Narsistisen persoonallisuushäiriön ABC Osa 4

Ehdollinen rakastaminen/

Provosointi/

Henkinen väkivalta

Jokainen terve ihminen kaipaa toisen ihmisen seuraa ja läheisyyttä. Jossakin vaiheessa tämän läheisyyden tulee merkitä myös kosketusta ja hellyyttä. Vastasyntynyt lapsi on äidin kohdusta poistumisen jälkeen hyvin haavoittuva, sillä raskausaika on vietetty äidin sisällä, läheisyydessä, jolle ei ole vertaistaan millään sen jälkeen. Olisiko niin, että juuri tuona aikana perimäämme ja geeneihimme tulee niin voimakas tarve läheisyyteen, mikä normaaleissa olosuhteissa kestää elämämme loppuun asti. Oikeaa näkemystä asiasta häiritsee ennen kaikkea nykyinen seksuaalisuuden korostaminen, niin että oikeastaan koko läheisyysnäkemyksemme perustuu enemmänkin vietteihin kuin aitoon läheisyyden kaipaukseen.

Läheisyys merkitsee hyvin suuressa määrin turvallisuutta ja syvimpien tarpeidemme tyydyttämistä. Tämä tarve on laadultaan ensisijaisesti henkistä, persoonamme olemusta koskettavaa. Se on perusolemukseltaan niin sisäistä ja jossakin määrin ylimaallista, että sitä on mahdoton kuvata lyhyessä selonteossa. Se on kuitenkin se tuntemattomalta tuntuva käsite, jolle kahden ihmisen yhteenliittyminen voi perustua. Miellyttävä ulkonäkö, lahjakkuudet, varallisuus ja seksi kaikkein viimeiseksi eivät voi olla liittymisen perustana, eivät edes kaikki luettelemamme asiat yhdessä. Ulkonäköön tottuu, vähintään kahdessa vuodessa, lahjakkuus viehättää jonkin aikaa, mutta saattaa tulla potkut tai muu syy työttömyyteen ja samalla varallisuudenkin katoamiseen; seksi on yksi elämämme perustarpeista ja hyvin merkittävä asia useimpien elämässä selviämiselle, mutta sekin on niin lukemattomien vaaratekijöiden ympäröimä.

Seksuaalisuus on olennainen osa ihmisyyttä, mutta siihen ei tässä ajassa juurikaan osata suhtautua oikealla tavalla; kirkollisissa piireissä sitä on väheksytty katastrofaalisella tavalla tekemällä siitä suoranainen tabu, maailmallisemmat piirit taas ovat tehneet siitä ensisijaisesti vain viihdykkeen ja mielihyvän tuottajan, irrallaan kaikista siihen liittyvistä syvemmistä vaikutuksista. Jokainen ero ja jokainen satuttavalla tavalla päättyvä seurustelusuhde jättää meihin jälkensä, vaikka sitä ei halutakaan tunnustaa. Ihminen haluaa kieltää kuolevaisuutensa, sairastumisensa mahdollisuuden, sekä vanhenemisensa; miksi hän ei siis yrittäisi kieltää kaikkea muutakin epämiellyttävää!

Aito ihmissuhde ei siis voi perustua ulkonaisiin asioihin, sen todistavat lukemattomat avioerot. Yhteen on menty aivan liian kevyin perustein, katsoen vain ulkonäköön ja ihmisen mukavuuteen. Kukaan ei ole sen mukavampi ja osaltaan lumoavampikaan, kuin yksinäinen ja seuraa kaipaava mies, osaltaan nainenkin. Me rakastumme äärimmäisen helposti naamioihin ja rooliasuihin, joita ei ole yksinomaan narsisteilla, vaan hyvin suuri osa ihmisiä elää eräänlaisessa elämänvalheessa. Ihminen ei ole totta itselleen eikä lähimmäiselleenkään. Se on hyvin surullista, eikä siitä tule syyllistää liiaksi ketään. Tämä on seurausta meidän yhteiskunnallisista asenteistamme ja suhtautumisestamme erilaisuuteen.

Ehkä vakavimmin tämä tulee esiin ns. seurakunnallisessa elämässä, missä ihmisen selvitäkseen ja menestyäkseen täytyy asettua johonkin hyväksyttyyn rooliin ja naamioitua onnellisuuteen ja vahvuuteen. Sydän saattaa vuotaa verta, mutta siitä huolimatta tulee kaikki mielenmasennus ja epäonnistumiset pitää salassa. Heikkouden esiin tuominen tulkitaan uskon puutteeksi ja sen seurauksena jopa synniksi!

Edellä mainittua ei juurikaan haluta myöntää todeksi, mutta kirjoittajan yli nelikymmenvuotinen kokemus todistaa sen paikkansapitäväksi. Ns. menestysteologia on omalla tavallaan aivan hurmaava ja mukaansa tempaava liike, mutta se on myös yksi suurimmista elämänvalheista, mihin ihminen voidaan vetää mukaan. Emme ala nyt hengellistä opetusta, mutta tämä kaikki on samalla kuvaa, joka auttaa meitä ymmärtämään perusaihettamme narsistista persoonallisuushäiriötä. Olenkin jo maininnut sen, että vääristynyt kristillisyys kulkee käsi kädessä vääristyneen seksuaalisuuden kanssa, ja siinä on yhteisöllisenä kaikki narsistisen persoonallisuushäiriön piirteet.

Ei tarvitse olla kovinkaan psykologisesti koulutettu ihminen ymmärtääkseen, miksi ns. kaatumisilmiö on saavuttanut sellaisen suosion ja laajuuden. Hengelliselläkin alueella ihminen on alkanut kaivata yhä enemmän jotakin näkyvää ja käsin kosketeltavaa, koska usko alkaa olla katoava luonnonvara. Parantava ja eheyttävä ilmapiiri on korvattu wateilla siinä määrin, että viime vuosien aikana olen useaan kertaan ollut pakotettu tunkemaan syljellä kostutettua paperinenäliinaa korviini, voidakseni istua kokouksessa loppuun asti. Kuuloni on varsin hyvin säilynyt, ja koen usein suoranaista kipua korvissani ja päässäni vahvistinlaitteiden pauhatessa. Eivätkö ihmiset käsitä mitään meidän todellisen sisäisen ihmisemme olemuksesta ja tarpeista? Nykyinen rytmi ja äänekkyys eivät ole parantavia ja aitoa mielihyvää tuottavia, vaan niiden alkuperä on suoranaisessa pakanuudessa, missä aivan tarkoituksellisesti kiivaan rytmin ja jatkuvien toistojen avulla pyritään pakenemaan omaa todellista minuutta ja olemusta, paeten transsiin, joka on vierasta persoonallemme.

Me elämme siis kokonaisuudessaan hyvin vääristyneessä yhteiskunnassa ja yhteisössä, olkoon se sitten mikä tahansa. Tämä kaikki riisuu meitä niistä aseista ja turvallisuutta tuottavista seikoista, jotka ovat tarkoitetut yksilöllisyytemme suojaksi. Meiltä viedään kaikki se arvokas aika, joka meidän tulisi käyttää minuutemme, oman persoonamme vahvistamiseen ja kasvattamiseen. Yksilöllisyyden korostus, missä se sitten esiintyykin, on omalla tavallaan petollista, koska se pohjimmiltaan kuitenkin palvelee eräänlaista robottiteollisuutta, jossa meistä tehdään yksilöllisiä kopioita jostakin meille vieraasta. Meissä on luonnollinen tarve tulla hyväksytyksi ja huomioiduksi, ja saavuttaaksemme edes hieman rakkautta ja hyväksymistä, olemme sitten omaksi vahingoksemme valmiit tekemään kompromisseja ja sallimaan itsemme viemisen mukaan vääriin asioihin. Suosio tulee tänä aikana hyvin kalliiksi, ja kaikki epäaitous omalla tavallaan vahingoittaa aitoa henkisyyttämme.

Ilman psykiatrista koulutustakin voin ymmärtää miksi ihmiset menevät mukaan kaikenlaisiin toimintoihin yksinäisyyttään paetakseen. Sisäiset ristiriidat ja hyvin monivivahteinen ahdistus ajavat ihmisiä paikasta toiseen, yhä uudelleen toivoen ratkaisun löytyvän kyseisestä tapahtumasta. Miksi niin lukuisat ihmiset kaatuvat kuuluisien julistajien tilaisuuksissa? Kaatuminen kuulemma merkitsee Jumalan voiman kohtaamista. Minä uskon, auta minun epäuskoani! Kuinka paljon uskoa tarvitaan kaatumiseen, jos saarnaaja tulee aivan kohti, lähemmäksi kuin yleensä haluan jonkun samaa sukupuolta olevan tulevan? Minä itse koen jonkinlaista huimaavaa tunnetta aina kun joku tulee aivan eteeni ja puhuu kiivaasti.

Voimmeko me päättää millä hetkellä Jumalan on toimittava? Voimmeko me sanella Pyhälle Hengelle mitä Hänen tulee tehdä ja milloin? Onko Pyhän Hengen aina odotettava kunnes taaksemme asettuu kyllin vahva henkilö estääkseen meitä lyömästä päätämme kohtalokkaalla tavalla lattiaan? Tästä kaikesta ei ole yhtään ainoata viittausta koko Raamatussa, mutta silti kaikki tämä vain lisääntyy päivästä toiseen. Minä en menisi vapaaehtoisesti noihin tilaisuuksiin saati sitten kaadettavaksi. Mutta niin kuin jo sanoin, minä en tarvitse mitään psykiatrista koulutusta ymmärtääkseni, ettei juuri kukaan halua olla kaatumatta, koska koko yleisö tarkkailee ja automaattisesti pitää jokaista pystyssä pysyvää heikkouskoisena, ja tutummat jopa etsivät mielessään kaatumattoman mahdollisia rikkomuksia, jotka estävät Jumalan voiman vaikutuksen tämän elämässä.

Kaikilla asioilla on käänteinen puolensa, joka meidän tulee ottaa huomioon. Me emme halua viedä halukkailta heidän kokemuksiaan ja iloaan kaatumisesta, mutta järkyttävää kaikessa on kuitenkin se, kuinka pitkälti kaikessa tässä toiminnassa on ihmisten mieliin pumpattu toivoa ja luottamusta parantumisesta kaatumisen yhteydessä. Kenenkään sitä ajattelematta tämäkin toiminta luo samanlaista eriarvoisuutta, ehkä vieläkin satuttavampaa, mikä vallitsee yhteiskunnassamme. Eli kirkko, seurakunta, on siis tavallaan mukana vääriä toiveita synnyttävissä toiminnoissa, asettaen heikot ja suojelukyvyttömät asemaan, jota ei haluta nähdä. Aivan kuin lapsi pitää perheen riitoja omana syynään, aivan samoin nyt ns. seurakunnalliset lapset tuomitaan syyllisiksi sairauksiinsa ja ongelmiinsa uskon puutteen takia. Huolimatta näennäisestä kristillisyyden riemuvoitosta, ei oikeastaan kenelläkään ole riittävästi aikaa ihmisten valmistelemiseksi rukousta ja parantumista varten. Kaikesta on tullut liukuhihnahommaa, minkä johdosta ihmisten todellinen henkinen ja hengellinen hätä on tullut entistä suuremmaksi.

Olemme mitä suurimmassa kriisitilanteessa. Lähes jokaisella kirjoittajan ystävällä ja paremmalla tuttavalla on monenlaisia ongelmia, joiden laatuun ja määrään selvästi on syynä yhteisöttömyys ja aina vain lisääntyvä epävarmuus nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Pettymys kaikilla aloilla on joidenkin kohdalla suorastaan suunnaton.

On kautta aikojen sanottu, että ihminen ensin pettyy läheisiinsä, sitten vasta omaan itseensä. Tälle omaan itseensä pettymiselle on vähitellen annettu aivan liian suuri merkitys, johtaen ihmiset vääriin itsetutkisteluihin ja suorastaan masennukseen. Ihmisen on tarpeen, voidakseen oikealla tavalla olla osa ihmisyhteisöä, tulla tutuksi omien puutteidensa ja heikkouksiensa kanssa. Erikoisesti narsistiset piirit ovat kuitenkin tällä alueella käyttäneet tätä hyvää sisältävää määrettä omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Meiltä odotetaan ja vaaditaan nöyryyttä ja rajallisuutemme näkemistä, jotta voisimme olla palvelevassa hengessä. Ketkä ovat kautta aikojen eniten puhuneet meille rakkaudesta ja palvelemisesta ja nöyryydestä? Keissä eniten olemme pettyneet ristiriitaisuuden ja uskottavuuden puutteeseen? Ketkä uskoivat voivansa vaikuttaa meissä suuriakin muutoksia omalla pätevyydellään ja erinomaisuudellaan? Keitä meidän tuli palvella ja totella kyselemättä mitään? Ketkä saivat meidät tuntemaan itsemme todella epäonnistuneiksi ja vajavaisiksi? Ketkä rohkaisivat meitä aivan uskomattomalla tavalla, voidakseen sitten ylivoimaisia tehtäviä annettuaan leimata meidät petollisiksi, epäluotettaviksi?

Edellistä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Meiltä odotettiin suoranaista täydellisyyttä esikuviemme mukaisesti. Mitä todella näimme näissä henkilöissä ja mikä oli vain heidän kuvaamaansa itseään? Ristiriitaisin tuntein hyväksyimme pakon edessä heidän erinomaisuutensa, pohjattomassa surkeudessamme ja häpeässämmekin. Heti saavutettuamme jotakin meiltä vaaditusta, kohtasimme yhden mielettömimmistä ristiriidoistamme. Meiltä vaadittiin suorastaan mahdottomia, me ylsimme aivan ihmeellisiin suorituksiin, mutta siitä huolimatta kuulemamme rivien välistä kuulutti kovalla äänellä, että me emme missään tapauksessa saaneetkaan olla täydellisiä ja onnistua tavoitteissamme!

Me olimme noiden henkilöiden läheisyydessä vain ollaksemme vertauskohtana, mallina surkeudesta ja epäonnistumisesta, mitä nämä eivät ollenkaan sietäneet itsessään. Projisoidessaan huonot ominaisuutensa ja pahan olonsa meihin, he tavallaan kärsivät ajoittain kaksisuuntaisesta, kaksinkertaisesta mielipahasta. Me olimme välttämätön paha heidän elämässään, likatunkiona, jonne sai dumpata kaiken ikävän ja rasittavan, ahdistavan. Niin kauan kuin, miettikää sitä, ylivoimaiset ponnistelumme pitivät yllä edes jonkinlaisen harmonian ja pinnallisen rauhallisuuden, me suoritimme tehtävämme jotenkuten siedettävästi. Mutta siinä vaiheessa kun voimamme alkoivat loppua ja aloimme heijastaa huonoa oloamme masentuneena ja loppuun asti väsyneenä, tulimme jo melkoiseksi rasitteeksi. Emme olleet onnistuneet täydellisyydessä, jota meille ei olisi suotukaan, nyt epäonnistuimme vajavaisuudessammekin, koska niin väsyneestä ja loppuun kuluneesta ihmisestä ei enää juurikaan voi puristaa mitään! Tässä viimeisimmässä vaiheessa tulee sitten tietynlaisten ratkaisujen aika, surullisen myöhään, sillä voimavarat ovat aivan lopussa.

Ihmettelen, kuinka joku voi sanoa, että tällaisesta tilanteesta on helppo irrottautua! Itselläni on keskinkertaista korkeampi älykkyysosamäärä, ja ympärilläni on aina ollut ainakin omasta mielestään hyvin älykkäitä ihmisiä. Kesti noin kaksikymmentä vuotta ennen kuin aloin tajuta missä mennään. Vuonna 1992 kirjoitin ensimmäisiä kertomuksiani kokemuksistani ja tuntemuksistani, osaamatta silti antaa kaikelle oikeaa nimeä. Rohkenematta kirjoittaa kaikkein satuttavimmista asioista julkitoin itse sitä tajuamatta suuren määrän narsistisen persoonallisuushäiriön piirteitä. Jos jollakin ei ollut kuin osa näistä piirteistä, täydensi joku toinen tämän puutteita. Siksi puhun yhteisöllisestä luonnehäiriöstä, missä uhrin kannalta ei ole niinkään merkitystä yksittäisillä kiusaajilla, vaan usean vahingollisen henkilön yhteisvaikutuksella!

Älykkyyteni ei siis riittänyt tajuamaan asian kokonaisuutta. Viisaat ystäväni eivät tuoneet mitään ratkaisua pulmiini, syyllistämällä minua ja tekemällä minusta epäluotettavan ja harhaluuloisenkin. Esittämiäni asioita ei voi olla hengellisissä piireissä, ei ainakaan omissamme! Vuosikymmenien historia on todistanut kaikki epäilykseni tosiksi aivan kiistämättömällä tavalla. Siitä huolimatta ei näytä olevan haluja asioiden selvittämiseen. Jopa suurimman johtajan mielestä kirjoittaja kärsii mielenterveysongelmista, jotka kai oikeuttavat siihenkin, ettei tämän kokemia vääryyksiä tarvitse selvittää. Kummallista kyllä selvästi häiriöiset ihmiset nauttivat korkeatasoista luottamusta!

Kirjoittaja ei miellyttänyt joitakin ristiriitaisia ihmisiä. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, ketkä menestyvät tässä maailmassa? Ne, jotka miellyttävät, viihdyttävät. He eivät kuitenkaan ole mitään itseisasioita, ollen ehdottaman viihdyttäviä omassa itsessään. Kelpaava viihde ja miellyttäminen määritelläänkin sitä vastaanottavissa piireissä. Vaikka asia olisi kuinka erikoislaatuinen ja korkealuokkainen sinänsä, saattaa se siitä huolimatta jäädä hyvin vähälle huomiolle. Lyhyesti sanottuna meillä ei ole juuri mitään mahdollisuuksia omana itsenämme omine lahjoinemme, vaan menestyäksemme suuren yleisön edessä joudumme luopumaan jopa osasta persoonaammekin, jos ei kokonaan. Meidän on antauduttava viihdyttäjäksi, jonka korkein laki on yleisön tahto, yleisön mielihyvä, odotukset!

Viime kesänä näin jossakin julkaisussa kuvan, jossa jokin itämainen uskonlahko oli nimennyt kuuluisan tennistähden vaimoineen jumalaksi, jota tulee palvoa. Entä sitten, kun tämä kuuluisuus ei enää menestykään? Tämä on mitä erinomaisin kuva kaikesta alueellemme kuuluvasta. Tämä on kuva ehdollisesta rakkaudesta ja hyväksymisestä. Olet merkittävä niin kauan kuin palvelet toisen ihmisen tarpeita ja pyyteitä. Tavallaan saat hyväksyntää ja jonkinasteista hyvitystäkin, jos itsepintaisesti painat omat tarpeesi ja oman persoonallisuutesi taka-alalle. Persoonallisuuksista tässä juuri onkin kysymys! Olemme tulleet aikaan, jossa persoonallisuus voi menestyä vain, jos toinen ei aivan siinä määrin ole persoona. Käsitätkö? Saat olla persoona, mutta aina on sinun valittava joka paikassa se matalin jakkara, ja jos juuri SE persoona istuu sillä ainoalla jakkaralla, on sinun istuttava lattialle!

Suurien hallitsijoiden perustarpeisiin ja oikeuksiin kuuluu tietty arvojärjestys. Ylemmyyttään korostava johtaja istuu mahdollisimman korkealla tuolilla, jalat jalkajakkaralla, kun taas vieraileva arvostaan riippumatta istutetaan tuolille, jonka jalkoja on sahattu niin paljon, että omat jalat on ojennettava suoraksi tai pantava koukkuun. Joku asiaa tuntematon saattaa ihmetellä kirjoittamiamme asioita, mutta uskon jokaisen narsistin uhrin koko ajan olevan perillä kirjoittamisemme perusteista.

Miksi sitten haluamme miellyttää, jos se kerran merkitsee sellaisia nöyryytyksiä? Olemme jo puhuneet perustarpeistamme, jotka säilyvät olemuksessamme tilastamme ja kokemuksestamme huolimatta. Me emme rehellisesti sanoen pysty elämään ilman toisia ihmisiä, vaikka monet ihannoivatkin yksinäisyyttä. Jokainen etsii ja ammentaa tarpeensa jostakin, sitä usein itse tiedostamatta. Olemmeko sairaita pohjattomankin miellyttämisemme johdosta, vai olisiko sittenkin sairaampi se, joka uskoo selviävänsä aivan yksin? Kieltämättä on olemassa ns. erakkoluonteita, jotka eivät ole sairaita, vaan aivan erikoislaatuisia ihmisiä. Heidät on jo luonto varustanut aivan omalaatuisella persoonallisuudella, jota sitäkin tulee arvostaa monipuolisessa yhteisössämme.

Noin kymmenen vuotta sitten kirjoittaja osallistui asioihin ja tilaisuuksiin, joihin ei ikinä olisi uskonut menevänsä. Toipumisen ollessa tuossa vaiheessa tuntui pakolliselta tavata muita ihmisiä, oikeastaan riippumatta siitä keitä he olivat. Osaltaan linja-auto - ja junamatkatkin olivat osa eheytymisprosessia. Paremman puutteessa kelpasi mikä tahansa tilaisuus, kunhan siellä vain oli muita ihmisiä. Muita ihmisiä – kirjoittaja alkoi vasta tuolloin tajuta sillä toisellakin puoliskolla minuuttaan olevansa ihminen, jolla on tarpeita ja oikeuksia!

Uskonnollisuuden varjolla voidaan hyväksyä niitäkin asioita, jotka auttamattomasti rikkovat ihmisen persoonaa ja loukkaavat koskemattomuutta. Narsismin maailmassa tämä on ehkä suurin rikkomus, eikä vähiten ns. hengellisissä yhteisöissä. Vaikka narsisti ei kadu ja häpeä normaalilla tavalla, on hänenkin sisimmässään jokin tekijä, joka saa hänet etsimään puolusteluja kaikelle tekemälleen ja aiheuttamalleen. Tästä puolesta en ole vielä oikeastaan koskaan kuullut kenenkään puhuvan. Puolustelujen etsiminen näin laajassa mittakaavassa ei kuitenkaan merkitse omantunnon olemassaoloa. Kuinka paljon tekemistä on etiikalla ja pätemistarpeella, jolla silläkin on oltava uskottavuus? Ihminen voi puolustella ominaisuuksiaan ja tekemisiään ennen kaikkea itsesuojeluvaiston tähden. Tämä on hyvin kaksijakoinen tekijä, joka suuresti samentaa käsityskykyämme näiden ihmisten kohdalla. Hyvään itsesuojelukykyyn kuuluu esim. oikeanlainen pelko ja tietoisuus ennakoimattomista tapahtumista ja tilanteista.

Psykopaattisen henkilön asennetta ja maailmankuvaa selvittänee kertomus miehestä, joka kevytrakenteisella autollaan kiisi pitkin maamme maanteitä, aikanaan raskaana oleva vaimo kyydissään. Tämä huusi ajoittain kauhusta auton poukkoillessa ylinopeudella ja ajautuessa vastaantulevien kaistalle jyrkissä mutkissa. Vaimon pelolla ei ollut mitään merkitystä miehen ajotyylille, kaiken johtaessa lopulta siihen, ettei vaimo lähtenyt kyytiin kuin vain äärimmäisessä pakkotilanteessa. Mies oli sitä mieltä, että mutkassa tapahtuva kolari olisi ehdottomasti vastaantulevan syytä, joten hän sai ajaa niin kuin halusi!

Mies suhtautui koko elämään melko samanlaisella välinpitämättömyydellä, suin päin rientäen erilaisiin taloudellisiin tilanteisiin ja hankintoihin, jotka ajoivat perheen melkein selvitystilaan. Mies ei ollenkaan ajatellut auton ratissa, kuin ei muussakaan elämässä, mitä mutkan takana saattaa olla vastassa. Hän ei tuntenut tervettä pelkoa itsensä puolesta, koska hänellä ei ollut normaalia säikähtämisreaktiotakaan, mikä on yleistä narsistisille persoonille. Vaimon hätä itsensä ja syntymättömän lapsen puolesta ei tuonut mitään muutosta miehen asenteisiin!

Kaikesta tällaisesta huolimatta olemme valmiita miellyttämään ja uhmaamaan kaikenlaisia vaaroja, joita tuollainen persoonallisuus tuo mukanaan meidänkin elämäämme. Mitä muutakaan voisimme tehdä, etenkään kun emme raskaana ollessamme voi lähteä noin vain tuntemattomaan, mikä taas kiusaajillamme on suorastaan verissä. Mikään ei tunnu säikäyttävän näitä egoisteja, jotka suuressa määrin toimivat kaksisuuntaisen mielialahäiriön oikkujen mukaisesti. Useissa tapauksissa narsistinen persoonallisuushäiriö näyttää olevan vain pinnallisin tekijä, joka tavalla tai toisella tuo olemuksensa perusteella mukanaan muita rasitteita. Siksi aikanaan useat meistä luulivat kiusaajiamme skitsofreenikoiksi.

Kirjoittaja on maallikkoammattilainen, joka joidenkin korkean tason ammattilaisten, mahdollisesti myös tavallisten sosiaaliviranomaisten mielestä, on ylittänyt kykynsä kirjoittaessaan tällaista, koska hänelle ei ole mahdollista laatia diagnoosia tällaisissa asioissa. Kukin tyytyköön asemaansa, niin kirjoittaja kun kaikki ne uhrit, joita joudun varottamaan puhumasta kiusaajastaan jollakin tarkalla termillä, koska siitä seuraa vain vaikeuksia. Kokemuksen perusteella ei ketään kiusattua pidetä kykenevänä arvioimaan kiusaajansa sairautta; jota sitäkään kaikki ammattilaiset eivät pidä sairautena, vaan ainoastaan erikoisena ominaisuutena, jota tulee ymmärtää!

Toinen asia, josta jatkuvasti varoitamme soittajiamme, on etenkin lastenhuoltajuuskiistoissa masennuksen osoittaminen, sillä lapset mieluiten annetaan terveemmälle ja näennäisesti paremmassa kunnossa olevalle huoltajalle. Uhri on näissä tilanteissa melko loppuun rääkätty, ja hänen mahdollisesti epävarma esiintymisensä tulkitaan helposti mielenterveysongelmien ilmenemäksi. Jos uhri jossakin vaiheessa on joutunut turvautumaan mielenterveystoimistoon, kaivetaan nämä tiedot esiin aivan liian suurella mielihyvällä. Toisen puolison mielenterveyden epäileminen painaa usein aivan liian paljon, koska nimenomaan henkisen rasituksen lähde istuu samassa huoneessa esiintyen malli – isänä - tai äitinä!

Vieläkin on laajoja piirejä, joissa pidetään mahdottomana naisen väkivaltaisuutta. Vedotaan joskus yksinomaan miehen fyysiseen ylivoimaan, kuvitellen sen ratkaisevan tilannearvioinnin suunnan.

En ole tarkemmin selvillä viimeksi esillä olleesta tapauksesta, koska voimani eivät riitä joka taholle. Tässä tapauksessa kaikki uutisointi pyrki julkituomaan naisen pahuutta ja salakavaluutta. Samankaltaisia tapauksia on useamminkin, joskaan ei näin laajan mielenkiinnon kohteena. Jossakin määrin kaikkea pidetään selvänä tapauksena, enkä nyt halua kommentoida kyseistä murhenäytelmää. Haluan ajatella iltapäivälehdessä näkemäni tekstin ja valokuvat aivan henkilöimättömänä ja vain esikuvallisena tapauksena. Ainakin eräänlainen alaotsikko kuului tähän tapaan: ”Nyt se viimeinkin hiljeni!” Vieressä olevissa kuvissa esiintyi melko itsevarmasti hymyilevä mies, sekä hyvin herkän ja onnettoman näköinen nainen. Ajatellen lukuisia kuulemiani kertomuksia, voisin näin toisia mahdollisuuksia pohtivana ajatella oman tarinansa tapaukselle nimeltään: ”Nyt se viimeinkin hiljeni!” Jotkut kiusaajat osaavat ajaa toisen ihmisen äärimmäistäkin äärimmäisempiin tilanteisiin jatkuvalla nalkutuksella ja provosoivalla, suunnitelmallisella ja loputtomalla puhumisella.

Ihminen on rajallinen ja jossakin vaiheessa jokin napsahtaa poikki normaalisemmissakin tilanteissa olevalta ihmiseltä. Tämä verbaalinen väkivalta on jotakin sellaista, josta ei vielä tohdi kirjoittaa oikealla tavalla, koska se on niin uskomatonta, ettei sitä voi uskoa kuin vain siitä kärsimään joutunut. Useilla uhreilla ei ole mitään mahdollisuutta paeta näistä ”koulutustilanteista”. Heidät aivan käytännössä lukitaan selvittelytilaan, olkoon se sitten olohuone, keittiö tai makuuhuone. Kiusaaja saattaa todellakin raahata puolisonsa sängylle ja käydä yläruumiillaan tämän päälle makaamaan.

Usein kiusaaja asettuu sisäänpäin aukeavan oven eteen estäen toisen pakenemisen. Tilanne on tragikoomisuudestaan huolimatta kauhistuttava jo niin kovia kokeneelle uhrille, jota provosoidaan jopa käymään kiusaajaansa kiinni. Mikä tuottaisi kiusaajalle suuremman nautinnon kuin kiusattunsa väkivaltainen kiinnikäyminen? Hänelle on tuiki tärkeätä todistaa luomansa väitteet todeksi!

Aikanaan viisaat ihmiset väittivät, että ennen kaikkea jotkin naiset siirtävät lapsuuden kodissaan kokemat väärinkohtelut aikuisuuteensa ja avioliittoonsa. He omalla käytöksellään ja asenteillaan saavat kaikki uskomansa ja kuvittelemansa ongelmat toteutumaan. Vastoin kaikkea järkeä ja paremman toivoa, nämä ihmiset itse estävät oman onnensa toteutumisen, riippumatta siitä kuinka hyvä puoliso heillä on. He ovat vakuuttuneita siitä, ettei heidän elämänsä voi muuttua, koska miehiin ei voi luottaa lapsuuden kokemuksen perusteella. Moni tähän ilmiöön törmännyt mies on yrittänyt kaikkensa, mutta hänen tekemisillään ja tekemättä jättämisillään ei ole suurtakaan merkitystä, koska hänen on mahdotonta saada vaimonsa vakuuttumaan siitä, että hän voi olla toisenlainen.

Hiukan muunneltuna tämä selittää monien miespuolisten uhrien kärsimystä. He eivät ole syyllistyneet oikeastaan mihinkään, vaan heidän kehon kielensä ja sanatkin tulkitaan entisen kokemuksen perusteella, täysin vääryydellä ja valheellisesti. Tämä on sairasta, käsittämätöntä, mutta silti totta lukemattomissa perheissä. Mistä sitten ihmiselle tulee tarve selittää ja tulkita kaikki väärin? Laajemmin ei varmaankaan kukaan osaa vastata tähän kysymykseen, joka koskettaa ihmisen syvimpiä osia haavoineen ja kokemuksineen. Nämä ihmiset ovat jollakin tavoin jääneet ilman omaa paikkaa ja tilaa tässä elämässä, niin että heille olisi voinut syntyä terve luottamus siihen, että elämä kaikista ongelmista huolimatta kantaa. Vai kantaako? Joskus tuntuu siltä, että nämä ovat vain positiivista ajattelua ja omalta puoleltaan elämänvalhetta, koska joidenkin ihmisten kohdalla ei kovalla kokemuksella näytä olevan mitään rajoja!

Mikä sopii toiselle, saattaa täydellisesti tuhota toisen. Joku kestää aivan käsittämättömiä vastoinkäymisiä ja henkistä painetta, joku taas kadottaa elämänsä merkityksen aivan pieneltä tuntuvien tekijöiden johdosta. Koska emme pysty näkemään toisen ihmisen sisälle ja hänen syvimpään olemukseensa, tulisi sen merkitä meille äärimmäistä varovaisuutta ja hienotunteisuutta jokaista kohtaan.

En voi olla kauhistelematta kaikkea kristillisellä alalla tapahtuvaa, koska omissakin piireissämme suurin osa ihmisistä näytti olevan kiinnostunut vain keinoista hallita kanssamatkaajiaan rakkauden varjolla. Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Pahaa tapahtui kuitenkin niin laajasti ja pitkäkestoisesti, että kirjoittaja itsekin oli hyvin lähellä itsetuhoa. Oikeastaan keneenkään ei voinut luottaa, koska kaikki olivat kaikissa asioissa oikeassa, vaikka oli vaikea löytää kaksikin samanmielistä. Ei löytynyt yhteistä pohjaa ja tavoitetta, koska tärkeintä näytti olevan itse kunkin asema jonakin viisaampana ja ymmärtäväisempänä. Eli narsismi kukoisti niin omissa kuin muissakin piireissä. Yleistä pahoinvointia ei voinut välttää.

…jatkuu

Markku Vuori

Copyright 2010-03-28

      ihminentavattavissa.net

Jouluna 2010 osa 3

Kuolla sisältäpäin, pettyä.

Katselin televisiosta ohjelman sotilaiden posttraumaattisesta stressihäiriöstä ja poimin siitä ajatuksia, jotka voisivat koskea myös meitä narsistisen persoonallisuushäiriön uhreina. Aikanaan sairastin uniapneaa, ja tuohon aikaan siitä tiedettiin hyvin vähän. Oma lääkärini vähätteli sairauttani ja sanoi ihmisillä olevan paljon vakavampia sairauksia, joista hänen tulee olla kiinnostunut. Myöhemmin on kuitenkin selvinnyt, että hoitamattomana uniapnea on tappava tauti. Samoin on uhrina oleminen pahemmissa tapauksissa johtava ennenaikaiseen kuolemaan joko henkisesti tai fyysisesti.

Aivan kuten sotilas sisäisesti kuolee nähdessään ja suorittaessaan epäinhimillisiä tekoja, aivan samoin narsismin uhri päivittäin kadottaa jotakin todellisesta olemuksestaan. Uhri ei kuole äkillisesti, jonkin tietyn seikan johdosta, vaan negatiivinen kehitys vähitellen kuivattaa ja näännyttää ihmisen persoonallisuuden. Seuraa vakava puutostila, joka aiheuttaa elämän pois hiipumisen. Siksi olemme kirjoittaneet siitä, kuinka kiusaaja varastaa uhrin elämän. Hän ei voi viedä sitä mukanaan, mutta hän imee kaiken elinvoiman ja siten näännyttää uhrinsa huomaamatta, pitkäkestoisesti. Koska tästä pahasta teosta ei jää näkyviä merkkejä eikä selviä todisteita (toki asian tunteva näkee niitä valtavan määrän!), ei synny edes katumuksen tunteita, koska mitään pahaa ei ole tapahtunut!

Ihmisen sisäinen kuolema jää siis useimmilta havainnoimatta, koska ulkonainen näyttää kaikesta huolimatta niin tutulta ja turvalliselta. Kuinka voimme olla niin sokeita kaiken näkemämme suhteen? Ihmisen hätä heijastuu todellisuudessa koko hänen olemuksestaan, asennostaan, liikkeistään, silmistään, kasvoistaan. Jokin hänelle itsellekin käsittämätön hätä huutaa hänen olemuksestaan, mutta juuri kukaan ei havaitse sitä. Hän on yksin suunnattoman hätänsä kanssa!

Kuka tekee meistä tappajia?

Mediassa on omalla tavallaan mietitty syyllisyyskysymyksiä, ja aivan selvästi yhteiskunta kaikkialla pyrkii pakenemaan vastuutaan siinä vaiheessa, kun joku sairastuu. Kirjoittajalla ei ole alan koulutusta, mutta hän on nähnyt nämä asiat jo vuosikausien ajan. Miten voimme olla niin naiiveja, että kuvittelemme normaalin ihmisen olevan kykenevä tappamaan toisia ilman minkäänlaisia sisäisiä reaktioita ja vaikutuksia? Näistä asioista on puhuttu niin vähän, koska kuuntelijoita ei juurikaan ole ollut. Ollaan valmiita ylistämään suomalaista sisua ja talvisodan henkeä, mutta todellisuudessa kaikki hengissä selvinneet ovat käyneet ankaraa henkistä kamppailua selvitäkseen kaikkien kokemuksiensa tuottamista mielen haavoista. Vasta nyt ovat nämä veteraanit todella alkaneet purkaa tunteitaan.

Sama koskee vieläkin suuremmassa määrin meitä narsistisen persoonallisuushäiriön uhreina. Nykyisessä tilanteessa emme ole kykeneviä kertomaan kokemuksistamme juuri sellaisina, vaan meidän on pakko siirtää pahimmatkin kokemuksemme kuvitteellisten ihmisten elämään. Valtaosa soittajista valittaa sitä, ettei heitä ole uskottu sen paremmin sosiaaliviranomaisten kuin ei mielenterveystyöntekijöidenkään piirissä. Heidän sielunsa on rikki, mutta heitä ei uskota, vaan heille pyritään vakuuttamaan, että kaikki on hyvin. Jos ammattilaiset eivät usko tätä vakuuttelua, aletaan heidän kertomuksiaan analysoida aivan uudella tavalla, pyrkien vakuuttamaan heidän mielenterveytensä olevan vaakalaudalla.

Jos ihminen kertoo ammattilaiselle elämänsä vakavimmista hetkistä, ollaan jo vaara-alueella. Kertomustemme Matti ja Maija kokivat alueemme koko kirjon vuosikymmenisen yhteiselämänsä aikana. Tai sanottakoon, että Matti koki enemmänkin olleensa osallinen vuosikymmeniseen sotaan. Pahimpina hetkinä, ehkä alkoholin vaikutuksen rohkaisemana, tai paremminkin syvimmässä epätoivossaan, oli Matti pari kertaa istunut Maijan päällä, keittiöveitsi tämän kaulalla!

Mikä aikaansaa tällaisia reaktioita aivan tavallisten ihmisten keskuudessa? Kun Maija alkoi huutonsa ja Matin sättimisen, oli miehen jäätävä paikalleen kuuntelemaan koko raivonpurkaus alusta loppuun asti. Ei tullut kysymykseenkään poistuminen tai välihuomautusten tekeminen. Maija huusi ja huusi, ja jälkeenpäinkin ajatellen ei sanonut yhtään ainoata todellisuuteen perustuvaa lausetta. Koko purkaus oli peräisin jostakin vaimon olemuksen syövereistä, työpaikalla koetuista pettymyksistä, joilla ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä Matin kanssa. Matti oli siis ikään kuin jonkinlainen terapeutti tai lääkäri, joka vuodesta toiseen joutui kuuntelemaan näitä purkauksia oman henkisen voimansa varassa. Siksi kai hän usein totesi, että oli pitänyt vapaaehtoistyönä vuosikymmenistä yksityismielisairaalaa, jossa oli vaihteleva määrä potilaita.

Kun miettii kaikkea sitä, mitä nämä ihmiset ovat kertoneet nyt jo kymmenen vuoden aikana, ei voi olla ihmettelemättä sitä, ettei keskuudessamme ole tapahtunut useampia tappoja. Noin kuukausi sitten tuli ensimmäinen soitto, jonka yhteydessä kerrottiin jonkun tulleen tapetuksi. Tämä on ensimmäinen tällainen tapaus, onneksi!

Kukin meistä on tiettyyn rajaan asti valmis ja kykenevä kuuntelemaan jonkinasteisia purkauksia, mutta pidemmällä tähtäimellä alkaa jopa ammattilainen tuntea, että nyt on aika käydä itse juttelemassa työnohjaajan kanssa, tai jopa tulee mennä pienelle lomalle. Mutta uhrimme joutuvat kuuntelemaan näitä ristiriitaisia selvityksiä vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, ilman minkäänlaista ohjausta tai lomaa. Eikö edes lomaa? Ei, koska lomalle tulee mukaan tuo kaikkien ongelmien lähde, vaatien entistä enemmän palvelua ja uhrautumista! Ja kun kerran ollaan lomalla, merkitsee se rentoutumista ja kaikista elämän ongelmista purkautumista. Ja juuri noilla lomilla tulevat sitten ne kaikkein ahdistavimmat ja pelottavimmat hetket, kun kaikkien päät ravintolassa kääntyvät katsomaan suuriäänistä purkausta. Onni on ehkä se, että ollaan ulkomailla, ja vain harva ymmärtää mitä huudetaan.

Jollakin näköalapaikalla palautuu sitten mieleen jo kotimaassa syntynyt ajatuskuvio. Kuinka usein onkaan jokin henkilöistämme kuunnellut ambulanssin menoa pillit soiden, miettien tulisiko se juuri siitä suunnasta, missä puolison työpaikka on. Voisiko olla mahdollista, että kohta soisi puhelin ja osaaottava ääni ilmoittaisi puolison joutuneen onnettomuuteen, joka vaati tämän hengen? Mitä jos hiukan töytäisisi kaiteen yli kurkkivaa ukkoa tai akkaa, niin että tämä putoaisi alla ammottavaan rotkoon?

Kun ihmistä ahdistaa kylliksi ja ylettömästikin, muuttuu hänen ajatusmaailmansa, ja vaistomaisesti tulee mieleen miten tälle kaikelle saisi lopun. Tiedossa on, että kiusaaja ei mistään hinnasta suostu avioeroon, ainakaan niin kauan kun yhteisessä pesässä on jotakin otettavaa. Ei ole kysymys vain varallisuudesta, vaan kumppanin henkisestä kapasiteetista. Niin kauan kuin toinen jaksaa suorittaa hänelle asetettuja tehtäviä, ei hänestä haluta luopua. Mutta kun voimavarat alkavat loppua ja joudutaan sairaslomalle tai työkyvyttömyyseläkkeelle, alkaa huomaamaton alas ajamisen prosessi. Jos aikaisemmin on ostettu ruuat suurin piirtein yhteisesti, joutuu nyt sairastunut huolehtimaan kaikista maksuista. Uskomatonta, mutta totta, lukemattomissa tapauksissa! Nyt tiukataan sairaan vyötä, jotta rahat riittäisivät, ja kun tilanne kiristyy kiristymistään, saadaan seurata toisen osapuolen hidasta nääntymistä ja ajautumista kohti sairaalan vuodeosastoa. Tällöin aletaan jo hellävaraisen karmaisevalla tavalla puhua ihmisen hauraudesta ja mahdollisesta avioerosta!

Moni meistä siis jossakin elämän vaiheessa alkaa kokea olevansa kykenevä vaikka tappamaan läheisen ihmisen. Tämä on viimeisin merkki siitä, että nyt tulee hakea etäisyyttä tähän ihmiseen, joka pahimmissa riitatilanteissa saattaa karjua meille omassa sairaassa hädässään ja epätoivossaan: ”Tapa minut, tapa minut! Sitähän sinä olet aina halunnut!” Ja hän todella tarkoittaa usein sitä, haluten osoittaa sinulle, kuinka huonot hermot sinulla on, ja kuinka vihainen voit olla noin suloiselle ihmiselle. Tapa vaan, niin sitten istut vankilassa lopun elämääsi, ja siten on tullut osoitettua, kumpi meistä todella on paha!

Niin, hän unohtaa tuossa hetkessä täysin, ettei hän kuolemansa jälkeen pääse nauttimaan sinun kärsimyksestäsi, koska hän on kuollut! Monissa tapauksissa näyttää siltä, ettei hän usko ollenkaan olevansa kykenevä kuolemaan. Hän ei pelkää oikeastaan mitään muuta kuin menettävänsä jotakin sinun lähtiessäsi karkuun. Hän ajaa autoakin aivan omalla tavallaan, perustaen oman ja kyydissä olevien turvallisuuden lain varaan. Jos hän ajaa suurin piirtein oikein, ei voi tapahtua mitään, ja jos tapahtuukin, on se sitten sen toisen vika! Hän itse asiassa on valmis tappamaan perheensäkin jonkin periaatteellisen päätelmän mukaisesti. Toinen on aina syyllinen!

Markku Vuori

Jouluna 2010 osa 1

Vastauksena muutamiin yhteydenottoihin kirjoitan ajatuksiani tänä jouluaikana. Äitini kuoltua neljä vuotta sitten, olen viettänyt aika yksinäisiä jouluja. Olemme tosin aatonaattoina kokoontuneet poikani luokse koko jäljellä olevana sukuna viettämään joulua.

Erittäin riitaisen avioliiton jälkeenkin yksinäisyys tuntuu melko pahalta, ja ajoittain kaipaus edes jonkinlaisen ihmissuhteen puoleen pyrkii valtaamaan mielen. Entiseen ei toki ole mitään paluuta eikä kaipausta, mutta nykyinen tilanne on omalla tavallaan hyvin satuttava. Moni mies ei opi yksin olemiseen, vaikka elämä jatkuukin.

Ihminen ei ole ollenkaan sellainen kuin mitä suurin osa mediaa ja kirjallisuutta esittää. Ihminen on todellisuudessa hyvin raadollinen, puutteellinen ja monella tapaa epäonnistunut. Tarpeemme melkein kaikilla elämän alueilla jäävät tyydyttämättä hyvin suuressa määrin. Me kaipaamme rakkautta ja ihmisarvoisuuden tuntoa, mutta saamme sitä pääsääntöisesti vain jollakin tavoin maksamalla. Me emme saa olla oma itsemme, meidän on näyteltävä, esitettävä jotakin todellisuudesta poikkeavaa, koska sellainen on koko ympäristömme.

Oman arvon tunne on tavattoman arvokas aarre, jota emme saavuta toisten ihmisten kautta, sen on jossakin määrin synnyttävä omassa itsessämme. Aivan liian suuressa määrin joudumme ansaitsemaan tunteen välittämisestä ja omasta persoonallisesta arvostamme.

Kaikesta on maksettava, usein aivan järjettömälläkin tavalla. Jos itsetuntomme on saanut kolhuja, pyrimme miellyttämisellämme ostamaan edes pienen määrän hyväksyntää ja arvostusta. Me olemme tästä riippuvaisia, aivan luonnollisella tavalla, koska jokainen meistä tarvitsee tietyn määrän todellista välittämistä ja arvostusta. Oikeastaan on väärin tuomita hyväksymistä etsivä ihminen läheisriippuvaiseksi, koska vain hyvin, hyvin harvat ihmiset omaavat niin suuren itsetietoisuuden ja varmuuden, että tulevat toimeen ilman toisia ihmisiä. Me olemme luonnostamme laumaeläimiä, riippuvaisia oikeanlaisesta yhteisöllisyydestä.

Tänä aikana yhteisöllisyys on katoamassa ennen näkemättömällä tavalla. Itsekeskeinen ajattelu on vallannut suurimman osan ihmiskuntaa. Narsismi on aikamme iskulause, vaikka sen niin harva pystyy huomioimaan. Koska ihminen ei kykene täyttämään tarpeitaan yksin, ja suurin osa ihmisistä ajattelee vain itseään, jää todellisuudessa lähes jokainen vaille sitä, mitä eniten tarvitsisi: läheisyyttä, kelpaamista sellaisenaan, ilman mitään teatteria tai lavasteita!

Jos ihminen on omaksunut narsistisen elämäntavan, ei hän ole kykenevä antamaan toiselle ihmiselle oikeastaan muuta kuin jatkuvaa sydänsurua. Narsistinen ihminen käyttää hyväkseen lähes jokaista kohtaamaansa ihmistä, tavalla tai toisella, usein itse käsittämättä elämänsä kieroutuneisuutta ja vilpillisyyttä. Miten hän voisi tältä alueelta mitään havainnoidakaan, kun elämän malli ympärillä noudattaa itsekeskeistä ajatusmaailmaa?

Monet meistä on näissä ympyröissä rikottu hyvinkin vakavalla tavalla. Me kaipaamme jotakin parempaa elämäämme, haluamme tervehtyä ja toivomme tulevaisuudelta jotakin parempaa. Mutta kuka tukee meitä tässä pyrkimyksessämme, kun kaikkialla vallitsee ilmapiiri, missä uskotaan terveeksi vain sellainen ihminen, joka ajattelee vain omaa parastaan? Terapiaa saa vain ani harva sitä todella tarvitseva. Tai sitten terapian laatu on aivan väärää kyseistä ihmistä ajatellen.

Me olemme aivan aiheellisesti surullisia kaiken kokemamme keskellä ja sen jälkeenkin. Mutta usein surullemme ei ole sellaista tilaa, mikä saisi sen pienenemään. Päinvastoin, usein surumme katsotaan vihamielisyyden osoitukseksi sitä ihmistä kohtaan, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä mitä asenteillaan ja tekemisillään saa aikaan. Tie kaikesta tästä ulos on siis melko mutkainen ja raskas, mutta kuitenkin mahdollinen.

Kun ihminen on kyllin kauan vaikeissa olosuhteissa, katoaa helposti terveenä pidetty näkökyky ja kaikkea alkaa tarkastella vihamielisen ihmisen luoman ilmapiirin mukaisesti. Tuskin on olemassa ihmistä, joka ei näissä olosuhteissa tavalla tai toisella ala myötäillä hengenpitimikseen. Ihminen etsii kaikesta huolimatta hyväksyntää, vaikeimmissakin olosuhteissa!

Miksi ihminen ei siis yksinkertaisesti irtaudu vaikeasta suhteesta? Mikä meissä on vikana? Ei varmastikaan mikään. Itselläni on keskinkertaista korkeampi älykkyystaso, mutta kesti lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin tajusin mistä todella on kysymys. Suurin osa apua etsivistä on aivan normaaleja, järkeviä ihmisiä, usein korkeasti koulutettujakin. Me olemme tekemisissä voimien ja olosuhteiden kanssa, jotka ovat vielä tänäkin päivänä useille ammattilaisille käsittämättömiä. Miten sitten me tavallisina kansalaisina olisimme voineet omata kyvyn valita toisin?

Joudumme nielemään suuren määrän vihaa ja katkeruutta elämämme aikana.

Markku Vuori