Samoin myös kieli...

1986

Rakas veljeni Herrassa

Kiitos sinulle kirjeestäsi. Syksy lähenee kovaa vauhtia, ja ruska on alkanut voimalla värjätä lehtipuita. Kesä on auttamattomasti ohitse. Kuinka usein olemmekaan todenneet rakkautemme kesää kohtaan, mutta osaisimmeko todella arvostaa kesää, jos ei olisi syksyä ja talvea?

Mikään tämän maan päällä ei oikein tunnu miellyttävän sisäistä ihmistä. Aika ei ole hyvä, eikä missään suhteessa ole odotettavissa mitään ulkonaista parantumista. Kunpa pian koittaisi iankaikkinen kesä!

Ymmärrän täysin masennuksesi syyn. Kenelläkään todellisella uskovaisella ei ole helppoa tässä ajassa. Sielunvihollinen tietää menettäneensä meidät iankaikkisiksi ajoiksi, ja pitää sen tähden suurta vihaa meitä kohtaan. Miksi Jumala sallii sen, ei ole meidän asiamme käsittää. Herra on nähnyt kaiken tämän hyväksi, ja meidän osamme on löytää sisäinen tyydytys Hänessä kaikkien ahdistustemme keskellä.

Todellisuudessa olemme autuaallisessa tilassa, jos tämän maailman viehätys on kadottanut otteensa meistä, ja mielemme tekisi olla jo Herran luona. Mutta meillä on vielä jotakin tehtävää tämän maan päällä; jotakin, mitä kukaan muu ei voi suorittaa. Vaikka tällä hetkellä näyttäisi vallitsevan suuri pimeys kaikkialla siellä, missä odottaisi kirkkaan valon loistavan, saamme olla varmoja siitä, että Jumalan Valo on loistava kirkkaana niiden keskellä, jotka koko sydämestään rakastavat Herran Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä.

Uskon, että tunnemme täysin samalla tavalla katsellessamme sitä fanaattisuutta, joka on päässyt vallalle niin monen ihmisen kohdalla. Kun Sanaa tälle ajalle ensimmäistä kertaa julistettiin ja levitettiin kirjasina noin viisitoista vuotta sitten (tämä kirjoitus on kirjoitettu noin vuonna 1986), oli meillä kaikilla se käsitys, että kaikki tulisi toteutumaan pienessä hetkessä, ja meidät temmattaisiin pois. Kuitenkin kului vuosi toisensa jälkeen, eikä toteutunut se, mitä odotettiin. Mitä me itse asiassa odotimme? Todellinen luottamus Jumalaa ja Hänen Sanaansa kohtaan ei voi johtaa pettymykseen. Pettymykseen voi johtaa ainoastaan vääränlainen luottamus. Odotuksissa täytyi siis olla jotakin vikaa.

Kun katselen kristillistä piiriä tänä päivänä, uskallan yhä vielä väittää, että samat väärät odotukset ovat saaneet entistäkin mittavammat suhteet. Me katselemme ulkonaisia ja näkyviä asioita ja odotamme jotakin sellaista, mille ei ole sisäisiä edellytyksiä. Sen sijaan että uskossa katselisimme näkymättömiä ja odottaisimme Herran Jeesuksen ilmestymistä, olemme me alkaneet rakentaa jonkinlaista maanpäällistä hengellistä valtakuntaa, jossa vallitsevat maallishengelliset lait. Ulkonainen on se, mikä määrää kaiken luotettavuuden ja arvon. Missä suhteessa todellisuudessa poikkeamme siitä farisealaisuudesta, joka vallitsi Jeesuksen päivinä?

Vuosikausia olemme kuulleet Jumalan Sanasta niin monien julistajien suun kautta, ettei meidän tule huokailla veljiä tai sisaria vastaan. Hengellisten silmiemme ja korviemme eteen on selvästi tuotu Jumalan tahto sen suhteen, ettei meidän tule puhua pahaa toisistamme. Henki on selvästi osoittanut meille, kuinka vahingollista on puhua toinen toisesta asioita, jotka sitten muuttuvat kärpäsestä härkäseksi, koska meillä ei ole kykyä nähdä sydämeen voidaksemme tuomita oikein. Milloin voimme käsittää lopullisesti sen, että kaiken tuomion ja arvostelun takana on valheen isän perkeleen henki? Veljien syyttäjä on yhä vielä sama, mutta voi sitä, joka tässä ajassa antautuu hänen käyttöönsä ja antaa suunsa välikappaleeksi veljien syyttelyyn ja siten tahraa koko Ruumiin!

Tämän ajan Jumalan kansan on vallannut outo käsitys sen suhteen, mitä yksilön tulee tehdä, ja mitä Jumalan tulee tehdä yksilössä. Alkuseurakunnassa oli täysin selvä käsitys siitä, mikä uskovaisen osuus on seurakunnassa, ja mitä tulee henkilökohtaiseen uskonelämään ja kilvoitteluun, mutta tänään tuntuu vallitsevan sellainen käsitys, että Jumala tekee ja vaikuttaa kaiken, ja uskovainen voi automaattisesti antaa suustansa tulla ulos kaiken mitä mieleen tulee — vaikuttaahan Jumala kaiken! Tekoja ohjaa vaisto, ja lähes kaikki on sallittua, onhan saavutettu eräänlainen hengellinen täydellisyyden tila, jossa hengen vapaus vallitsee. Itsekuri on vanhentunut käsite, eikä koske tämän ajan seurakuntaa, jolla on tieto oikeasta, täydellinen tieto.(?)

Raamatusta voimme lukea eräästä maaherrasta, jolla oli hyvin tarkka tieto "tästä tiestä", ja eräänä päivänä hän vaimonsa kanssa kuunteli Paavalin puhetta uskosta Jeesukseen Kristukseen. Hänen reaktionsa kuulemansa suhteen on yksi tunnetuimmista ajatuksista, mitä Raamatusta on jäänyt uskovaisten mieleen. Hän oli jumalaton maaherra, jonka hyvin voi kuvitella sanovan jotakin sellaista ja suhtautuvan sillä tavoin. Mutta miten on mahdollista, että tässä ajassa uskovaiset, jotka tunnustautuvat Sanaan, jotka ovat sanojensa mukaan Jumalan valittuja ja erikoisen valaisun saaneita, reagoivat samalla tavalla kuin jumalaton maaherra? Ei voi olla mahdollista, saatat sanoa. Mutta totuus on se, että se on mahdollista.

Onko julistuksessa ja opetuksessa ollut vikaa, vai mistä kaikki on saanut alkunsa? Vallalle on päässyt varmuus ja vakaumus sen suhteen, että kaikki on kunnossa ja vapaus on lippuna kaiken yllä. Jumalan erikoiskansa, joka on saavuttanut tilan, jossa ei tehdä muuta kuin levätään hyvän omantunnon päällä. Onko kaikki todella kunnossa? Miten on, jos joku saarnaa itsensähillitsemisestä, itsensä kurittamisesta, hengellisestä kilvoittelusta ja kasvamisesta? Saako tämän ajan jumalankansalle saarnata jotakin sellaista? Miten siihen suhtaudutaan?

"Mutta kun Paavali puhui vanhurskaudesta ja itsensähillitsemisestä ja tulevasta tuomiosta, peljästyi Feeliks ja sanoi: 'Mene tällä haavaa pois, mutta kun minulle sopii, kutsutan sinut taas'." (Apt.24).

Maaherra kuunteli kaikkea mielellään, mutta oli joitakin asioita, jotka saivat hänet viittaamaan kädellään ja pyytämään Paavalia vaikenemaan. Miten on tänä päivänä, jolloin ihmiset korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia? Kaikkea muuta olemme kuulleet mielellämme, mutta kun tulee kysymys todella henkilökohtaisista asioista ja henkilökohtaisesta uskosta — miten on silloin, olemmeko valmiit vastaanottamaan kaiken sillekin alueelle kuuluvan julistuksen? Miten on mahdollista, että tuntuu siltä, että tämän ajan uskovaiset kauhistuvat, jos heille puhuu jotakin itsensä hillitsemisestä ja kielen aisoissa pitämisestä?

Me elämme ajassa, jossa veli ei opeta veljeänsä, ja jossa me kaikki tulemme Herran opettamiksi. Emme siis voi ryhtyä antamaan mitään yksityisopetusta ja ottaa esiin yksityiskohtaisia tapauksia, mutta koska tuntuu olevan vallalla käsittämätön väärinymmärrys joidenkin asioiden kohdalla, olen pakotettu tuomaan esiin joitakin käytännön esimerkkejä.

Mitä on itsensähillitseminen? Onko sillä tänä päivänä jotakin tekemistä uskovaisen kanssa? Raamattuhan sanoo, että viimeisinä päivinä on oleva vaikeita aikoja, ja ihmiset ovat oleva itserakkaita, ylpeitä, hillittömiä jne. Olemmeko niin täydellisen avuttomia tässä ajassa, että Jumalan on hillittävä meidät, ja itsehillintä on lopetettu vanhanaikaisena? Olemmeko tilassa, jossa voimme unohtaa kaiken kilvoittelun? Vai onko kilvoittelulla mitään tekemistä itsehillinnän kanssa? Olemmeko niin pyhiä, ettei ole mitään hillittävää? Kuka on hillitty ja kuka on hillitön?

Mitä kaikkea sitten sisältyy ajatukseen itsensähillitsemisestä? Kysymys on raamatullinen, ja siten siihen ei kukaan ihminen voi antaa tyhjentävää vastausta, mutta tarkastelkaamme sitä joillakin alueilla. Onko meillä syytä itsevarmuuteen ja luottamukseen sen perustan suhteen, jolla seisomme näillä alueilla? Olemmeko todella siinä tilassa, että meidät voidaan ylöstemmata? Ovatko asiamme kunnossa? Riittääkö se, että mielestämme olemme täydellisiä ja vertaamme itseämme muiden ihmisten epäonnistumisten epäluotettavaan mittapuuhun, joka antaa itsellemme pettävän illuusion jostakin suuremmasta ja paremmasta, mikä kuitenkin Sanan peilin edessä osoittautuu petokseksi?

Tutkimme nyt muutamia alueita Sanan pohjalta, ja todetkaamme itse kukin kohdallamme, voimmeko Feeliksin tavoin heilauttaa kättämme ja sanoa: "Nämä asiat eivät koske meitä, me olemme niiden yläpuolella. Puhu mieluummin joistakin hyvistä asioista, ja jos haluamme joskus kuulla ojentamista, niin kutsutamme sinut sitten kun meille sopii!" Onko meillä rohkeutta kääntää selkämme Jumalan Sanalle millään alueella?

"Veljet, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä kovemman tuomion. Sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme. Jos joku ei hairahdu puheessa, niin hän on täydellinen mies ja kykenee hillitsemään — (tässä on nyt tuo sana, joka tuottaa meille suuria vaikeuksia käsittä sen merkitys, ja ehkä vieläkin suurempia vaikeuksia toteuttaa se) myös koko ruumiinsa. Kun panemme suitset hevosten suuhun, että ne meitä tottelisivat, niin voimme ohjata niiden koko ruumiin. Katso, laivatkin, vaikka ovat niin suuria ja tuimain tuulten kuljetettavia, ohjataan varsin pienellä peräsimellä, minne perämiehen mieli tekee.

Samoin myös kieli..."

Kuin suitset hevosella ja laivan peräsin... Pieniä esineitä itse ohjattavaan nähden, mutta vaikutuskyvyltään erittäin suuria. Samoin myös kieli on pieni jäsen ja voi kuitenkin kerskata suurista asioista. Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää!

Jumalan kansan keskellä vihollinen on tehnyt suurta tuhoa ja saanut vaikutusvaltaa niin veljien kuin sisartenkin keskuudessa. Oletko koskaan todella pysähtynyt miettimään, miten kaikki on tapahtunut? Mitä vihollinen on tehnyt? Miten vihollinen on toiminut? Mikä on hänen toimintatapansa alusta alkaen? Onko hän muuttunut tai muuttanut keinojansa? Mitä ovat vaikeudet pienessä piirissämme, niiden keskellä, jotka kuin muodostavat "perusjoukon"? Mitä ovat vaikeudet yleisemmin ottaen? Mistä ne ovat tulleet? Onko joku puristanut kätensä nyrkkiin ja lyönyt jotakuta? Onko joku laittanut jalkansa toisen eteen siten, että tämä on kaatunut kovaan katuun satuttaen itsensä? Onko joku uhannut aseella jotakuta ja jopa ampunut tätä? Mitä itse asiassa on tehty ja tehdään, kun tuho on niin totaalinen?

Itse asiassa kaikki, mitä on tehty, ja mikä on riittänyt tuomaan tuhon aikaan, on se, mitä suulla ja kielellä on julkituotu! Mikä on vaikeus? "Kuulehan, se ja se veli teki sitä ja sitä ja ajattelee sillä ja sillä tavalla." "Oletko kuullut mitä siellä ja siellä tapahtui?" "Tiedätkö, että se ja se sisar sanoi niin, ja eräs veli sanoi näin?"  Onko kukaan itse asiassa tehnyt mitään sellaista väärää, mikä todellisuudessa riittäisi aiheeksi sekaannukselle? Minä olen tänä päivänä yhtä vakuuttunut kuin kaksikymmentä vuotta sitten siitä, että itse asiassa kukaan ei ole tehnyt milloinkaan meidän keskuudessamme sellaista, mikä olisi antanut aiheen sekaannuksen syntymiselle. Mutta me olemme kielellämme tehneet syntiä ja teemme yhä edelleen. Me olemme puhuneet asiat ja yhteydet, veljet ja sisaret rikki omalla kielellämme ja omilla mielipiteillämme kysymättä Herran mielipidettä ja jättämättä tuomiota Hänelle, joka yksin näkee sydämeen ja tietää totuuden! Kuinka kauan jatkamme tällä tiellä? Jos kielemme synti vetää tuomion yllemme, on yhdentekevää olemmeko mielestämme morsiusjoukossa vai maailman laajoissa riveissä — tuomio on väärien puheidemme yllä ja on eräänä päivänä tuleva näkyvällä tavalla yllemme, ellemme tee parannusta!

 "Miksi en mene kokouksiin? Koska olen kuullut sitä ja tätä tuosta veljestä." Miksi ei ole todellista yhteyttä? Koska on sanottu sitä ja tätä? Jumala armahtakoon meitä! Mihin Sanan kohtiin perustamme tällaisen käytöksemme? Missä on näkymme Ristiinnaulitusta, joka kantoi meidän kaikkien syntimme? Mitä merkitsee Jeesuksen Kristuksen risti meille? Petämmekö vain itseämme uskottelemalla kaiken olevan kunnossa? Mitä kertoo todellisuus ja käytäntö uskostamme? Mikä on veljemme ja sisaremme todistus elämästämme?

Mitä hyödyttää kantaa hurskasta naamiota, jos elämämme ei pidä yhtä Sanan kanssa? Mitä haluamme kuulla saarnattavan? Jumalan lahjoista ja siunauksista? Mitä hyödyttää istua kokouksissa vuodesta toiseen ja kuulla Jumalan Sanaa, jos emme pysty hillitsemään kieltämme? Tähän antaa vastauksen, tyhjentävän vastauksen, Jumalan Sana. Uskotko, mitä minä sanon nyt? Sitä en sano minä, vaan Jumala itse. "Jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija... (emmekö väitä olevamme Jumalan palvelijoita, uloskutsuttuja kaikesta sekaannuksesta, Jumalan valittuja, rakkaita?) ...mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha!" (Jaak.1:26).

"Turhaan he palvelevat Minua..." Turhaan, turhaan, turhaan! Ei mitään hyötyä, ei mitään merkitystä!” "Minä olen morsiussielu, tämä ei koske minua!" Älä valehtele itsellesi ja muille! Jos et hillitse kieltäsi, on jumalanpalveluksesi turha, olet kuka tahansa, joka tuomitset tai teet jotakin muuta. Jumala ei katso henkilöön, eikä meidänkään tule tehdä sitä.

"...ja heidän puheensa jäytää ympäristöään niinkuin syöpä..." Mikä on syöpä? Vieras elämä, vieras solu, joka kasvaa ja leviää, elää omaa elämäänsä syöden tervettä elämää ja kudosta, johtaen ennenaikaiseen kuolemaan tavattomien kärsimysten kautta. Mikä on sen pelottavampi sairaus kuin syöpä? Jumalan Sana vertaa epätervettä puhetta syöpään. Missä tilassa olemme todellisuudessa, jos puheemme eivät ole siunaukseksi veljellemme ja sisarellemme, vaan päinvastoin tuovat kuolemaa kaikkialle, missä liikumme? Kuka on milloinkaan nähnyt huhua, kuka on milloinkaan nähnyt huhun kulkevan kadulla? Ei kukaan! Mutta voimme nähdä rakkaita veljiä ja sisaria, jotka kielensä kautta levittävät myrkkyä ympäristöönsä, ja siitä huolimatta pitävät itseänsä todellisina kristittyinä. Kieli on pieni jäsen, mutta sytyttää suuren tulen.

Jumalan Henki tässä ajassa haluaa koota Kristukselle Morsiamen. Todellisen yhteyden perusta on Herran Jeesuksen Kristuksen ylivaltiudessa, Hengen yhteydessä. Kuinka tuo yhteys voisi syntyä näissä olosuhteissa, jokaisen vetäessä eri suuntaan ja korostaessa jotakin tiettyä asiaa? Jos milloinkaan, niin juuri nyt toteutuu se, että tietyt ihmiset haluavat eristää opetuslapsia omaan seuraajapiiriinsä. Uusi ryhmä toisensa jälkeen syntyy, ja kaikki väittävät olevansa Hengen johdatuksessa ja kulkevat aina vain kauemmaksi toisistansa. Pyhä Henki kokoaa, ja ihmiset hajottavat niin paljon kuin ehtivät! Milloin todella heräämme huomaamaan mielettömyytemme? Näin ei voi jatkua! Meidän on nähtävä Pyhän Hengen liikehdintä keskuudessamme, tai pian on liian myöhäistä ja joudumme toteamaan, että olemme murehduttaneet Jumalan Pyhän Hengen ja olemme luopion asemassa. Jokainen asia, joka eristää veljiä ja sisaria toisistaan, on perkeleestä. On vain yksi Henki, joka on Pyhä Henki. On olemassa hurskaita henkiä, uskonnollisia henkiä, valkeuden enkeleitä, kirkkaita valoja, loisteliaissa vaatteissa, kauneutta ylimaallista, mutta mikään niistä ei ole Jumalan Pyhä Henki, vaan ne ovat kaikki eksyttäviä henkiä, pimeyden henkiä, riivaajahenkiä syvyydestä.

Minne on kadonnut luottamus veljien keskuudesta? Mikä on särkenyt yhteyden? Mikä on vienyt luottamuksen? Pahat puheet, kuiskuttelut, panettelevat kielet, veljien syyttäjät, huhut, kuullut asiat. Kuka on ollut paikalla ja nähnyt, todella kuullut? Kuka on uskollinen ja totinen todistaja? Kuka voi kertoa, mitä todella on tapahtunut, ja onko ylipäätänsä tapahtunut mitään? Onko mahdollisesti niin, että tuntui siltä, että asia oli niin, arveltiin niin, otaksuttiin niin, oletettiin niin, näytti siltä että... ja kuitenkin kaikki kerrotaan totena! Mitä Jeesus olisi tehnyt siinä tilanteessa? Tiedämme tarkoin, mitä joku veli tai sisar teki ja sanoi, mutta mitä Herra Jeesus olisi tehnyt ja sanonut?

Minä olen varma Herrassa siitä, että yhtään ainoata mainemurhaa tai panettelua ei olisi lähtenyt liikkeelle, jos olisi kysytty: Mitä Herra Jeesus tekisi tässä tilanteessa? Mitä minä teen ja sanon, mitä sinä teet ja sanot? Kysymmekö koskaan, mitä Jeesus tekisi? Miksi emme kysy sitä? Siksi, että tiedämme sataprosenttisesti Hänen kantansa asiaan, mutta emme välitä siitä!  Panettelu ja pahan puhuminen on meille niin tärkeätä, että se itse asiassa on meille elinehto — elämämme tuntuu tyhjältä, ellei kielemme saa kalkattaa. Mitä ajattelevat sisaret? Mistä he puhuisivat, elleivät saisi hampaissansa jauhaa Maijan vaatetusta tai Liisan hiuksia tai Eevan ostoksia tai Kaarinan puheita tai Lainan miestä tai saarnaajan autoa? Mikä olisi tärkeämpää kuin tuoda julki mielipiteensä veljestä tai sisaresta, hyvää tarkoittaen tietysti, hyvää tarkoittaen, ilman muuta! "En sano tätä mitenkään pahalla, mutta täytyyhän sinunkin tietää että..." "Minä rakastan sitä veljeä, mutta minun  täytyy  sanoa..." Mitä meidän  täytyy  sanoa? Miksi meidän täytyy sanoa? Mikä saa meidät sanomaan jotakin, mitä ei itse asiassa tulisi sanoa lainkaan? Mikä on ihminen, joka tekee jotakin sellaista, mitä ei itse hallitse? Me kutsumme heitä riivatuiksi. Jos me vuodesta toiseen puhumme asioista, joista meidän ei tulisi puhua, niin mitä me olemme? Mikä on henki meidän yllämme?

Minä olen varma Herrassa myös eräästä toisesta asiasta. Olen varma siitä, että heti kun olemme aikeissa sanoa jotakin sopimatonta, on sisimmässämme hiljainen Ääni, joka kuiskaa: "Älä sano sitä!" Kun kuulemme jotakin väärää, sanoo tuo sama hiljainen Ääni: "Sano, ettet halua kuulla enempää!" Puhunko totta? Oletko kuullut tuon Äänen? Me kaikki olemme kuulleet sen Äänen lukemattomia kertoja, mutta kuulemmeko vielä? Olemmeko rikkoneet tuota Ääntä vastaan niin usein, että se on murheellisena vaiennut tai jopa poistunut kokonaan?

Avioliitosta

Avioliitosta

Rakas veljeni Herrassa!

Haluan nyt jatkaa eilisestä aiheesta ja sopimuksemme mukaan vältän turhia toivotuksia ja mitä kuuluu- kysymyksiä. Itseasiassahan jo kirjeestäsi käy ilmi mitä sinulle kuuluu, ja tässä tilanteessa ei ole tärkeätä se, mitä minulle kuuluu — tiedäthän joka tapauksessa, että tunteemme ja tuntemuksemme vaihtelevat, mutta se usko, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu, ei voi muuttua miksikään aikojen pauhussa.

Olemme useaan otteeseen keskustelleet avioliittoasioista ja todenneet, että on kysymys yhdestä arkaluontoisimmista asioista ihmisen elämässä. Moni pitää avioliittoansa  ja siihen liittyviä asioita niin pyhinä, ettei milloinkaan uskalla vaihtaa edes ajatuksia näistä asioista —ei edes parhaan ystävänsä kanssa. Mutta todettakoon vielä kerran se tosiasia, että me olemme ainoastaan ihmisiä, ja sen mukainen on myöskin avioliittomme - kahden ihmisen liitto. Joskus tilanne saattaa kehittyä niin pitkälle, että aviopuolisot eivät jostain syytä kykene enää vaihtamaan ajatuksia, ja siten ajautuvat lähes täydelliseen umpikujaan — kumpikaan ei puhu vaikeuksistaan toisellensa, ja koska avioliittoa pidetään niin pyhänä, ei asioista hiiskuta kenellekään. Moni ei kestä tätä ahdistunutta ja sulkeutunutta tilaa. Jotkut ottavat kieltävän asenteen ja ikäänkuin pakenevat kaikkea tietoisesti tai tiedostamatta, sulkien tietyt tapahtumat ja ajatukset ulos muististansa ja ajatuksistansa, ja saattavat jopa ulkopuolisille vakuuttaa liittonsa onnellisuutta. Kuitenkin hetkellisen hymyn ja optimistisuuden sisälle kätkeytyy kestämätön ja kuluttava tuska.

Suurimmassa osassa avioliittoja voidaan todeta, että ulkopuolisten silmissä kaikki näyttää yleensä hyvältä, ja harvoin esimerkiksi uskovaisten perheiden kohdalla voidaan millään tavoin edes ounastella aviollisten vaikeuksien olemassaoloa. Miksi näin? Eikö uskovaisilla perheillä sitten ole vaikeuksia? Onko uskovainen perhe kaikkien aviollisten ristiriitojen ulkopuolella, koska mitään ei ole ulkonaisesti havaittavissa? Minä uskallan väittää, ettei ole olemassa yhtään ainoata avioliittoa, jossa ei olisi jonkinlaisia vaikeuksia. Uskovaisessa perheessä saattaa usein olla vielä suurempia vaikeuksia kuin tavallisten ihmisten avioliitoissa, koska sielunvihollinen on nimenomaan uskovaisten kimpussa. Miksi sitten emme tiedä näistä vaikeuksista?

On aivan oikein, että emme tiedä perheiden sisäisistä asioista, sillä kuka haluaisi liata oman pesänsä? Kuka haluaisi pestä likapyykkinsä kaikkien nähden? Meidän ei todellakaan tule julkistaa avioliittomme asioita kaikkien kuultavaksi. Juuri tästä syystä monet joutuvat vaikeuksiensa keskellä suorastaan epätoivoon ja ajattelevat olevansa poikkeuksellisia ja äärimmäisen epäonnistuneita liitossansa ja elämässänsä. Ei edes uskalleta pyytää esirukousta.

On aina osattava erottaa julkiset ja seurakunnan kokoukset toisistansa. Julkisissa kokouksissa tulee aina välttää ristiriitaisia asioita, ja niinpä yleensä kaikissa seurakunnissa puhutaan eri tavalla seurakunnan sisäisissä kokouksissa kuin julkisissa kokouksissa. Joskus vaikeuksissa oleva henkilö tuntee pakottavan tarpeen pyytää esirukousta ja tuoda esiin asian vakavuuden. Tällaisessa tilassa oleva ihminen tuntee usein olevansa, ja saattaa aivan todellisuudessakin olla, kuoleman ja elämän rajoilla. Hänelle on tullut ratkaisun hetki, halusi hän sitä tai ei. Toiset seurakuntalaiset eivät useinkaan tiedosta asioiden vakavuutta, ja useinhan pyydetään esirukousta niin pieniin kuin suuriinkin asioihin. Pienet asiat ja suuremmat asiat viedään Herran eteen ja jätetään ne Hänelle. Mutta jos on kysymys esimerkiksi jonkin avioparin vaikeuksista, ei voida katsoa pelkän kokouksissa tapahtuvan yhdenkertaisen rukouksen tuovan ratkaisua, vaan kysymys on todellisesta rukoustaistelusta tuon avioparin puolesta.

Kun vaikeudet alkavat olla sitä luokkaa, että koko perhe kärsii, ja ristiriitaisuudet tuottavat selviä oireita niin vanhemmissa kuin lapsissakin, on todella aika koko seurakunnan kantaa asia Herran eteen. Useimmiten hävetään tunnustaa, että on vaikeuksia. Olisihan niin hienoa, että kaikki voisivat katsoa ylöspäin omaan perheeseen ja kunnioittaa sitä. Näin voidaan ehkä ajatella maallisesta perheestä, mutta henkilökohtaisesti kunnioitan suuresti henkilöitä, jotka avoimesti voivat sanoa: "Rakkaat veljet ja sisaret, ulkonaisesti näyttää siltä, että meillä menee hienosti, mutta todellisuudessa olemme suurissa vaikeuksissa, ja olemme todenneet, että emme voi itse itseämme auttaa. Meillä on todella suuria vaikeuksia, ja pyydämme seurakuntaa rukoilemaan meidän puolestamme.

Tietysti meidän tulee nähdä ero muodollisen ja todellisen seurakunnan välillä, ja jos on kysymys todella suuresta seurakunnasta, on parasta että tällaiset rukouspyynnöt esitetään sellaisessa ryhmässä, pienemmässä joukossa, joka todella voi kantaa toistenkin kuormia. Joku saattaa sanoa: "Eikö riitä se, että sanotaan vain: 'Pyydän rukousta itseni ja vaimoni puolesta?' Tarvitseeko sanoa enempää?" Monen ei todellakaan tarvitse sanoa enempää, sillä heidän uskonsa tarttuu kiinni lupaukseen. Mutta on olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat enemmän. Kun aviolliset vaikeudet saavuttavat määrätyn pisteen, ovat ihmiset jo henkisesti ja hengellisesti niin loppuun kuluneet ja revityt, etteivät he enää jaksa yksin uskoa, vaan he tarvitsevat muidenkin uskon avuksensa. Totuus on se, että jos joku vain sanoo: "Muistakaa minua ja meidän perhettämme!", niin me koko sydämestämme rukoilemme heidän puolestaan kokouksessa ja unohdamme koko asian sen jälkeen. Vaikeuksissa oleva tietää sen, ja siksi hän ikään kuin haluaa varmistua siitä, että ystävät todella ottavat asian omaksensa. Kuinka tärkeätä onkaan ahdistuksessa olevalle, että hän saa tuntea toisten tuen!

Me olemme niin kaavoittuneet omaan hurskaaseen muodollisuuteemme määrätyissä asioissa, että esimerkisi jonkun veljen tunnustaessa, että hänen perheensä on hajoamisen partaalla ja tarvitsee todella esirukousta, saattaa tilanne johtaa siihen, että hänet seurakunnan keskellä ja läsnäollessa panetellaan kelvottomaksi aviomieheksi ja annetaan ymmärtää, että kaikki syy on hänessä. Kysymyksessä on siis ilmeistäkin selvemmin niin arka asia, että haluamattaankin jotkut henkilöt säikähtävät ja samaistavat itsensä kyseiseen tapaukseen, ja koska on heidän mielestänsä kysymys niin häpeällisestä tapauksesta, tarttuvat he ensimmäiseksi kiveen ja huutavat: 'Näin ei voi olla, valhetta, valhetta!' Mutta miten on, jos voisimme nähdä heidän avioliittonsa verhon taakse? Mitä sieltä paljastuisikaan? Kumpaa kyseiset henkilöt todella kauhistuvat — toisten vaiko omaa tilaansa? Kuinka usein me heijastammekaan omat vaikeutemme toisiin ja siten pääsemme tuomitsemaan heidät, sen sijaan että menisimme itseemme ja näkisimme oman tilamme?

Eräs veli sanoi julkisesti kokouksessa: "Jos meidän perheessämme tulee riitaa, on se aina minun syyni!" Jos tilanne on todella näin, on vain syytä sääliä tuota veljeä. Jo Jumalan Sanan mukaan on nainen heikompi astia, ja Sana kehottaa miehiä elämään vaimonsa kanssa sen mukaisesti. Joissakin tilanteissa saattavat roolit vaihtua, niin että miehestä tuleekin heikompi astia. Suonet anteeksi tämän hiukan ironisen suhtautumiseni tuon veljen sanoihin, mutta mielestäni ne eivät ole lainkaan asialliset eivätkä Jumalan Sanan mukaiset.

Meidän on aivan turhaa yrittää olla ritarillisia ja "naisten puolustajia" viimeiseen hengenvetoon asti. Sanat: "Jos meillä on riitaa, on se aina minun syyni", kalskahtavat noin äkkinäisesti hyvin ritarillisilta ja jaloilta, mutta jokainen, joka vähänkään tuntee elämää tietää, että jokainen on taipuvainen riitelemään ja erehtymään. Jokaisessa perheessä on jonkinlaisia riitoja tai "riitoja", muodossa tai toisessa. Riita voi olla äänekäs, tai se voi myös olla äänetön. Usein juuri äänetön riitaisuus on vielä pahempaa kuin äänekäs, sillä äänetön riita usein erehdyksellisesti nähdään hurskaudeksi.

Vanha sanonta, ettei kukaan voi riidellä yksiksensä, vaan siinä tarvitaan aina kaksi, on aina hyväksytty todeksi. Minä olen monesti epäillyt sen todenperäisyyttä ainakin siltä kannalta, että molempien tarvitsisi riidellä. Tietysti riita tarvitsee kohteen, mutta eikö totuus ole usein se, että yksi ihminen riittää riitelemään? Kaikki kunnia naisille, ja en halua mitenkään aliarvostaa heitä, mutta miten on kun naapurissa riidellään? Kenen ääni kuuluu päällimmäisenä tai ainoana paksunkin seinän lävitse? Johtuneeko se äänen korkeudesta, että naisen ääni kuuluu niin selvästi ja miehen ääntä ei kuulu lainkaan? Hukkuuko miehen ääni seinäeristeisiin, kun taas naisen ääni terävämpänä ja korkeampana tunkee lujimmankin betonin lävitse? Sanotaan: "Naapurissa riidellään. Kuunnelkaapa!" Ja jokainen sana painuu lujasti mieleen. Kenen syytä on kaikki kuullun perusteella?

Ei voida kieltää, että myöskin mies voi huutaa. Yleensä kuitenkin miehellä on kyky nähdä asiat paremmin omissa lokeroissaan, kun taas nainen on niin kokonaisvaltainen, että ristiriitatilanteessa hän ei pysty erottamaan asioita toisistaan miehen tavoin. Todellinen nainen, uskovainen nainen, sisar, uskoo jokaisen Sanan Raamatusta ja siten myöskin tunnustaa avoimesti Jumalan ja ihmisten edessä, että hän on heikompi astia. Nainen, joka epäilee Sanaa, antaa käärmeen yhä uudelleen ja uudelleen kuiskata korvaansa: "Onko Jumala todella sanonut, että nainen on heikompi astia? Onko Jumala todella sanonut, että naisen tulee olla kuuliainen ja alamainen miehellensä?"

Kuinka vaikeata onkaan elää Jumalan Sanan mukaisesti tässä ajassa, jossa kaikkien tiedotusvälineiden ja megafonien kautta kuulutetaan: "tasa-arvoisuus, tasa-arvoisuus!" Todellisuudessa Jumalan Sanan mukainen naisen kuuliaisuus ei johda mihinkään alistetussa asemassa olemiseen, vaan Jumalan säätämän miehen ja naisen erilaisuuden  asettamiseen niille kuuluville paikoillensa, olotilaan, jossa kumpikin voi saavuttaa täydellisen tyytyväisyyden ja siunauksen.

Jos todella otamme kaiken Kirjoitusten mukaisesti, joudumme kyllä toteamaan, ettei todellisessa uskovaisessa perheessä voi riidellä. Rakas veljeni, niinkuin olemme todenneet keskinäisessä ajatustenvaihdossamme, on olemassa Herran tahdon täydellinen tie ja Jumalan sallimuksen tie. Jokainen meistä haluaisi kulkea Herran täydellisessä tahdossa, ja useissa asioissa me uskomme kulkevamme siinä. Mutta on asioita, joissa olemme aiheellisestikin epävarmoja asemastamme Jumalan Sanassa. Yksi näistä asioista varmastikin on aviollinen elämä ja miehen ja naisen välinen suhde.

Meidän on ehdottomasti erotettava toisistaan vallitseva käytäntö ja Jumalan säätämä tila, jossa miehen ja naisen uskovaisina tulee olla. Uskosta osaton ihminen ei välitä Jumalasta eikä Hänen Sanastansa — kuinka siis voitaisiin asettaa hänet niiden velvollisuuksien alle, mitä omiltansa odottaa? Jumalan Sana puhuu nimenomaan uskovaisille ja pyhille.

Paratiisissa käärme tuli Eevan luokse ja sanoi: "Onko Jumala todella sanonut?" Käärme ei siis lähestynyt Aadamia, vaan Eevaa, naista. Vihollinen halusi saada Eevan kiinnostumaan asiasta, josta Jumala oli antanut selvän käskynsä: "Sinä et saa tehdä sitä!" Nyt käärme halusi sanoa: "Tarkoittaneekohan Jumala nyt aivan sellaista? Eiköhän asia ole tulkittavissa jotenkin toisin? Minä selitän sinulle, miten asia todella on. Kuuntelepas nyt, eihän Jumala sitä niin tarkoittanut, vaan..."

Me itsekukin ymmärrämme hyvin Eevan lankeemuksen, ja sanomme tänään haluavamme toimia viisaammin. Mitä tulee raamatullisiin perustotuuksiin, vallitsee mielessämme syvä vakuuttuneisuus niiden paikkansapitävyydestä, ja olemme milloin tahansa valmiita vastaamaan uskomme perustuksista. Mutta, rakas veljeni, on olemassa eräs alue, mikä minua on vuosikausia ihmetyttänyt ja askarruttanut. Me haluamme miellyttää Jumalaa ja kuulua siihen joukkoon, joka tekee kaiken Hänen tahtonsa mukaisesti. Me haluamme kuulua Kristuksen Morsiameen, joka on joka suhteessa tahraton ja rypytön, ja pitää jokaisen Jumalan Sanan, jättämättä mitään pois. Mutta on olemassa alue, mikä saa minut huokaamaan yhä uudelleen ja uudelleen Herran puoleen: "Oi Herra, kuinka kauan meidän tulee odottaa, että tämäkin asia toteutuisi meidän elämässämme? Se on perusosa Sanasta Sinun Seurakunnallesi!"

Mitä tulee oppiin Jumaluudesta ja kasteesta ja seurakuntaan liittyvistä asioista, vallitsee tuskin minkäänlaista epäselvyyttä tai epävarmuutta uskovaisten keskuudessa niiden suhteen. Mutta entä sitten, kun luemme Raamatusta miehen ja naisen välisestä suhteesta; suhteesta aviomiehen ja  -naisen välillä? Kaikki muut Sanan kohdat tuntuvat voivan toteutua  elämässä, mutta tässä on jotakin, minkä kohdalla on suuri kysymysmerkki. Kysymys ei ole jostakin inhimillisestä mielipiteestä, sinun tai minun. Kysymys on Jumalan Sanasta, muuttumattomasta, iankaikkisesta Sanasta, josta emme saa ottaa pois mitään eikä lisätä siihen, jos todella aiomme päästä Herran luokse.

Paavalia on pidetty naistenvihaajana samoin kuin kaikkia suuria jumalanmiehiä, jotka ovat rohjenneet nostaa esiin tätä Jumalan Sanan puolta. Kuinka arka alue tämä onkaan tänä päivänä, kun kautta maailman etsitään naisille oikeuksia ja tasa-arvoisuutta! Meidän tehtävämme ei ole puuttua maailman ihmisten tasa-arvoisuusasioihin, vaan me puhumme Jumalan maailman, Jumalan valtakunnan säädöksistä ja laeista. Mitä tekemistä meillä olisi esimerkiksi Australian valtion lakien kanssa, jos asumme Suomessa?  Samoin jos olemme Jumalan valtakunnan kansalaisia, niin mitä tekemistä meillä olisi inhimillisten näkökohtien kanssa, jotka ovat suoranaisessa ristiriidassa Jumalan Sanan kanssa? Meitä ei kiinnosta se, mitä jollakin ihmisellä on sanottavana, vaan ainoa todellisen mielenkiintomme kohde on Jumalan Sana, jossa Hänen tahtonsa on tehty meille tiettäväksi.

Kukaan todellinen Jumalan lapsi ei halveksi naista jonakin alempiarvoisena, eikä kukaan todellinen mies pidä vaimoansa kynnysmattona. Mutta totuuden nimessä täytyy todeta, että tässä ajassa naisesta on tehty jumala, jota kumartavat niin suuret kuin pienetkin, eikä näin ole ainoastaan maailmassa, vaan sama henki näyttää hiipineen seurakuntiinkin siinä määrin, että tänään ei ole juuri minkäänlaista käsitystä siitä, mikä on Jumalan tahto aviomiehen ja aviovaimon suhteen. Vallitsee tietynlainen "ritarillisuus", joka johtaa siihen, että moni on valmis heittämään vanhurskautensa puhtaan valkoisen viitan kuralätäkköön naisen edessä, jotta tämä voisi astella "puhtain jaloin" esteiden ylitse. Missä on todellinen jumalanpelko tänä päivänä? Kuka enää ajattelee sitä, mitä Jumala on sanonut?

Totuuden puhujaa ei ole milloinkaan rakastettu laajoissa piireissä, ja jos nimenomaan on kysymys tältä alueelta, joutuvat mielet todella liikutuksiin ja kuohuksiin. "Miksi et opeta meitä vastaanottamaan Jumalan voimaa ja siunauksia? Miksi et saarnaa meille Jumalan lupauksista? Me haluamme Jumalan voiman elämäämme!"

Suuri jumalanmies on sanonut: "Jos jonkun miehen tai naisen elämässä on vihollisen voima kätkettynä jonnekin, eikä ihminen tunnusta sitä, voidaan tällaisen ihmisen ylle vuodattaa kaikki maailman öljyt ja rukoilla ja huutaa hänen puolestansa ääni käheäksi elämän loppuun asti, mutta jollei tuo vihollisen voima tule tunnustetuksi, ei mikään voi auttaa tuota henkilöä." Kuinka vakavia sanoja nämä ovatkaan, mutta kuinka totta ne ovatkaan Jumalan Sanan mukaisesti! Kuinka Jumala todella voisi siunata jotakin, mihin kätkeytyy vääryyttä?

Jumala haluaa meidän uskonrakennuksemme kestävän kaikissa säissä ja olosuhteissa. Jokin väärä asia on kuin suunnaton kivi perustuksen alla, jota routa liikuttaa, ja hajottaa sitten koko rakennuksen. Mitä hyödyttää vankinkaan ja kaunein rakennus, jos tuollainen kivi on olemassa! On kysymys voimista, jotka pystyvät hajottamaan lujimmankin rakennuksen, jos kaikki ei ole piirustusten mukaan rakennettu.

Jos vihollinen milloinkaan on kuiskutellut samoja sanoja, kuin mitä hän Eevalle kuiskutteli, niin nyt on se aika, jossa hän yhä uudelleen sanoo: "Onko Jumala todella sanonut?" Eikä tämä kaikki tunnu jäävän enää mihinkään kuiskutuksiin, vaan siitä on ikäänkuin tullut pasuunan ääni: "ONKO JUMALA TODELLA SANONUT?" Mitä sitten sanonut? "Mehän uskomme koko Jumalan Sanan! Me pitäydymme jokaiseen Jumalan Sanaan!  Ei meillä ole mitään epäselvyyttä Hänen tahtonsa suhteen!" Hyvä on, katsokaamme!

"Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa. Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva; eikä Aadamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen." (1.Tim.2).

Onko Jumala todella sanonut? Onko Jumala todella sanonut? Voisiko Jumala todella tarkoittaa jotakin tällaista? Eikö tämä ole jotakin mennyttä aikaa varten? "Veli hyvä, vaikene jo toki! Tämä asia tulee ymmärtää aivan määrätyllä tavalla! Anna asian olla!"

Onko Jumala todella sanonut? Eikö Raamattu ole Jumalan Sana? Eivätkö nämä sanat ole 1.Tim.2:11-14?

1.Kor.14:33-38 Paavali puhuu samoista asioista ja sanoo lopussa: "Jos joku luulee olevansa profeetta tai hengellinen, niin tietäköön, että mitä minä kirjoitan teille, se on Herran käsky!"

1.Kor.7:25 Paavali sanoi: "Vaan minä sanon ajatukseni niinkuin se, joka on Herralta saanut sen laupeuden, että hän on luotettava." Mutta tässä kohden Paavali korostaen tuo esiin: "Se on Herran käsky!"

1.Kor.7 Paavali kehoituksen omaisesti tuo esiin asioita Jumalan antamassa viisaudessa ja jättää itsekunkin ratkaistavaksi mitä tekee. Mutta sanojen: "Se on Herran käsky!" tulisi tuoda todellisen jumalanpelon meidän sydämiimme ja meidän tulisi nähdä, että on kysymys asiasta, jossa ei enää ole kysymys meidän mielipiteistämme tai ratkaisuistamme, vaan Jumala itse on ratkaissut meidän puolestamme miten asian tulee olla.

Aviollisissa ja naista koskevissa asioissa olemme niin suuressa määrin tunteiden vallassa, että meidän on usein vaikea nähdä jumalallisia tosiasioita tunteidemme keskeltä. Kuinka usein saavatkaan tunteemme ratkaista Jumalan Sanan sijasta! Ja kuinka paljon siunauksia pidätteleviä pilviä se tuokaan uskonelämämme taivaalle! Me huudamme Herra, Herra, ja Hän joutuu toistamiseen sanomaan meille: "Miksi te huudatte Minulle Herra, Herra, ettekä tee mitä Minä käsken teidän tehdä?"

Suurin asia, mitä ihminen voi kokea ja vastaanottaa, on pelastus Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa ja Hänen henkilökohtainen tuntemisensa. Seuraavaksi suurin asia on avioliitto. Jumala näkee sen suuren merkityksen, ja siksi Hän ei ole myöskään jättänyt tätä aluetta Sanansa ulkopuolelle, vaan on antanut selvät ohjeet kummallekin sukupuolelle.

Me toivomme Jumalan siunauksia, mutta jos me olemme tottelemattomia yhdellä elämämme alueella jatkuvasti, niin kuinka Hän todella voisi siunata meitä? Avioliitto on kuva Kristuksen ja Seurakunnan välisestä suhteesta, ja siksi juuri avioliiton merkitys on suuri (Ef.5:25-33).  Nimenomaan vaimon suhde mieheensä kuvaa seurakunnan suhdetta Kristukseen! Aivan niin! Aviovaimon suhtautuminen miestänsä kohtaan on esikuva seurakunnan suhteesta Kristukseen!

Rakas veljeni, jos rehellisesti ja avoimesti asetumme tämän Jumalan Sanan peilin eteen, niin millaisen kuvan avioliittomme antavat hengellisestä tilastamme? Kuka kestää sen edessä?

Ei ole niinkään kysymys meidän onnistumises­tamme elämässä tällä alueella, tai epäonnistumises­tam­me, vaan suhtautumisestamme Jumalan Sanaa kohtaan! Kuka ylipäätänsä haluaa lukea tai kuulla nämä Sanat, jotka koskevat perhe-elämää? Kuinka monet ovat­kaan valmiit jättämään ne kokonaan omaan arvoonsa ja siitä huolimatta voivat vakuuttaa noudattavansa kaikessa Jumalan Sanaa? Kumpi on suurempi ja ratkaisevampi elä­mässämme; rakkaus vaimoomme vai rakkautemme Juma­laan ja Hänen Sanaansa?

"Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle; sillä mies on vaimon pää, niinkuin myöskin Kristus on seurakunnan pää, hän, ruumiin vapahtaja. Mutta niinkuin seurakunta on Kristukselle alamainen, niin olkoot vaimotkin miehillensä  kaikessa alamaiset." (Ef.5:22-24).

Itse asiassa nämä kaikki raamatunkohdat eivät tarvitse mitään selittelyjä. Jumalan puhe on selvää ja kirkasta.

Useimmat vaimot sanovat lähes poikkeuksetta: "Missä kohden en muka olisi miehelleni alamainen? Minä haluan totella miestäni ja rakastaa häntä." Kysymys ei tässä kohden, niinkuin ei muussakaan uskonelämässämme ole niinkään yksittäisistä teoista tai tapahtumista, vaan  sydämen asenteesta.  Mitä hyödyttävät kauniit eleet, ellei koko sydän ole niissä mukana? Varmastikin jokainen voi luetella pitkän litanian asioita, joita hän kuuliaisuudessa suorittaa, mutta Jumala näkee mitä sydämessä on.

Rakas veljeni, kysyit viime kirjeessäsi, mitä mieltä olen siitä, kun vaimosi suutuksissaan sanoi sinulle: "Sinä et ymmärrä meidän asioistamme yhtään mitään! Sinä olet tyhmä!" Nämä ovat hyvin normaaleja sanoja, joita ihmiset kiihdyksissään sanovat. Maailman ihmisten keskuudessa se on normaalia, mutta jos uskovainen nainen sanoo näin miehellensä, ei hän käsitä sanojensa merkitystä ja niiden seurauksia. Inhimillisesti ne loukkaavat meitä, mutta ei ole niinkään suurta merkitystä sillä, mitä me ajattelemme niistä, vaan mitä Jumala ajattelee niistä. Ilman Jumalan Sanan peiliä emme näe niiden vakavuutta, mutta kun asetamme kaiken Jumalan Sanan valoon, muuttuu moni asia hyvin vakavaksi.

Rakas veljeni, en sano näitä asioita sinun vaimosi mielessäni, vaan puhun nyt meistä kaikista. Itsekukin meistä on saanut kuulla vastaavaa. "Sinä olet tyhmä. Sinä et ymmärrä mitään!" Kenelle nämä sanat todellisuudessa ovat osoitetut? Ottakaamme tarkasteltavaksemme edelläoleva sanankohta. "...että Kristus on jokaisen miehen pää ja että mies on vaimon pää..." Mitä tarkoittavat tämän sanan valossa vaimon sanat: "Sinä olet tyhmä, et ymmärrä mitään!" Yhtä hyvin vaimo voisi sanoa: "Hah, hah, haa! Sinä et ole kelvollinen minulle pääksi! Minä en tarvitse noin tyhmää päätä, painu tiehesi! Sinä et ymmärrä niin paljon kuin minä ymmärrän, ja itse asiassa Kristus ei käsitä mitään, kun laittaa tuollaisen miehen minulle pääksi!" Nainen ei tällaisilla sanoilla kiellä ainoastaan miestänsä, vaan myös Kristuksen! "Veli, nyt sinä liioittelet!"

Minä voin tänä päivänä kutsua Kaikkivaltiaan Jumalan todistajakseni, että tämä on Kirjoitusten mukaan, ja siten se on NÄIN SANOO HERRA! Kuinka kauan me leikittelemme asioilla, jotka ovat kuolemanvakavia ja tallaamme maahan Jumalan Sanan tietoisesti? "Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä" (Hebr.10:26). Kukaan ei voi sanoa, ettei hän olisi kuullut tästä asiasta tai itse lukenut sitä Sanasta. Kysymys ei ole ainoastaan parista sanankohdasta, vaan monesta kymmenestä jakeesta, jotka kaikki yksimielisesti tuovat esiin saman asian.

Kunpa todella ymmärtäisimme, että mitä nainen sanoo miehellensä, sen hän sanoo kuin Kristukselle. Jokaiselle on selvää, että nainen, joka sanoo Herrallensa: "Herra Jeesus, Sinä olet tyhmä, etkä ymmärrä mitään minun parhaastani", on tiellä turmioon. Kuinka vaikea tämä asia sitten on itsekullekin, mutta Jumala ei esitä meille mitään sellaista, mikä ei olisi meille siunaukseksi. Kuuliaisuus Sanaa kohtaan on aina koituva siunaukseksi, tuntui inhimillisesti sitten miltä tahansa.

Kuinka moni mies toteaakaan hurskaasti: "Eihän Jumala voinut Saarallekaan tehdä mitään, vaikka tämä valehteli suoraan Jumalalle, koska hän oli Aabrahamin vaimo! Kyllä Jumala minun tähteni suojelee minun vaimoanikin!" Oletko koskaan ajatellut, veli, että sinä ymmärrät suojella vaimoasi Jumalan vihalta, mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että samalla jätät vaimosi vihollisen valtaan? Eikö sinun pikemminkin tulisi suojella vaimoasi sielunviholliselta, eikä Jumalalta?

Rakas veljeni, nämä sanat eivät niinkään olleet tarkoitetut sinulle, vaan innoituksessani halusin esittää kysymyksen niille, jotka näkevät enemmänkin Jumalan sallivan tahdon, kuin todellisen ja täydellisen tahdon. Minä tiedän sinun haluavan noudattaa Jumalan Sanaa tässäkin kohden, ja näen huolesi vaimosi johdosta. Lohdutukseksi haluaisin sanoa sinulle, että tärkeintä kohdallanne on se, että Jumala näkee vilpittömän halusi saattaa elämänne tältäkin kohden Jumalan Sanan mukaiseksi. Vihollisen ote on usein niin salakavala ja huomaamaton, että sitä on vaikea todeta tai osoittaa olemassaolevaksi. Saatana tietää avioliiton merkityksen ja tietää sen olevan perustan todelliselle seurakuntaelämälle. Jos hän saa avioliiton tuhotuksi, tai sille rajalle, tietää hän saavuttaneensa suuren voiton itse seurakunnasta, sillä Kristuksessa ei ole miestä ilman vaimoa eikä vaimoa ilman miestä. Taas olemme niin kaksijakoisessa asiassa kuin olla saattaa —täydellinen yhteys ja rakkaus aviopuolisoiden välillä olosuhteista huolimatta, ja toisaalta naisen asema kaikin tavoin kuuliaisena ja alistuvaisena, minkä kieltäjänä naisesta tulee itseasiassa avionrikkoja; ehkä ei ulkonaisesti, mutta sydämeltään.

Rakas veljeni, aikaa rientää ja minun on jälleen kerran keskeytettävä. Tutki näitä sanankohtia ja niiden alaviittauksia. Kuinka monta asiaa noudatammekaan jo muutaman sanankohdan perusteella, ja tässä on todellisuudessa kysymys, joka vie meidät luomishistorian alkuun.

Herra sinua runsaasti siunatkoon!

Kirje jollekin

Veljeni Herrassa!

Kiitos sinulle kirjeestäsi ja mitä runsaimmat rauhantoivotukset Herran Jeesuksen Kristuksen Nimessä.

On juuri ollut pääsiäinen, ilon ja ylösnousemuksen juhla, syvän murheen ja ristiinnaulitsemisen juhla. Kuinka moninaiset ovatkaan Herran tiet; samanaikaisesti aivan toisilleen vastakkaiset asiat inhimillisesti katsoen, mutta jumalallisesti nähden mitä ihanin sopusointu niin hengellisesti kuin luonnossakin. Ei ole merkityksetön se tosiasia, että pääsiäinen sijoittuu juuri kevääseen, jolloin kaikki elämä herää luonnossa. Herra tekee jotakin uutta niin luonnossa kuin meissä ihmisissäkin, jotka itseasiassa olemme osa luontoa.

Kuinka kaipaammekaan kesää, niin hengellisesti kuin maallisestikin! Kaipaamme sitä hetkeä, jolloin iankaikkinen täydellisesti poistaa maallisen ja ajallisen, sillä ajalliseen sisältyy aina tuskaa ja ahdistusta parhaissakin olosuhteissa. Kuinka ihanaksi ja hyväksi Jumala onkaan tarkoittanut ihmiselle antamansa, mutta vihollinen on vääristellyt kaiken. Mutta yhtä varmasti kuin ylösnousemus on tapahtunut, ja Jerusalemissa on tyhjä hauta, aivan yhtä varmasti on koittava hetki, jolloin todellinen vanhurskaus on hallitseva maan päällä, ja kaikki kyyneleet kuivataan pois meidän silmistämme, Yksikään kyynel, jonka olemme vuodattaneet Herran edessä, ei ole valunut hukkaan, vaan ne ovat kuin koottuina kristallimaljaan Herran edessä.

Rakas veljeni, inhimillinen lohtu ei auta paljonkaan, mutta olen iloinen luottamuksestasi minua kohtaan ja veljeydestämme. Tässä ajassa on todella harvinaista, että kaksi ihmistä voi uskoutua toisilleen luottaen Herran apuun. Jo kirjeenvaihtomme alussa olemme tehneet toisillemme selväksi sen, ettemme missään kohden ajattele voivamme auttaa toinen toistamme inhimillisesti, vaan kaikessa luotamme siihen, että Herra itse on antava vastaukset kysymyksiimme, ovat ne sitten mitä laatua tahansa.

Sinä tiedät, että käsitän ahdistuksesi, ei vain sanoin tai ymmärryksellä, vaan sydämellänikin — samoin tiedän sinun kokevan kaiken minua kohtaavan aivan kuin itseesi sattuneena. Tästä luottamuksesta ja rakkaudesta saamme kiittää yksinomaan Herraamme, joka on antanut sydämeemme uskon Häneen.

Niin kuin itse mainitsit kirjeessäsi, on todella surullista se, ettei nykyään voi luottaa juuri keneenkään, ja siinä mielessä on totta mitä usein sanotaan: "Kerro kaikki vain Jeesukselle! Ei kenellekään ihmiselle!" Asia sisältää huomattavan totuuden, sillä sanoohan Raamattukin: "Älkää uskoko ystävää, älkää luottako uskottuun; vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi ovet" (Miika 7:5). Minä uskon tämän sanankohdan tarkoittavan nimenomaan viimeisiä aikoja, joissa me juuri nyt elämme. Kuitenkin meidän tulisi kantaa toistemme kuormia ja auttaa toinen toistamme parhaamme mukaan. Herra Jeesus itse on asettanut meidät myöskin sielunhoitajiksi toinen toisellemme.

On todella hurskasta sanoa jokaisessa tilanteessa: "Kyllä Herra auttaa, rukoile ainoastaan! Kiitos Herralle! Rukoile, rukoile!" Mutta onkohan todellisuudessa kuitenkin kysymys siitä, että me pakenemme vastuutamme toisesta ihmisestä, veljestämme ja sisarestamme, jättämällä kaiken "Herran huomaan"? Herra on luvannut auttaa meitä joka tilanteessa, mutta Hän ei ole milloinkaan sanonut millä tavoin Hän auttaa. Hänen tiensä ovat niin erilaiset verrattuina meidän teihimme. Ja mikä on Herran tapa auttaa? Kun itse olemme hädässä, katsomme hyvin mielellämme veljemme ja sisaremme puoleen, ja odotamme rohkaisun ja lohdutuksen sanoja ja tekojakin. Meille on itsestään selvää veljen ja sisaren lähestyminen meitä ahdingon ja tuskan hetkellä, mutta kun me itse näemme veljen tai sisaren olevan ahdingossa, sanomme vain hurskaassa vanhurskaudessamme: "Mene asiasi kanssa Herran eteen, kerro tuskasi Hänelle, kyllä Hän auttaa!"

Kuinka ristiriitaisia me ihmiset olemmekaan loppuun asti! Ajatelkaamme vain Jobia, joka itseasiassa menetti kaiken. Eikä kysymys ollut ainoastaan jonkin taloudellisen menettämisestä, vaan vihollinen iski myöskin koko hänen ruumiiseensa. Kaiken muun ihminen luovuttaa itseasiassa mielellään, jos vain tietää säästyvänsä ruumiilliselta tuskalta, mutta kun ahdistus kohtaa ihmistä kuin sisältä käsin, synkkenee koko taivas. Kun sitten tällaisella hetkellä astuu esiin joukko "ystäviä" esitelminensä ja mielipiteinensä, on malja jo ylitsevuotavainen. Löytynee tuskin yhtään ihmistä maan päältä, joka ei olisi valmis kertomaan mielipiteitänsä ja ajatuksiansa ja siten lohduttamaan, mutta löytyneekö ketään, joka todella voi ymmärtää ja rakastaa jumalallisella Rakkaudella? Ahdistunut ihminen ei niinkään halua kuulla sanoja ja ajatuksia, kuin purkaa sydäntänsä ja kertoa tilastansa. Miksi koko maailma on tulossa hullujenhuoneeksi? Miksi ihmisten hermopaine on käymässä kestämättömäksi? Miksi itsemurhat lisääntyvät? Yksi syy siihen on se, että luottamus ja todellinen Rakkaus on kylmennyt, ja siten kukaan ei uskalla uskoutua ja purkaa taakkojansa yhteisesti kannettavaksi.

Uskovainenkin on vain ihminen. Meissä on loppuun asti inhimillinen ja jumalallinen puoli — kaksijakoisuus, joka joskus tuntuu kestämättömältä ristiriidalta — toisaalta täydellinen, toisaalta niin onnettoman avuton ja puutteellinen. Jumala pitää huolen jumalallisesta puolesta, mutta niin kuin meidän itsemme täytyy lusikoida tai haarukoida ruoka suuhumme ja juoda juomamme voidaksemme elää, samoin meidän myöskin olisi pidettävä huoli muista tarpeistamme.

Haluaisimme usein olla ylen vanhurskaita — ainakin toisten silmissä. Niinkuin itse jo totesimme, olemme valmiita ottamaan kaikkea hyvää lähimmäisiltämme Jumalan lahjana, mutta muut passitamme "Jumalan eteen rukoilemaan ja odottamaan Häneltä vastausta". Jos menemme itseemme, joudumme pakostakin myöntämään, että Jumalan apu ei aina tule meille sillä tavoin kuin itse sitä odotamme ja ajattelemme. Olkaamme todella rehellisiä: Kuinka usein odotammekaan Jumalan apua niihin ikäviin asioihin, jotka meitä vaivaavat, ja miksei myöskin hyviin asioihin? Mutta onko Jumala ottanut kaiken vastattavakseen? Onko meille jäänyt mitään tekemistä tai vastuuta? Usein tuntuu joitakin uskovaisia kuunnellessa, ikään kuin he vain makaisivat verkkokeinussa Jumalan paratiisissa, ja kaarneet kantaisivat heille ruokaa ja juotavaa, ja enkeli kävisi tuon tuostakin kääntämässä heitä kyljeltä toiselle makuuhaavojen estämiseksi. Olkoon jokaisella oma käsityksensä näistä asioista, mutta tosiasiaksi jää se, että Jumala on jättänyt meille tässä elämässä monia asioita, jotka meidän täytyy itse hoitaa, joissa meidän täytyy itse auttaa itseämme!

Yksi asia, jossa me tarvitsemme apua, on se hetki, jolloin tunnemme omien voimiemme loppuvan. On varmastikin itsestään selvää, että jokainen todellinen uskovainen rukoilee ja etsii Herralta apua ja usein saakin sen. Toisaalta taas on asioita, joissa apu tuntuu viipyvän, tai sitten valtaa neuvottomuus: Voinko odottaa kaikkea Herralta, vai odottaako Herra minun itseni tekevän jotakin? Tällaisessa tilanteessa on korvaamaton apu saada kertoa vaikeuksistaan todelliselle ystävälle. Apu ei niinkään ole siinä, että odotettaisiin vastausta kaikkiin kysymyksiin tai lopullista ratkaisua, vaan monta kertaa apu on jo siinä, että sai kertoa tuskistansa ja purkaa joskus niin sotkuiseltakin tuntuvaa ajatusten vyyhteä.

Usein kieltäydymme edes kuuntelemasta, koska olemme sitä mieltä, että on kysymys niin yksityisluontoisista asioista, joissa emme pysty sanomaan sitä tai tätä. Tällaiseen ajatteluun sisältyy totuuden jyvänen, mutta vielä suurempi totuus sisältyy siihen, että julkilausutut ajatukset, nimenomaan Herran edessä, saavat aivan yllättäen valon Ylhäältä, ilman että kuuntelevan osapuolen tarvitsee sanoa tai tehdä mitään. Vaikeuksiaan purkava pystyy usein paljon paremmin kokoamaan ajatuksensa ja luomaan ehyen kuvan todellisuudesta puhuessaan ajatuksensa julki toisen läsnäollessa. Sopivissa kohden voi toinen valottaa erinäisiä kohtia uudesta näkökulmasta, mikä usein onkin hyvin toivottavaa ja suureksi avuksi. Juuri tämä on sitä monipuolisuutta Jumalan valtakunnassa, mitä me tarvitsemme — ottaa oppia toinen toisemme kokemuksista; ei kuin lusikalla syöttäen toista: "Suu auki, tämä on juuri sitä, mitä sinä tarvitset!" Ei, vaan ikään kuin kattaen pöytää erilaisilla asioilla, joista toinen saa vapaasta halustaan tarpeensa mukaan poimia juuri sen, mikä täydentää kuin "puuttuvan palan palapelissä".

Jos joku sanoo, ettei uskovaisen tarvitse keskustella kenenkään kanssa asioistansa, vaan ainoastaan rukoilla ja puhua kaikesta Herralle, on hän vain osittain oikeassa. Todennäköisesti hän ei ole vielä itse joutunut kokemaan mitään Herran koulussa ja on säästynyt tuskilta ja ahdistuksilta tähänastisessa elämässänsä, tai sitten hän kieltää tuskansa ja vaivansa luullen siten läpäisevänsä koetuksen. Vain harvalla on niin paljon voimaa ja kestävyyttä, että pystyy tietoisella kieltämisellä ohittamaan vaikeutensa, ainakin mitä tulee erilaisiin ihmissuhteisiin.

Jumalan Sana ei anna meille selviä ohjeitä yksityiskohtaisissa asioissa, mutta monissa asioissa voitaneen sanoa Paavalin tavoin: "Vaan minä sanon ajatukseni niinkuin se, joka on Herralta saanut sen laupeuden, että hän on luotettava" (1.Kor.7:25). Minä uskon, ettei meidän milloinkaan tule kertoa toisille, ei kenellekään, asioita aviopuolisoiden välisistä luottamuksellisista asioista. Esimerkkinä mainittakoon kaikki se, mikä liittyy sukupuolielämään ja intiimiin yhdessäoloon. Minulta on silloin tällöin kysytty, mitä mies ja nainen, siis aviopuolisot, voivat keskenänsä tehdä sukupuolielämän alueella, toisin sanoen makuuhuoneessa. Eräs veli kertoi, että hänen vaimonsa oli uskoutunut eräälle sisarelle ja kertonut miehensä kanssa, tai sanottakoon: miehensä toivomuksesta, suoritettujen asioiden laadusta ja kysynyt, onko sellainen sallittua tai oikein. Tähän sisar oli sanonut: "Kaikki, mitä kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä keskenänsä tekevät yhteisestä sopimuksesta, loukkaamatta omaatuntoaan, on oikein." Mielestäni hänen vastauksensa on lyhyt ja oikea ja juuri sopivalla tavalla muotoiltu. Siinä kohden, missä Raamattu vaikenee, tulee meidänkin vaieta. Juuri tällä alueella ratkaisu on jätetty aviopuolisoille, eikä kenelläkään ihmisellä ole oikeutta puuttua avioparin yksityiselämään.

Tuon veljen vaimo sai siis oikean vastauksen, mutta oliko oikein, että hän yksityiskohtaisesti kertoi hänen ja miehensä välisistä asioista? Minun mielipiteeni on, että hän teki todella suuren virheen, mikä on sanomaton loukkaus miestä kohtaan. Tuo veli kuitenkin antoi asian anteeksi, mutta sen jälkeen yhteys tuohon "sielunhoitaja-sisaren" perheeseen katkesi. Me olemme vain ihmisiä, ja tuon vaimon kertomat asiat määrätyssä tilanteessa, saadessaan vielä lisä-ärsykkeen, johtivat siihen, että luottamus miestä kohtaan horjui näiden luottamuksellisesti kerrottujen asioiden johdosta. Meidän on siis todella tarkattava, mitä me puhumme ja kenelle. Jos tarvitsemme vastausta tällä alueella oleviin asioihin tai kyselemme niiden oikeutusta, on meidän etsittävä vastaus omakohtaisesti jostakin muualta.

Rakas veljeni, itse kysymyksesi jäivät nyt vastaamatta, sillä tällä kirjeellä on muutenkin jo pituutta ja minun on hoidettava joitakin asioita. Koska kuitenkin ymmärrän asiasi tärkeyden, jatkan heti huomenna suoraan kysymyksistäsi. Kaikkea hyvää sinulle ja muista aina: Mitkään olosuhteet tai tapahtumat eivät voi pisaraakaan muuttaa siitä tosiasiasta, että olet Jumalan lapsi, tuntui sitten miltä tuntui. Itse asiassa tunteilla ei ole mitään tekemistä meidän todellisen uskomme kanssa.