumala on meille tarkoittanut. Parempi ettei odota mitään, niin ei petykään! Uskon tulleen hetken, jossa meidän on rehellisesti tunnustettava ainakin itsellemme, että enemmän kuin mitään muuta, kaipaamme todellista rakkauden kokemusta, läheisyyttä, lempeää kosketusta ja ystävyyttä. Ilman tätä me emme kestä tulevissa koettelemuksissa. Jos sisimmässämme ei ole aitoa ja uskaliasta odotusta Jumalan lupausten täyttymiseksi, voiko Jumala edes täyttää lupauksiaan meidän elämässämme?

Meillä on oikeus ja velvollisuus odottaa Jumalan rakkauden ilmenemistä, mikä tietysti on osanamme Jumalan taholta päivittäin ja hetkittäin, mutta kukaan meistä ei ole niin suuri uskonmies tai - nainen, että voisi elää tuosta rakkaudesta täysin uskon varassa. Me olemme kaikessa toivottomuudessamme ja rakkaudettomien ihmisten keskellä alkaneet puolustella vääryyttä, ja omalla käytöksellämme ja asenteillamme olemme alkaneet viestittää ympäristöömme: Jumala on itse asiassa juuri sellainen, kuin mitä näemme ihmisten tekojen osoittavan. Mikä voisi olla masentavampaa, kuin tällainen Jumala-kuva?

Miten rohkenen kirjoittaa tällaista? Olen etenkin viimeaikoina saanut kokea aivan erikoislaatuista, lämminhenkistä ihmisläheisyyttä niin vapaaehtoistyöni kuin eri seurakuntien ihmisten taholta. Kyllä, kyllä, tiedän mitä vihollinen nyt haluaa sanoa läheistenkin ihmisten taholta: Nämä ihmiset eivät ole niin aitoja uskovaisia kuin me, ja kun et heti alkuun tuo julki näkemyksiäsi, jotka poikkeavat näiden ihmisten uskomuksista, säilyy rauha ainakin jonkin aikaa. Voihan pyhä yksinkertaisuus! Tunnustan avoimesti, että olisin mitä suurimmassa henkisessä ja hengellisessä ahdingossa, jos pystyisin näkemään edes jonkinlaisen väläyksen todellisesta uskosta ja rakkaudesta ns. meidän piiriemme uskovaisten keskuudessa! Jumala olkoon tuomari minun ja meidän kaikkien välillä, mutta koen tämän maailmanajan keskellä ns. meidän piiriemme raskaimmin rikkoneen kaikkea kuulemaansa vastaan, niin että osaksi kaikkein väkivaltaisimmat ja rakkaudettomimmat ihmiset ovat nousseet pinnalle, antaen ymmärtää edustavansa Jumalallista rakkautta ja totuutta. 

Markku Vuori