"JUMALAN KOULU"

 HÄN OLI IHMINEN, YHTÄ VAJAVAINEN KUIN MEKIN.

 Kirjeitä ja ajatuksia elämän todellisuudesta opiksi kaikille niille, jotka ovat halukkaita oppimaan ja näkemään elämästä muutakin kuin mitä omien neljän seinän sisällä tapahtuu - kuka tietää, vaikka tässä puhuttaisiinkin juuri Sinusta ja Sinun taisteluistasi, olemmehan kaikki niin samanlaisia!

    Rakas veljeni Herrassa. Kiitos sinulle kirjeestäsi ja kauniista lahjoistasi. Maria oli aivan haltioissaan villatakista, ja lapset pitävät lähettämiäsi pehmoleluja kunniapaikalla huoneissansa.

    Olen tutustunut aivan uuteen pariskuntaan, joka hiljattain muutti naapurikylään. He ovat noin 30 - 35 vuotiaita, eikä heillä ole lapsia. He eivät ole mitään uskovaisia, mutta käydessäni rautakaupassa olivat he hankkimassa tarvikkeita tehdäkseen perusremontin ostamassaan vanhahkossa, mutta rakenteiltaan lujassa omakotitalossa, jonka he ostivat eräältä vanhalta rouvalta, joka muutti Italiaan vanhuuttaan viettämään. Monet täältä ovat muuttaneet sinne, koska ilmasto on niin paljon lämpimämpi.

    Tuossa avioparissa oli jotakin huomiota herättävää minun silmissäni. Ulkonaisesti he olivat mitä tavallisin ja mitä normaaleimmalta näyttävä pariskunta, mutta siinä tavassa miten he esiintyivät ja puhuivat kauppiaan kanssa, oli jotakin aivan huumaavaa. Olen usein seurannut kuinka Klaus ja hänen vaimonsa käyttäytyvät kaupoissa käydessänsä. Meidän omassa kylässämmehän ei ole mitään erikoisalan liikkeitä, ja jos puhumme käymisestä rautakaupassa tai vastaavassa, tarkoittaa se aina lähintä kaupunkiamme. Ja siellä en tunne ketään, jolla olisi hyvää sanottavaa ainakaan Klausin vaimosta. Klaus itse on ehkä hiukan arempi, mutta vaimo tuo julki suoraan kaiken mitä ajattelee, välittämättä siitä kuinka monta muuta asiakasta on samanaikaisesti hänen äänensä kuuluvuusalueella. Kauppiaat ovat suorastaan kauhuissaan aina kun Ann-Marie astuu ovesta sisään.

    Muistan kuinka viime vuonna Ann-Marie oli mennyt paikkakunnan suurimpaan leipomoliikkeeseen, ja oli sormellaan tökkinyt lähes jokaista leivonnaista, mihin oli yltänyt. Kauppa-apulainen oli jättänyt oman asiakkaansa seisomaan paikallensa ja rientänyt torumaan Ann-Marieta. Tämä ei ollut kuulevinaankaan ja jatkoi touhuansa kuin suuri ylhäisyys. "Hyvä rouva, mitä te oikein teette?" sanoi vieressä seisova asiakas. "Eihän kukaan halua ostaa niitä leivonnaisia, joita te olette likaisella sormellanne koskettanut!" Mitä lienee tapahtunut edellisinä päivinä tai hetkinä Ann-Marien elämässä, mutta nyt purkautui esiin jotakin padottua. Syntyi sellainen huuto, että kauppias joutui apulaisensa kanssa lähes kantamaan Ann-Marien ulos ovesta tämän yhä vielä karjuessa: "Vai likainen sormi! Kehtaattekin...!" Tilanteen pelasti Klaus, joka juuri oli tulossa katukäytävällä. Hyssytellen hän vei vaimonsa pieneen konditoriakahvilaan, jossa heillä oli tapana odottaa linja-auton tuloa.

    Tämä nuoripari ikään kuin pyyteli anteeksi sitä, että häiritsi kauppiaan rauhaa kysymyksillänsä, vaikka heillä oli suuret kaupat kysymyksessä. Kauppiaan antaessa heidän käteensä mallipaloja niin matoista kuin tapeteistakin, he pitivät niitä kädessään kuin jotakin särkyvää, ja hyvin kunnioittavasti laskivat ne takaisin tiskille. En voinut olla vertaamatta sitä kaikkea leivonnaisiin sormeansa tökkivään Ann-Mariehen. Miten voi olla niin, että vastaavanlaisissa tilanteissa joku uskovainen voi joutua niin suureen häpeään aivan tavallisiin ihmisiin verrattuna? Miten voi kaksi ihmistä käytökseltänsä erota toisistaan kuin yö ja päivä?

    Minun täytyy tunnustaa, että aivan haltioituneena seurasin syrjäsilmällä heidän kaupankäyntiänsä. Minä rakastuin näihin ihmisiin noiden muutaman kymmenen minuutin aikana! He eivät teeskennelleet jotakin, eivät olleet tekopyhiä. Kunpa kaikki me uskovaiset osaisimme olla tuollaisia, niin koko maailma rakastuisi meihin ja sanoisi: "Katsokaa, tuossa on erikoisia ihmisiä, katsokaa, kuinka rakkaudellisia he ovat!" Huomasin kauppiaankin olevan aivan otetun. Hän vilkaisi aina välillä minuun päin ja hymyili.

    Jonkin ajan kuluttua kuulin heidän sanovan: "Hyvä kauppias, me suurin piirtein tiedämme nyt mitä tarvitsemme, mutta mistä saamme remonttimiehen, sillä itse ymmärrämme hyvin vähän näistä asioista. Apuna voimme olla, mutta muuten olemme kyllä täysin avuttomia!"

    En voinut mitään sille, että mieleeni tuli rakas Klaus-veljeni ja hänen vaimonsa jälleen kerran. Laittaessaan ylimääräisiä huoneita viidennen lapsen synnyttyä, he yrittivät kaikessa säästää niin paljon kuin mahdollista. Joka kerta tuossa kaupassa käydessään Ann-Marie ylisti Klausin kätevyyttä ja korosti sitä, kuinka hänen taitava miehensä olisi kykenevä tekemään kaiken itse, jos vain ehtisi. Vanhempien lasten huoneisiin valittiin kaikkein kalleimmat ja raskaimmat tapetit, koska ajatuksissa oli, että kun lapset lähtevät maailmalle, saavat Klaus ja Maria omat huoneet noista lastenhuoneista.

    Kauppias varoitteli jo kovasti tuosta valinnasta, koska tiesi Klausin itse yrittävän tapisointia. "Kyllä te tuohon työhön tarvitsette ammattimiehen, jolla on kokemusta!" Mutta olisivatko he uskoneet? "Oikea määrä liimaa, puskusaumat tai ei, kyllä taitava mies selviää! Vai mitä Klaus?" "Kyllä, kyllähän toki!"

    Klausin veljenperhe tuli kylään seuraavana viikonloppuna juuri kun Klaus oli saanut tapetointinsa valmiiksi. Koska huoneissa haisi tunkkaiselta liimalta ja tapetilta ja ilma tuntui niin kostealta, aukaisi hän ikkunat levälleen yöksi. "Kyllä kannatti säästää ammattimiehen palkka", myhäili hän vaimollensa ja syleili tätä. "Kyllä velikin nyt yllättyy kun näkee lopputuloksen. Mitäpä jos kaikki olisi huomenna jo niin kuivaa, että voisivat nukkua uusitussa huoneessa? Jos aamulla vielä haisee ja tuntuu kostealta, laitetaan lämmittäjät kumpaankin huoneeseen!"

    Oli elokuun alkupuoli ja ajoittain oli aivan helteistä, mutta tuona yönä satoi hiukan ja vuorilta laskeutui usva koko kylään. Aamulla tapisoidut huoneet tuntuivat jos mahdollista vieläkin kosteammilta kuin edellisenä iltana. Klaus haki meiltä sähkölämmittimen lainaksi, koska hänellä ei ollut kuin yksi sellainen. Veli saapui vaimoineen ja kaksine lapsineen, ja he ihastelivat uusittuja asuintiloja. "Kohta pääsette lepäämään, kunhan vain lämmittimet hetken ovat kuivattaneet huoneita." Vieraiden matkatavarat nostettiin noihin huoneisiin ja vuoteet ja huonekalut tuotiin takaisin.

    Kaikki ikkunat olivat auki, koska usva oli juuri vasta hälvennyt ja aurinko alkanut paistaa. Siinä istui suku iloisesti rupatellen ja nauttien ihanaa ateriaa, jonka Ann-Marie oli valmistanut. Mieliala oli korkealla, linnut lauloivat ja aurinko paistoi kirkkaana raikkaan ilmavirran puhaltaessa läpi huoneiden. Ilma muuttui tosiaankin kuivemmaksi. "Isä, lunta tippuu katolta", huusi Werner, veljen pikkupoika. Ja tosiaan, kuului kahahdus niin kuin aina suojasäällä oli tapana ‑talvella. Kukaan ei kiinnitä sen paremmin huomiotansa asiaan, vaan kaikki mutustelevat innolla lampaanpaistia, joka maistuu niin erinomaiselta. Klaus pureskelee sitkeämpää lihankohtaa hartaasti ja suu pysähtyy hetkeksi, kun kuuluu taas samanlainen kahahdus. "Lunta, lunta!" huutaa Werner, joka on vasta viisivuotias, ja tuijottaa ikkunasta ulos.

    Kukaan ei vieläkään osaa tehdä muuta kuin hymähtää pikkupojalle, joka elokuussa kuulee lumen putoamisen ääniä. Mutta yhtäkkiä käy tuulenpuuska ja kaikkien katseet kohoavat kun ruokailuhuoneenkin ovi aukeaa vedon voimasta. Lumivyöry, siitä ei ole pienintäkään epäilystä! Äskeinen kahina kuuluu moninkertaisena, ja kuuluu myös särkyvän ruukun helinää. "Mitä, mitä, mitä!" Klausin suu on seisahtunut auki, ja hölmistynyt ilme leviää hänen kasvoilleen. Lihamössö suussa on putoamaisillaan pöydälle. Tuo niin mahtava ja voimallinen julistaja on aivan poissa tolaltaan hämmästyksestä. Kunpa seurakuntalaiset voisivat nyt nähdä hänen ilmeensä!

    Kaikki ovat laskeneet ruokailuvälineet kädestään ja tuijottavat toisiansa. Ulkona tuulee ja ilmavirta käy läpi tuvan, lämmin, kuiva ilmavirta. Ensimmäisenä nousee pöydästä pisamanaamainen ja punertavatukkainen Kristina, veljentytär, ja kipittää kahdeksanvuotiaan vikkelin jaloin ulos ovesta vasemmalle, missä uudet huoneet ovat seinän takana. Hetken kuluttua hän tulee takaisin ovelle ja naamataulu hyvin totisena kuiskaa: "Ette takuulla arvaa!"

    Veljeni, en halua olla ilkeä, mutta kuultuani tämän kertomuksen useammasta eri suusta, en voi olla kertomatta kaikkea sinulle, sillä naurunhan tulee pidentää ikää, jos se ei vain ole ilkeämielistä. Kaikki syöksyvät kuin katapultista ja ryntäävät oventäydeltä katsomaan uskomatonta. Usko täi älä, joka ikinen tapettisiivu, paksu, kallis luksustapettisiivu, on valahtanut alas seinältä kummassakin huoneessa, ja osittain haudannut allensa vieraiden matkatavarat ja vuoteet. Pitkään toviin ei kukaan liikahda eikä sano sanaakaan. Jokainen tuijottaa tyrmistyneenä eteensä uskaltamatta edes kunnolla hengittää. Ilmeisesti kaikkein viisaimpina poistuvat lapset ensimmäisenä ja vilahtavat äänettömästi pihalle todeten parhaaksi tulla meidän pihallemme asti leikkimään. Seuraavaksi veli ja tämän vaimo astuvat pihanurmikolle ja vetäytyvät kauimmaiseen pihanurkkaukseen katselemaan järvimaisemaa.

    Järkyttävä hetki, tuskainen hetki, lopun alkuko? Joku tulee taas alas portaita. Varovasti päätään kääntäen veli vaimoinensa toteaa Ann-Marien silmiään pyyhkien puhaltavan alas portaita ja yhtä kyytiä kohti kanalaa. Sinne hän pyyhältää sisään, ja kuuluu tuskaista itkuntuherrusta hänen puristaessaan kanaa sylissään. "Hirvittävää, kuinka hyvä Jumala voi sallia jotakin tällaista tapahtuvan!"

    Olen usein tuonut esiin Klausin puutteita ja moittinut hänen käytöstänsä, mutta tuo hetki on korottanut kunnioitustani häntä kohtaan. Niin vieraat kuin omakin väki odottaa kauhulla mitä tuleman pitää. Ann-Marie muistaa yhtäkkiä, että isännän kiväärit ja haulikot ovat vajassa, ja ryntää hirmuisella vauhdilla panemaan kanalan lukon vajanoveen, ja on hetkessä takaisin kanalassa. Hiljaisuus jatkuu sietämättömänä ikuisuudelta tuntuvan ajan, ja voidaan kuvitella kaikenlaisia kauhistuksia tapahtuvan tuolle onnettomalle tapettinikkarille, joka niin onnellisena oli suorittanut tuon uskomattoman urakan.

    Mitä oli tapahtunut? Niin kauan kuin kosteus säilyi huoneissa, piti aivan liian vähäinen liisterimäärä ja vesi tapetit paikallaan. Kaikesta on kiittäminen yön usvaisia ja kosteita hetkiä. Mutta kun ilma lämpeni ja kuivui, suurkiitos lisäksi sähkölämmittimien, haihtui kaikki kosteus tapeteista huokoiseen seinälevyyn ja ilmaan, niin että hetkessä maan vetovoima voitti ja tapetit vaipuivat maahan aivan kuivina suikaleina.

    Ann-Marien sydän on aivan kurkussa. Mitä hän täällä kanalassa tekee, onko mies enää hengissäkään! Hyvä Jumala, keittiössähän on uudet tuliterät veitset, jotka oli ostettu tupaantuliaisia silmälläpitäen! Kuolemaan asti kauhistuneena Ann-Marie ryntää kanalasta huomaten vasta pihalla heittää kanan sylistänsä. Silmät puolittain kiinni hän syöksyy sisälle odottaen näkevänsä vertavaluvan ruumiin.

    Lähes sokeana itkusta ja kauhusta hän lähestyy ensimmäistä huonetta ja törmää Klausiin, joka seisoo yhä samalla paikalla ja tuijottaa hävitystä. Nähdessään vaimonsa hämmästyksestä ja pelosta pyöristyneet silmät ja kauhunilmeen tämän kasvoilla hän puhkeaa hurjaan ja villiin nauruun ja tarttuu Ann-Marieta vyötäisiltä vetäen tämän hurjaan tanssiin kohti ulko-ovea ja pihaa.

    Klaus nauraa ja nauraa niin kovasti kuin ääntä lähtee ja pyörittää vaimoraukkaa ympäri ja ympäri pihanurmikolla. Lähiseudulla kaikki lopettavat puuhansa ja tuijottavat tuota menoa, jolle ei tunnu olevan mitään selitystä, sillä onhan tuossa talossa totuttu näkemään hyvin arvokasta menoa. Yhtäkkiä on sitten menossa kansantanssi hurjinta lajia aivan avoimesti pihamaalla. Lapset juoksevat puoliksi kauhuissaan, puoliksi uteliaisuuttaan lähemmäksi ja odottavat kaiken huipentumaa, mikä se lieneekään...

    Niin kuin kaikelta, niin Klausiltakin loppuu aikanaan veto ja hän vie pyörähdyksen portaiden luokse ja istuutuu vetäen typertyneen Ann-Marien viereensä. Nauru ei kuitenkaan lopu, vaan jatkuu väsyneempänä kiherryksenä. "Älkää hyvät ihmiset tuijottako tuolla tavalla! Tapahtunut mikä tapahtunut! Hih, hah, hoo! Mestaritapetoitsija! Ann-Marie, muistatko, mitä kehuit rautakauppiaalle? Sinun miehesi osaa mitä vain! Mestaritapetoitsija on minun mieheni, eikä vie kuin hetken, kun nuo tapetit ovat seinällä! Hah, hah, hahahaa! Eikä vienyt kuin yhden surkean lumivyöryn verran aikaa kun kaikki oli taas lattialla!" Kerrankin oli tapahtunut jotakin, mistä ei vaiettu kenellekään, vaan koko kylä nauroi tuota tapahtumaa viikkokausia. Kerrankin Klaus oli voittanut itsensä ja purki kaikki paineet loputtomana nauruna, jossa oli oikea ja sopiva määrä itseivaa, ja toisaalta ivaa vaimoa kohtaan, joka itse asiassa oli hänet yllyttänyt johonkin sellaiseen, mihin hänen taitonsa eivät lainkaan riittäneet.

    Tapetit oiottiin heti suoriksi ja samaisena viikonloppuna liisteröitiin uudelleen. Kiitos hyvän laadun ja kalleuden, tapetit eivät juuri olleet kärsineet kovakouraisesta käsittelystä! Klaus ei ollut lainkaan käsittänyt, että noin huokoiset seinälevyt on pakko esiliisteröidä, sillä muuten ne imevät kaiken kosteuden ennen kuin liisteri ehtii edes tapetissa kuivaa. Itse tapetti vaati moninkertaisen määrän liisteriä siihen verrattuna, mitä Klaus oli niihin sivellyt. Mistä saimme liisteriä viikonloppuna? Sitä ei tarvinnut hakea mistään, sillä kauppias oli antanut mukaan aivan oikean määrän, eikä Klausin väki ollut lainkaan osannut ihmetellä, että oli kulunut vain murto-osa suuresta laatikollisesta!

    Se oli tuottoisa viikonloppu minulle, sillä Klaus maksoi tavoistaan poiketen ammattimiehen palkan viikonloppukorotuksella.

    Nyt tuo nuoripari kyseli remonttimiestä, ja kauppias sanoi: "Tuossahan se on sopiva mies paikanpäällä!" ja osoitti minua kädellänsä. Aivan hämäännyin noiden ihmisten kääntäessä katseensa minuun, hyvin kunnioittavan katseen. Miksi tunsin aivan kuin alemmuudentunnetta? En ollut lainkaan tottunut siihen, että minuun katsottiin kunnioittavasti, saati sitten että kauppias oli kehunut minua ammattimieheksi. Jatkuvasti minä törmään tuohon samaan asiaan! Niin sanotut uskovaiset osoittavat usein mitä suurinta välinpitämättömyyttä ja halveksuntaa toisiansa kohtaan, ja sitten yhtäkkiä aivan ventovieraat ihmiset osoittavat sellaista kunnioitusta ja arvonantoa aivan itselleen vierasta ihmistä kohtaan! Onko kysymys siitä, että olen niin maailmallinen, ja minussa on maailmallinen henki. Siksikö ihmiset arvostavat minua kuin omana kansalaisenansa, tasavertaisenansa?

    Olen vuosikausia pohtinut tätä asiaa. "Keskinäisessä kunnioituksessa kilpailkaa keskenänne", kehottaa meitä Jumalan Sana. Minne tuo kunnioitus on kadonnut meidän keskuudestamme? Miksi jatkuvasti kaikki meidän "hyvämme" joutuu häpeään aivan tavallisten ihmisten edessä? Niin sanotut uskovaiset ovat niin varmoja itsestänsä ja uskovat usein pystyvänsä paljon enempään kuin mitä todellisuus on. Nämä ihmiset sanoivat suoraan, että kykenevät vain korkeintaan apulaisiksi. Onko niin, että uskovaiset ovat kadottaneet todellisuudentajunsa, kun taas nämä tavalliset ihmiset tarkoin tietävät mihin pystyvät?

    Mies tuli luokseni ja ojensi kättänsä: "Minun nimeni on Dietrich Kaufmann ja tämä on vaimoni Lisa, joka on peräisin Ruotsista. Hän opiskelee kieltä kovalla innolla, ja pian hänen ruotsalainen korostuksensa on poissa. Voisitteko todella auttaa meitä?" Minun on aina silloin tällöin ollut suorastaan pakko mennä töihin joksikin aikaa, ja juuri nyt tuntui sopivalta henkireiältä päästä joksikin aikaa pois kotimaisemista.

      Söimme illallisen nuhruisessa pikkukeittiössä, mutta se oli kuin suurta juhlaa, sillä harvoin olen tavannut tällaisia ihmisiä. He todella rakastivat toisiansa, eikä millään muulla tuntunut olevan merkitystä heidän elämässänsä. Muuttotavarat olivat purkamatta, ja vanhan rouvan jäljiltä kaikki oli hyvin rapistunutta, koska tällä ei ollut varaa korjata mitään. Kaiken mahdollisen hän on säästänyt Italiassa oleskeluaan varten.

    Nämä ihmiset eivät ilmiselvästikään olleet mitään rikkaita, joskin mies oli insinööri ja oli saanut työpaikan aivan lähistöltä. Kuinka kauan he olivat olleet naimisissa? Kuvitelmieni mukaan he olivat menneet naimisiin aivan hiljattain, sillä eiväthän ketkään vuosikausia jaksa rakastaa tuolla tavoin? Oliko heillä lapsia? Ei, ei heillä ollut lapsia, sillä Dietrich oli nuorena sairastanut ja saanut vakavan jälkitaudin, joka vienyt häneltä kyvyn saada lapsia. He olivat olleet naimisissa neljätoista vuotta! Ja yhä vielä heidän katseidensa kohdatessa toisensa voitiin nähdä aito rakkaus, jota ei voi jäljitellä eikä teeskennellä!. Minä olin joutunut kuin jonkinlaiseen vieraaseen, mutta niin suloiseen maailmaan. En voinut olla ajattelematta omaa elämääni ja omaa vaimoani, joka hyvin väsyneenä oli vastannut puhelimeen: "Vai aiot jäädä sinne yöksi! Vai jätit auton rautakaupan pihaan! Minä olen väsynyt, minä menen nukkumaan!"

    Oli tullut myöhä aivan huomaamatta ja Lisa oli ehdottanut, että hän laittaisi minulle vuoteen kellarikerroksen takkahuoneeseen. Se oli lämmin ja kuiva paikka, vastakohtana useille tämän alueen taloille. Lisa ruotsalaisena oli tottunut huomattavasti lämpimämpään kuin keskieurooppalaiset, ja se tuli ottaa huomioon peruskorjauksessa.

    He johdattivat minut portaita alas kellarikerrokseen, joka oli aivan yhtä suuri kuin muukin rakennus. Aikanaan oli oltu järkeviä ja rakennettu tämä kerros yhtä korkeaksi kuin normaalitkin asuintilat. Takkahuone oli kerrassaan viihtyisä, ja ilmeisestikin siellä oli tehty viimeiseksi remonttia, koska kaikki seinäpaneelit olivat hyvin säilyneet ja yleisvaikutelma oli siisti. Tämän huoneen seinät hiottaisiin ja lakattaisiin uudelleen. Lisa haluaisi seinän taakse aidon saunan, niin kuin heillä oli ollut Ruotsissakin, aito suomalainen sauna. Mutta osaisiko täällä kukaan rakentaa sellaista? Ei huolta, tietäisin kyllä mistä saa tarkat ohjeet!

    Lakanat tuoksuivat hyviltä ja rakkaudelta. Patja oli pehmoinen, ja kaikki oli kaunista ja hyvää! Olin joutunut ilmapiiriin, jossa tunsi olonsa hyvälle, tyynykin tuoksui niin hyvälle! Oi Jumalani, mitä tämä kaikki onkaan! Hymyileviä ihmisiä, rakkaudellisia ihmisiä! Edustaisivatko he jotakin ääriryhmää, jotakin amerikkalaista uskonsuuntaa, jossa rakkaudella ja seksillä voitetaan ihmisiä kannattamaan heidän uskontoansa? Oliko iltateessä ollut marihuanaa tai jotakin muuta huumetta? Ryömisikö Lisa kohta alakertaan ja pujahtaisi peittoni alle ja voittaisi minut kukkaislasten valtakuntaan? Kerrankin koen jotakin hyvää, ja heti on saatana kuiskuttelemassa korviini kaikenlaista mielettömyyttä! Eihän tällaista voi olla, ei voi olla näin pyyteettömiä ihmisiä! Hehän eivät edes ole uskovaisia, ja siitä huolimatta he olivat tarjoutuneet maksamaan minulle suurempaa palkkaa kuin mitä seudulla oli tapana.

    Tällaisen ystävyyden takana täytyy olla jotakin kieroa, hyödyntavoittelua! He olivat kertoneet minulle lähes kaiken elämästänsä, kaiken tuskan ja ahdistuksen, kaikki surut ja ilot. Eihän kukaan normaali ihminen paljasta siten itseänsä ja avaudu toisen edessä! Heidän oli täytynyt puhua paljon puuta heinääkin, eihän kaikki voinut olla totta!

    He olivat todella kertoneet elämästänsä, ja ulkonaisesta olemuksesta päätellen heidän elämänsä oli ollut kukkaistanssia, sillä vain ihmiset, joilla menee hyvin, voivat katsella siten toisiansa. Mutta heidän kertomansa oli jotakin aivan toista! Me usein valitamme elämämme kurjuutta ja vaikeuksia ja pidämme niitä ristinä elämässämme. Mutta se, mitä nämä ihmiset olivat kokeneet, ei ollut verrattavissa meidän vaikeuksiimme. Koko heidän lapsuutensa oli ollut täynnä vastoinkäymisiä. Dietrichin isovanhemmat olivat kuolleet keskitysleirillä juuri ennen vapauttajien tuloa, isä ja äiti olivat joutuneet pakenemaan ensin Tanskaan ja sitten Ruotsiin. Kaikki omaisuus oli takavarikoitu ja perhe eli puutteessa. Äiti kuoli jo viisikymmenluvulla yksinkertaisesti sydänsuruun. Isälle äidin kuolema oli niin raskas isku, että tämä tuli raskasmieliseksi ja riutui riutumistaan. Kaikki näytti jo olleen lopussa, kun hän eräänä päivänä kompastui kadulla ja lensi nurin niin että kasvoihin tuli ruhjeita.

    Kaiken näki ikkunastaan yksinäinen naisihminen, joka aikansa kuluksi istui ikkunan eteen asetetulla leposohvalla ja tarkkaili ihmisten liikkumista ja elämää kadulla. Tämä riensi auttamaan, ja kun näki ettei ollut kysymys mistään vakavammasta, talutti vanhuksen sisälle ja puhdisti haavan. Samalla lie puhdistanut muitakin haavoja, sillä isä alkoi yhtäkkiä palautua raskasmielisyydestänsä, jota oli kestänyt niin monta vuotta, että joku toinen olisi vaipunut hautaan jo vuosia aikaisemmin. Isä palasi kuin nuoruutensa voimiin ja kosi jo muutaman viikon kuluttua.

    Dietrich oli jo tavannut Lisan hyvin erikoisissa olosuhteissa. Kävellessään kadulla hän oli tullut aivan keskustaan ja hämmästeli ihmisjoukkoa, joka tuijotteli taivaalle. "Nyt se hyppää!" oli joku huutanut. "Eikö siellä ole ketään, joka voisi auttaa!" Yhdeksänkerroksisen talon kattotasanteella istui nuori nainen jalat roikkuen syvyyden yläpuolella. Käsittämättä itsekään mitä teki, huomasi Dietrich juoksevansa portaita ylös. Katolle tullessaan hän pysähtyi ja rukoili, mitä hän ei ollut juuri koskaan tehnyt lapsuutensa jälkeen: "Herra Jumala, älä anna hänen hypätä! Anna hänen vielä olla siellä kun minä menen sinne!"

    Rappukäytävässä hän oli kuullut ihmisten puheista, että katolla oli ruotsalainen tyttö. Heikolla ruotsinkielen taidollansa hän jo kaukaa kuiskasi: "Anteeksi, neiti, saanko puhua kanssanne!" Tyttö kääntyi kuin salamana ja siirtyi vieläkin reunemmalle. Säikähtäneenä Dietrich nosti molemmat kätensä ilmaan ja kuiskasi: "Neiti, minä en tule lähemmäksi, ellette anna lupaa. Mutta minä en ole koskaan ennen ollut tällaisessa tilanteessa enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Minun nimeni on Dietrich Kaufmann ja olen kotoisin Saksasta. Natsit tappoivat lähes kaikki sukulaiseni ja minulla ei ole enää kuin isäni, joka melkein jo kuoli suruun."

    Mitä lie tyttö ajatellut, mutta noin vilpitöntä katsetta ja yksinkertaista esittelyä hän ollut osannut odottaa. Ennen kuin poliisi oli ehtinyt katolle, kävelivät nämä kaksiportaita alas, eikä kukaan tajunnut näyttämön päähenkilön kadonneen.

    Lisa oli menettänyt molemmat vanhempansa jo lapsena ja oli ollut tätinsä hoidossa. Täti oli nuuka, suorastaan itara, ja Lisa vietti suurimman osan aikaansa enonsa luona, joka oli juoppo, mutta muuten tällä oli sydän paikallaan. Tämä oli saanut haltuunsa Lisan kodin ja asui nyt siellä. Kaikki oli ränsistynyttä, mutta niin kodikasta, ennen kaikkea aito suomalaisen mallin mukaan rakennettu sauna alakerrassa. Eräänä päivänä Lisan tullessa katsomaan enoansa, kompastui hän johonkin eteisessä. Sytytettyään valot, totesi hän kaatuneensa enonsa päälle, joka makasi verilammikossa. Ryyppykaveri oli puukottanut hänet, kun tämä oli kieltäytynyt antamasta rahaa.

    Lisa opiskeli iltakoulussa, koska päivät hänen täytyi olla töissä. Edellisenä iltana joku oli Lisan astuttua kadulle tarttunut häntä voimakkain käsivarsin takaapäin samalla tukkien hänen suunsa. Hänet oli raiskattu viereisessä puistikossa. Siksi hän oli mennyt elämäänsä kyllästyneenä tuon talon katolle ja aikonut hypätä alas.

    Dietrichin isä oli mennyt naimisiin joitakin vuosia sitten, ja nyt nämä nuoret vihittiin myöskin. Kaikki oli siitä lähtien kuin ruusuilla tanssimista, näin vaikeiden elämän iskujen jälkeen? Ei, ei totisestikaan, mutta kaiken lävitse he kulkivat kuin yksi sielu ja yksi sydän. Miksi he nyt olivat muuttaneet takaisin Keski-Eurooppaan? Miksi he eivät jääneet Ruotsiin? Kukaan ei tiedä miten kaikki oli käynyt, mutta eräänä päivänä oli isä vaimonsa kanssa törmännyt autollaan vastaantulevan rekan eteen ja kumpikin oli kuollut silmänräpäyksessä. Nuorilla ei ollut enää mitään tuossa vieraassa maassa. Oliko heillä ylipäätänsä mitään koko maailmassa? Miten kaikki voi kasautua yhden perheen kohdalle?

   Koko illan kohokohta oli se, kun kaiken tämän tultua kerrotuksi Lisa siirtyi vieläkin lähemmäksi Dietrichiä ja silitti tämän kättä pöydällä ja sanoi: "Me olemme selvinneet kaikesta Herran avulla ja tulemme selviämään edelleenkin! Tulkoon mitä tulee, kaikki on menevä hyvin, rakkaani!"

    Niin kuin jo mainitsin, eivät he olleet mitään tunnustavia uskovaisia, mutta kun ajattelin kaikkea kuulemaani, en voinut olla liikuttumatta sisimmässäni. Tässä maatessani heidän lakanoidensa välissä, heidän kodissansa, tuli saatana jälleen luokseni ja kuiskasi: "Hyvähän heidän on puhua ja olla, eiväthän he ole uskovaisia. Uskovaisten elämän tekee vaikeaksi se, kun vihollinen käy heidän kimppuunsa, mutta mitä väliä vihollisella on uskosta osattomista!" "Mene pois minun tyköäni, saatana, sinä olet valehtelija! Etkö sinä muka ole lyönyt näitä ihmisiä aivan tarpeeksi?!"

    "Me olemme selvinneet kaikesta Herran avulla ja tulemme selviämään edelleenkin! Tulkoon mitä tulee, kaikki on menevä hyvin, rakkaani!" Lisa oli kaunis nainen, ei mikään mannekiini tai yhtä kaunis kuin Susanna, mutta hän oli naimisissa ja olisi ollut pyhäinhäväistystä ajatella siinä mielessä jotakin hänestä. Mutta minä olin kateellinen, niin kateellinen, että se koski sydämeeni asti, niin että purskahdin itkuun. Itkuni oli suorastaan hillitön.

    Me olimme juuri riidelleet Marian kanssa. Siksi kai ei minun hetkeäkään tarvinnut miettiä jäisinkö yöksi tänne vai en. Jälleen kerran Maria oli lähes tunnin huutanut minulle ja suominut minua kovin sanoin. Minun syytäni oli, ettei meillä ollut enempää rahaa, minun syytäni oli, ettei meillä ollut enempää tuttavia. Taas oli uusittava vekseli. Miksi minä aina hankin kaikenlaista, ja hänen oli maksettava se palkastansa? Miksi en voinut mennä kunnon töihin, niin että ansaitsisin kunnolla. Minähän olen ammattimies, lahjakas mies, miksi en mene töihin? Kun kaikki on näin, ei hänellä voi olla halua olla kanssani. Työ on niin raskasta, hän on suorastaan sairas. Miten me oikein selviämme kaikesta? Eihän tästä kaikesta tule yhtään mitään!

    Oliko se itsesääliä vai mitä se oli? Minun sydämeni särkyi. Minä olin kaikkineni yrittänyt tehdä jumalanvaltakunnan työtä, ja se oli niellyt kaikki rahani. Kuinka paljosta olinkaan joutunut kieltäytymään ja joutunut hankkimaan vain sellaista, mikä palvelee Jumalanvaltakunnan työtä! Miksi ei Maria koskaan voinut tuoda esiin asioita normaalilla tavalla, keskustelemalla, niin että molemmat olisimme voineet tuoda julki oman puolemme asiasta? Jos meillä ei ollut enempää rahaa (riittävästi sitä minun mielestäni oli aina ollut) niin se oli yksinomaan Herran työn tähden. Miksi tällainen kaksinaamaisuus? Uskonystävien aikana Maria aina kehui, kuinka hyvin kaikki oli, ja kuinka hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että hänen palkkansa kului tällä tavoin. Tulevaisuus kuitenkin pelotti häntä; miten me selviäisimme?

    Olinko kateellinen, olinko itsesäälin vallassa? Ei milloinkaan elämämme aikana ollut Maria sanonut minulle jotakin vastaavaa. Ei milloinkaan hän ollut silittänyt kättäni ja sanonut: "Rakas, nyt on vaikeata, mutta kyllä me tästä selviämme!" Ei milloinkaan, ei milloinkaan! Ei edes mitään sinne päin. Ylipäätänsä, jos jokin asia painoi häntä, ei hän puhunut siitä mitään, vaan oletti minun arvaavan kaiken. Lopulta kun kaikki oli hänen mielessään paisunut siihen malliin, kuin laavapaine tulivuoressa, tapahtui hirvittävä järistys ja tulta ja kivenpaasia lensi korkealle taivaalle. Yleensä tulivuorista voi päätellä niiden purkautuvan kohta, kun nousee mustaa savua, mutta tässä oli tulivuori, jossa aina muodostui jonkinlainen tulppa, joka kesti siihen asti kunnes paine tuli sietämättömäksi.

    Miten voi olla näin? Miten joku näin kovia kokenut perhe voi suhtautua toisiinsa tällä tavoin? Meidän elämämme suurimmat ristiriidat ja vaikeudet perustuivat avioliittoomme, eikä meitä itse asiassa ollut milloinkaan kohdannut jokin katastrofi.

    En voinut olla ajattelematta Hildegardia ja Brunoa. He ovat aviopari naapurikylästä, jonne ei ole kuin noin kuusi kilometriä. Bruno sai hyvän vaimon, mutta itse ei ollut hyvä mies. Hildegard kuitenkin rakasti tätä kuin omaa sydäntänsä ja avioliitto meni suhteellisen siedettävänä muutaman vuoden. Mutta sitten Bruno joutui kiinni työmaajuopottelusta ja sai potkut. Täällä tuollaiset potkut merkitsevät työn loppumista ainakin sadan kilometrin säteellä. Bruno ei saanut mitään työtä ja alkoi juoda tolkuttomasti. Mikä sen teki mahdolliseksi, oli se, että hänelle kelpasi juotavaksi mikä vain. Rahat riittivät niin juomiseen kuin elämiseenkin, kun jatkuvasti turvautui kotitekoiseen.

    Hildegard ei sietänyt Brunon juopottelukavereita, joten näillä ei ollut mitään asiaa tämän kotinurkille. Niinpä jos Bruno kaipasi seuraa, oli hänen mentävä kylän kaljapaikkaan. Kuinka usein hakikaan tuo vaimo kotiin täysin sammuneen miehensä! Kuinka usein hakkasikaan Bruno vaimoansa, kun tämä pakotti hänet lähtemään kotiin. Mutta vuodesta toiseen vaimo rakkaudella kantoi miehensä sänkyyn eikä valittanut kenellekään saamastaan kohtelusta. Milloinkaan eivät naapurit kuulleet vaimon huutavan miehellensä!

    Nyt Brunolla on todettu paha maksavika, eikä tämä enää voi ryypätä. Hän on laihtunut yli kahdeksankymmenkiloisesta alle viisikymmenkiloiseksi. Siinä vaiheessa kun tuo sairaus todettiin, alkoi Hildegard käydä kokouksissamme. Ei milloinkaan hän puhunut pahaa sanaa miehestään, vaan aina yritti selittää parhain päin kaikki tämän teot. Oliko tuo vaimo aivan viisas? Oliko hän täysin järjissänsä? Tätä kyselivät varmastikin kaikki tuon kylän asukkaat niin kuin meidänkin kylämme asukkaat. Minä en ainakaan osaa ajatella hänen päässään olleen mitään vikaa, ja sydän oli varmasti kohdallaan. Ehkä kuitenkin kaikkien muiden täytyy voida ajatella toisin voidakseen puolustella omaa elämäänsä ja käytöstänsä. Kyläläiset ovat kaikki normaaleja, Hildegard on poikkeava. Mutta mitenkähän on Jumalan silmissä?

    Kun ajattelen Ann-Marieta, Gretcheniä, Mariaa tai ketä tahansa tuntemaani hurskasta naista, ei ketä tahansa naista, vaan uskovaisia naisia, jotka vakuuttavat pitävänsä kiinni koko Jumalan Sanasta, niin mihin valoon joutuu kukin Jumalan edessä? Meidän keskuudessamme on tullut tavaksi kuitata "uskosta osattomien" elämä lauseella: "Helppohan heidän on elää, kun saatana ei ole koko ajan heidän kimpussaan, toista se on meidän, kun vihollinen koko ajan ärsyttää ja kiusaa!" Eikö saatana olisi riepotellut Lisaa, eikö Hildegardia? Miksi nämä naiset eivät ole katkeria, miksi nämä naiset eivät jatkuvasti syytä miestänsä kaikista vaikeuksista? Hildegard on tullut uskoon, miksi hän ei ole muuttanut käytöstänsä?

    Olen omin korvin seurannut sivusta, kuinka Maria ja Ann-Marie ovat keskustelleet Hildegardin kanssa ja yrittäneet saada tätä puhumaan miehestänsä. Kuinka vihastuneena tulikaan Maria eräänä päivänä kotiin ja tiuskaisi: "Minä en yhtään pidä tuosta Hildegardista, kaikkihan tietävät millainen mies hänellä on ollut, eikä hän kuitenkaan suostu yhtään kertomaan siitä eikä valittamaan! Minä niin kaipaisin kuulla jotakin..." Niin, hän haluaisi kuulla valittamista!

    Mistä nuo meidän rakkaat sisaremme sitten keskustelevat? "Oletko kuullut, mitä se ja se teki? Oletko kuullut, mitä meidän mies teki? Kyllä, kyllä, meidänkin mies teki sitä ja sitä, eikö ole kurjaa, eikö ole kurjaa! Eikö ole kurjaa? Eikö ole kurjaa, kun meillä on niin kurjat miehet? Mutta tuo Hildegard, se ei ole täysin järjissään, kun se ei koskaan valita! Eihän sinne viitsi edes mennä enää kylään!"

    Hauska kertomus, vitsiähän tämän täytyy olla? ... Vai miten on? Ei, kyllä minä rohkenen väittää Kaikkivaltiaan Jumalan edessä, että tällaisia keskusteluja käyvät sellaisetkin uskovaiset, jotka pitävät itseänsä todellisina uskovaisina, kannesta kanteen!

    Ajattelin siis Hildegardia, tuota harteikasta, itseasiassa rumaa naista, jolla kuitenkin on niin miellyttävät kasvot ja kaunis hymy. Miksi hän aina jaksaa hymyillä? Miksei hän valita? Itseasiassa uskoon tultuaan hänessä ei tapahtunut mitään oleellista  muutosta. Hän oli aina ollut yhtä suloinen. Milloin hän todella tuli uskoon, kysyn minä, nytkö vasta? Ei, ei, hänen elämänsä ja asenteensa mieheensä on kaikkina noina vuosina todistanut niinsanottuja uskovaisia vastaan. Uskovaisilla oli uskovaisten puheet, mutta tällä naisella oli todellisen uskovaisen teot! Vaikkei ollut mikään tunnustava uskovainen meidän silmissämme, hän aina totesi: "Jumala on säätänyt perheeseen järjestyksen. Bruno on minun pääni, olkoon sitten millainen tahansa!"

    Maatessani siinä suloisen hajuisten lakanoiden välissä en voinut olla rinnastamatta näitä perheitä omaani. Miten voi olla näin? Aina on sanottu, ettei uskovaisen tulisi kysellä miksi, miksi?! Mutta en voi olla kyselemättä! Jos pellolta tullessani housuni unohtuvat tuvan lattialle, pitää Maria minulle hirvittävän huudon, niin että Klausille saakka kuuluu. Klaus onkin oppinut sutkauksen: "Ylätalon isännän housut taas tutisevat tuvan lattialla", kun Marian ääni kantautuu heille. Miten minun tulisi ymmärtää kaikki? Miten ylipäätänsä voitaisiin rinnastaa Hildegardin juoppo mies oksennuksinensa, ja minun työhousuni tuvan lattialla? Eikö Marian huuto sopisi paremminkin Hildegardin suuhun, eikö enemmänkin olisi odotettavissa, että minun "Hildegardini" sanaakaan sanomatta nostaisi housuni ja vaikkapa viskaisi ne eteisen jakkaralle ajatellen: "No, eipä nuo housut tuossa niin usein ole. Kaipa on mies ollut väsynyt, voinpa ne edes silloin tällöin heittää eteiseen!" Bruno makasi humalassa kaljapaikassansa ainakin kymmenen kertaa useammin kuin mitä minun housuni unohtuivat tupaan. Miksi minä saan kuulla kaiken sen, mikä itseasiassa kuuluisi hänen korviensa kuultavaksi?

    Olen useampaan kertaan sanonut Marialle, että miten voi olla näin. Hän huutaa minulle kuin jollekin alkoholistille, joka ei pidä  huolta perheestänsä ja ryyppää kaikki rahat, kun taas joku toinen nainen hakee miehensä vuodesta toiseen kapakasta eikä välitä mitään ihmisten pilkasta? Miten ylipäätänsä ollaan tultu siihen tilanteeseen, että uskovaiset katsovat sormiensa välistä naisten huutamista? Niin Klaus kuin Thomaskin huitaisevat kädellänsä kun näistä asioista tulee kysymys ja sanovat: "Se kuuluu elämään!"

    Minusta on viime aikoina alkanut tuntua siltä, että se ennemminkin kuuluu kuolemaan. Onhan sanottu, että jos ei nainen ole miehellensä alamainen, antautuu hän automaattisesti saatanan hallintaan. On toki selvää, etteivät Hildegardin tapaiset naiset ole voineet eivätkä voi olla alamaisia joka suhteessa tämänkaltaisille miehille kuin Bruno, vaikka Sana kehoittaakin heitä vaeltamaan jumalisesti ja hyvällä käytöksellänsä vaikuttamaan miehiinsä. Bruno ei milloinkaan ole antanut ymmärtää uskovansa Jumalaan, mutta ei myöskään ole pilkannut Jumalaa eikä uskovaisia.

    Onko kaiken keskellä sitten niin, että kaikkein pahin tilanne on silloin, kun jompikumpi osapuoli on todella uskovainen ja toinen uskonnollinen?

    Viime riidan yhteydessä Maria entistä enemmän vetosi Jumalan apuun ja suoraansanoen huusi Jeesusta, Jeesusta auttamaan minua vastaan. Miksi sitten riitelen vaimoni kanssa, miksi en ole hiljaa? Miksi en ennemminkin anna tehdä vääryyttä itselleni ja vaikene kaikesta? Mikä on miehen vastuu? Onko mies tarkoitettu vaikenemaan kaikesta, mikä ei ole vaimon mielen mukaista? Eikö miehen tehtävä ole valvoa vaimonsa sielua ja pyrkiä tekemään kaikkensa tämän hengellisen kasvun hyväksi? Mutta entä kun vaimo ehdottaa, että poikamme ja tyttäremme osallistuisivat katolisen kirkon kesäleiriin? Hänen mielestänsä siinä ei ole mitään pahaa! Käyhän hän itsekin katolisen kirkon kokouksissa melko usein. Olisiko miehen  alistuttava kaikkeen tähän?

    Eräänä iltana olin todella väsynyt kaikkeen, ja laitoin Herralle niinkutsutusti "villat", mikä ei ole koskaan kuulunut tapoihini. Olin yöllä lukenut Raamattuani keittiössä, ja koska tiesin Marian aamulla askaroivan siellä, jätin Raamattuni pöydälle ja sanoin Herralle: "Mitä Sinä ajattelet vaimostani? Jos minä tunnen tällä tavoin, niin olenko minä syyllinen kaikkeen? Anna Marian aamulla laittaa jotakin Raamattuni päälle, mikä osoittaa minulle mitä Sinä ajattelet hänestä."

    Aamulla nousin vasta myöhemmin kuin Maria. Menin keittiöön hyvin uteliaana, sillä pyyntöni oli ollut melko vaikea. Olisiko Herra kuullut sitä? Oliko Maria lukenut siitä jotakin aamulla, vaiko vain muuten järjestellyt pöytää, mutta aivan keskellä, yhtä kaukana jokaisesta reunasta, oli Raamattuni päällä katolisen kirkon laulukirja!

    Kaikki nämä ajatukset pyörivät mielessäni maatessani siinä vuoteellani. Kuinka vaikeaksi olikaan kaikki muuttunut! Miksi saatoin kokea pelkkää vihaa Marian taholta? Miksi pelkkää moitetta, pelkkää vihastumista? Olin monta kertaa ajatellut avioeroa, mutta se tuntui mahdottomalta. Uskovaisten painostus oli hyvin suuri, ja kukaan ei todella uskoisi todeksi, jos kertoisin jotakin elämästämme. Jos eroaisin, asettuisivat kaikki Marian ympärille ja säälisivät tätä. Olihan jo nyt vallitseva tilanne, että minua pidettiin syyllisenä koko kriisiin. Tuttavarouvat sanoivat: "Se Johannes on niin vaativa!" Mitä Johannes sitten vaati, sitä he eivät kukaan tienneet sanoa.

    Vaatimuksen henki on todella paha henki, enkä haluaisi olla syyllinen sellaisen hengen vallassa olemiseen. Mutta mitä minä vaadin, ylitse kohtuuden? Onko Jumalan silmissä väärin, jos vaadin kodissani jotakin sellaista, mistä joudun kerran vastaamaan  Jumalani edessä? Vai kutsuvatko nuo ihmiset jo vähäisintäkin toivomustani vaatimukseksi? Jos en halua lasteni oppivan tekemään ristinmerkkiä katolisella kesäleirillä, niin olenko paha isä? Kaikki tuttavamme täällä ovat protestantteja, ja suurin osa lähiseutujen ihmisistä on protestanttisia. Me olemme tulleet näkemään katolisuuden oikeassa valossansa, miksi siis leikkiä näiden asioiden kanssa? Jos Maria käy usein katolisen kirkon jumalanpalveluksissa, ja minä jotenkin arvostelen saarnaa tai muotomenoja, hän saattaa loukkaantua minuun katkerasti. Miten hän saattaa niin voimakkaasti puolustaa uskonnollisuutta, joka on meille täysin vierasta ja täysin epäraamatullista? Kuitenkin kokouksissamme hän esiintyy tunnustavana uskovaisena, joka on lähtenyt ulos kirkkokunnista!

    Rakas veljeni, tämän kirjeeni hengellinen anti taisi jäädä tällä kertaa vajavaiseksi. Enemmänkin valitusta kuin jotakin positiivista! Mutta ensi kerralla ehkä on toisin. Minun on nyt lopetettava, mutta mielessäni on jo mitä seuraavaksi kerron sinulle. Herra olkoon kanssasi!