Uskonto oopiumia kansalle?
Meidän tehtävämme ei ole käyttää
pelkoa välineenä ihmisten käännyttämiseen. Samoin ei meidän tule pyrkiä
hallitsemaan matkakumppaneitamme pelon ilmapiiriä luomalla. Kuitenkin
velvollisuutemme on uskoa kaikki Sanaan kirjoitettu, myös Ilmestyskirja.
Paavali kuvaa viimeisiä aikoja
sellaisella tarkkuudella, että se tuntuu suorastaan uskomattomalta. Hän on
antanut meille mitä tarkimman selvityksen siitä, minkä nyt näemme ympärillämme.
Kaikenlainen rauhattomuus leviää entistä suuremmalla voimalla, vaikka suuri osa
ihmisistä haluaa sulkea tämän tietoisuutensa ulkopuolelle.
Itse en ole huolissani omasta
tulevaisuudestani, koska luotan Herrani apuun ja huolenpitoon. Vakavaa murhetta
aiheuttaa kuitenkin huoli seurakunnasta ja läheisistä ihmisistä. Vielä joitakin
vuosikymmeniä sitten asenne oli aivan toisenlainen, mutta nyt tietynlainen
huolettomuus näyttää vallanneen aivan liian monen matkaajan. Kaikenlaiset
elatuksen ja toimeentulon murheet ovat vallanneet niin paljon alaa ihmisten
jokapäiväisessä elämässä, että aivan väärällä tavalla luotetaan kaiken
järjestymiseen miellyttävällä tavalla.
Mikä on aikaansaanut tämän väärän
luottamuksen, jossa lähes täydellisesti unohdetaan se, mistä pappi puhui
lähetysillassa noin viikko sitten: ”Jumala riisuu omiansa!”? Elämäämme sisältyy
uskomattoman paljon sellaista, mikä ei miellytä meitä, vaan omalla tavallaan riisuu
meitä niistä asioista, jotka ruokkivat väärää luottamusta omiin kykyihin
selvitä nykyisistä ja tulevista ongelmista.
Tämä tulee julki erittäin
voimakkaasti jopa työssämme kovaosaisten auttamisessa. Suuri osa auttajista
uskoo omaavansa aivan erikoislaatuisen taidon ja voimavarat hoitaakseen oman
alueensa yksin, ilman toisten vaikutusta. Siten ei voi syntyä oikeanlaista
yhteistyötä ja auttamisverkostoa. Narsismi on siis hiipinyt jopa
auttamistyöhönkin. Ihminen kuvittelee omaavansa kykyjä, joilla ratkaistaan kaikki
ongelmat. Todellisuus puhuu kuitenkin omaa, karua kieltään.
Maailman hätä on sanoinkuvaamaton jo
nyt, saati sitten tulevaisuudessa, kun ihmiskunta korjaa sitä, mitä on
kylvänyt. Jo nyt halutaan unohtaa Jumala ja hengelliset asiat, uskoen vain
omavoimaisuuteen, kuviteltuun sellaiseen. Onko hengellisyys sitten ratkaiseva
seikka ongelmissamme? Yksi ristiriitaisimmista tilanteista elämässäni oli seuratessani
nykyisen arkkipiispan haastattelua televisiosta juuri ennen vaaleja. Häneltä
kysyttiin asioita, joihin vastaamalla hän ainakin kirjoittajan mielestä toi
julki uskonsa vähäisyyden. Kun häneltä kysyttiin hänen asennettaan uskontunnustukseen,
koin hänen itsensä epäilevän sitä. Erikoisinta oli kuitenkin se, kun hän
selitti, että ihminen tarvitsee jotakin mihin tunnustautua. Siispä ihminen voi
lausua uskontunnustuksen ja samaistua luterilaiseen kirkkoon, vaikka ei uskoisikaan
sitä!
Tältä pohjalta on nyt helppo
samaistua niiden ihmisten kanssa, jotka etsivät tukevaa pohjaa elämälleen ja
uskolleenkin. Jos arkkipiispankin mielestä samaistuminen on tärkeämpää kuin
todellinen usko, on hyvin ymmärrettävää tavallisen kansan epäluuloisuus ja
suoranainen vastenmielisyys hengellisiä asioita kohtaan. Ihminen tarvitsee ja
kaipaa todellisuutta elämäänsä, ei mitään elämänvalhetta. Jos mitään muuta ei
ole tarjolla, valitsee ihminen jonkinlaisen valheenkin, sen sijaan että jäisi
tyhjän päälle. Nykyaika tarjoaa näitä valheita enemmän kuin mikään muu
aikakausi tämän maan päällä. Emme sano tätä tuomitaksemme ihmisiä, vaan
pikemminkin säälistä ja myötätunnosta. Valheella saa ajan kulumaan, mutta
jossakin vaiheessa herääminen on aivan liian kova koettelemus ihmismielelle!
Uskonnosta on tietyssä mielessä
tullut juuri sitä, mitä suuri oppinut aikanaan julisti: ”Uskonto on oopiumia
kansalle!” Suuri osa kristillisyyttä pitää tärkeimpänä jatkuvuutta ja
totunnaisuutta, riippumatta siitä onko aitoa ja rehellistä pohjaa sille, mitä
ihmisille tarjotaan. Lukemattomat ihmiset ja julistajatkin ovat tunnustaneet,
että nykyisissä hengellisissä yhteisöissä pitää todella varoa mitä sanoo,
etteivät ihmiset kaikkoaisi niistä. Siten on enemmän kuin koskaan totta se,
mitä yksi vanhemmistoveli eräästä suuresta helluntaiseurakunnasta jo yli vuosikymmen
sitten sanoi minulle: ”Meillä ei enää saarnata kokouksissa, vaan ne ovat
enemmänkin kuin musikaalia ja show’ta.”
Niinpä seurakunnissakin ihmisiä
viihdytetään kuten joissakin aivan maailmallisissa tilaisuuksissa. Puhutaan
raamatullisista asioista ja luetaan Sanaakin, mutta oikeastaan mikään ei johda
ihmisiä itsetutkisteluun ja ns. parannuksen tekoon. Katolisen ripin henki on
tullut jäädäkseen useisiin vapaisiinkin suuntiin, joissa on alettu julistaa
synnit anteeksi. Sinänsä asia on aivan oikea, mutta kuulumatta jää mitä tärkein
viesti, joka tulee julki meidän Herramme sanoissa: ”Mene, mutta älä enää syntiä
tee, ettei sinulle pahempaa tapahtuisi!”
Meitä ei valmisteta oikealla tavalla
tulevaan. Me voimme tosin elää vain päivän kerrallaan, mutta Sana puhuu paljon
valmisteluista ja valmistautumisesta tuleviin tapahtumiin. Äkkiarvaamatta
tapahtuvat asiat saattavat ihmiset hämmennyksiin, niin että mahdollisesti toimitaan
aivan väärällä tavalla. Me tarvitsemme valmennusta ja hyvää henkistä ja
hengellistä kuntoa läpäistäksemme ne koettelemukset, jotka ovat kohtaava koko
ihmiskuntaa. Suuri osa kristikuntaa odottaa tietynlaista julistusta, jonka
keskipiste useimpien mukaan on Lähi-idässä. Silloin tullaan julistamaan ”Rauha,
rauha”, vaikka rauhaa ei olekaan. Uskon tämän julistuksen kaikuvan kaikkialla
juuri nyt. Se on kaikunut jo vuosikymmeniä, vaikka emme ole sitä
huomanneetkaan! Se tulee mitä voimallisimmin esiin jopa kirjoittajassa, jolle
kautta koko hänen elämänsä on julistettu: ”Odota Jumalan aikaa, ei ole mitään hätää!
Rauha, rauha!”
Sielumme kaipaa rauhaa, eikä siitä
olekaan tässä kysymys. On olemassa kaksi eli rauhaa, joista toinen on Jumalan
rauha ja toinen tämän maailman julistama rauha. Ne on nyt sotkettu keskenään
suorastaan katastrofaalisella tavalla. Kaikesta osoituksena juuri tämänhetkinen
tilanne Euromaissa. Koko maailmantalous on luotu pohjalle, joka ei voi kestää
loputtomiin. Kun kaikki taloudellinen hyöty niin valuuttana kuin käytännön
elämässäkin on siirtynyt tämän maailman rikkaille, tullaan tilanteeseen jossa
kupla puhkeaa. Ei ole enää mistä ottaa, kun jokainen rikas pitää kiinni
etuisuuksistaan ja omaisuuksistaan. Koko maailmantalous perustuu varainsiirtoon
köyhiltä rikkaille - on aina perustunut. Nyt alkaa pää tulla vetävän käteen,
joten olemme vielä kohtaava aivan uskomattomia tilanteita, joihin tarvitsemme
henkistä ja hengellistä valmistautumista.
Uskovaisen tehtävä on asettua
todellisuuteen ja hylätä kaikki näennäinen ja pettävä. Siksi meille voidaan
sanoa, että kun näemme tämän kaiken tapahtuvan, tulee meidän nostaa päämme,
sillä meidän vapautuksemme on lähellä. Omalla tavallaan meidät vapautetaan
maallisen mammonan palvelemisestakin, kun taloudellinen tilanne kiristyy entisestään.
Johtajammekaan eivät, koska eivät usko Jumalaan ja Hänen suunnitelmiinsa, ole
kykeneviä näkemään minne meitä viedään niin kansakuntana kuin yksittäisinä
ihmisinäkin. Kaikki taloudellisesti kouluttautuneet ihmiset ovat omalla
tavallaan nähneet tämän olevan tulossa, mutta siitä huolimatta tyynnytellään
ihmisiä ikään kuin kaikki olisi hallinnassa.
Me emme tosiaankaan tarvitse kaikkea
sitä, mitä meille tarjotaan ja minkä välttämättömyydestä meitä vakuutellaan ja
suorastaan aivopestään. Maa saastuu asukkaidensa alla, koska maailmantalous
pyrkii tuottamaan aina vain uutta, suorastaan tarpeetontakin. Emme tarvitse
edes profetioita tai jumalallista tietoa käsittääksemme, että ihminen on
valinnut selvän tuhon tien, joka alkaa jo nyt osoittautua kaikessa, niin
luonnossa kuin jokapäiväisessä elämässämmekin. Me vain olemme tottuneet
kaikkeen, niin ettemme huomaa päivien välistä eroa, saati sitten tulevaisuuden
uhkakuvia. Niitä ei ole Jumala aikaansaanut tai luonut, ne ovat kaikki
lähtöisin ihmisestä itsestään ja hänen kuvitellusta viisaudestaan!
Suurin osa meistä pelkää asettua
ristiriitaan tämän todellisuuden kanssa. Siksi useimmat meistä,
uskovaisistakin, ovat alkaneet uida virran mukana tai lakanneet soutamasta,
käsittämättä todellista tarkoitustamme ja päämääräämme. Vaikka Jumala olisikin
meidän kanssamme, se ei tarkoita sitä, että lakkaisimme soutamasta. Luvattu Maa
ei vuotanut maitoa ja mettä ilman kansan ponnisteluja ja päivittäistä
vaivannäköä. ”Ken lepohon itsensä heittää, on kuollut jo eläessään”, sanoi joku
kuuluisa runoilija. Sama pätee uskonelämäämmekin, joka toisaalta on luottamusta
Jumalan armoon ja ennalta valmistettuihin tekoihin. Kysymys ei siis ole meidän
kohdallamme ennalta tehdyistä teoista meidän puolestamme, vaan Jumalan
suunnitelmasta meidän elämässämme. Koska uskomme, me puhumme, toimimme, panemme
täytäntöön aivan käytännössä sen, mikä meille on tullut tärkeäksi!
Nykyinen tilanne on johtanut siihen,
että yleisesti uskotaan, vaikka se ei niin selvästi ole havainnoitavissa, että
pääpaino hengellisestä vastuusta on näyttävillä ja näkyvillä julistajilla. Tämä
korostus on suorastaan vääristelevää ja hengellisesti tuhoisaa. Näyttävä
toiminnallisuus ja suoranainen viihteellisyys vievät huomion aivan vääriin asioihin.
Tämä tulee erikoisella tavalla esiin suurimmassa puutteessamme niin hengellisen
kuin maallisenkin elämän alueella. Me olemme jo luomisen perusteella
”laumaeläimiä”, jotka kaikin tavoin ovat riippuvaisia toisista yksilöistä. Me
tarvitsemme yhteisöllisyyttä. Narsistinen elämänkuva ja elämänvalhe ovat
johtaneet siihen, että ihminen todellisuudessa pakenee sitä, minkä perässä hän
juoksee, mitä hän etsii. Iskulause tänään kuuluu aivan kuin suuri pasuuna
kaikkialla, kaikilla elämän alueilla: ”Minulle, minulle, minulle!”
Ihminen ei enää suostu riisuttavaksi
tai luopumaan saavuttamistaan eduista. Hän haluaa vain koko ajan pukeutua ja
etsii vaihtelua jokapäiväiseen elämäänsä. Hän ei käsitä sitä, ettei kohta
kukaan saa mitään, jos jokainen haluaa intohimoisesti pitää kiinni omistamastaan
niin henkisestä kuin maallisestakin kapasiteetista. Sama pätee hengellisyyteen.
Siihen olen törmännyt jo vuosikymmenien ajan niin työssäni kuin
yksityiselämässänikin.
Siitä on jo vuosia kun ensimmäisen
kerran kirjoitin meistä uskovaisista hengellisinä mannekiineina, jotka
esittelevät itseään ja tuotteitaan, kuitenkin sellaisella tavalla kuin
haluaisimme pitää kaiken omanamme, antamalla todella huonon kuvan asiasta,
olematta valmiita jakamaan toisille. Antamamme kuva on ollut niin negatiivinen
ja luotaan torjuva, että olemme itse syyllisiä pahuuden valtaannousuun. Pahan
valtaan pääsemiseksi ei tarvita muuta kuin että hyvät eivät tee mitään!
Kaikki on vääristynyt sellaisessa
mittakaavassa, että olemme aivan ymmällämme. Näemme asenteidemme ja tekojemme
tulokset, näemme lähestyvän kaaoksen. Sen sijaan että alkaisimme toden teolla
etsiä Jumalaa ja entisiä hyviä teitä, pyrimme löytämään hyvin itsekkäitä
ratkaisuja, jotka entisestään ruokkivat ympärillämme vallitsevaa kaaoksen
henkeä. Minulle, minulle, on sotahuutomme siinä määrin, että joskus, eikä kovin
harvoin, tekisi mieli ristiä kädet rinnalle ja antaa kaiken mennä menoansa!
Se ei kuitenkaan ole todellisen
uskovaisen asenne. Mutta kuinka paljon todellisia uskovaisia sitten on
olemassa? Olemmeko tulleet jo aikaan, jossa näitä ei juurikaan enää ole,
ainakaan näkyvällä tavalla? Joidenkin hengellisten auktoriteettien mukaan
perustavaa laatua oleva muutos alkoi kuusikymmenluvun loppupuolella. Elämmekö
siis jo eräänlaisella yliajalla, ihmetellen kaikkea vääryyttä ja lisääntyvää jumalattomuutta,
käsittämättä ollenkaan, että jo ainakin tuosta ajankohdasta lähtien olemme
saaneet nauttia ylimääräisestä mahdollisuudesta asioiden korjaamiseen?
Ihminen voi vakuuttaa itselleen
uskovaisuuttaan, etenkin jos ei lue Raamattua ja tekeytyy siten tietämättömäksi
Jumalan tahdon suhteen. Olen toistanut sitä vuosikymmenien ajan väsymättä
ajatukseen, että kuultuamme niin suuren määrän todellista Jumalan Sanaa, ei
meillä ole pienintäkään kysymystä sen suhteen, mitä Jumala meiltä odottaa. Tämä
koskee ennen kaikkea suhdettamme toisiimme ja yleensä ihmisiin. Tämä koskee
avioliittoa ja lasten kasvatusta, yleensä asennettamme elämään ja
tulevaisuuteen. Aikanaan eräs valokuvaaja totesi minulle, ettei hän tarvitse
edes Raamattua tietääkseen, ettei kenellekään ihmiselle saa tehdä mitään pahaa.
Miten sitten on meidän uskovaisten suhteen, jotka uskomme olevamme yhteydessä
tuonpuoleiseen, näkymättömään maailmaan, jonka väitämme hallitsevan elämäämme
siinä määrin, ettei meitä itseämme ole enää edes olemassa? Elääkö Kristus
todella meissä, vaiko ainoastaan ajatuksissamme ja kuvitelmissamme?
Hanki jostakin halpa Uusi Testamentti
ja alleviivaa siihen kaikki ne kohdat, joissa puhutaan tekemisestä tai
käytäntöön soveltamisesta, niin tulet hämmästymään. Tulee niin paljon
alleviivauksia, että sen suhteen on tarpeen aivan oma kappaleensa Pyhää Sanaa.
Kaikki kärjistyy Jaakobin kirjeessä, joka kiistämättömästi vakuuttaa meille,
että uskomme on todellakin merkityksetön ilman sen vaikuttamia tekoja.
Me olemme jossain suhteessa melkein
poikkeuksetta hengellisiä invalideja kaiken kokemamme jälkeen. Olemme kokeneet
hengellisen shokin toisensa jälkeen siinä määrin, että emme ole läheskään sitä
mitä olisimme halunneet olla. Aivan liian moni uskovainen tai järjestö on
valheellisesti uskonut Jumalan ulkoistaneen ihmisten riisumisen ja nöyryyttämisen
heidän tai heidän järjestönsä tehtäväksi. Olen tästä enemmän kuin tietoinen
kaiken kokemani jälkeen, ennen kaikkea niissä piireissä, joissa uskottiin
saavutetun aivan erikoisasema Jumalan pelastussuunnitelmassa. Vastoin kaikkea
alkuperäistä opetusta ja näkemystä kadotettiin aito kuva kunkin ihmisen
omakohtaisesta vastuusta elämänsä suhteen. Aivan liian moni omaksui käsityksen,
että juuri hänet on nyt valtuutettu kääntämään kehityksen kulku, ja jotakin erikoisen
suurta olisi syntyvä hänen toiminnastaan.
Ihmisille annettiin aivan väärä kuva
alkuperäisestä tarkoituksesta, koska juuri kukaan ei ottanut itselleen aikaa
tutkimiseen ja itsekritiikkiin. Vaikuttavinkin parannussaarna oli kuin vettä hanhen
selkään, itse kunkin uskoessa erityisasemaansa, joka todellisuudessa perustui
vain hänen omiin kuvitelmiinsa. Ihminen uskoo nöyrtymisen sijasta enemmänkin
voimaan ja valtaan. Uskonto on ollut ja on edelleenkin suuressa määrin oopiumia
kansalle, joka suo hetken nautinnon huumehuuruissa, mutta vähitellen tuhoaa
ihmisen sielun ja kehon. Todellisuuden kohtaamisen sijasta ihminen etsii
vaihtelua ja tyydytystä elämäänsä, jonka uskoo tarkoitetun nautintovälineeksi
työkalun sijasta. Aito jumalanpalvelus perustuu muiden ihmisten hyväksi
elämiseen ja tämän asuinpaikkamme suojelemiseen. Nyt ihminen ei ole edes
halukas lajittelemaan roskiansa, mikä vie niin pienen ajan päivittäisestä elämästämme,
ettei sitä edes huomaa.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti