Vanhus lasipurkissa osa 2

Menestyjät palkitaan, jos palkitaan

Miksi näyttää nyt siltä, että Matildalta on otettu pois kaikki ne oikeudet, joista olemme ylpeitä länsimaisessa kulttuurissamme? Mikä on hänen rikoksensa? Kirjoittaja varmaankin katsotaan yhdeksi hyödyttömimmistä henkilöistä tämän kansan keskellä, kun ei ole tuottanut tarpeellista määrää verovaroja eikä ole kunnostautunut siinä määrin, että voitaisiin katsoa julkisuuden henkilöksi. Kirjoittaja ei ole viihdyttänyt suurta yleisöä, niin kuin ei Matildakaan.

Oletko muuten pannut merkille keitä ihmisiä tämä maailma arvostaa ja kunnioittaa? Menestyjiä! Ketkä menestyvät? Hyvänen aika, tyhmä kysymys! Kaikki ne menestyvät, jotka viihdyttävät ihmisiä, saavat heidät hetkeksi unohtamaan todellisuuden, arjen surut ja vaivat!

Kaikki kunnia niille, jotka saavat elämän tuntumaan helpommalta. Heitä tulee todella arvostaa, osoittaa heille suosiota, sillä asemaansa he eivät ole saavuttaneet ilman suuria uhrauksia ja menetyksiäkin. Joka haluaa saavuttaa jotakin suurta, joutuu luopumaan paljosta. Ketään menestyjää ei siis tule kadehtia. Mutta että menestys ja maine merkitsisivät sitä, etteivät muut ihmiset olekaan niin tärkeitä… tässä on ongelmamme villakoiran ydin. Liika vertaileminen toisiin tuottaa suuria ongelmia ja suurta murhetta monen ihmisen elämässä.

Matilda oli nuorena melko kaunis nainen. Se ei kuitenkaan tuottanut odotettua onnea, ja niinpä hetken lumo tuotti vain yhden uuden kansalaisen syntymisen tämän maan päälle. Oli jossakin mukavampi ja kauniimpi luomakunnan koristus, joka tuntui sopivammalta avulta yksinäiselle miehelle. Tämä merkitsee aina jonkun hylkäämistä, pettämistäkin.

Matilda oli kokenut monia pettymyksiä pitkän elämänsä aikana. Mitä jälkiä ne häneen jättivät, sitä tuskin kukaan ulkopuolinen milloinkaan kykenee näkemään. Tässä onkin elämän surullisuus. Se ei perustu siihen, että emme tiedä tarpeellisessa määrin ihmisten sisimpiä salaisuuksia, vaan siihen, että meidän asenteemme on niin väärä. Voidaksemme myötätuntea toisen ihmisen kanssa, emme tarvitse niinkään viisautta, vaan sydäntä. Mistä sitten sydämemme voisi oppia tuntemaan toisen kanssa? Omien pettymysten ja murheiden avulla, käsittämällä olevamme kaikki hyvin samanlaisia! Mikä tuottaa murhetta minulle, tuottaa sitä toisellekin!

Emmekä oikeastaan tarvitse tätäkään. Pitäisi riittää empatian muodostumiseen vain se kun näkee lähimmäisen murheelliset kasvot, laahaavat askeleet, kumaraisen ryhdin. Tieto on loppujen lopuksi toisarvoista rakastavan katseen ja mielen rinnalla!

Että Matilda nyt makaa sairaalassa oman kodin sijasta, kertoo meille elämän raadollisuudesta. Kauniit puheet ja sanat ovat totaalisen merkityksettömiä, jos tekomme ovat ristiriidassa niiden kanssa!

Matildan kodissa ei ole muuta kuin pari tuolia ja pöytää, sillä kaikki muu on jo viety pois. Olen menneiden kuukausien aikana vähä vähältä vienyt tavaroita omalle asunnolleni, jakaen osan tuntemilleni varattomille. Tämä kaikki on ollut raskasta, sillä jokainen esine ja huonekalu ovat tulleet tutuksi vuosien saatossa. Kaikki on ollut osa Matildan elämää, kuin osa äitiä. Nyt pala palalta entinen elämä hävitetään konkreettisella tasolla. Tämä merkitsee eroamisen tuskaa ja murhetta. Mutta se tulee aikanaan meidän jokaisen osaksi. Vain muistot jäävät, hämärtyäkseen ajan patinan vaikutuksesta.

Minun on helppo asettua Matildan pojan asemaan ja tuntea hänen kanssaan. Voin kuvitella millaisella kaihomielellä hän joka kerta lähti äitinsä asunnolta viimeisten kuukausien aikana. Hänen mielensä verkkokalvoille ikuistui toistuva kuva siitä, kuinka hänen astellessaan ulko-ovelta kohti autoa, harmaapäinen hahmo vilkutti hämärästä asunnosta, vieläkin kaihomielisempänä. Nämä kuvat olivat toistuneet niin monen vuoden aikana, että lopulta katosi murhetta tuottava ajatus siitä, milloin nämä kasvot viimeistä kertaa nähtäisiin osittain alas lasketun rullaverhon takaa.

Niin, viimeinen kerta on jo kaiken keskellä unohtunut. Äiti ei nukkunut toivomuksensa mukaisesti pois. Hän yhä vielä on todellinen, harmaapäinen, hiukan murhemielinen vanhus sairaalan vuoteessa tai aulassa. Ehkä näin onkin hyvä, eroaminen tulee asteittain, ei niin äkillisenä.

Ehkä juuri tämä eroamisen tuska on se, mikä saa ihmiset asennoitumaan vanhuuteen aivan väärällä ja nurinkurisella tavalla. Ihminen on niin tunteittensa orja, että tekeytyy täysin tunteettomaksi, käsittämättä taistelevansa omaa ihmisyyttään ja henkisyyttään vastaan. Ihmisen tulee erota isästään ja äidistään ja tulla yhdeksi uuden, itse luomansa perheen kanssa. Tässä mielessä jokainen ihminen on yksilö, erillinen persoona. Mutta jos hän kieltää sukulaisuutensa, juurensa, vanhempansa, tulee hänestä juureton harhailija, joka ei pitkänkään elämän aikana ole kykenevä käsittämään omaa, todellista minuuttansa. Tässä suhteessa Kaukoidän kansat ovat paljon viisaampia ja siten henkisestikin terveempiä.

Me olemme ympäröineet itsemme niin valtavalla määrällä tietoa ja toimellisuutta, etteivät aivomme ja olemuksemme sittenkään kykene käsittelemään kaikkea ympärillämme olevaa. Liika tieto ja tavara ja tekniikka jne. eivät todellisuudessa merkitsekään hyvinvointia, vaan paremminkin pahoinvointia.

Mikä on yksi suurimmista perustekijöistä tässä pahoinvoinnissa? Se, että me kadotamme kosketuksen omaan itseemme, sisimpäämme. Me olemme materialisoituneet, markkinatalous on vieraannuttanut meidät valtavasta määrästä henkisyyttä ja hengellisyyttäkin, niin että ihminen onkin jo tavaraa ja materiaa varten… eli ihminen on sapattia varten eikä sapatti ihmistä varten!

Matilda on käsittänyt tämän koko elämänsä ajan. Siksi hän kuuluu siihen ryhmään ihmisiä, joka ei halustaan huolimatta pysty käsittämään nykyajan meininkiä. Viime kuukausiin asti hän oli säilyttänyt henkisen vireytensä siinä määrin, että jopa kymmeniä vuosia nuoremmatkin olivat henkisesti taantuneempia kuin hän. Mutta nyt toistuvat sairauskohtaukset romahduttivat jotakin katastrofaalisesti. Jonkin asian tarvitsemme jokainen täältä erotaksemme. Itse kullekin se tulee tavalla tai toisella, ilman että itse voimme päättää siitä. Tämä on nyt Matildan osa, jonka toivoisimme aika tavalla toisenlaiseksi.

Kätketty yksinäisyys

Olen käynyt Matildan luona niin usein kuin mahdollista, sillä hänen sukulaisensa voi laskea yhden käden sormilla, ja nämä aika harvoin käyvät häntä katsomassa.

Kun on hiukan sekava, kysyy Matilda aika monena iltana minulta, mihin vuoteeseen hän nyt voi mennä. En ihmettele sitä, sillä välillä hänen vuoteensa on käytävän suuntaisesti, joskus väliseinän suuntaisesti. Nyt hän ei moneen iltaan ollut kysynyt omaa paikkaansa, mutta tänään hänen huoneensa keskellä oli ylimääräinen vuode, jossa makasi jo tutuksi tullut vanhus. Nyt Matildaa jälleen kerran huolestutti se, onko hänellä ollenkaan yöpaikkaa. Mihin huoneeseen hän menisi, mihin vuoteeseen kallistuisi lepäämään?

Minulla ei ole pidemmällä aikavälillä ollut mahdollista tutustua kovin moneen vanhukseen sairaalaolosuhteissa. Jostakin syystä kuitenkin ymmärrän hänen huolensa todella syvällisesti. En ole kai aivan tavallinen ihminen, vaan minulle on annettu tavallista voimakkaampi kyky samaistua kärsivän ihmisen kanssa. Ikään kuin tällaisen ihmisen sisin viestittäisi minulle sellaisiakin asioita, joita ei kukaan muu kykene välittämään itselleen ja toisille.

Itse olen ollut todella vaikeiden olosuhteiden keskellä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Ehkä se selittää itsellenikin käsittämättömän kyvyn myötäelää lähimmäiseni kanssa. Jossakin määrin jo koulun ala-asteella jouduin huomaamaan itsessäni olevan jotakin mikä ei varmaankaan ole perinnöllistä. On ikuisiksi ajoiksi syöpynyt mieleeni se, kuinka kärsin kun joitakin heikompia tovereitani kiusattiin ulkonäön tai vaatetuksen tähden. Jokainen yleisestä suuntauksesta poikkeava koettiin luvalliseksi pilkan kohteeksi.

Koen itse tuskaa, mikä säteilee lähes jokaisella vierailulla tuosta harmaapäisestä vanhuksesta, joka hieman kumaraisena nököttää pyörätuolissaan. Jos en tuntisi häntä niin hyvin ja pitkältä ajalta, kiinnittäisin kai kaiken huomioni hänen sekaviin puheisiinsa lapsista ja ihmisistä, joista minulla ei ole mitään tietoa. Hän uneksii silmät auki asioista, jotka alitajunta tuo hänen mieleensä. Mutta hänellä on selkeitä hetkiä sekavien puheiden keskellä, ikään kuin heräämisiä siihen todellisuuteen josta minäkin olen osallinen. Se toinen todellisuus, mikä saa meidät pitämään häntä väsyneenä ja harhaisena vanhuksena, on suureksi osaksi riippumatonta hänestä itsestään.

Matilda oli lentänyt pyörätuolistaan, tai pyörätuoli oli lentänyt hänen altaan, koska hän oli saanut sairaskohtauksen ja iskenyt päänsä verisesti. Jotakin oli tapahtunut, ja ehkä huomaamatta jäänyt tulehdus oli sotkenut koko elintoiminnon. Sekavuudelle on siis aivan selvä lähtökohta ja syy, mutta emme rohkene enää turvautua totunnaisiin selityksiin vanhenemisesta ja aivotoiminnan rappeutumisesta. Meillä on oikeus ja velvollisuuskin huomioida sellaisiakin tekijöitä, joihin ei enää vuosikausiin, tai ehkä koskaan ole kiinnitetty huomiota. Dementia on väistämätön tosiasia, mutta mitkä ovat ne tekijät, jotka määrittävät sen kehittymisen? Uskon minulla ja meillä jokaisella olevan oikeuden asettua Matildan asemaan ja nähdä myös ne tekijät, joiden tulisi ehkä enemmän kuin käsitämmekään, vaikuttaa arviointiimme ja kokonaiskuvan luomiseen. Kokonaiskuva sanana kuulostaa tässä yhteydessä hiukan kuin pilkan teolta, sillä pitkään aikaan ei vanhuuden käsitettä ole haluttu nähdä todellisuutta vastaavalla tavalla!

Matilda on siis selvästi dementoitunut, mutta nyt alamme jossittelemaan, totuuteen perustuvien mielikuvien mukaisesti. Jos mummolla olisi, niin hän olisikin vaari, ei sovi tähän yhteyteen.

Ensimmäisinä päivinään sairaalavuoteessa Matilda oli selvästi järkyttynyt, ja hänelle selvisi vasta tulehduksen laannuttua olotilansa todellisuus. Alkuaikoina kaiken sekavuuden keskellä hänellä oli ajoittain hyvinkin selvä käsitys siitä missä hän oli, vaikka ei mielestään kuulunutkaan sinne missä oli. Alusta asti paikka tuntui vieraalta, sillä sehän on tarkoitettukin tilapäiseen oleskeluun. Jos hän muutaman viikon tai kuukaudenkin jälkeen olisi päässyt olosuhteisiin, missä hän olisi voinut saada kodinomaisen tunteen, olisiko hän niin sekava kuin juuri nyt on?

Pakostakin olen joutunut seuraamaan muitakin ”Matildoja” näiden kuukausien aikana, ja ellen aivan suuresti erehdy, maallikko kun olen, on jokainen pidempään tuolla osastolla oleva, kodinomaista paikkaa odottava, selvästi taantunut henkisesti. Jonkin tutkimuksen mukaan vanhus laitostuu jo seitsemässä viikossa!

Luonnollinen pako todellisuudesta

Etenkin alkuaikoina niin Matilda kuin muutkin kaltaisensa osoittivat piirteitä, mitkä viittaavat johonkin hyvin surulliseen asiaan. He olivat ilmeisestikin melko murheellisia todetessaan olevansa sidottuja tähän ilmapiiriin ja ei toivottuun ympäristöön. Useampikin ruokailun yhteydessä valitti ruokahalunsa puutetta ja tarjosi mahdollisesti jälkiruokaansa jollekin vierustoverille. Kaikki tämä viittaa jollakin tavoin hädän keskellä syntyvään palvelemishaluun, vääränlaiseen läheisriippuvuuteen, jolla yritetään peittää sisimmässä vallitsevaa mielipahaa. Onkohan tästä kukaan tehnyt minkäänlaista tutkimusta?

Matildaa vaivaa koko ajan se, ettei minulle anneta ruokaa tuossa ”ravintolassa”, vaan minä vain seuraan hänen syömistään, pilkon perunat ja pihvit, autan joskus salaatin tai jälkiruuan kanssa. Jos istumme iltapalaa odottaen aulan pöydässä, kysyy hän usein olenko jo tehnyt tilauksen. Ei, en ole, enkä minä saa mitään, vaan kohta hänelle tuodaan iltapala.

Matilda on tottunut palvelemaan ja tarjoamaan jotakin jokaisella vierailulla, ja nyt hänellä ei ole ostettuna mitään, kun ei ole päässyt kauppaan. Ei ole edes maitoa, kun ei ole ollut rahaa ostaa mitään. Enkö voisi antaa hänelle sen verran rahaa, että hän voisi ostaa jotakin edes pojille, jotka tulevat häntä katsomaan? En ole enää kuukausiin korjannut näitä hänen ajatuksiaan, koska niistä on tullut niin merkittävä osa hänen nykyistä todellisuuttaan. Minne sisko on mennyt, kun ei sitä ole aikoihin näkynyt, saa minut kuitenkin kertomaan hänelle hautausmaata kohti viitaten: Hän ollut hautausmaalla jo lähes kymmenen vuotta!

Kaikkien sekavien puheidensa keskellä Matildasta huokuu kuitenkin jotakin niin rakkaudellista ja haurasta, että arvostan häntä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Nämä asiat kuuluvat nyt hänen tämänhetkiseen todellisuuteensa, aivan kuten hän varmaankin pienenä lapsena jutteli äidilleen lapsen mielikuvitusmaailman todellisuuksista. Jos lapsi puhuu jotakin meille käsittämätöntä ja epätodellista, emme tuomitse häntä sekavaksi tai kalkkikseksi, koska hän on lapsi ja nämä asiat kuuluvat lapsuuteen. Aivan samalla tavoin usean vanhuksen elämän loppukaareen kuuluu eräänlainen takautuminen, joka monessa suhteessa yhdistää elämän ehtoohetket elämän alkupäiviin. Kierros on käyty kohta loppuun, ja mikä maasta on tullut, palaa takaisin maahan. Se tuntuu surulliselta, sydäntä särkevältä, mutta se on elämän todellisuutta, osa sitä kokonaisuutta, mitä kutsumme ihmisyydeksi!

Matildan luona vieraileminen on omalla, oudolla tavallaan, opettavaista ja elämää rikastuttavaa. Vanhenemisen ja kuoleman kohtaaminen oikealla asenteella opettaa jotakin sellaista, mitä ei missään muualla voi omaksua. Kun hyväksyy ihmisen, siis itsensäkin ajallisuuden ja rajallisuuden, alkaa suhtautua jokapäiväiseen elämään aivan uudella tavalla. Oppii olemaan kiitollinen jokaisesta elämänsä hetkestä, siitä terveydestä mikä kunkin osaksi on suotu, kaikesta siitä mitä saa omistaa. Useimpien ihmisten elämä tuntuu olevan riippuvainen siitä, mitä ihmisellä ei ole. Tällöin ihminen ei todellisuudessa elä ollenkaan tätä päivää, vaan on jossakin mielessä harhaisempi kuin rakas Matildamme.

Matilda ei siis olekaan mikään merkityksetön ja toisarvoinen henkilö, koska hänen kohtaamisensa tuottaa sen suuren ilon, että oppii elämään juuri sitä elämää, joka sillä hetkellä on saatavillamme. Kuinka ihanaa onkaan elää juuri tässä hetkessä, tässä todellisessa olevaisuudessa, sillä mennyt on enää vain muistoja, ja tulevaisuus on tuntematon ja haaveita vain!

Nyt iltapäivällä Matilda oli humoristisella tuulella. Hän istui ruokailua varten valmiina pöydän ääressä useiden muiden vanhusten kanssa. Istuin jonkin matkan päässä, ja hän huuteli minulle useaan kertaan asioita joita en oikein käsittänyt.

Minua on aina liikuttanut hänen ruokailunsa, joka tapahtuu äärimmäisellä nöyryydellä ja vakavuudella. Ruuan ottaminen lusikkaan tai haarukkaan näyttää aika vaikealta, ja voimaa käden nostamiseen on juuri sen verran että avoin suu saa pureskeltavaa. Nyt hän ei toivottanut seuralaisilleen hyvää vappua niin kuin eilen illalla. Mutta on hyvä että kumppanit ymmärtävät nämäkin hyväntahtoiset toivotukset, vaikka on tammikuun loppu.

Tältä paikkakunnalta puuttuu suuri määrä vanhusten hoitopaikkoja, ja tuntui todella pahalta kuunnella kahden ”Matildan” keskustelua siitä, kuinka he ovat jättäneet hakemuksen tiettyyn ryhmäkotiin. Heitä kuulemma todella kovasti jännittää meneekö hakemus läpi. En voisi edes ajatella kertovani heille, kuinka pitkät jonot jokaiseen hoitopaikkaan on. Onko vain panettelua vai totta, mutta jonojen ohitse kuulemma pääsevät merkittävät henkilöt? Kumpikaan näistä ei ollut merkittäviä, sillä eiväthän he olisikaan täällä siinä tapauksessa.

Menneisyyden taakka

Olisin suonut Matildalle jotakin parempaa hänen viimeisiksi päivikseen. Onhan hänen elämänsä niin täynnä pettymyksiä ja masentavia asioita. Itse olen jo joutunut toteamaan, ettei nuoruuden jälkeinen aikani juurikaan sisällä suuria ilon aiheita. Tässä kohden olemme Matildan kanssa aika samanlaisia. Mutta hän on ottanut kaikki koettelemuksensa paljon suuremmalla rauhallisuudella kuin mitä itsestäni voin sanoa. Yksi masentavimmista asioista hänelle kai oli se, kuinka hänen ainoa poikansa solmi melko tavalla onnettoman avioliiton ja kävi noin kolmikymmenvuotisen sodan, josta Matildakaan ei jäänyt osattomaksi.

Missä soditaan, siellä koetaan traumoja ja pettymyksiä. Nämä negatiiviset asiat täytyy sitten purkaa jollekin, sehän on elämän laki. Miten se tapahtuu, on kuitenkin suuremmasta merkityksestä kuin se kenelle ja missä se tapahtuu. Anoppi luonnollisestikin on asemassa, missä häneltä ei ollenkaan kysytä mitä hän haluaa ja toivoo, vaan nuoruuden narsistisella oikeutuksella paha olo kaadetaan nimenomaan anopin tai apen nimellä kulkevan ylle. Yksi peruste lienee kautta aikain ollut se, että anoppi ja appi yleensä pitävät oman jälkeläisensä puolta, koska tuntevat tämän niin hyvin. Mistähän tällainen erehdys on saanut alkunsa? Eivätkö nämä ihmiset vieläkään käsitä, että etenkin miniä kuuluu siihen kastiin, jolla on aivan synnynnäisenä varusteena kyky tunnistaa kumppaninsa ja tämän sukulaisten salatuimmatkin paheet ja heikkoudet?

Niinpä ei Matildan tarvinnut kuin luoda vääränlainen, tahdoton katse, kun jo jokin miniän sisimmässä alkoi läikehtiä ilkeällä tavalla. Kysymys ei niinkään ollut siitä mitä Matilda halusi tai tarkoitti, vaan oli enemmänkin kysymys miniän tulkinnasta. Olen seurannut ihmiselämää erikoisella tarkkaavaisuudella koko elämäni ajan, ja läheisestä suhteestani riippumatta voin todeta, että on harvassa sellaisia äitejä ja isoäitejä, kuin mitä Matildamme oli suhteessaan poikansa perheeseen. Tiedossani ei ole yhtäkään tapausta, missä tämä sokeasti olisi asettunut poikansa puolelle, vaan pyrki harvinaislaatuisella tasapuolisuudella suhtautumaan kaikkiin samalla tavalla. Siitä todistuksena hänen uskomaton anteliaisuutensa, sillä hän vuosikymmenien ajan suureksi osaksi puki koko perheen.

Matilda ei koskaan ole ollut varakas, kun oli vain keskinkertainen liikeapulainen. Paha sydänvika keskeytti työelämän, ja työnantajan nurjan asenteen tuoman mielipahan saattelemana hän jäi varhaiseläkkeelle saamatta asianmukaista korvausta. Kuinka paljon hän aikanaan jätti syömättä arvoistaan ruokaa, jää arvoitukseksi, mutta jossakin vaiheessa hän osti vähäisillä eläkerahoillaan käytetyn auton poikansa perheelle. Mikä käsittämättömintä, miniälle tämä anteliaisuus oli aivan kuin maailman selvin asia. Kiitollisuuden osoitukseksi tämä piti useamman kerran sellaisen metelin iäkkäälle anopilleen, että tämä ainakin kaksi kertaa vietiin piipaa-autolla sydänkohtauksen saaneena lähimpään sairaalaan!

Ajatellessani kaikkea tietämääni totean olevani paljon huonompi ihminen kuin Matilda. Tietysti tämä vanhan ihmisen temperamentilla ja olemuksella ajoittain pahoitteli ankarastikin kokemaansa kohtelua, mutta uskon itse olevani paljon sapekkaampi kaiken kuulemani johdosta. Tietoisena kaikesta vanhaa ihmistä murehduttaneesta toivoisin hänelle omaa paikkaa missä tahansa muualla kuin sairaalassa. Elämä taitaa olla paljon raadollisempaa kuin itsekään uskallan itselleni myöntää! Kuinka paljon ihmiset suovatkaan itselleen mielipahaa ja murhetta olemalla epärealistisen optimistisia ja todellisuudelle vieraita!

Matildan sekavuus tulisi nähdä oikeassa mittasuhteessa hänen nykyiseen ympäristöönsä. Oikeastaan olisi ihme jos hän olisi toisenlainen. Täysipainoiset ihmiset tuossa miljöössä ovat poikkeuksellisen vahvoja ja elinvoimansa säilyttäneitä. Kun ajattelen työkenttääni narsistisen persoonallisuushäiriön uhrien keskellä, joudun aivan päivittäin ajattelemaan ja pohdiskelemaan erilaisia ihmisen torjuntamekanismeja. Jo terve ihminen omaa automaattisen hälytysjärjestelmän, joka perustuu aika paljon alitajuntaan. Ihmisen luontainen torjuntajärjestelmä alkaa automaattisesti toimia ylivoimaiselta tuntuvien tekijöiden vaikutuksesta. Tämä järjestelmä on niin automaattinen, ettei sitä useinkaan pane edes merkille, ja siksi on niin helppoa ajautua todellisuudelle vieraille alueille ja vaikutuskentille. Se merkitsee tietynlaista epätodellisuutta ja totuuden pakenemista aivan pienissäkin asioissa.

Ihmisen tunne-elämä sisältää tavattoman määrän vastoinkäymisten ja negatiivisten kokemusten vaikuttamaa ja värittämää materiaalia, joka voidaan nähdä luonnollisena ja osana jokaisen ihmisen elämää. Sairastumiseen ja tietynlaiseen sekavuuteen, harhaisuuteen, tarvitaan ylisuuri määrä negatiivisia tekijöitä, ja tämän kynnyksen ylittämiseen johtava tekijämäärä on hyvin vaihteleva eri ihmisten kohdalla. Meillä jokaisella on omat heikkoutemme ja vajavaisuutemme, jotka määrittävät tämän kynnyksen korkeuden. Mikä vahvistaa toista, rikkoo toisen aivan mitättömiltä tuntuvien tekijöiden vaikutuksesta. Siksi ei ole reilua laatia jonkinlaista luetteloa tai määritelmää, jonka tulisi päteä yleisesti.

Matildan yli yhdeksänkymmentä vuotta kestänyt tasapainoisuus ja elämän ongelmien selvittämiskyky riitti tiettyyn pisteeseen asti. Hänen henkinen romahtamisensa ei ole perusteltavissa millään lapsuuden tai muun ajan henkisillä tekijöillä, ei pettymyksillä eikä traumoillakaan, vaan yksinkertaisesti suuri ikä toi mukanaan suuren määrän tekijöitä, jotka väistämättömästi kohtaavat ihmistä jossakin elämän vaiheessa. Matildan soluihin ohjelmoitu katoavaisuus ja rajallisuus saavutti tietyn pisteensä, niin että kehollisesti tapahtui siinä määrin suuri muutos ja rappeutuminen, että tulehduksen myötävaikutuksella tietty tekijäkokonaisuus johti ensin huonovointisuuteen ja ajan tajun katoamiseen. Matilda alkoi keittää puuroa useita tunteja liian aikaisin, luullen huonon olonsa johtuvan nälästä.

Jos hän olisi jäänyt vuoteeseen makaamaan, olisi tämä tilanne vältetty, mutta mahdollisesti vain ohimenevästi. Näin oli kirjoitettu hänen elämänsä kirjaan, niin että herääminen tapahtui sairaalan vuoteessa vastoin kaikkia vuosikautisia huokauksia ja toivomuksia huomaamattomasta pois nukkumisesta.

Sairaalan ei toivottuja olosuhteita edelsi siis tämä tekijä, joka vaikutti sijaintipaikan muutokseen. Tämä on osa normaaliksi katsottavaa ihmiselämää, joka sisältää enemmän ihmisestä riippumattomia tekijöitä, kuin mitä kukaan haluaisi itselleen myöntää. Arvostelumme kohteena on kuitenkin ensisijaisesti yhteiskunnalliseksi katsottava tekijävyyhti, joka sisältää aivan liian paljon narsistisen ajattelun tuottamaa aineistoa. Yksi kaatuminen ja sairastuminenko oikeuttaisi kaikkien oikeuksien kadottamiseen ja menettämiseen, niin että vanhus nyt on ympäröity tekijöillä, jotka eivät ainoastaan estä henkistä jatkuvuutta, vaan itse asiassa tukahduttavat ihmisen henkisen kapasiteetin säilymisen?

 jatkuu...