"EI YKSIKÄÄN VARPUNEN..."

              

 HÄN OLI IHMINEN, YHTÄ VAJAVAINEN KUIN MEKIN.

 Kirjeitä ja ajatuksia elämän todellisuudesta opiksi kaikille niille, jotka ovat halukkaita oppimaan ja näkemään elämästä muutakin kuin mitä omien neljän seinän sisällä tapahtuu - tai kuka tietää, vaikka tässä puhuttaisiinkin juuri Sinusta ja Sinun taisteluistasi, olemmehan kaikki niin samanlaisia!

    Rakas veljeni Herrassa.

    Mitä sydämellisimmät terveiset sinulle Herran Jeesuksen Kristuksen Nimessä. Mitä Sinulle kuuluu? Millainen on syksy siellä Suomessa? Täällä on luonnollisestikin kaikki vielä kesäisempää kuin teillä siellä. Kuitenkin korkeimmilla vuorenhuipuilla lumipeite on alkanut siirtyä alemmaksi ja sadonkorjuu on suoritettu. Me ainakin saimme melko hyvän sadon, kiitos siitä Herralle! Juuri sadonkorjuun päättyessä meillä oli runsaammin ystäviä koolla, ja meillä oli siunattuja kokouksia. Herra antoi minulle armon saada julistaa Sanaa, vaikka en kokouksen alkaessa yhtään tiennyt, mitä voisin sanoa.

    Sinä tiedät minut ja perheeni, olethan niin usein istunut kotonamme ja kuullut asioistamme. Tiedät suurin piirtein kaiken, vaikkemme olekaan voineet puhua niin paljon lasten ja vaimon touhutessa melkein jatkuvasti ympärillämme. Harmi, että silloin vuorenharjanteella käydessämme sade keskeytti keskustelumme.

    Niin kuin jo silloin mainitsin, minua raskauttaa mitä suurimmassa määrin se, että minua pidetään rakkaana sananjulistajana, ja täällä kokoontuva ryhmä iloitsee kokoontumisistamme. Herra on siunannut meitä runsaasti - siitä huolimatta päivittäinen elämä on niin raskasta, niin raskasta! Veljet ja sisaretkin ovat tietysti jo vuosien varrella huomanneet, että jokin ei ole kohdallaan minun ja Marian välillä.

    Olen varovaisesti yrittänyt silloin tällöin puhua asioistani Thomasin kanssa, jonka luulisi ymmärtävän elämää; onhan hän jo lähes kuusikymmentä vuotta vanha ja kokenut yhden avioeronkin. Tosin hän ei pidä sitä minään avioerona, kun vaimo kuoli hyvin pian eron jälkeen. Koin kuitenkin hänen pitävän mahdottomana sitä, että meillä voisi olla todella vaikeata. "Annakin oli niin hermostunut välillä, mutta kyllä me selvisimme hyvin! Herra on aina auttanut ja kaikki on selvinnyt hetkessä, kun olen kylältä tullessa tuonut uuden huivin tai jonkun pikku krimsramssun makuuhuoneen seinälle. Mutta nyt tämä pikku Gretchenini (Greta), oi siinä vasta on nainen! Olen kuin nuortunut kaksikymmentä vuotta; meillä on vasta elämä alkanut!"

    Kylällä he kulkevat käsi kädessä, noin salavihkaa. Mutta että heillä on elämä alkanut ja hän on nuortunut, sen kyllä helposti uskon. Tämä saattaa nyt olla hiukan ilkeämielistä, mutta kerron sinulle, miksi uskon sen. Elämän merkkinä pidän sitä, että muutama viikko sitten laaksosta tuli lasitusliikkeen auto, ja kuljettaja kyseli tietä Thomas Gruenderin talolle. Keskustelin hetken tuon miehen kanssa, ja totesin hänen olevan helluntailaisen. Jo pienen tuokion kuluttua saatoin huomata, ettei hän ollut mikään riviuskovainen, vaan hän todella innokkaasti tutki Raamattua ja antoi ymmärtää ihmettelevänsä sitä tilaa, mihin kaikki seurakunnat olivat joutuneet. Kukaan ei enää puhunut Jeesuksesta, kukaan ei saarnannut enää Jumalan Sanasta. Viime kokouksissakin saarnaaja oli ottanut aiheensa järvellä pidetystä purjelautakilpailusta, ja tunnin saarnassa oli yksi ainoa sanaan viittaava kohta: 'Kilpailkaa niin kuin hänkin', tarkoittaen kilpailun voittanutta.

    Olin juuri kaivamassa tierumpua auki tienlaidassa iltapäivällä, tai voitaisiin paremminkin sanoa illalla, kun lasitusliikkeen auto tuli takaisin ja kuljettaja sanoi: "Tule mukaan alas kylälle. Tarjoan sinulle kahvit niin saamme vielä hiukan keskustella." Nousin kyytiin ja laskeuduimme vajaan kilometrin kylän keskustaan. Minulle ei olisi mikään matka kävellä takaisin, näkyihän taloni vuorenrinteellä, ja pihasta voi erottaa puuvajan ja koirankopinkin.

    Todellisuudessa nautimme oikean aterian; ystäväni oli todella nälkäinen. "Olitpa todella kauan siellä! Eksyäkään et voinut, koska tie loppuu sinne. Mitä ihmettä sinä teit siellä lähes seitsemän tuntia?" Pöydän takana näin mitä eriskummallisimman hymyn, joka ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Tuosta hymystä ei oikein voinut sanoa mitään, mutta kuitenkin se tuntui kertovan tuhat asiaa ilman yhtäkään sanaa. Hänellä näytti olevan suuria vaikeuksia saada suunsa auki tai lopettaa virnistys. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut?

    Istuimme siten jonkin tovin, ja aloin jo ihmetellä hänen käyttäytymistänsä. Sitten hän alkoi nauraa ja nosteli astiansa yhteen kasaan lautaselle sanoen: "Ennen kuin puhun mitään, täytyy vielä saada kolpakollinen olutta." (Tiedän sen, että Suomen uskovaiset ovat, niin kuin olet kertonut, hyvin fanaattisia jopa oluenkin suhteen. Meillä se kuuluu normaaliin elämään niin uskovaisten kuin tavallistenkin ihmisten keskellä. Tuskin löydät yhtäkään perhettä, jolla ei olisi olutkori tai joitakin viinipulloja kellarissaan. Silti ei kukaan juopottele, niin kuin teidän maassanne on tapana. Olemme tottuneet elämään viiniköynnösten keskellä, ja olut on ollut 'kansallisjuomamme' niin kauan kuin tämä maakin on ollut olemassa. Eikä edes Raamattu kiellä sen paremmin viiniä kuin oluttakaan ruokajuomana tai muutamana lasillisena silloin tällöin.)

    Niinpä istuimme siinä kumpikin kolpakkomme kanssa. Suo anteeksi, että kirjeeni venyy näin pitkäksi, mutta tämä on minulle mitä parhainta hermolepoa ja paineen purkamista, kun saan jollekin kertoa näistä asioista. Sinä olet kummallinen veli siinä mielessä, että minä tunnen täällä vaikka kuinka monia veljiä ja saarnaajia, mutta kenenkään kanssa en voi keskustella siten kuin sinun kanssasi. Tiedän, että pidät itseäsi hyvin vaatimattomana ja mitättömänä, koska oman maasi veljet ja sisaret eivät ymmärrä palvelustehtäväsi arvoa. Minä vain voin sanoa sinulle uudelleen saman kuin sanoin täällä: Sinulla ei ole ehkä sitä, mitä ihmiset ulkonaisesti odottavat, mutta sen suhteen mitä Jumala on pannut sinun sisimpääsi, en tunne ketään toista, tai vain joitakin hyvin harvoja. Sinä olet ensimmäinen tapaamani ihminen vuosiin, josta ei ole huokunut arvostelua ja tuomion henkeä.

    No niin, suo anteeksi kaunokirjallisuuteni, minä jatkan. Ystäväni katsoi minuun kolpakkonsa takaa (kummallista, että vaistomaisesti minun on kutsuttava häntä ystäväksi, vaikka olimme tavanneet vasta samana päivänä ensimmäisen kerran ja hän oli helluntailainen) – itse asiassa ovat mielettömiä kaikki nuo kirkkokunnalliset käsitteet! Mehän olemme veljiä, ja meillä on sama Isä ja sama Herra! Hän virnisti jälleen hauskasti ja alkoi kertoa: "Ajoin juuri siten kuin olit neuvonut minua. Firmaan soittanut mies kertoi hänellä olevan pikkuvahinkoja vuoristotuvan ikkunoissa ja toivoi minun tulevan mahdollisimman pian, koska pikkulinnut kuulemma saattoivat lentää ikkunasta sisään kurkkimaan kaikkea. Ihmettelin hiukan tuota sanontaa, ja ihmettelin vieläkin enemmän sitä, kun hän ei antanut ikkunan kokoa, vaan kehotti ottamaan mukaan kunnon varaston lasia, koska ei voinut tietää minkä kokoisia palasia tarvittaisiin. Ajattelin kuitenkin selviäväni takaisin liikkeeseen iltapäiväksi, koska olin luvannut leikata lasia eräälle kukkakaupalle.

    Täällä on muuten harvinaisen kauniit maisemat, ja pysähdyin siellä tienhaaran jälkeen hetkeksi ihailemaan jyrkänteen takana avautuvaa maisemaa ja huokaisin vaistomaisesti: "Oi Herra, kuinka kauniin maailman Sinä oletkaan luonut meille! Ja me tuhoamme ja saastutamme sen! Alempana ovat metsät kuivettumassa, mutta täällä vielä havupuutkin kukoistavat kuin Eedenin puutarhassa." Olin todella korkeissa tunnelmissa saapuessani tuon tilan pihaan. Mutta tunnelma laski, kun näin tuon 'vuoristomajan'!

    Tuskin voidaan puhua mistään vuoristomajasta. Sehän on yksi upeimmista hirsihuviloista, mitä olen tällä seudulla nähnyt. Portin yläpuolella oli teksti: "Herra on minun Paimeneni", ja itse rakennuksen seinässä oli kaiverrettu teksti: "Rauha kaikille, jotka tästä ovesta käyvät!"

    "Sen hän rakennutti heti entisen vaimonsa kuoltua", minä sanoin, "Uusi vaimo toi rahaa taloon ja itse teetätti veljellään nuo kyltit – ei, vaan hänen veljensä teki toisen, ja toisen he saivat jostakin lahjaksi hääpäivänänsä. He ovat hyvin hurskaita ja kuulemma hyvin onnellisia. Niin kaikki sanovat, ja minunkin tulisi ottaa mallia heistä."

    "No sehän on mukavaa kuultavaa", hän jatkoi vähän liiankin äkkinäisesti, "sittenhän minulle tulee asiaa sinunkin luoksesi. Milloin aloitat vaimosi kanssa?"

    Olin kuin puulla päähän lyöty, mutta sitten alkoi pieni kello soida jossakin. Hän oli sanonut, että tunnelma laski hänen saapuessaan talon pihaan. Mitä hän oikein oli nähnyt...?

     Heti pihalle saavuttuani ryntäsi vanhemman puoleinen mies ovesta ulos ämpäri kädessä ja harja toisessa kainalossa. 'Hyvä kun tulitte näin pian, tässä on pikkuisen ikkunanlaittoa, pitäisi olla valmis ennen iltaa, jos vaimo tulee kotiin, hmmm, ...kun vaimo tulee kotiin. Hmmm, hmmm, hhmmm. Tuota, voisitteko alkaa heti?'

    En voinut mitään sille, että suuni oli löpsähtänyt auki. Tuijotin ihmeissäni ikkuna-aukkoja, joista kaikista puuttui lasit. Kiinnijääneet sirpaleet oli irrotettu kehyksistä, mutta ulkona vallitsi täysi kaaos. Koko seinänvierusta oli täynnä lasinsirpaleita ja muita sirpaleita, keittiövälineitä, taulunkehyksiä, kukkaruukkuja kukkineen päivineen, tuolinpalasia, kirjoja ja kaikkea mahdollista, mitä normaalista asunnosta voi löytää. "Herra on minun paimeneni", "Rauha kaikille, jotka tästä ovesta käyvät". No jaa, sattuuhan sitä kaikkea paremmissakin perheissä, mumisin itsekseni.

    "Mitääh!", huudahti mies takanani astuessamme sisään. "Sanoin  vain, että on parempi kantaa kaikki ikkunankehykset pihalle ja laittaa ne siellä."

    "Joo, joo, sehän on hieno ajatus", sanoi mies ja tarttui minua vähemmän hellästi kainalostani kiinni töytäisten minut ulos. Niin se on, parempi kun eivät minkäänlaiset linnut lennä sisälle, ajattelin. Oliko se vain luuloa, vai kurkkiko hän jatkuvasti tielle päin?

    Mukava mies hän oli toisaalta, ei puhunut juuri mitään ja kantoi kuin tulessa kehyksiä pihalle, tuskin muistaen merkitä mistä ikkunasta mikin oli. Aina välillä hän kuin kärppä kyyryssä uskomattomalla vauhdilla keräsi tavaroita ja lasinpalasia ulkoa, ja jollen väärin kuullut hoki: 'Herra armahda, Herra armahda', kuin reformoidun kirkon messussa, vilkaisten joka kerta pystyyn ojentautuessaan tielle päin. Ketä lie odottanut, vai pelkäsikö pikkulintujen lentävän taloa kohti?

    Emme tietenkään voineet tänään laittaa kuin ulommaiset lasit. Minun on tultava huomenna laittamaan sisäikkunat. Jos sinä haluat ottaa vaarin ystäviesi ohjeista ja ottaa hänestä mallia, niin voisit aloittaa huomenna. Päivä menee Gruendereillä, ja jos olet toiminut jo sillä aikaa, voisin ottaa lasien mitat kotiin lähtiessäni.

    Leikki leikkinä! Mutta kun todellakin ajattelen Thomas Gruenderia ja Pikku Gretcheniä, koko kylän hurskaimpia ihmisiä ja parhaita ystäviäni...! Ei voi muuta kuin kysyä, miten Jumala sallii sellaisen onnettomuuden kohdata rakastavaista ja suloista avioparia, joita kaikki ovat pitäneet esimerkkinään! Miten voi Jumala sallia gorillalauman tunkeutua tuohon rauhanpesään ja hävittää kaiken? Käsittämätöntä, eikö vain? Mutta mitään muuta selitystä ei ole! Vuoristopukkikaan ei pystyisi heittelemään kaikkia noita tavaroita ulos. Ainoaksi selitykseksi jää vähintään kaksi gorillaa. Thomas ja Gretchenkö, ei, ei, eihän se voi olla mahdollista?! Meillehän on aina opetettu, ettei uskovaisilla ihmisillä voi olla vaikeuksia, sillä Herrahan silottelee kaikkien omiensa tien. Ainakin minulle on vakuutettu, ettei minulla voi olla mitään todellisia vaikeuksia. Jos on, niin se on minun oma vikani, Mariahan on niin suloinen ihminen ja hurskas vaimo. Tätä Thomas ja muut veljet ovat aina vakuuttaneet minulle.

    Rakas veljeni. Tuosta asiasta ei ole puhuttu mitään, enkä minäkään ole puhunut siitä kenellekään täällä. Lasimies kävi seuraavana päivänä laittamassa loput ikkunat ja poikkesi meilläkin. Sovimme tapaamisesta ja hän antoi osoitteensa ja puhelinnumeronsa.

    Seuraavan kerran kun oli sovittu määräaikainen kokoontumisemme, ilmoitti Thomas pitävänsä juhlat; ikään kuin uudet tupaantuliaiset, sanoi hän. "On tullut hankittua kaikenlaista uutta kotiin, että nääs tämä minun pikku Gretchenini viihtyisi entistä paremmin. Oli niin vanhaa jo se kaikki roina meillä, nääs."

    Kokous oli siunattu ja tupa oli upea. Siinä istui isäntäväki rinnakkain ja hymyili keskenänsä mitä suloisinta hymyä, ja hurskaan hillitysti kädet sipaisivat aina välillä toistansa. "Me olemme niin onnellisia, minä ja pikku Gretchenini, suloinen pikku vaimoni! Hän oli lomalla sisarensa luona Bodenseellä kolme viikkoa, ja on niin piristynyt siellä." Kaikki iloitsivat ja riemuitsivat tästä onnesta, ja Klaus läimäytti minua olkapäälle niin että kirveli: "Halleluja, halleluja, tässä meille kaikille esikuva siitä, miten onnellinen on Kristuksen Morsiameen kuuluva aviopari. Ei puhettakaan mistään riidoista tai saati sitten erosta. Morsiameen kuuluva ei voi erota; me elämme täydellisessä sopusoinnussa. Katso sinäkin Johannes-veljeni mallia tästä vuosikymmenien karaisemasta uskonsankarista! Rakasta vaimoasi niin kuin hänkin ja toimi täsmälleen samoin kuin hän, niin tulet olemaan onnellinen!" En voinut mitään sille, että jokin kiehahti ylitse (ja juuri tästä syystä kirjoitan sinulle jälleen) ja sanoin: "Niinpä siis tulee tarve kutsua helluntaiveljeni kylään!" Onneksi isäntäväki oli niin touhussaan, ettei kuullut mitään, vaikka Klaus alkoikin tivata suureen ääneen: "Onko sinulla joku helluntailainen veli? Kuka, mitä, kuka...???”

    Rakas veljeni, kello on jo lähes kaksi yöllä, ja minun on huomenna ajettava Marian kanssa Kaupunkiin. Tiedän, ettei tule levitellä perheasioita ympäriinsä, ja tulee varoa kaikenlaisia pikkulintuja, mutta minua ahdistaa suuresti kaikki tämä teatteri. Eivätkö ihmiset voisi olla normaaleja? En tarkoita mitään näyttelemistä puoleen tai toiseen. Jos on kotona riitaa, vaikka kuinka suurta, ei tarvitse kulkea kylällä jalat maata laahaten happaman näköisenä, niin että kaikki kysyvät: "Mikä nyt on tuolla Ylätilan isännällä? On niin maahan lyöty; onkohan Maria hiukan kouluttanut, hi hii!?" Voihan ihminen ryhdistäytyä ja koota itsensä ainakin siksi aikaa kun on muiden kanssa. Mutta että todellisena uskovaisena itseään pitävät esittävät sellaista teatteria kuin lähimmät ystävänikin, sitä en käsitä.

    Ymmärrettävää on, että Greta on lähes jatkuvasti Bodenseellä viikon tai pari, ainakin minulle ymmärrettävää, mutta että torilla "Pikku Kreetta" hyppää Thomasin kaulaan tämän tullessa pankista, suuren väkijoukon katsellessa ja hymyillessä: "Noin sitä lempi kukkii vanhuudessakin!", sitä en ymmärrä. Enkä myöskään sitä, että tullessani Klausin luokse tuntia ennen sovittua aikaa, pihalle kuuluu hirvittävä mylvintä ja kiljunta. Kun vedän soittokellon narusta ‑ huumaava hiljaisuus. Hetken kuluttua kuuluu rykäisy ja mitä lempeimmällä naisen äänellä kaikuu kehotus astua sisälle. Klaus istuu tuvan penkillä pöytään päin, vaimo aivan vieressä selkä pöytää vasten ja kaulailee Klausia silotellen toisella kädellä tämän takkuista tukkaa otsalta.

     Minä en ymmärrä ja ymmärrän kuitenkin. Sinä tiedät näistä asioista ilman että niitä sinulle turhan tarkkaan selitellään. Mutta kirjoita minulle ja kerro jotakin. Tulen suorastaan hulluksi tästä kaikesta. Maria seilaa omia teitään ja harrastaa omia asioitaan ja vierailee jatkuvasti erään naisen luona, josta en pidä yhtään. Itse asiassa hän ei usko, niin kuin tiedät, ollenkaan samoja asioita kuin minä, ja siitä huolimatta ihmiset ylistävät hänen uskoansa ja asettavat minulle vaatimuksia. Jospa he tietäisivät ja käsittäisivät, missä puserruksessa elän. Kenellekään täällä en enää voi puhua mitään. Jos eroaisin, niin miten kävisi kaiken hengellisen työni?

    Klausilta saa kuulua meteliä, Thomas saa korjauttaa taloansa milloin haluaa, laitattaa laseja, mutta minulta odotetaan täydellisyyttä. On meilläkin särkynyt kaikkea, kuulunut huutoa. Sanomattakin on selvää, että kaikki on pantu minun syykseni. Siksikö saan kärsiä, kun en pysty samaan teatteriin kuin muut? Valheellisuuteen! Klaus olisi voinut rauhassa istua pöydän ääressä ja punakat kasvot olisi voinut selittää millä tahansa sopivalla verukkeella, ja vaimo olisi vaikka voinut yrittää panna alulle kahvin keittoa! Mutta tuo lepertely ja hiusten siveleminen, sylikkäin istuminen! Minua ällöttää kun ajattelenkin sitä; heidän kiivasta hengitystään ja suloisia sanojaan! Kuinka ihmeessä he ehtivät ottaa tuon asennon? Onko sitä harjoiteltu ennalta? Useinkin? Mutta kokouksissa ja kodin ulkopuolella Klaus on kuin tuomion pasuuna.

    Nyt minun on viimeinkin lopetettava. Minä olen hädässä ja usein ajattelen jopa itsemurhaa. Vaimonikin tietää siitä, mutta ei ole millänsäkään. Kuinka helppoa olisikaan auton tai traktorin kanssa luiskahtaa tieltä Isolla Jyrkänteellä! En ole ainoa joka ajattelee tällä tavoin, vaikka tiedänkin, etten sitä tekisi. Tiedän, että maailmassa meillä on ahdistus, mutta että todellisen seurakunnan keskellä on ihmisiä, jotka tuntevat minun laillani, se on käsittämätöntä! Eikö veljellinen rakkaus ja toistensa kuormien kantaminen voi saada minkäänlaista sijaa elämässämme? Sillä eihän todellisten Jumalan lasten keskuudessa tulisi olla ketään puutteenalaista ja hätäänsä nääntyvää? Mitä meistä on oikein tullut? Tiedän, ettet masennu vuodatuksistani. Herra sinua runsaasti siunatkoon. Kirjoita pian, niin saat jälleen vastineeksi pienen romaanin.