KIERTOKIRJE 2 huhtikuu 2010

Aikaisempi kirjoitus, jossa osaltaan puhutaan

samoista asioista kuin kiertokirje 1:ssä.

 

Meitä on vuosikymmenet peloteltu tavalla tai toisella. Vakavinta on kai kaikki se uhkailu ja pelottelu, joka liittyy joihinkin merkittäviin Jumalan käyttämiin välikappaleisiin. Daavid koki omantunnon puistatuksia leikatessaan palasen vihamiehensä Saulin viitasta. Tätä kertomusta on toistettu meille ja annettu ymmärtää, ettei meillä saa olla rohkeutta arvostella suurmiesten tekemisiä, saati sitten puhumisia. Keskuudessamme ei kuitenkaan ole yhtään ainoata erehtymätöntä tai täydellistä ihmistä, koska ajallisesti merkittävimmästäkin profeetta Eliasta sanotaan, että hän oli ihminen, yhtä vajavainen kuin mekin. Hänessä ollutta henkeä Jumala on käyttävä toistamiseen, myös meidän ajassamme. Meidän tulee siis erottaa ihmisen palvelustehtävä hänen persoonallisesta elämästään. Kukaan meistä ei ole arvostelun ulkopuolella, joten meillä ei ole velvollisuutta vaieta suurimmankaan jumalanmiehen vääryyksistä ja joskus suorastaan laittomista tekemisistä ja sanomisista.

Me olemme sulkeneet silmämme, tai ne ovat muut saattaneet sulkeutumaan, lukemattomilta Sanan kohdilta, jotka osoittavat meidän jokaisen vajavaisuuden ja puutteellisuuden, mukaan lukien Paavalin, Pietarin, Mooseksen jne. Ihmisen korottaminen johonkin korkeampaan asemaan kuin mitä hänet on tarkoitettu, johtaa automaattisesti, vuosituhantisen kokemuksen perusteella, toisten ihmisten orjuuttamiseen ja alistamiseen.

Jonnan (yksi kirjojemme kuvitteellisista henkilöistä) kaltaisten ihmisten kärsimystä tutkiessa kohtaamme automaattisesti jonkin hengellisen auktoriteetin, jonka varjolla heitä alistetaan ja painetaan alas. Tällä kaikella ei ole absoluuttisesti mitään raamatullista perustaa eikä oikeutusta, vaan se perustuu yksilölliseen sananselitykseen ja omaperäisiin kohtien valitsemisiin, mutta ei Raamatun kokonaisopetukseen ja – henkeen.

Kaikesta rikkonaisuudestaan huolimatta Jonnassa oli jotakin sellaista, mikä sai tietyt ihmiset suoranaisen suuttumuksen valtaan, vielä nytkin kymmenien vuosien jälkeen. Kärsimyksestään huolimatta hän piti yllä positiivisuutta ja ainakin näennäistä uskon vahvuutta. Häntä oli rikottu, nyt hänkin tiedostamattaan rikkoi toisia ihmisiä, mutta hyvin lievässä määrin ja tarkoittamattaan. Mutta hänen mieleensäkään ei olisi tullut ajatusta jonkun toisen ihmisen tuhoamisesta. Hänen kohdallaan joudumme kuitenkin toteamaan, että hänen ympärillään oli ollut, ja osaltaan oli vieläkin, joukko ihmisiä, jotka suorastaan toivoivat hänen musertumistaan ja suoranaista kuolemaansa. Voiko olla totta? Voihan asiaa epäillä, ainakin kristillisen rakkauden tähden, mutta sanottakoon asia näin: yksikään näistä ihmisistä ei olisi hänen kuolinviestinsä saavuttua vuodattanut kyyneltäkään. Olisi vain todettu viimeinkin oikeuden koittaneen, niin, oikeuden koittaneen, mutta miksi ja miten?

Inhimillisesti ottaen Herramme Jeesuksen kuoleman taustalla oli ensisijaisesti uskonnollisten johtajien kateus, eikä juuri mikään muu. Jonnassa oli jotakin sellaista, mikä sai useat uskonystävät hillittömän kateuden valtaan, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Kirjoittaja voi omalla kohdallaan todistaa jostakin aivan vastaavasta, joskin paljon vakavammasta kuin Jonnan kohdalla. Suuri joukko ihmisiä aikanaan suorastaan toivoi ja halusi edesauttaa kirjoittajan poismenoa tavalla tai toisella. Tästä aiheesta on kokonainen luku, jossa kerrotaan siitä, kuinka seurakunta jo tilasi arkun ja kantoi sen kuolleeksi uskomansa uskonveljen talon eteen (markkuvuori.net - Minun laitumeni lampaat). 

Oikeastaan kaikki suurimmat vääryydet tämän maan päällä on tehty uskonnollisuuden varjolla. Miksi meidän on niin vaikea ottaa oikea asenne kaikkea vääristynyttä kristillisyyttä kohtaan? Pelkäämmekö loukkaavamme itse Jumalaa, jos arvostelemme kohtaamiamme epäkohtia? Eikö todellisuudessa olisi aika ilmoittaa kaikille ihmisille sama, mitä kirjoittajakin on lukemattomia kertoja toistanut nykyisessä virassaan: ”On olemassa oikeakin, todellinen Jumala, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä sinä olet joutunut kokemaan!”

Perusongelmamme on varmaan se, ettemme tunne Jumalan Sanaa, koska emme lue sitä läheskään riittävässä määrin. Omat toimintamme johtavat meidät siihen, että jäämme jossakin määrin eristyksiin muista tien vaeltajista. Aivan yksinomaan jo ihmistuntemuksellisesti se johtaa siihen, että katseemme kohdistuu ensisijaisesti itseemme, ja alamme aivan luonnostaan verrata kaikkea itseemme, jopa omaa itseämme. Tessalonikalaiskirjeessä puhutaan siitä, kuinka Jumala lähettää ihmisille vakavan eksytyksen, koska he eivät ole rakastuneet totuuteen. Totuus on aivan erikoislaatuinen käsite raamatullisesta näkökulmasta.

Meillä voi olla omalaatuisia totuuksia maailman äärestä toiseen, eli me itse määrittelemme asioita omalla, usein erikoisellakin tavalla. Me saatamme sanoa pysyvämme totuudessa, mutta miksi tuo totuus palvelee ainoastaan meidän omia, itsekkäitä tavoitteitamme, ja eristää meidät toisista ihmisistä? Itseään itseensä vertaamalla pysyy toki totuudessa, joka kuitenkin on hyvin rajoitettu. Totuuden kadottaminen on yksi suurimmista syistä yhteisöllisyyden katoamiseen, sillä vain koko elämän alueet sisältävä totuudellisuus saa meidät oikealla tavalla tuntemaan olevamme osa todella suurta kokonaisuutta, missä me emme narsistisesti valtaa itsellemme koko tilaa ja alaa, vaan jossa jokaisella läheisellämme on oma tilansa ja alueensa, niin ettei kukaan joudu kokemaan vahinkoa toisen taholta.

On vain yksi, joka voi sanoa olevansa Tie, Totuus ja Elämä. Hänen totuutensa ja totuudellisuutensa perustuu oman paikan näkemiseen. Hän, kaikista olemassaolossa olevista Suurin, asettui inhimilliseen maailmaan niin alhaiseen paikkaan, ettei yhdenkään tarvitse tuntea mitättömyyttä tämän inhimillisen Uhrin lähellä. Hän saattoi tehdä vain sen, minkä tiesi Isän tahdoksi ja mitä näki tämän tekevän. Hän kumartui jokaisen opetuslapsensa eteen erikseen ja pesi näiden jalat. Hän ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan, ja omalla esikuvallaan näytti meille millainen asenne meillä tulee olla toinen toiseemme. Mihin on tämä palvelijan asenne kadonnut meidän jaloista ja uskollisimmistakin piireistä? Eikö aivan kuin kirosanana ole kaikunut keskuudessamme vuosikymmenestä toiseen, ei vain vaimea kuiskaus, vaan enemmänkin voimakas karjunta: ”Kuka meistä on suurin?”

Me olemme ikään kuin jonkinlaisen kirouksen alla. Sydämellisimmätkin ja uskollisimmat keskuudessamme ovat alkaneet hoippua epäuskossa kaiken näkemänsä keskellä. Aikanaan kärsin siitä kun jouduin puhumaan ja kirjoittamaan niin paljosta negatiivisesta, eikä vieläkään ole tullut aika jolloin voisin kertoa Jumalan seurakunnan voitosta ja hyvistä asioista! Olemme itse kukin etääntyneet toisistamme, ja tässä eristäytyneisyydessä, laiskoina lukemaan edes Raamattua, useimmat ovat tulleet hyvin itsekeskeisiksi ja tarkastelevat kaikkea aivan liian henkilökohtaisesta näkökulmasta.

Sydämelläni on ollut lukea ja samalla kuunnella äänikirjalta Raamattu lävitse ainakin kolme kertaa vuodessa, mieluiten saksan- tai englanninkielellä. Tällainen ei sovellu kovinkaan monelle, mutta koen saaneeni aivan erikoislaatuisen yleiskuvan Jumalan valtakunnasta, Hänen toiminnastaan ja Hänen odotuksistaan meidän suhteemme. Kysymys kuuluukin nyt Gideonin huulilla: ”Jos Herra todella on meidän kanssamme, niin missä on todiste Hänen läsnäolostaan, ja missä ovat kaikki Hänen lupaamansa ihmeet keskuudestamme?”

Kirjoittajan korviin kantautuu omien sairauksien ohella koko ajan viestejä ihmisten sairastelemisesta, ja pakostakin joutuu ajattelemaan sitä, mitä Paavali toteaa 1. Kor. 11:

”Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. Sentähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois.

Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi.”

Ns. Kristuksen ruumis on vähät välittänyt Paavalin varoituksesta Galatalaiskirjeessä: ”Katsokaa, ettette toisianne perin hävitä!”

Suorastaan kauhulla olen seurannut tähän asti sitä, miten kaikki riitakysymykset ja ongelmat on selvitetty eri hengellisissä piireissä. Eräässä seurakunnassa oli niin suuri ja mittava ongelma, että joukko ihmisiä joutui turvautumaan poliisin apuun yhden henkilön suoranaisesti tuhotessa useita työntekijöitä. Tämä asia jätettiin vanhentumaan ja sanottiin sen johtuneen vain väärinkäsityksistä. Koen tämän asian kuitenkin jääneen kuin kiroukseksi tuon seurakunnan ylle, koska sitä ei haluttu rehellisesti selvittää ja kutsua pahaa pahaksi. Vielä vuosienkin jälkeen tämä asia painaa seurakunnan yllä. Hiljattain mainitsin siitä eräälle seurakuntalaiselle, joka totesi: ”Meidän on kuljettava eteenpäin ja unohdettava menneet. Olemme mielessämme käsitelleet asian ja kykenemme kulkemaan eteenpäin uutta kohti!” Tällä ihmisellä ei ollut käsittääkseni mitään tekemistä asian tai asianosaisten kanssa, mutta hänen lausumansa jäi mieleeni todella kuvaavana sille kaikelle selvittelylle, jota käyvät mielessään ulkopuoliset ihmiset! Kärsimykseen tuomitut ihmiset jätettiin täysin oman onnensa nojaan, kiusantekijälle suotiin oma rauhansa jatkaa entiseen malliin, ja ulkopuoliset ihmiset hankkivat selittelyillään ja näkemyksillään itselleen sisäisen rauhan!

Tämä on totaalisen kuvaavaa kaikelle sille, mitä jouduimme ns. omissa piireissämme kokemaan kymmenien vuosien ajan, ilman että mitään parannusta olisi tehty, tai totuutta haluttu tuoda esiin - ja kaikki tämä tietynlaisten henkilöpalvontojen johdosta! Totuus voitiin haudata ja jatkaa eteenpäin vääryyden kanssa, koska ei etsitty Jumalan tahtoa ja Hänen tuomiotaan, vaan ihmiset omassa mielessään hyvinkin narsistisesti vertasivat asioita itseensä ja itseänsä omaan mielikuvaansa. Narsisti ei todellisuudessa ole rakastunut itseensä ja todelliseen olemukseensa, vaan kuvitelmaan siitä, millainen haluaisi olla, millainen uskoo olevansa. Hän on siis rakastunut omaan mielikuvaansa. Kuinka täydellisesti tämä sopiikaan uskonnollisen ihmisen harhakuvaan omasta paremmuudestaan!

Kun aivan hiljattain yksi parhaista ystävistäni jälleen kerran käänsi selkänsä minulle hyvinkin valheellisten näkemysten saattelemana, koen tulleen ajan sanoutua irti viimeisistäkin vääristä hengistä ja ilmapiireistä. Me emme ole vaeltaneet Herran Jeesuksen kanssa, koska emme ole olleet halukkaita antamaan itseämme siihen prosessiin, joka väistämättömästi on jokaisen todellisen Jumalan lapsen edessä. Me olemme välttäneet konfliktitilanteita, joissa Herramme on halunnut koetella olemmeko valmiit kulkemaan totuuden hengessä ja voimassa.

Koko menneet vuosikymmenet sisältävät sellaisen määrän vääryyttä ja totuuden rienaamista, että sen tulisi saattaa meidät huutamaan Jumalan puoleen ja pyytämään Hänen tuomiotaan ennen kuin on liian myöhä. Koska emme ole tehneet itseämme riippuvaiseksi yksinomaan Herrasta, olemme jatkuvasti etsineet petollisella tavalla tukea toisista ihmisistä, emmekä ole olleet kykeneviä seisomaan omilla jaloillamme, niin että vaikka kuinka moni olisi kaatunut rinnaltamme, olisimme antaneet kunnian yksinomaan Jumalallemme. Me olemme palvoneet ihmisiä ja heidän opetuksiaan, käsittämättä ollenkaan, ettei kukaan ihminen ole kykenevä antamaan meille yhtään mitään, vaan Pyhä Henki jakaa valitsemiensa välikappaleiden kautta meille sitä, minkä Meidän Herramme on meille ristinkuolemallaan ansainnut, ja mikä kuuluu meille. Julistaja ei voi vaatia kiitollisuutta jakamansa suhteen, koska hän, jos jakaa todellista hengellistä ruokaa, jakaa meille vain sitä, mikä jo kuuluu meille!

Jos olemme siinä tilanteessa, että kaiken tämän jälkeen syytellään toinen toistansa ja Jumalan asia näyttää kokevan täydellisen tappion, on meidän aika ottaa oikea asemamme Jumalan valtakunnassa. Keskuuteemme on pystytetty eräänlainen saatanan synagoga, ja valhe on saanut sellaisen vallan, ettemme enää ole kykeneviä näkemään totuutta. Siksi olemme toinen toisemme kurkussa kiinni, ikään kuin se veli, joka aikanaan Kööpenhaminan rautatieasemalla tarrasi kaulaani kiinni molemmin käsin ja huusi: ”Me emme sinua halua, me emme sinua tarvitse!” Kaikki kuitattiin huumorilla ja todettiin veljen olevan vain taiteellinen!

Onko koskaan ollut selvempää, että nyt on aika Jumalan tuomion alkaa Hänen huoneestansa? Jumalalla on aikansa kaikelle, mutta nyt on meidän aikamme! Nyt on vielä mahdollista kokea armo ja anteeksiantamus, mutta kun Jumala käy tuomiolle kanssamme, saattaa monen kohdalla on myöhäistä. Myös Uudessa Testamentissa meitä useampaan kertaan käsketään panemaan pois paha keskuudestamme, ja meidän tulee välttää kontaktia jokaiseen vääryyden tiellä kulkevaan.

Minun tehtäväni ei ole alkaa luetella kaikkia niitä kohtia, joissa puhutaan jumalallisen rakkauden julkitulemisesta keskuudessamme. Eikö yksinomaan sen seikan tule vaikuttaa meissä jotakin todella uutta ja vallankumouksellista, kun näemme kyseisen tilanteen ja Sanan täyttymyksen kaikkialla maailmassa? Meidän ei tule tuomita ihmisiä, vaan meidän tulee tuomita omassa mielessämme kaikki paha, kaikki se, mikä estää todellisiakin Jumalan lapsia todella rakastamasta toisiansa. Ei riitä todeta, että aika on paha ja Herran tulemus lähellä. Jos todella näemme ajan merkit ja käsitämme maailmamme nykyisen muodon olevan katoamassa, vaikuttaa se meissä todellisen hädän itsemme ja läheistemme, veljiemme ja sisartemme puolesta. Johonkin suureen jumalanpalvelijaan vetoaminen ei auta meitä tippaakaan, jos se elämä, josta tämä kautta vuosikymmenien on puhunut, ei ole meissä elävänä todellisuutena!

Ihmiset ovat olleet kautta aikojen uhrautuvaisia isänmaalle tai mille tahansa asialle, joka on ollut heille arvokas. Sallitko minun nyt kysyä Sinulta, mikä asia on Sinulle kallis? Minkä asian puolesta olisit valmis antamaan henkesi, tai edes uhrautumaan jollakin tavalla? Mitä maksaa Sinulle tänä päivänä Herran Jeesuksen Kristuksen seuraaminen, vai oletko koko ajan saavalla puolella, niin ettet oikeastaan ole koskaan menettänyt mitään?

Nykyinen tilanne polttaa sisintäni ja kaipaan joka ikinen päivä jotakin muutosta tilanteeseen. On totta että Jumalalla on aikansa kaikelle, mutta voiko Hänen aikansa koittaa meidän elämässämme, jos meillä ei ole minkäänlaista kaipausta Hänen ja Hänen asioidensa puoleen? Ennen Jumalan aikaa on aina ollut aika, jolloin Hänen omansa ovat huutaneet Hänen puoleensa muutoksen tulemiseksi. Onko meidän mielestämme kaikki nyt juuri siten kuin tuleekin, vai olisiko mahdollista, että keskuudessamme vallinneet vääryydet ovat riistäneet meiltä kaikki todelliset siunaukset, niin että ne asiat, joita pidämme siunauksina, eivät todellisuudessa olekaan siunauksia? Tai jos ne ovat joskus olleet siunauksia, voisiko olla niin että ne ovatkin muuttuneet kirouksiksi Malakian kirjan todistuksen mukaisesti, koska emme ole antaneet kunniaa sille jolle se kuuluu?

Osallistuimme jokin aikaa sitten kokouksiin, joissa istuessaan yhdelle joukostamme tuli vaistomaisesti ajatus: ”Hyvä että kohta joudumme lähtemään, sillä täällä on kultainen vasikka!” Kultaisen vasikan ympärillä juhlintaa on riittänyt kautta vuosikymmenien, eikä juuri kukaan ole katsonut sitä pahaksi asiaksi. Saamamme opetuksen mukaan on kuitenkin aivan toisin kuin elämämme elämän suhteen. Olisiko missään muussa joukossa eletty elämä ollut niin suuressa ristiriidassa puheiden kanssa? Millä perusteella olemme uskoneet selviävämme kaikesta ja pääsevämme hetken tullen iankaikkiseen autuuteen? Mihin perustuu uskonvarmuutemme, jos elämässämme vallitsee niin suuri rakkaudettomuus, vaikka rakkaudesta on jatkuvasti puhuttu ylitse kaiken muun? Olisiko paikallaan jonkinlainen itsetutkistelu ja epävarmuuskin, jotta voisimme löytää varmasti todellisen perustuksen uskollemme?

Rehellisyyden nimessä useimmat meistä selviävät elämästään niukin naukin päivästä toiseen, saati sitten että voisivat olla todelliseksi avuksi matkakumppaneille. Narsistisuus ei ole kaukana meistä kenestäkään, vaikka sitä ei tulisi olla ollenkaan todellisissa jumalanlapsissa. Kirjoittajaa kauhistuttaa aina vain uudelleen se, että hänestä tuli henkisen väkivallan erikoistuntija juuri niissä uskonnollisissa piireissä, missä eniten uskottiin ja puhuttiin rakkaudesta. Viimeisimmätkin meistä ovat hengellisesti ja henkisesti vetelemässä viimeisiä henkäyksiä, ja keskinäinen kanssakäyminen vähenee koko ajan. Ja kaikki tuntuvat siitä huolimatta olevan tyytyväisiä ja odottavat huomiselta jotakin parempaa!

Uskommeko todella, ettei meillä itsellämme ole mitään osuutta vallitsevaan tilanteeseen tai sen korjaamiseen? Meidän ei tule tuomita ihmisiä, mutta olisiko jo viimeinkin aika, jossa me heräämme näkemään todellisuuden juuri sellaisena kuin se on? Oikeastaan kaikki on pielessä, mitään odottamastamme ei ole nähtävissä keskellämme, ehkä vain yksinkertaisesti siitä syystä, että olemme antaneet sellaisen sijan pahuudelle seurakunnan keskuudessa – koska pahantekijät ovat olleet rakkaita sukulaisia tai muuten hyviä tuttuja! Me olemme pelänneet seurauksia ja kärsimyksiä, joita totuudellisuutemme olisi aiheuttanut. Me olemme olleet aivan kuten Jeesuksen ajan kirjanoppineet ja fariseukset, jotka eivät halunneet saastuttaa itseänsä menemällä Pilatuksen tiloihin, jotta voisivat pyhinä ja puhtaina ja vanhurskaina nauttia pääsiäisateriansa!

Kuinka monta pääsiäisateriaa olemmekaan nauttineet, Herramme riippuessa jälleen kerran ristillään veljemme ja sisaremme hahmossa, jolta olemme kieltäneet rakkautemme ja tukemme oikean opin varjolla! Minun täytyy juuri nyt todeta, että minua kauhistuttaa koko asia. Me olemme vuosikymmeniä odottaneet Jumalan tekevän jotakin, ja kaiken viipyessä pitäneet tilanteeseen syyllisenä ketä milloinkin. Juuri tälläkin hetkellä tietyissä piireissä pidetään kirjoittajaa kaikkien ongelmien aikaansaajana, äärettömässä omavanhurskaudessa sulkien silmät kaikelta omalta pahuudelta!

On pakko vieläkin mainita se käsittämätön asia, ettei kirjoittajalle milloinkaan ole ilmoitettu hänen rikkomustansa. On vain ylipäätään annettu ymmärtää kirjoittajan olevan syyllinen. Sveitsiläiseltä veljeltä kysyessäni, mistä minua melkein tunnin ajan haukuttiin ja syytettiin, totesi tämä yksikantaan: ”Sinun ei tarvitse sitä tietää!” Merkittävin tuntemamme sananpalvelija ei milloinkaan ole sanallakaan viitannut siihen, mitä olisin väärää sanonut tai tehnyt, saati sitten antanut mahdollisuutta puolustautua. Riittää, kun tarpeeksi moni todistaa minua vastaan. On totisesti tullut aika jonkinlaiselle Ananiaan ja Safiiran tuomiolle, mutta suuri kysymysmerkki on se, tuleeko valehtelijoiden, vai kaikki nämä valheet uskoneen sananpalvelijan kaatua kuolleena maahan? Minä en voi toivoa kenenkään kuolemaa, mutta olisiko sopiva rangaistus vaikkapa mustaksi muuttuminen?

Tietokoneeni Raamattuohjelma ei jostakin syystä toimi juuri nyt, niin etten voi ottaa kaikkia haluamiani kohtia tähän kirjoitukseen. Mutta jos olet edes hiukankin lukenut Sanaa, tiedät, että Uusi Testamenttikin selvästi antaa tietää mikä osa on valehtelijoilla ja valheella. Valehtelu kuuluu vihatuimpiin asioihin Jumalan edessä. Kuinka juuri meidän piireissämme voidaan uskotella itselleen asian voivan olla jotenkin toisin? Tilanteen toivottomuus alkaa tuoda itseään julki sellaisella tavalla, että on mahdoton vaieta enää.

Miksi jotkut ihmiset sitten ovat niin luottavaisia uskonnollisuudessaan, vaikkei mikään heidän tuottamansa tai julkituomansa tue heidän sisäistä olemustansa? Nämä ihmiset puhuvat kokemuksista ja sisäisistä tuntemuksista, jotka eivät kuitenkaan millään positiivisella tavalla tule esiin heidän olemuksessaan tai suhteessaan toisiin ihmisiin. Mikä selittää tämän heidän luottamuksensa ja heidän mielestään todellisen kokemuksen?

Vanha Testamentti puhuu paljon profeetoista, joiden toiminta perustuu heidän omaan mieleensä. Katseltuani nyt näin kauan kaikkea hengellistä toimintaa ja oltuani mukana mielenterveystyössä, on jonkinlainen kuva alkanut muodostua kaikesta. Aikanaan eräs tapaamani henkilö antoi ymmärtää kuulevansa joka päivä Jeesuksen äänen korvin kuultavalla tavalla. Kuitenkin hänen ulkonainen elämänsä ja käytöksensä oli totaalisessa ristiriidassa tämän ilmaisun kanssa, sillä uskommehan Herrallakin olevan jonkinlaisen vaatimuksen ja odotuksen niiden ihmisten suhteen, joille Hän puhuu korvinkuultavalla äänellä ja vieläpä joka päivä! Edes suurimpien todellisten Jumalan profeettojen kohdalla ei mainita mitään vastaavaa.

En ole mikään suuri asiantuntija jakomielitaudin suhteen, mutta omienkin kokemusten perusteella voin selvästi nähdä, että niin terveellä kuin sairaalla ihmisellä on tietynlainen kyky erikoisissa tilanteissa jakaa persoonallisuutensa tai psyykensä vähintään kahteen eri osaan. Itse elämän vaikeimmissa tilanteissa vuosia sitten koin aivan automaattisesti jakavani sisimpäni kahteen eri osaan. Toinen osa ei millään keinolla päässyt pakoon vallitsevia olosuhteita ja persoonaani kohdistuvaa tuhoamista, mutta jokin osa minusta ikään kuin katseli sivusta kaikkea itselleni tapahtuvaa ja totesi kerta toisensa jälkeen, ettei sellaista saisi tehdä kenellekään ihmiselle. Mielikuvitus näytteli kaikessa tässä suurta osaa, ja varmaankin hyvin suuressa määrin pelasti mielenterveyteni ja jopa henkenikin. Tilanteen rauhoituttua jonkin verran jouduin yhdistämään nämä sisäiset ”minäni” yhdeksi kokonaisuudeksi, mikä kaikilta ei onnistu, vaan kaksijakoisuus jää voimaan ja aiheuttaa vieraantumisen elämän todellisuudesta. Ihminen voi siis pelastuakseen liian suurilta koettelemuksilta aivan kuin jakaantua useampaan osaan, säilyttääkseen edes jotakin omasta minuudestaan.

Hengellisen elämän alueella tämä selittää meille suuren osan niistä ihmettelemistämme asioista, joille emme vielä koskaan ole saaneet tyydyttävää selitystä. Raamattuun uskovaisina uskomme myös henkimaailmojen olemassaoloon, mitkä omalla tavallaan vaikuttavat ihmisten käytökseen ja olemukseen. Missä määrin kaikki nämä ilmavallat vaikuttavat ihmisten päätöksiin ja lopullisiinkin ratkaisuihin, jäänee arvoitukseksi tämän elämän aikana, ja tulevassa elämässä tuskin olemme niistä kovinkaan kiinnostuneita. Mutta ihminen voi ilman jakomielitautia tai pahojen henkien vaikutusta suorittaa ihmeteltäviä toimenpiteitä omassa sisimmässään.

Mieli on valtava tekijä ja vaikuttaja, vaikka sitä niin harvoin tulemme ajatelleeksi. Mielemme vaikuttaa persoonallisuuteemme ja olemukseemme enemmän kuin juuri kukaan on todella tullut ajatelleeksi. Mielemme määrää loppujen lopuksi koko kehomme toimintaa, sillä mielemme ja kehomme ovat paljon suuremmassa yhteisvaikutuksessa kuin mitä jokapäiväisesti osaamme ajatella.

Millä tavoin ihminen jakaa mielensä tai persoonansa? Sitä tuskin voimme seikkaperäisesti selvittää, mutta lukemattomat tapaukset todistavat sen mahdollisuuden. Paras esimerkki siitä ovat Vanhan Testamentin väärät profeetat, jotka tuskin aivan häikäilemättömästi pyrkivät pettämään kansaa ja samalla itseään. Heillä oli hyvä tahto kansan puolesta, joka oli saanut todellisten profeettojen kautta ankariakin tuomioita. Nämä väärät profeetat tahtoivat kansalle jotakin parempaa, koska kansan kohtalo vaikutti heihin itseensäkin. Mutta heidän motiivinsa ja todellisuutensa eivät perustuneetkaan siihen totuuteen, mikä oli lähtöisin Kaikkivaltiaasta Jumalasta. Motiivi heidän toiminnalleen ei ollut Jumalan kunnian etsiminen ja Hänen asiansa edistäminen, vaan heidän hyvät tarkoituksensa perustuivat aivan samaan tekijään kuin minkä meidän Herramme Jeesus kohtasi maanpäällisen vaelluksensa aikana. Kateus oli perustava tekijä kaikessa meidän Herramme negatiivisessa kokemuksessa, ja sama henki vaikutti jo esi-isien aikana.

Väärät profeetat halusivat antaa kansalle jotakin sen mukaisesti, minkä he itse mielsivät oikeaksi, mikä oli totuus heidän omassa sisimmässään. Hekin mahdollisesti kuulivat Herran korvin kuultavan äänen sisimmässään, mutta ei siinä persoonallisuuden osassa, joka sääti heidän päivittäisen vaelluksensa ja normaalin elämän. Heidän sisimmässään oli tapahtunut jonkinlainen jakaantuminen, niin että kun heillä ei ollut todellista yhteyttä ja kokemusta Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa, oli heidän persoonallisuutensa yksi osa kaiken jumalakaipauksen keskellä ottanut Jumalan aseman. Keskustelu ja ajatusten vaihto, jonka he uskoivat tapahtuvan itsensä ja Herran välillä, ei kantanutkaan yläilmoihin, saati sitten taivaaseen asti, vaan tuo keskustelu käytiin heidän oman kehonsa sisäpuolella. Kun tärkeän asian eri osapuolet eivät ole sen kauempana toisistaan, säilyy keskinäinen harmonia ja sopusointu. Hananiat sekä muut kaltaisensa olivat niin varmoja esittämästään totuudesta, että julistivat kaiken Jumalan nimessä ja vahvistivat asian jopa ulkonaisilla merkeillä!

Eikö tämän kaiken tulisi olla meille mitä suurin varoitus siitä, että meidänkin kohdalla voi toteutua täsmälleen sama asia? Onko kaikki kuulemamme todella Jumalan puhetta ja Hengen vaikuttamaa, vai onko sisimmässämme tapahtunut tuo jakautuminen, niin että todellisuudessa keskustelemmekin itsemme eri osasten kanssa? Vertailemmeko itseämme itseemme ja toisia ihmisiä omiin mielikuviimme heistä? Ihminen voi tehdä todella varman tuntuisia päätelmiä toisesta ihmisestä, vaikka 1. Kor. 2 kertookin meille, ettei kukaan ihminen voi todella päätellä, mitä hengellisen ihmisen sisimmässä tapahtuu. Me tulkitsemme toisen ihmisen eleitä ja olemusta oman sisimpämme tuntemusten perusteella, käsittämättä ollenkaan, etteivät samat tekijät toisessa ihmisessä välttämättä merkitse ollenkaan samaa kuin omassa mielessämme. Jokainen ihminen on kuin pieni maailmankaikkeus. Kuinka sitten voisimme ymmärtää oikealla tavalla toista ihmistä, kun itsellemmekin olemme arvoitus kuolemaamme asti?

Kuinka suuri osa ”jumalallisista käskyistämme” tulee tuosta lähteestä omassa jakautuneessa persoonallisuutemme osassa? Kuinka moni oivalluksistamme, joiden uskomme olevan Hengen vaikuttamia, tuleekaan omista mielemme syövereistä? Eikö tämän kaiken keskellä tule entistäkin selvemmäksi Jumalan Sanan kokonaistodistuksen merkitys jokaisen yksittäisen ihmisen elämässä? Kaikki todelliset uskovaiset yhdistävä totuus on niin laaja ja suuri, niin kokonaisvaltainen, ettei se voi muodostua yksittäisistä kokemuksistamme ja näkemyksistämme, sisäisistä jakautumisistamme. Me emme voi mukauttaa totuutta, vaan meidän on mukauduttava sen alle. Me olemme paljon riippuvaisempia näistä ulkopuoleltamme tulevista Jumalallisista asioista, kuin niistä sisäisistä vakuuttuneisuuksistamme, jotka perustuvat valikoivaan totuuden etsimiseen.

Miksi ihminen sitten etsii niin monia mutkia, vaikka Jumala on tarkoittanut hänelle suorat tiet? Ihminen uskoo omilla mutkillaan välttävänsä tietyt elämän karikot. Itse asiassa koko Raamattu ei kerro meille yhdestäkään todellisesta Jumalan palvelijasta, joka olisi selvinnyt tästä elämästä helpolla. Jobin kirjan lukematta jättäminen ei säästä meitä kaikelta siltä, mitä elämässä joudumme kohtaamaan. Ihminen pelkää sitä prosessia, joka on välttämätön jokaiselle, joka haluaa oppia tuntemaan Elävän Jumalan. Jumalan todellista olemusta ei löydetä ilman sitä tietä, jonka Herramme meille osoitti, ja jonka ovat joutuneet kulkemaan kaikki perille päässeet veljemme ja sisaremme. Jos vehnän jyvä ei putoa maahan ja kuole, ei se tuota mitään uutta elämää. Osana taivaallista viinipuuta olemme jatkuvan puhdistuksen ja valvonnan alaisia, mikä ei miellytä inhimillistä ihmistä. Ihminen on loppujen lopuksi hyvin kielteinen kaikkia niitä vaikutuksia kohtaan, mitkä kertovat hänelle hänen vajavaisuudestaan, puutteellisuudestaan, ajallisuudestaan ja elämänsä lyhyydestä.

 Ehkä enemmän kuin milloinkaan, aikaisemmin tuntemamme ihminen välttää kohtaamasta sairautta, vanhuutta ja kuolemaa. Kaikki ikävältä tuntuvat asiat pyritään projisoimaan tulevaisuuteen tai ainakin toisten ihmisten elämään.

Tuskin on koskaan ihminen siinä määrin pettänyt itseään kuin tässä ajassa. Pelkästään televisiomainosten oikea tulkinta kertoo meille kaikesta petollisuudesta, jolla ei enää tunnu olevan mitään rajoja. Nähtyämme tämän ajan kauniit ja rohkeat joko omassa roolissaan tai mainosten henkilöinä, uskomme itsekin olevamme saman kaliiperin ihmisiä. Kerro, kerro, kuvastin, ken on maassa kaunehin!

 Katsellessamme kaikkea kaunista ja rohkeaa, omaksumme automaattisesti väärän ja valheellisen kuvan omasta itsestämmekin. Onko kenenkään tiedossa edes yksi kuuluisuuden henkilö, jolla menisi oikeasti aivan hyvin? Kuka on todella onnellinen? Perustuuko onnellisuus hulmuaviin hiuksiin, kohotettuihin huuliin, keinorintoihin, puristettuihin pakaroihin ja sopiviin kosmetiikkatuotteisiin? Perustuuko onnellisuus edes riittävään määrään rahaa, koska kenelläkään ei tunnu olevan sitä tarpeeksi? Miksi suuri osa lottovoittajista kadottaa mielenterveytensä ja päätyy taloudelliseen perikatoon? Miksi yli puolet avioliitoista purkautuu?

Ihminen etsii onneaan ulkonaisista asioista, koska hänen sisäinen olemuksensa ja elämänsä on totaalisen rikki. Kaikki voimat menevät monelta uskovaiseltakin ihmiseltä tähän onnen etsimiseen ja itsensä pettämiseen ja vakuutteluun, että kaikki on kunnossa. Eikö Sana ole luvannut meille jotakin aivan muuta ja todellisempaa, jota ei tarvitse vakuutella itselleen eikä toisillekaan? Jumala ei ole mikään karamelliautomaatti, josta aina putoaa jotakin hyvää kun vain suoritamme jonkinlaisen rituaalin tai henkevän rukouksen. Me emme ole etsineet ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, vaan olemme askaroineet itsellemme sisäistä epäjumalaa, joka on osa omaa persoonallisuuttamme. Olemme varmaankin kaikella tällä loukanneet Elävää Jumalaa, ja siksi Hän tuntuu olevan niin kaukainen ja tuntematon. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi, Hänen olemuksensa välittäjäksi, välikappaleeksi, Kristuksen tuoksuksi, joka elämällään ja olemuksellaan julkituo Luojansa ominaisuuksia ja rakkautta.

Mikä on se kuva, minkä ihmiset ovat meissä nähneet ja näkevät tällä hetkellä? Kenen kuvia me olemme, ketä me heijastamme? Sitä suurta sananpalvelijaako, jonka kautta olemme tulleet uskoon ja totuudentuntoon? Ehkä, koska emme ole lukeneet, mitä Johannes Kastaja huudahti nähdessään Herramme astelevan Jordanin rannalla: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Tämän todistuksen kuulleet siirsivät katseensa profeetan osoittamaan suuntaan ja lähtivät seuraamaan Jeesusta. Johannes oli heidän kohdallaan suorittanut tehtävänsä ja tyytyi osaansa kiitollisuudella, sillä hän oli selvästikin onnistunut tehtävässään, mitä ei voida sanoa monista aikamme suurista julistajista, jotka vetävät ihmiset itsensä puoleen ja hyväksyvät ihmispalvonnan. Ihminen ei todellisuudessa voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta ylhäältä, taivaasta. Tämän käsitti Johannes Kastaja, jota pidetään merkittävimpänä henkilönä monessa suhteessa. Herramme sanan mukaisesti pieninkin Jumalan valtakunnassa on siitä huolimatta suurempi kuin Johannes Kastaja. Elia oli ihminen, yhtä vajavainen kuin mekin. Kaiken Sanan todistuksen perusteella on mahdotonta uskoa, että edes tässä ajassa Jumala olisi poikennut Sanansa perustodistuksesta ja olisi käyttänyt jotakin täydellistä ja erehtymätöntä ihmistä!

Markku Vuori