Jos sinä lopetat sormella osoittelun

 HÄN OLI IHMINEN, YHTÄ VAJAVAINEN KUIN MEKIN.

 Kirjeitä ja ajatuksia elämän todellisuudesta opiksi kaikille niille, jotka ovat halukkaita oppimaan ja näkemään elämästä muutakin kuin mitä omien neljän seinän sisällä tapahtuu - tai kuka tietää, vaikka tässä puhuttaisiinkin juuri Sinusta ja Sinun taisteluistasi, olemmehan kaikki niin samanlaisia!

    Rakas veljeni Herrassa. Mitä rakkaimmat ja lämpimimmät terveiset sinulle täältä lumen ja jään keskeltä. Tänä talvena on harvinaisen paljon lunta. Toiset eivät pidä siitä, mutta olen kiitollinen yksinomaan lähiseudun laskettelurinteiden omistajien puolesta. Monena talvena lunta on ollut vain ylimmillä huipuilla, mutta nyt voi lasketella yli kolmestatuhannesta metristä tänne kuuteensataan metriin, ja jopa lähilaaksoihin, missä ollaan jo melkein merenpinnan tasalla. Kovin ylhäällä lasketteleminen on ulkomaalaisille ja korkeuteen tottumattomille raskasta, koska ilma on niin ohutta. Uutisten sääkarttojen mukaisesti teillä on ollut hirvittäviä pakkasia, 25 - 30 astetta celsiusta jo viikkojen ajan. Kuinka te ylipäänsä tarkenette siellä? Miten teidän ikäloput autonne voivat käynnistyä? Eivätkö ne ole umpijäässä?

    Täällä on pimeää ja kello on jo melkein kaksitoista. Minä en taas kerran saa unta, koska lähipäivien aikana on tapahtunut niin paljon kaikenlaista. Minun on suorastaan taisteltava katkeria ja syyttäviä ajatuksia vastaan. Minua suorastaan kauhistuttavat omat tunteeni, koska tulisihan minun sentään olla sananpalvelija, joka on palvellut Herraa suunnilleen yhtä kauan kuin sinäkin, kohta melkein kaksikymmentäviisi vuotta!

    Tavallinen uskovainen voi ainakin yrittää keskustella toisten kanssa, mutta saarnamiehen asema on kerrassaan vihoviimeinen; miksi muuten Paavalikaan olisi tuntenut itseänsä kuin jonkinlaiseksi tunkioksi, johon kaikki kumoavat jätteensä! Meiltä odotetaan koko ajan, että me kuuntelemme ja ymmärrämme. Ihmiset vuodattavat sydämensä ja kertovat mitä kauhistuttavimpia asioita uskovaistenkin elämästä. Kaiken sen kanssa me joudumme menemään nukkumaan, kun taas nuo ihmiset saavat huojentuneina palata kotiinsa. Toisaalta Herran tulisi kantaa kaikki nuo asiat, mutta minä ainakin olen niin herkkä, etten voi olla ajattelematta kaikkea sitä, mitä olen kuullut. En usko Paavalinkaan olleen täysin vapaa tässä suhteessa, koska hän niin monista asioista puhuu kyynelin.

    Mutta kenen kanssa minä voisin keskustella asioistani? Kuka ymmärtäisi minun vaikeuksiani? Minä olen saarnamies, joka vuosikymmenet on saarnannut ihmisille Jumalan Sanaa; eihän minulla heidän mielestänsä voi olla vaikeuksia, eikä saakaan olla! Heidän mielestään minulle itselleni tulee olla kaiken selvää, nimenomaan sen suhteen, mitä tulee avioelämään. Toisaalta jatkuvasti saan huomata, että kaikki veljet tietävät asiat paremmin kuin minä; onhan heillä lähes joka asiaan yksinkertaisemmat vastaukset kuin minulla, mutta kun todella tarvitsisin itse apua, en saa sitä mistään. En tarkoita sitä, etten saisi vastauksia ja ohjeita, mutta kaikki kuulemani saa minut vain ajattelemaan: "Missä sinä oikein elät, veljeni; asummeko ollenkaan samalla planeetalla?" Kaikilla muilla menee loistavasti heidän omien puheidensa mukaisesti.

    Toisaalta olen viisastunut sen verran, että katson todella tarkkaan, kenen kanssa puhun yleensä mitään. Olisi niin sydäntälämmittävää voida luottaa veljiinsä ja sisariinsa, mutta ainakin toistaiseksi he ovat vielä sillä asteella, että täytyy olla hyvin varovainen puheissansa. Kuinka monta kertaa olenkaan saanut huomata, että asioistani on sitten keskusteltu "luotettavan ystävän kanssa", joka taas on puhunut vaimonsa kanssa. Tällä tavoin rippisalaisuuksista on tullut koko uskovain yhteisön yhteinen salaisuus, joka ei enää ole mikään salaisuus.

    Miten on teidän maassanne niin sanottujen 'todellisten uskovaisten' keskuudessa? Käyvätkö teillä sisaret jatkuvia keskusteluja muiden uskovaisten asioista? Kun kokous on ohitse, puhutaanko kaikkien kuulumiset; niiden kuulumiset, jotka eivät ole paikalla? Tai niiden, jotka eivät juuri sillä hetkellä kuule? Minun mielestäni se on todellinen kirous seurakunnan keskellä! Moni ei tajuakaan, kuinka vahingollista se on. Tiedän puhuttavan paljon minun ja Mariankin asioista. Minun on turha edes tuoda julki omaa kantaani asioihin; kukaan ei uskoisi minua.

    Monen taistelurikkaan illan päätteeksi Maria on mennyt kellarin takkahuoneeseen ja puhunut puhelimessa sydämensä tyhjäksi uskotullensa, Ann-Marielle, joka sitten on puhunut kaikesta miehensä kanssa. Ann-Marie on aina vannonut vaikenevansa asioista, jotka on kuullut vaimoltani, mutta olen huomannut, että hän on alkanut purkaa tuota kuulemansa kerää "vanhemmasta päästä", eli elämämme aikaisemmista tapahtumista. Hän on "sopivassa tilanteessa" puhunut niistä maallisten veljiensä ja sisartensa kanssa, jotka sitten ovat puhuneet tuttaviensa kanssa. Kuinka hyödyttäisi minun yrittää todistaa jotakin sitä vastaan; vaikka vannoisin Kaikkivaltiaan Jumalan nimeen, etteivät Marian puheet pidä paikkaansa, ei kukaan uskoisi minua. Onhan kysymys julkisesta salaisuudesta!

    Olen yrittänyt Thomasin kanssa puhua näistä asioista, mutta hän vain vakuuttaa minulle, että Jumala on antanut minulle todella hyvän ja kauniin vaimon. "Ole onnellinen sellaisesta vaimosta, joka on tuonut niin paljon rahaakin talouteesi; hän on todella hyvä vaimo!" Rahako se on, mikä ratkaisee? Jos Maria avioon mennessämme toi isoäidin ja isoisän perintöä useita satojatuhansia markkoja, ja siitä suurin osa meni talon ja maan ostamiseen, niin sekö on mittapuu uskovaisten elämälle? Thomasin kohdalla oli samoin, vaimo toi rahat perheeseen ja rakennutti uuden talonkin. Mutta onko se kaikki, mitä voimme odottaa vaimoltamme?

    Elämä oli kutakuinkin siedettävää siihen asti kun Maria meni töihin. Se ei olisi ollut mikään välttämättömyys, koska tuottaahan tilamme sen verran, että voi elää tavallisen ihmisen elämää. Mutta mikä oli Marian motiivi töihin mennessänsä, siitä en voi mennä vannomaan mitään, mutta ainakin hän sanoi useampaan otteeseen noiden ensimmäisten vuosien aikana: "Minä olen nyt tyytyväinen työhöni. Olen oleva siinä elämäni loppuun asti, sillä se tuo minulle tyydytyksen, eikä minun tarvitse tuntea olevani riippuvainen sinusta! Minä haluan olla itsenäinen ihminen, ja vastata omasta elämästäni!"

    Tämä aika on vaikea aika. Ei ole mikään paras ratkaisu, että vaimo on ansiotyössä pois kotoa. Mutta jos lapset ovat niin vanhoja, että tulevat päiväajan toimeen ilman äitiä, niin mitä siinä tekee muuta kuin hyväksyy kaiken sellaisena kuin se tulee. Mutta se, mikä minusta on sietämätön asia, on se, että nyt Maria jatkuvasti antaa minun tuntea, että minä olen riippuvainen hänestä. Hän on se, joka toi alun perin rahat talouteemme; suku vielä osoitti niin suurta epäluottamusta hänen vastoin sen tahtoa naimaansa saarnamiestä kohtaan, että penniäkään ei maksettu ennen kuin olin kirjoittanut nimeni aviosopimukseen, jonka mukaisesti minulla ei ole mitään omistussuhdetta itse maatilan maihin tai rakennuksiin.

    Naimisiin mennessämme minulla ei ollut mitään, ja kiertäessäni saarnaamassa, elimme lähinnä kädestä suuhun, kunnes sitten tuli tuo perintö ja ostimme tämän tilan. Tila ei koskaan tuottanut Marian mielestä kylliksi, ja hän jatkuvasti vertasi meidän olosuhteitamme veljiensä ja sisartensa olosuhteisiin, tai paremminkin rahasuhteisiin. Veljellä oli niin ja niin hieno talo Bodenseen rannalla, niin ja niin kalliita tauluja seinillänsä. Meillä ei ollut mitään. Miksi meillä ei ollut mitään? Naimisiin mennessämme oli tehty selväksi, että minä en luovu elämäntehtävästäni missään vaiheessa; minä tulisin olemaan saarnaaja kuolemaani asti. Maria hyväksyi sen ilman mitään vastaväitteitä. Jos meillä ei ole enempää, johtuu se siitä, että minä olen tehnyt jumalanvaltakunnan työtä! Mutta että Maria on nyt kaikesta niin katkera minulle (uskonveljille ja ‑sisarille hän ei MILLOINKAAN ole sanonut sanaakaan siitä), sitä en voi hyväksyä. Olisi aivan eri asia, jos olisimme menneet naimisiin, ja minä olisin vasta sen jälkeen tullut uskoon ja halunnut ryhtyä saarnaamaan. Mutta hän nimenomaan meni saarnaajan kanssa naimisiin, välittämättä hienojen sukulaistensa vastustuksesta.

    Jos tilanteet voisi järkevän ihmisen tavoin ottaa sellaisenaan, ei kaikki tuntuisi niin pahalta. Mutta yhteisissä kokoontumisissamme, joissa on paikalla vain näiden lähiseutujen ihmiset, ja miksei myös isommissa kokouksissa, Maria kaikille kertoo elämämme suloisuudesta ja siitä, kuinka hyvä hänen on olla töissä, jotta minä voin kiertää saarnaamassa. Hänelle on todella tärkeää jokaisessa mahdollisessa kokouksessa esittäytyä minun vaimokseni. Ihmiset hymyilevät ja katsovat minuun ja sanovat: "On se suloista, kun sinulla Johannes-veli on tuollainen vaimo! Sinun tulee olla kiitollinen Herralle hänestä!" Ja minä nyökyttelen päätäni ja hymyilen parhaan kykyni mukaan. Mutta kun pääsemme kotiin, saan minä kuulla neljännestunnin esitelmän siitä, kuinka surkeata on, kun meillä ei ole parempaa autoa, parempaa sitä ja sitä. Minä parhaani mukaan yritän selittää, ettei se ole mahdollista, mutta siitä huolimatta hän jatkaa ja jatkaa, ja äänenvoimakkuus kohoaa koko ajan. Lapset kokoavat tavaransa, jos sattuvat olemaan lähistöllä ja kipuavat ullakkohuoneeseen, tai lähtevät mitä liukkaimmin ulos. Minä onneton, olisin ollut tyytyväinen neljännestunnin esitelmään! Miksi aukaisin suutani ollenkaan, sillä nyt saan kuulla tunnin esitelmän kaikesta siitä kurjuudesta, mihin minun virkani on meidät johtanut! Jos yritän jotenkin edes tuoda esiin omaa kantaani, käskee hän minua olemaan hiljaa ja kuuntelemaan!

    Rakas veljeni, mitä tarkoittavat ne kohdat Raamatussa, joissa puhutaan naisen alamaisuudesta ja miehensä kunnioittamisesta ja niin edelleen? Tähän alueeseen en ole vuosiin uskaltanut kajota. Me sanomme uskovamme koko Jumalan Sanan kannesta kanteen, ja silti minä joudun kipuilemaan tällaisten asioiden kanssa. Ymmärtäisin sen, jos me olisimme joitakin kirkkokunnallisia, kirkon jäseniä. Mutta me uskomme tietävämme enemmän kuin muut ja todistamme siitä jatkuvasti. Me tiedämme sataprosenttisesti, mikä on totuus, mutta pelkäämme toteuttaa sitä.

    Minä uskon näiden sananpalvelijavuosieni jälkeen, seurattuani niin monia ihmiskohtaloita, että me ihmiset olemme jatkuvasti väärässä, ja ainoastaan Jumala on oikeassa. Kuinka usein olemmekaan saaneet iloita veljien ja sisarien kanssa siitä, että Jumalan Sanan Totuus on tuotu eteemme Sanan saarnaamisen kautta. Minä en ole mikään saarnamies ainakaan omasta mielestäni, mutta siitäkin huolimatta, että tänään niin monet ovat minua vastaan, tiedän saaneeni olla Jumalan puhetorvena monta kertaa. Ihmiset itse ovat todistaneet siitä aameninensa ja halleluja-huutoinensa. Omine rukouksinensa kokouksien jälkeen he ovat todistaneet: "Herra, me olemme tänä iltana saaneet kuulla Sinun äänesi ja me kiitämme Sinua Sinun Sanastasi, jota olemme tänään kuulleet!"

    Minä itsekin uskon Herran puhuneen, sillä monen monituista kertaa olen joutunut astumaan puhujan paikalle huokaisten: "Herra, minä en yhtään tiedä mitä sanoa! Jos Sinä et halua puhua kauttani, niin anna minun mieluummin vaikka kuolla, kuin että sanoisin jotakin omaani. Sinä olet antanut lupauksen, että kun minä avaan suuni, Sinä sen täytät." Olen Herran armosta saanut saarnata jotakin sellaista, mikä minulle itsellenikin on ollut aivan uutta. Kokouksen jälkeen en ole muistanut juuri mitään siitä, mitä puhuin, ja minun on täytynyt ääninauhalta kuunnella oma puheeni, tietääkseni mitä olen sanonut! Minä itse en olisi voinut tuota kaikkea puhua, vaan Pyhä Henki pani sanat suuhuni!

    Kuinka kauhistuttavalta tuntuukaan sitten kuulla myöhemmin joidenkin veljien ja sisarien suusta, että he ovat pitäneet sitä sittenkin vain ihmisen ajatuksina. "Miksi, miksi, miksi?", olen kysellyt vuosikausia. Aluksi todistetaan sen olleen Jumalan puhetta, ja sitten muutaman viikon kuluttua se onkin heidän mielestään vain ihmisen inhimillisiä ajatuksia. Nyt näin monen vuoden jälkeen on yksi puoli asiasta kirkastunut entisestään. Elämän todellisuus ja arkielämä ovat todisteena siitä.

    Rakas veljeni, sinä olet varmastikin kokenut saman omassa maassasi. Olethan siitä itse asiassa kirjoittanutkin jossakin vaiheessa, tai olemme keskenämme puhuneet siitä. Jumalan Sana puhuttelee meitä kokouksessa, ja me koemme Pyhän Hengen läsnäolon, ja tässä läsnäolossa emme voi muuta kuin sanoa aamenemme sellaisiinkin asioihin, jotka meistä tuntuvat leikkaavilta ja katkerilta - KOSKA TIEDÄMME KUULEVAMME TOTUUDEN! Vielä loppurukouksessakin saarnan voitelu on yllämme, ja saatamme rukoilla juuri niillä sanoilla, jotka saarnassa olemme kuulleet. Sananpalvelija on onnellinen sisimmässään, kun huomaa rukouksista, että kuulijat ovat todella kuulleet ja ymmärtäneet saarnan.

    Mutta entä sitten, kun tulemme kotiin? Me näemme ympärillämme rakkaita ja kalliita sukulaisiamme ja ystäviämme. Jumalan Sana on puhunut meille ja ehkä tuominnut joitakin asioita elämässämme. Me olemme antaneet Sanan miekan leikata itsessämme. Mutta sitten tulee sielunvihollinen ja sanoo: "Katsohan vain, sinä olet tehnyt oikean ratkaisun. Sinä olit hyvässä kokouksessa, jossa saarnaaja puhui parannuksesta ja elämän tärkeistä asioista, joita ilman ei voi päästä eteenpäin uskon tiellä. Sinä päätit tehdä parannuksen omista vääristä asioistasi! Hienoa, hienoa! Mutta oletko lainkaan ajatellut sitä, että jos kaikki nuo kokouksessa puhutut asiat pitävät paikkansa, niin nämä sinun rakkaat sukulaisesi eivät silloin missään suhteessa täytä niitä edellytyksiä, jotka on asetettu Herran morsiusjoukkoon kuulumiselle!"

    Parannuksen tuottamaa iloa seuraa nyt katkera murhe! Totta, sitä en tullut ajatelleeksikaan! Äitini ei ole koskaan tunnustautunut uskovaiseksi, veljeni ja sisareni kuuluvat joihinkin muihin kirkkokuntiin. Rakkain siskoni pukeutuu sillä tavoin, ettei häntä kadulla erota miehestä. Joskus häntä todella luullaankin mieheksi. Mutta hän on tunnustava helluntailainen! Hän leikkaa hiuksensa lyhyiksi ja näyttää pojalta; mitä pahaa siinä itse asiassa on? Vaimoni äiti on yksi rakkaimmista ihmisistä maan päällä. Hän on niin rakkaudellinen ja hyvä ihminen ja tekee kaikkensa perheemme hyväksi. Hänkin on uskovainen, mutta hallitsee rautaisella otteella miestänsä. Hän ei usko alkuunkaan, että naisen tulisi olla alamainen miehellensä, vaikkei ole siitä koskaan meillä ollessaan puhunut. Mutta kotona hän saattaa aivan yksioikoisesti sanoa miehellensä: "Sinä pidät nyt suusi kiinni! Kun minä annan luvan, sitten saat puhua!"

    Nyt tulemme siihen, mikä on ehkä kipein kohta monelle. Meidän on ratkaistava, ketä me rakastamme. Luukas 14:26 sanoo: "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni."  Tiedämme toki, ettei meidän kirjaimellisesti tule vihata ketään ihmistä, mutta Herran tuntemisen ja rakastamisen rinnalla kaiken muun rakkauden tulisi olla kuin vihaa tuohon Todelliseen Rakkauteen verrattuna. Jeesuksesta sanotaan, että Hän on Jumalan Sana. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme! Ja Häntä me saarnaamme! Rakastammeko me nyt Herraa ja Häntä Jumalan Sanana, vai rakastammeko niin paljon lähimmäisiämme, isäämme, äitiämme, veljeämme ja sisartamme, että kuuntelemme sielunvihollisen ajatuksia?

    Minulla on täällä lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka vihollinen on tullut siunattujenkin kokousten jälkeen veljen ja sisaren luokse ja alkanut puhua lähimmäisistämme. Totta kai isä ja äiti ovat jokaiselle rakkaimmat maan päällä. Tunnen erään veljen, joka kotona sai todella syvällisen kristillisen opetuksen nimenomaan äitinsä kautta. Äiti kuitenkin oli tavallaan tarrautunut kiinni tietynlaisiin perinnäissääntöihin, ja eräässä vaiheessa tuo veli otti useammankin askeleen ohitse äitinsä opetusten, syvemmälle Jumalan Sanaan. Hänet kastettiin Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen ja hän osallistui kokouksiimme pitemmän aikaa. Iloisena hän kertoi äidilleenkin saamastaan syvemmästä valosta, mutta äiti ei ilahtunutkaan. Veli todisti uskonvarmuudessa Jumalan Sanan pohjalta, että äiti oli väärässä tietyissä kohdissa. Kysymys oli niin selvästä Jumalan Sanasta, ettei siitä ollut pienintäkään epäilyksen häivää. Olihan kaikki tuo uusi täysin sopivaa siihen, mitä ennen oli ymmärretty. Nämä kohdat vain oli ikään kuin ohitettu, koska kukaan ei ollut niistä puhunut.

    Kului jonkin aikaa, ja veli todisti uskostansa ja iloitsi totuudesta. Mutta äiti, iäkkäänä ihmisenä, leikkautti hiuksensa lyhyiksi ja pukeutua pitkiin miesten housuihin ja todisti suuresta ilosta Herrassa tämän teon johdosta. Kuitenkin hän itse oli aina antanut ymmärtää, että naisella tulee olla pitkät hiukset, niin kuin Raamattu sanoo. Niin kuin me uskomme, ei naisen myöskään tulisi pukeutua miehen näköisesti. Äidin riemu ja ilo vain kasvoi tämän tietoisen tottelemattomuuden tähden ja hän todisti yhä suuremmasta vapauden ilosta. Mitä tuo ilo todellisuudessa oli, siitä ei ole epäilystäkään! Hän ravisteli yltään Jumalan Sanan "kahleen" ja tunsi itsensä kevyeksi ja onnelliseksi. Mutta kuka tuon ilon antoi, Jumalan Henki vai vihollisen henki?

    Nyt poika alkoi toden teolla ajatella. Äiti, joka oli hänet synnyttänyt, kasvattanut, vienyt näkemään hengelliset totuudet, alkoikin yhtäkkiä jäädä jälkeen, eikä kuunnellut edes poikansa neuvoja. Hänelle tuli todellinen hätä äidistänsä. Hän itki ja rukoili ja paastosikin, mutta mikään ei auttanut. Äiti kulki omaa tietänsä.

    Ensimmäinen asia, josta tuo veli puhui kanssani, oli opetuksemme pukeutumisesta ja naisten pitkistä hiuksista. Hän oli itse ollut vakuuttunut asian totuudellisuudesta, mutta nyt hän alkoi kysellä, eikö asiaa voisi sittenkin nähdä toisin. Hän sanoi minulle: "Eikö pukeutuminen ja hiukset ole pieni asia sen rinnalla, että äitini on niin vanhurskas nainen? Hän rakastaa minua koko sydämestään ja on jatkuvasti puhumassa minulle hengellisistä asioista; hän on hyvin karismaattinen. Hän rakastaa Herraa koko sydämestään!" Minä en pitkään aikaan kyennyt sanomaan hänelle mitään - tuijotin vain häntä hyvin hämmästyneenä. Tiesin, että hänen äitinsä piti itseään jonkinlaisena profeettana, joka tiesi jopa tukkia suun miespuolisiltakin sananjulistajilta. Mutta että tämä veli tulee luokseni tällaisten ajatusten kanssa, se satutti sisintäni mitä julmimmalla tavalla.

    Tässä juuri on vaikeutemme! Me rakastamme Herraa ja Hänen Sanaansa ja Totuuttansa aina kuolemaan asti. Me olemme oman todistuksemme mukaisesti jopa valmiita kuolemaan läheistemme tähden. Mutta Jumalan Sana ei tarkoita sitä, että me kuolemme hengellisesti tehdessämme kompromisseja Jumalan Sanan suhteen, yrittäessämme pelastaa äitimme tai isämme iankaikkiselta kuolemalta. Muuttaisiko Iankaikkinen Jumala, jonka tulisilmät näkevät kaiken elämässämme, Sanansa sen perusteella, että me äitimme tai rakkaan omaisemme tähden sovittelemme Jumalan Sanaa itseemme sopivaksi, kun meidän tulisi mukautua Sanaan!?

    Tuo veli jatkoi kyselemistään kuukaudesta toiseen; hän kyseli itseltänsä, hän kyseli äidiltänsä, hän kyseli kaikilta mahdollisilta ihmisiltä. Hän ei vain kysynyt siltä Ainoalta Oikealta, JOKA voi antaa oikean vastauksen. Herra olisi voinut sanoa hänelle: "Poikani, ole turvallisella mielellä, Minä olen näyttänyt sinulle sen tien, jota kulkea. Kulje vain eteenpäin ja elä Minulle. Kaikki muut ihmiset sinun tulee jättää Minun asiakseni. Seuraa sinä minua!" Mutta häntä raskautti niin äitinsä kohtalo, että eräänä päivänä hän poltti kaikki meiltä saamansa kirjaset pannuhuoneessa ja sanoi kaiken opetuksemme olevan sielunvihollisesta. Hävittäisikö tuli Jumalan Sanan totuuden? Ei milloinkaan! Hän voitti äitinsä itsellensä tämän elämän ajaksi, mutta miten on oleva iankaikkisuuden suhteen? Mihin perustuu nyt heidän uskonvarmuutensa? Mihin perustuu heidän pelastusvarmuutensa? Kahdenpuoliseen rohkaisuun, yhteiseen näkemykseen? He uskovat tulevansa autuaiksi uskollansa, mutta heidän uskonsa on vievä heidät ainoastaan siihen asti, mihin se oikeuttaa. Avanneeko se iankaikkisuuden portit Jumalan Valtakuntaan, sitä en uskalla sanoa.

    On todella järkyttävää, että joku luopuu uskostansa ja Totuudesta jonkun omaisen tähden. Tällaisia tapauksia on vaikka kuinka monta. Jonkun maallinen sisar on jonkinasteinen uskovainen, mutta kun hän uskoo jokapäiväiseen meikkaamiseen ja kulkee minihameessa vuodet ympäri, ei vanhempi sisar rohkene toteuttaa sitä, minkä tietää Totuudeksi, vaan alkaa puolustella sisarensa tekemisiä. Jonkin ajan kuluttua hän itse alkaa pukeutua sisarensa mallin mukaisesti ja meikkaa ja käy maallisissa huveissa, mutta ei lakkaa todistamasta uskostansa! Kysymys ei ole siitä, että pukeutumisemme opillisena seikkana kadottaisi meidät, vaan on kysymys asenteestamme siihen, minkä olemme oppineet näkemään oikeaksi.

      Murhetta on tuottanut myös eräs veli, joka on alkanut melkoisen panettelukampanjan: "Tuo veli on näin kauan saanut olla olevinaan jotakin. Nyt on paljastunut, että hän on petturi. Minulle on ilmestynyt kirkas valo, ja tämä on minun tehtäväni. Johannes-veli on pettänyt meitä, hänen avioliittonsa todistaa sen. Hän on uskotellut meille, että hänellä olisi jonkinlainen tehtävä Jumalalta. Älkää enää kuunnelko häntä, älkääkä menkö hänen kokouksiinsa. Missään tapauksessa älkää antako hänelle rahaa. Rahat lähetämme jonnekin muualle! Minut on asetettu teidän johtavaksi veljeksenne", näin todisti tuo veli sukulaisillensa. Hänen vaimonsa, jota ei voida pitää mitenkään sairaana, itki aluksi eikä halunnut mitenkään osallistua tuohon asiaan. Hänen oli ratkaistava Totuuden ja mielettömyyden välillä. Jonkin aikaa hän kävi kokouksissamme ja ikään kuin anteeksipyydellen hyvästeli kättä puristaen, mutta ei kulunut aikaakaan, kun hän lakkasi käymästä paikkakunnallamme.

     Taas törmäämme tuohon samaan asiaan. Olihan kysymys rakkaasta lähimmäisestä, omasta miehestä! Hintana tällä kertaa oli mielettömyyteen mukaan meneminen, uskonveljistä ja sisarista erottautuminen, todellisia sananpalvelijoita vastaan nouseminen. Jos kaikki olisikin jäänyt tähän, mutta ei. Tuo veli halusi olla saarnaaja mihin hintaan tahansa, mutta koska hän ei mitenkään kyennyt itse saarnaamaan, laittoi hän vaimonsa kirjoittamaan hänelle saarnoja. Vaimo oli käynyt kouluja huomattavasti enemmän kuin hän ja saattoi käyttää hyväksensä englanninkielisiä ja ranskankielisiä saarnoja, joita heille lähetettiin Ranskasta. Sinänsä se ei olisi ollut mitään niin ihmeellistä, ottaen huomioon kaiken tiedossamme olevan. Mutta käsittämätöntä on se, että monet kanssamme olleet veljet ja sisaret käänsivät meille selkänsä ja alkoivat kokoontua noiden ihmisten luona.

    Jälleen kerran sama asia! Monesti olivat nuo veljet ja sisaret antaneet ymmärtää, että tuon veljen touhu oli mieletöntä. Mutta nyt he olivat kääntäneet kelkkansa täydellisesti! Miksi? Koska oli kysymys heidän lihallisesta sisarestansa, joka oli naimisissa tuon veljen kanssa! Totuudella ei ollut väliä, kun oli kysymys sukulaisuudesta! Eivätkö he missään vaiheessa tule ajatelleeksi, ettei tuolla veljellä itsessänsä ole mitään sanottavaa, vaan että hänen vaimonsa asettaa hänen eteensä puhuttavan? Itse asiassa tuolla vaimolla on palvelustehtävä, ja mies ainoastaan toimii vaimonsa äänenä! Tulee mieleeni, että sinä olet kertonut jostakin vastaavasta omassa maassasi. Ei sen puoleen, samanlaista olen kuullut kaikista ympäröivistäkin maista. Mikä saa normaalilta tuntuvat ihmiset lyöttäytymään yhteen selvästi mieleltään sairaiden ihmisten kanssa? Muistan rakkaan veljemme Saksassa kerran sanoneen, että tämän työn piirissä on sananpalvelijoiden paikalla ihmisiä, jotka jo ulkonaiselta olemukseltaan kertovat ensi silmäykseltä, että he eivät ole kykeneviä tähän työhön.

    Nämä ihmiset ovat nyt kiertäneet kaikkien tuntemiemme ihmisten luona kaukaisimpia vuoristokyliä myöten ja panetelleet minua ja kaikkia niitä, jotka vielä käyvät luonamme tai kokouksissamme. He kieltävät kaikkia tukemasta minun työtäni, ja ovat saavuttaneetkin sen, ettei minulla ole enää varaa monistaa niin paljon kuin ennen. He tietävät minun olevan ainoan, joka kykenee kääntämään sille kielelle, jota enemmistö puhuu lähialueillamme. Nyt tuo veli on pakottanut vaimonsa opettelemaan uuden kielen, jotta tämä voisi ryhtyä kääntämään sitä, mitä minä olen kääntänyt vuosikaudet. Yksinkertaista, eikö vain? Minua he moittivat laiskaksi, kun en käännä ja monista, itse he tekevät kaikkensa tehdäkseen lopun minusta, jotta itse voisivat asettua minun paikalleni.

    Masentavinta kaikessa on se, että järkevinä pitämäni ihmiset ovat lähteneet heidän mukaansa. Voiko lihallinen veljen- ja sisarenrakkaus todella tällaisessa määrin ylittää Totuuden ja järkevyyden?

    Minua kauhistuttaa se, että todellisina uskovaisina itseään pitävät saattavat antautua sellaisen sokeuden valtaan. Vaimoni on puhunut aikanaan tuon sisaren kanssa luottamuksellisesti ja ripinomaisesti. Kiihdyksissään ja äärimmäisen ahdistuksen vallassa hän on uskoutunut myöhäisinä aamuyönhetkinäkin tälle sielunhoitajalle. Mutta onko kaikki hänen sen hetkisessä ahdistuksessa puhumansa ollut totta, ei ole niinkään merkittävää kuin se, että joku uskoo omaavansa oikeuden puhua toisten asioita eteenpäin. Kaikkivaltiaan Jumalan edessä olen tietoinen siitä, että vaimoni ei ole puhunut niinkään siitä, mitä todellisuudessa on tapahtunut välillämme, vaan miten hän on kokenut asiat.

    Kaikkien näiden vuosien aikana Maria on vuodattanut asioitamme Ann-Marielle, ja tämä on luonnollisesti ollut kauhuissansa. Riitoja seuraavina päivinä Ann-Marie on kuin kartellut minun näkemistäni Tietysti olen aivan kauhea mies, jos pitää paikkansa se, mitä minusta on kerrottu. Ja nämä kauheat asiat Ann-Marie on kertonut miehellensä, joka kuin säälien katselee minua. Ja koko ajan puhumme ihmisistä, jotka todistavat olevansa Jumalan erikoista kansaa tässä ajassa. Jos minä todella olen sellainen kuin puhutaan, kuinka ylipäätänsä voisin jatkaa saarnaajantehtävääni? Eihän tällaista voi olla olemassakaan! Kuka keskuudessamme yleensä uskoo siihen, että uskovaisilla voisi olla todella vaikeaa?

    Minun käsitykseni mukaisesti kaikkein pahimmin on rikkonut niin ihmisiä kuin Jumalaakin vastaan Ann-Marie, joka rippisalaisuuksia on kertonut muille ihmisille. Olkoon meillä kuinka vaikeata tahansa, ei Maria koskaan ole halunnut näiden asioiden leviävän julkisuuteen. Ann-Marie saattaa sanoa: "En minä ole puhunut kuin miehelleni, aina sen jälkeen kun Maria on soittanut. Minun mieheni ei puhu kenellekään mitään! (Se on totta!) Täytyihän minun selittää miehelleni, miksi niin myöhään joku soitti meille!" Miksi ei Ann-Marie voi samalla kertoa, että tavatessaan seuraavan kerran erään sisaristansa, häneltä kyseltiin meidän kuulumisiamme? Miksi ihmeessä kenenkään tulee tiedustella jonkun toisen kuulumisia joltakin toiselta henkilöltä! Eikö jokainen voisi odottaa niin kauan että itse voi kysellä kuulumiset?! Eihän Ann-Marie tiennyt juuri mitään, mutta kun sisar korvaan kuiskaten halusi tietää, olisiko Johannes-veli TAAS (eli oli kuullut joskus aikaisemminkin jo jotakin) ollut hurjana, niin olihan se aivan kuin pakko ja velvollisuus kertoa viimekertaisen soiton julkituomat asiat. Ja tämä rakas sisar oli niin kauhuissaan, että joutui heti illalla turvautumaan muutaman rakkaan sisaren sielunhoitoon ja kertomaan nämä kauheat asiat, jotka painoivat hänen sydäntänsä, niin että se oli murtua. Tietysti kaikki oli luottamuksellista ja rippisalaisuutta! Mutta ei aikaakaan, kun kaikki tiesivät nämä asiat rippisalaisuutena! Kukaan ei ajatellutkaan tarkistaa asioiden paikkansapitävyyttä niiltä henkilöiltä, joita asia todella koski! Tuskin Mariakaan enää olisi tuntenut itseänsä näistä viimeasteisimmista "rippisalaisuuksista!"

    Tällaiset "rippisalaisuuksia" paljastavat ihmiset eivät lainkaan käsitä, mihin he syyllistyvät niin ihmisten kuin Jumalankin edessä. He huutavat edelleenkin hallelujaansa ja kiitosta Herralle, mutta kuuleeko Herra enää lainkaan heidän ääntänsä? Eikö veljen ja sisaren veri maasta huudakin kovemmalla äänellä, kuin heidän murhaajansa ääni?

    "Meitä ei pelota yhtään", sanovat nämä ihmiset. Eikö heillä kuitenkin olisi syytä mitä suurimpaan pelkoon? He vakuuttavat Herran olevan kanssansa, mutta onko se totta? Mitä sanoo Herra Jesaja 58:9: "Silloin sinä rukoilet, ja Herra vastaa, sinä huudat, ja hän sanoo: 'Katso, tässä minä olen.  JOS sinä keskuudestasi poistat ikeen, sormella-osoittelun ja vääryyden puhumisen..." Me emme käsitä, mitä Jumalan Sanassa merkitsee jos-sana! Herra on meidän kanssamme, jos me teemme sen, mitä Hän meiltä odottaa. Jos me emme tee sitä, ei Hän ole kanssamme! Jos me emme poista keskuudestamme sormella-osoittelua, niin Hän ei ole meidän kanssamme todellisuudessa!

    Minä tiedän, ettei minun avioliittoni ole ainoa, jossa on vaikeuksia. Niin laajalti siitä on puhuttu, että olen jopa julkisissa kokouksissa myöntänyt sen, että minun avioliittoni vaikeudet ovat julkinen salaisuus. Nyt olen selvästi huomannut, että useammatkin veljet ja sisaret ovat kääntyneet puoleeni rohkaistuneina siitä, että nämä asiat eivät olekaan vain heidän kohdallansa. Heitä on kautta näiden vuosien painostettu pitämään kaikki sisällänsä ja on annettu ymmärtää, ettei kenenkään todellisen uskovaisen avioelämässä voi olla suuria vaikeuksia. Mutta se ei pidä paikkaansa, ja tämäkin valhe tulee paljastaa, jotta ihmiset eivät vaivu epätoivoon.

    Itse asiassa suurin osa avioliiton todellisista vaikeuksista syntyy vasta siinä tilanteessa, kun aletaan kieltää nämä vaikeudet. Totuus unohtuu selittelyjen ja sen taakse, että pyritään kieltämään ilmeiset tosiasiat. Tosiasioiden kanssa tulee kuka tahansa toimeen Jumalan avulla, mutta kun tulee kysymys tuulimyllyjä vastaan sotimisesta, niin kuin tuossa kuuluisassa Don Quijoten (miten lie kirjoitetaan) tapauksessa, niin kyllä siinä rohkeus pettää vahvemmaltakin Sancho Panchalta!

    Rakas veljeni, nyt on aika lopettaa tältä kerralta. Alakerran ovi kolahti siihen malliin, että kotiväkemme on herännyt. En halua heidän aikanansa kirjoittaa, koska haluan tämän kirjeenvaihtomme pysyvän ainakin toistaiseksi salassa.

    Herra olkoon kanssasi ja siunatkoon sinua aivan erikoisella tavalla!