Miksi aina toistan samoja asioita?

29. kesäkuuta 2007

Miksi aina toistan samoja asioita? Paavalikin totesi sen olevan meille turvaksi.

Vuoden 2007 alussa olin todella vakavassa syöpäleikkauksessa, jossa poistettiin osa vasenta leukaluutani. Tämän kirjoituksen hetkellä olin juuri toipunut vakavimmista jälkiseurauksista. Käytännöllisesti katsoen koko pääni oli ollut halki ja voin kuukausien ajan todella huonosti, juuri kenenkään vierailematta luonani. Erikoisinta tuona aikana oli se, etten esimerkiksi aikamerkin kohdalla jaksanut pitkään aikaan laskea, montako piippausta siihen kuului!

Miksi jatkuvasti tuoda esiin negatiivisia asioita, kun on olemassa niin paljon hyvääkin? Miettikäämme ehkä ensimmäistä kertaa elämässämme, mikä on suhde hyvien ja negatiivisten asioiden suhteen Pyhässä Kirjassamme, Raamatussa? Melkein itkien joudun toteamaan olevani nyt tässä ajassa enemmänkin kuin tuomion profeetta, kuin kiitosta esiin tuova julistaja. Elämme ajassa, jossa useampikin punainen, vilkkuva valo varoittaa meitä tulevista tapahtumista!

Ilma on ollut hyvin sateinen useamman päivän ajan. Jos lämpötila olisi ollut korkeampi, olisin kai kokenut kaiken positiivisemmin. En voi mitään sille, että kesällä tällaiset suorastaan syksyisen oloiset ilmat tuottavat melkein masennusta. Ei toisaalta ole syytä valittaa, koska yli kaksiviikkoisen matkani aikana oli enimmäkseen todella hyvä sää.

Olen toipunut leikkauksesta todella hyvin. Jokin aikaa sitten voin vielä niin huonosti, etten juuri uskaltanut ajaa autolla tai maksaa edes laskuja internetin välityksellä. Ihminen unohtaa todella nopeasti ikävät asiat, eikä siten osaa olla oikealla tavalla kiitollinen siitä hyvästä, mikä kullakin hetkellä vallitsee.

En vieläkään, yli neljänkymmenen vuoden uskonelämän jälkeen, kykene ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka elävät jatkuvassa voittokulussa ja riemuntunteessa. Tällaisia ihmisiä on ollut ympärilläni suuri määrä, mutta jokin minussa panee kyselemään, missä he nyt ovat, mitä tekevät, mitä uskovat? Tulee mieleeni laulu, jossa todetaan, että koetuksissa selvitetään kuka on ystäväsi ja jää vierellesi. Olenko minä ainoa, jota todella on koeteltu, ja olenko ymmärtänyt kaiken väärin? Minäkö olen se, jonka olisi tullut jäädä kaikkien ”ystävieni” rinnalle, enkä ole ymmärtänyt tehdä sitä? Kummallista kyllä, en tiedä polttaneeni siltoja kenenkään kohdalla, saati sitten jättänyt ketään hädän hetkellä!

Saaneeko edes ajatella, saati sitten kirjoittaa sellaisesta, että tietynlainen hyvin syvä mielipaha jatkuvasti pyrkii mieleen sen johdosta, että yli kolmikymmenvuotisen palvelustehtävän jälkeen vain kourallinen ihmisiä on jäänyt rinnalle kulkemaan näkyvällä tavalla. Jokin minussa vakuuttaa, etteivät nuo vuodet ole olleet turhia, koska varmastikin jopa tuhannet ovat saaneet vaikutuksen elämäänsä noiden hukkaan valuneelta tuntuvien vuosien aikana. On vain uskomatonta se, millaisella oveluudella ja käsittämättömällä röyhkeydellä uskovainen ihminen, ennen kaikkea saarnamies, on valmis omimaan itselleen toisen ahertamia etuja ja saavutuksia. Siitä meille on kyllin hyvät esimerkit jo Sanassa, mutta juuri näitä kohtia ei juuri kukaan julistaja ole halunnut nostaa esiin.

Oikean opin merkitystä ei milloinkaan tule vähätellä eikä vesittää. Ei ole samantekevää mitä me uskomme ja mihin. Oikea oppi on ehdoton edellytys todelliselle, oikeansuuntaiselle kehitykselle ja hengelliselle kasvulle, päämäärän saavuttamiselle. Oikea sydämen asenne on ratkaiseva, mutta ei ainoa kriteeri syvemmin tarkasteltaessa. En voi sanoa riittävän sen, kun olen vilpitön ja oikeasydäminen, eikä oikealla opilla ole niinkään suurta merkitystä. Jos olen sydämeltäni oikea, en edes ajattele tällaista!

Jokin aikaa sitten minulla oli eräänlainen yliluonnollisen kaltainen heräämisen ja valistumisen hetki. Istuin juuri samassa nojatuolissa kuin nytkin, kun mieleni valtasi äärettömän voimakas tietoisuus siitä, ettei mikään, ei yhtään mikään, ole salassa Jumalaltamme. Hän tietää kaiken, näkee kaiken, kuulee kaiken. Tuossa hetkessä tuntui suorastaan absurdilta kaikki uskovaisten mielettömyys, heidän suhtautuessaan hengellisiin ja maallisiinkin asioihin ikään kuin Jumala olisi vanha ukonrähjä, joka ei kuule mitään, ei näe mitään – muuta kuin sen, mitä kovalla äänellä kuulutamme. Miten on mahdollista elää ja toimia siten kuin olen saanut nähdä uskovaisten tekevän vuosikymmenien ajan?

Kaikkein pahimmalta ja uskomattomimmalta tuntuu kaikki se valheellisuus, mikä on vallannut niin monet uskovaiset, ei ainoastaan persoonana, vaan aivan yhteisönä. Ei ole niinkään enää kysymys valheista yksittäisinä tapauksina, vaan yhteisöllisestä valheellisuudesta.

Oikeamielinen ihminen omaa luonnostaan halun olla oikea ja oikeudellinen kaikessa elämässänsä. Hänellä ei ole kahta eri aluetta elämässään – hengellistä ja maallista, kahta toisistaan irrotettua elinpiiriä. Hän käsittää Uuden Testamentin puhuvan ihmisestä kokonaisuutena. Todellisuudessa sana psyyke tarkoittaa sekä sielua, henkeä että ruumista. Vain tältä pohjalta voimme oikealla tavalla käsittää uskovaisen ihmisen todellisen olemuksen. Nämä kolme eri ominaisuutta ihmisessä eivät ole kuvattavissa erilaisilla erillisillä ympyröillä tai kerroksilla – ainoastaan niiden vaikutuksia voidaan kuvata tällä totunnaisella tavalla. Todellisuus on kuitenkin osoittanut näiden vuosituhansien aikana, ettei meille ole mahdollista erottaa näitä toisistaan sen paremmin tieteellisesti kuin ei hengellisestikään. Nykyinen tilanne mielenterveyden alueella todistaa tätä vanhanaikaista käsitystä vastaan mitä karuimmalla ja järkyttävimmällä tavalla. Sielu, henki ja ruumis ovat kokonaisuus, jonka jokainen elementti vaikuttaa toiseensa, eli ne ovat ennemminkin kuin kolme eri nestettä toisiinsa sekoittuneena.

Jokainen ajatteleva ihminen on jo löytänyt todisteet tälle käsitykselle itsessään. Ainakin sellainen, joka on joutunut läpikäymään koettelemuksia muodossa tai toisessa. Jokainen henkisen väkivallan uhri tietää miten henkiset asiat vaikuttavat kehoon – jokainen ruumiillisen väkivallan uhri tietää mitä tämä väkivalta aikaansaa mielessä. Etsittyään apua erilaisista uskonnollisista yhteisöistä, on tällainen ihminen omalla tavallaan joutunut pettymään ankarallakin tavalla todettuaan, ettei näissä piireissä oikeastaan kukaan ymmärrä hänen todellista ongelmaansa ja tuskaansa, koska sielu ja henki ja ruumis näyttävät siellä olevan aivan skitsofreenisella tavalla erillään toisistaan. Apua hakeva ei voi jättää sieluansa huoltoon ja mennä itse jonnekin siksi aikaa. Hänen koko olemuksensa tiedostaa kalvavana kuristuksena sen, kuinka sielu ja henki ovat puristuneena kiinni hänen kehoonsa, joka monella tavalla reagoi tähän kuristusotteeseen.

Ei oikeastaan ole olemassakaan sielunhoitajaa ja sielunhoitajan virkaa. Tunteeko Raamattu tällaisen käsitteen? Monen mielestä kyllä, mutta mikä tehtävä seurakunnalle jätettiin meidän Herramme viimeisenä käskynä? Menkää kaikkeen maailmaan ja… Puhukaa kauniisti ja virvoittakaa ihmisten sielut seuraamaan uutta opetusta? Minun käsittääkseni käskettiin saarnaamaan Sanaa ja tekemään opetuslapsia. Sieluko tulee opetuslapseksi? Sieluko jatkaa tehtävää tulevissa sukupolvissa, leijaillen eri puolille maailmaa voittaakseen lisää sieluja? Tällainen ajatus tuntuu useimmilla olevan tänä päivänä.

Tämä ei ole vain ajatus, vaan todellisuus lähes kaikkialla, ja tämä seikka selittää meille sen, miksi juuri mitään todellista, konkreettista ei tapahdu seurakunnissa eikä muuallakaan. Sielut ja henget ovat toiminnassa ja liikkeessä, ja uskonnollinen mieli riemuitsee kaikesta touhusta ja tohinasta, käsittämättä ollenkaan miten on etäännytty alkuperäisestä tehtävästä ja käskystä. Usko ilman tekoja on kuollut – kirkastakaa Kristus ruumiissanne!

Miksi eivät tämän ajan ihmiset lue Raamattua? Uskallan luvata paljonkin Raamattua lukeneelle yllätyksen. Se vain täytyy hiukan vaivaa nähden kaivaa esiin. Hanki vaikkapa kirpputorilta tai divarista halpa Uusi Testamentti ja korostuskynällä viivaa jokainen jae, joka tavalla tai toisella puhuu tekemisestä. Tulet yllättymään, toivottavasti positiivisesti. Kuka ja mikä tekee kaiken sen, mistä Sana puhuu? Sielu, henki vai ruumis? Oletko koskaan todella pysähtynyt ajattelemaan asiaa tällä tavalla, tästä suunnasta? Jos vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee, onko kysymys jakomielitaudista vai esikuvallisesta esimerkistä? Jos lampaat aikanaan hämmästelevät Herran kertomaa, eivätkä muista ollenkaan sellaista tehneensä, ovatko kaikki nämä pahasti dementoituneita, tai onko heidän sielunsa tai henkensä, erikseen tai yhdessä, käyneet heidän tietämättään suorittamassa niille asetettua tehtävää? Ruumis aivoineen on siis jäänyt tietämättömyyden tilaan, koska ei ole ollenkaan ollut mukana siinä, mitä on suoritettu, tietämättään?

Kuinka moni haluaakaan tältä pohjalta tulla kerran Herran yllättämäksi, iloisella tavalla! Ajatella, että tämän kolmijakoisuuden pohjalta me teemme sellaisen määrän asioita tiedostamatta sitä ollenkaan! Tämä kaikki on kai vain eräänlainen Herran suoma suojelutoimenpide, ettemme hurskautemme ja hyvien tekojemme johdosta ylpistyisi, ja pysyisimme sellaisina äärettömän nöyrinä olentoina, joita juuri nyt olemme!

Aika hyvä sana: olento. Olento on jotakin niin epämääräistä ja käsittämätöntä, ettei hengellisen elämän mysteereistä tule milloinkaan loppua! Mysteerisyys on elintärkeää nykyisen kaltaisen hengellisen elämän säilyttämiseksi sellaisena kuin sen hyväksi koemme. Mitä joku on ruumiissa ollessaan tehnyt! Kuka sellaista kehtaa huudella? Kirkastakaa Kristus ruumiissanne! Hiljaa siellä! Ilman tekoja usko on kuollut! Ei hätää, sielumme ja henkemme ovat koko ajan toiminnassa! Vai että teot vaativat ruumista, nykykielellä kehoa? Uskovainenhan on tarkoitettu suorittamaan evankeliointia, hengellistä toimintaa! Jos sisar tai veli on vailla… No jaa, meidän tulee nähdä kuinka sosiaalisessa valtiossa elämme nykyään, ylistys Herralle, yhteiskunta pitää huolen tästä puolesta, niin että me saamme keskittyä siihen, mitä sielumme ja henkemme ahkeroivat, yhdessä tai erikseen! Halleluja!

Mitä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä… Minä en varmaankaan ole yksi vähimmistä - todellinen nöyryys sen myöntämiseen puuttuu. Olen mitä olen, mutta minullekin on tehty monenlaista, siihen asti, että oli vuosien jakso, jolloin seurakunnan työntekijänä mietin, miten tämän elämän voisi lopettaa tekemättä itsemurhaa. Kaikki vakuuttivat minulle, ettei parempaa seurakuntaa ole missään, sillä meillä oli suurin totuus ja valkeus mitä koskaan seurakunta on kokenut. Kaikki muut seurakunnat olivat vain jotakin pahaa, tuli mennä kaikkien niiden ulkopuolelle, sillä siellä olivat todelliset uskovaiset. Omalla tavallaan kaikki tämä on totta, sillä Kristuskin kärsi leirin ulkopuolella. Oikeat sanat vain voidaan ymmärtää niin monella tapaa väärin, tai paremminkin tarkoitus voidaan ymmärtää totaalisen ristiriitaisesti sanoihin nähden.

Eräänlainen psykopatian henki vallitsi ja vallitsee tietyissä piireissä, niin tuossakin ryhmässä jossa niin pitkään olin. Siellä vakuutettiin vakuuttamasta päästyäänkin, ettei minua missään muualla voitaisi kohdella niin hyvin kuin tässä piirissä, vaikka itse koin tulevani jatkuvasti henkisesti pahoinpidellyksi!

Miksi jotakin pitää vakuuttaa vuodesta toiseen? Mitä varten vakuutetaan sellaista, mikä on ilmeistä, itsestään selvää? Vasta nyt olen saanut rohkeuden tunnustaa itsellenikin, että olin tyhmä uskoessani vakuutteluja, jotka perustuivat suorastaan totaaliseen vääryyteen ja henkiseen väkivaltaan. Todellisessa uskonelämässä ei tarvitse sanallisesti vakuutella ketään yhtään mistään. Mihin perustuu vakuuttelu? Vakuutella tarvitsee vain asiasta, jonka suhteen vallitsee epäselvyys, epävarmuus. Miksi minulle vakuuteltiin asioita yli kolmekymmentä vuotta? Miksi minulle piti vakuutella, että minua rakastettiin ja että olin tärkeä ihminen näille seurakuntalaisilleni? Kai siksi, että olin epäuskoinen ja epäluuloinen, koska todellisuudessa saatoin vain uskoa olevani rakastettu ja arvostettu!

Kuka vakuutti minulle eniten rakkautta ja välittämistä? Juuri sellaiset henkilöt, jotka todellisuudessa vihasivat ja kyräilivät eniten. Rakkaudesta puhuivat eniten ja vakuuttavimmin ne, jotka koko ajan levittivät minusta ja ystävistäni valheita ja parjauksia. Tämä oli ainoa todellinen hengellinen ryhmä ja seurakunta, joka tunsi Jumalan ja Hänen tahtonsa!

Muistan kuinka eräässä hengellisessä tilaisuudessa puhuin siitä kuinka meistä on tehty ihmisten kalastajia, ja kuinka toivoin saavani verkkooni hyviä lohikaloja. Sain kuulla melkoiset moitteet puheeni johdosta, ja tänä päivänä ymmärrän miksi: oli useimmille aivan samantekevää, mitä verkkoon tuli, kunhan vain oli osoittaa tulosta hengellisestä (?) työstä. Tärkeintä ei ollut laatu vaan määrä. Mielestäni verkkomme olivat hyvänlaatuiset ja syötit parasta laatua, mutta mikä sitten oikein vaikutti siihen, että näin hyvillä pyyntivälineillä saatiin vain pelottavan näköisiä ja niljakkaita olentoja? Minusta tuntuu, että minua ja ystäviäni petettiin koko ajan oikean opin varjolla! Joku kävi jatkuvasti sabotoimassa pyyntivälineitämme, levittäen niihin jotakin pahanhajuista, omaa eritettänsä, joka sai jalokalat kaikkoamaan ja kaikenlaiset niljakkeet tarttumaan koukkuihin ja verkkoihin.

Samanlaiset linnut lentävät yhdessä, niljakkeet haistavat niljakkeen. On suorastaan mahdotonta puhua kaikesta siitä hengellisestä mädännäisyydestä, mitä on joutunut kohtaamaan menneiden vuosikymmenien aikana. Useimmille kaikki puhumamme on outoa ja käsittämätöntä, koska tuota kammolimaa ja niljakkeen hajua on levitetty kaikkialle siinä määrin, että itse kukin on saanut siitä tartunnan. Siksi vääryyttä ja pahuutta ei haisteta juuri missään enää. Kertomukseni sikarapakosta (Minun laitumeni lampaat -www.markkuvuori.net) alkaa tuntua yhä osuvammalta kuvaukselta sen suhteen, mitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleenkin!

Voimme siis vähitellen alkaa vakuuttua siitä, ettei meitä tarvitse vakuutella siitä, mikä on todellisuutta. Jos minua rakastetaan, ei siitä tarvitse edes puhua. Minä yksinkertaisesti tunnen sen, näen sen, koen sen. Sielullani vain? Hengelläni vain? Eikö ollenkaan kehollani? Tuskin on olemassa sellaista laitetta tai mittaussysteemiä, jolla voisi mitata sen ”rakkauden”, jota osaltaan koin noina vuosina, en yksin minä vaan lukemattomat kohtalotoverini. On vaikea puhua kokemastaan rakkaudesta, jos mielessä on koko ajan kysely siitä, miten tällaisen elämän voisi lopettaa tekemättä itsemurhaa! On vaikeata uskoa uskovaisten huolenpitoon, jos vuosikausia ensimmäiseksi menee kaupassa lemmikkieläimille tarkoitettujen ruokien pakasteen luokse etsien sieltä ylipäiväisiä ihmisten ruokia. On vaikea uskoa ihmisten rakkauteen, jos lähes eläkeikäisenä joutuu toteamaan, että on saanut niin pientä palkkaa hengellisestä työstä, ettei eläkettä ole kertynyt juuri ollenkaan. Ei saane mainita, että lähes jokaisella palvelluksi tulleella on oma talo tai osake!

Kaiken tämän osaltaan kruunaa yli Euroopan levitetty tieto siitä, kuinka kirjoittaja on vuosikymmenien ajan pannut uskovaisten rahat omaan taskuunsa. Nyt on vain suuri ongelma siinä, että tuolloin elettiin markan aikaa, ja nyt sitten on jossakin tietymättömissä valtava määrä vanhaa valuuttaa, jonka vaihtaminen tuottanee melkoisia ongelmia!

Vanhoja ei saa kaivella, ei toki! Tuli vaan taas todettua jotakin mieltä vieläkin kalvavaa, kun meikäläisellä niin sielu ja henki kuin kehokin ovat lujasti toisiinsa sekoitettuna. Ei millään saa tuota mieltä vaiennuttua ja jätettyä jonnekin sanomalla: ”Unohda jo kaikki, mitä väliä sillä on, ettei sinulta koskaan ole pyydetty anteeksi, saati sitten kerrottu, mitä pahaa olet siinä määrin tehnyt, että noin huippulaatuinen tulkki heitetään yli laidan!” (Aikanaan yli 130 maassa vieraillut puhuja sanoi Markku Vuoren olevan paras tulkki mitä hänellä koskaan on ollut. Huomautus 8.huhtikuuta 2014). Missä tämä mieli muuten on? Onko se hengessä vai sielussa? Vai onko se neljäs ulottuvuus, joka on jäänyt määrittelemättä?

Mistä tällaiset ajatukset tulevat mieleen nyt vuonna 2007? Kai lähinnä siitä, että nyt viimeisten vuosien aikana olen tullut huomaamaan, kuinka hienoja ja aitoja uskovaisia on kaikkialla, kunhan vain ei leijaile sielunsa kanssa pilvissä! Tai ei vain uskovaisia, vaan ihmisiä yleensä.

Tulin muuten huomaamaan aivan erikoisen asian noiden kymmenien vuosien aikana. Tämän havainnon perusteella suurin osa lähetystehtävää suorittavista tässä maassa etsii käännytettäväkseen nutturapäisiä, pitkähameisia, siveän näköisiä naisia, siistihiuksisia, asiallisesti pukeutuneita miehiä, sekä pyhäkoululapsia. Aika erikoista, eikö vain? Aika erikoista!

Olemme kehittyneet tässä suhteessa aika pitkälle ainakin organisatorisella tasolla. Monet hengelliset piirit ovat nyt tehneet sopimuksen, ettei enää käännytetä toisen uskontokunnan edustajia! Ja kun nyt sitten valtaosa maamme ihmisistä kuuluu luterilaiseen kirkkoon – ketä nyt enää voidaan ajatella käännytettävän? Lähetystehtävä on siis suoritettu loppuun ainakin Euroopassa, ja muualle on vaarallista mennä! Näin siis ymmärrämme, miksi sielu, henki ja ruumis on erotettu toisistaan sellaisessa määrin. Ruumis (parempi sana kuin keho, joka on elävä) siis lepää kotimaan rauhassa ja suvessa, sielun ja hengen rientäessä ympäri maailmaa hyvää tehden ja lähetyskäskyä toteuttaen, niin että eräänä päivänä ruumiin lopullisesti sammuessa saadaan kuulla suurista saavutuksista, jotka aivan tietämättä niistä mitään on kirjattu taivaallisiin rekistereihin! ”Halleluja!” taitaa huudahtaa vain tämän ajan matkamies tässä yhteydessä, sielu mahtaa olla aivan toisenlaisissa mietteissä tuon todellisuuden edessä!

Nyt saatuani etäisyyttä menneisyyden varjoihin ja haamuihin, ei ihmetykselläni ole rajoja. Todellisuudessa olen ihmetellyt koko elämäni ajan tiettyjä piirteitä hengellisessä elämässä. Sanan mukaan ongelmia on ollut aina ja tulee aina olemaan, mutta kysymys ei niinkään kai ole ongelmien laadusta ja määrästä, vaan siitä miten me niitä tarkastelemme, miten me niihin suhtaudumme. Kun puhutaan posken kääntämisestä, tuodaan esiin jotakin sellaista, mistä kautta kirkkohistorian on ollut erilaisia ja erikoisiakin käsityksiä.

Miksi Sana niin paljon kertoo meille hyvän ohella monista vääristä asioista seurakunnan keskuudessa? Tarkoittaako se, että meidän tulee olla hyvin suvaitsevaisia kaikkia uskovaisten keskellä ilmeneviä asioita kohtaan, vaikka ne hyvin suuressakin määrin vahingoittavat seurakuntayhteyttä ja yksittäisiä henkilöitä? Tämä on ollut yksi suurimmista ihmetykseni kohteista kautta yli neljänkymmenen vuoden uskonelämäni.

Jos edustetaan yleisestä käsityksestä poikkeavaa, sinänsä aivan oikeaa linjaa, antaako se joitakin erioikeuksia kannattajille ja seuraajille? Jos näitä henkilöitä on melko vähän ja harvassa, tuleeko heistä pitää kynsin hampain kiinni, riippumatta heidän todellisista näkemyksistään ja asenteistaan, teoistaan? Jos on niin harvoja, tuleeko heidät pyrkiä säilyttämään työn yhteydessä hinnalla millä tahansa? Oikeuttaako heidän miellyttämisensä joidenkin toisten oikeuksien ja persoonallisten tekijöiden loukkaukseen ja mitätöimiseen? Jotta merkittävät henkilöt säilyisivät työyhteydessä, voidaanko vähempimerkityksisiä kohdella miten tilanne vain vaatii?

Voiko joku, yksi ainoa, tulla niin tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ettei hänen rinnallaan tai läheisyydessään voi olla ketään toista, mahdollisesti kritiikkiin johtavaa persoonaa? Voiko joku tulla niin suureksi, ettei häntä saa arvostella tai asettaa kyseenalaiseksi joitakin hänen opetuksiaan tai tekemisiään? Voiko jonkun tehtävä seurakunnassa olla niin merkittävä, että häneltä tulee ottaa vastaan kaikki, tutkimatta ja perustelematta, koska hänellä on niin merkittävä kutsumus, ettei mitään saa kyseenalaistaa?

Jos seurakunnan piirissä tapahtuu vääränlaista ihmisen korottamista, suoranaista ihmispalvontaa, onko palvonnan kohde täysin vapaa tapahtuneesta virheestä, vai voidaanko syyttää vain väärää korostamista suorittavia?

Nyt ei ole kysymys vain joidenkin tiettyjen asioiden pohtimishalusta, vaan tapahtuneesta historiasta, todellisuuteen perustuvista suoranaisista tragedioista ja ihmiskohtaloista. Kuinka monta rikottua ihmistä riittää aikaansaamaan tarpeellinen vastareaktio niiden keskellä, jotka uskovat olevansa aivan erikoisessa asemassa Jumalan valtakunnassa?

Milloin saavutamme rajan, jonka toisella puolella ei kenelläkään enää ole rohkeutta kehottaa rikottua ihmistä kääntämään toinenkin poskensa? Paavali varoitti toisiaan purevia ja syöviä ihmisiä kokonaan hävittämästä toisensa. Miksi menneet vuodet sisältävät sellaisen määrän hätää ja valitusta, että oikein tulee paha olo? Missä on raja, jota ei tule ylittää missään olosuhteissa?

Pahaa on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan. Missä hyvä vaikuttaa ja Jumalan valtakunta etenee, siellä on myös paha toiminnassa. Siitä todistaa Sana jo vuosituhansien takaa. Kysymys ei kai ole niinkään pahan tapahtumisesta, vaan meidän asenteestamme siihen ja sen tapahtumiseen. Tässä kohtaamme varmaankin yhden suurimmista ihmiskunnan ja ihmisyyden ongelmista. Pahan tapahtumista ei voi estää, ihmistä ei voi muuttaa muuksi kuin mitä hän on. Sallimuksesta ihminen on perusluonteeltaan pahaan taipuvainen ja on aina aiheuttanut ongelmia toisille maan matkaajille.

Ihmetykseni koskee kai lähinnä kaikkea sitä sallivaisuutta, mihin menneiden vuosikymmenien aikana jouduin tutustumaan. Historia, tapahtunut, todistaa tavalla, joka pakottaa syventymään todella vakaviin tekijöihin seurakunnallisessa elämässä. Eikö seurakunnan tulisi olla paikka, mistä ihmiset hakevat turvaa, apua ongelmiinsa? Miksi sitten muistoihin palaa niin suuri määrä todella ahdistuneita, rikkinäisiä, jopa itsetuhon partaalla olevia ihmisiä? Millaisen jäljen on toimintamme jättänyt jälkeensä, kun mieleen tulee jopa useampi itsemurhaan ajautunut yhteydessämme ollut ihminen? Millainen toiminta jättää jälkeensä niin monia epätoivoon ja epäsuosioon suljettuja ihmisiä? Miksi niin moni on kuollut suorastaan epämääräisissä olosuhteissa, miksi niin monet ovat sairastuneet henkisesti näiden vuosien aikana? Miksi sairaat ja henkisissä ongelmissa kamppailevat eivät ole löytäneet ratkaisua ongelmiinsa?

Kirjoittaja ei jaksaisi varmaankaan elää päivääkään pidempään, jos hän joutuisi syyllistämään itseään näissä asioissa. Johtavassa asemassa oleva ei ole toki vastuusta vapaa, mutta kirjoittajan epäsuosio kai perustuneekin juuri siihen, että hän aivan alusta asti protestoi kaikkea väärää vaikutusta vastaan. On kiittäminen vain Jumalan armoa siitä, ettei kertaakaan ole kukaan osoittanut jotakin väärää opetusta tai tekoa, johon kirjoittaja olisi syyllistynyt.

Perustuukin kai syvällisempään psykologiaan se, ettei kirjoittajalle ole milloinkaan kerrottu mitä pahaa hän on tehnyt, mikä hänen rikkomuksensa on ollut. Kertaakaan ei ole suotu mahdollisuutta puolustautumiseen, asioiden selvittämiseen. Kaikki syytökset ja suoranaiset valheet on ollut pakko niellä toiminnan jatkumiseksi. Sairasta, pakko myöntää. Mutta sopiva määrä syytöksiä ja nöyryytyksiä johtaa ihmisen pakostakin tielle, mikä ei ole hyvä kenenkään kannalta ajateltuna. Kaikki tämä voi tapahtua mitä totuudellisimman ja raamatullisimman opetuksen alla. Kysymys vain kuuluu: miten me suhtaudumme kuulemaamme, mitä me teemme oikeaksi toteamamme kanssa? Onko totuus vielä meidän huulillamme ja sydämessämme totuus? Ja vaikka kaikki kuulemamme olisi kuinka totta ja Sanan seulan läpi kulkevaa, olisiko sittenkin enemmän kysymys siitä mitä emme ole saaneet kuulla?

Totuus on tärkeä, elintärkeä, sillä Herramme itse kutsui itseään Totuudeksi. Mutta voiko joku ihminen rajata totuuden joksikin sellaiseksi, ettei se enää olekaan totuus? Eikö totuus ole jotakin rajaamatonta, elämääkin suurempaa? Totuuden kertominen ei aina olekaan totuutta, jos jotakin tärkeää jätetään kertomatta! Olisiko ongelmamme perusta juuri näissä asioissa, jotka meille on jätetty saarnaamatta, kertomatta? Mieleen tulee heti yksi sanankohta, josta en kai koskaan ole kenenkään saarnaajan kuullut avoimesti ja koko sydämestään saarnaavan. Se koskee Paavalin kertomusta asenteestaan läheisiinsä – hän halusi olla kaikkea kaikille, voittaakseen edes muutamia. Näin suurelle jumalanmiehelle olisi luullut olevan yksinkertaisempaa saavuttaa suuria tuloksia, mutta hänen täytyi alistua siihen esimerkkiin, jonka itse Herramme meille antoi.

Kuka on todella nähnyt tämän esimerkin oikeassa valossansa? Herramme ei tullut miellyttääkseen itseään, vaan Isä näytti hänelle koko ajan mitä Hänen tuli tehdä. Hän tuo selvästi julki, ettei Hän voinut itsestään tehdä yhtään mitään. Siksi hän oli kykenevä sanomaan meillekin, ettemme me ilman Häntä voi mitään tehdä (Joh. ) Paavali käsitti tämän, ja siksi hän oli kykenevä asennoitumaan erilaisiin ihmisiin oikealla tavalla ja tasolla.

Olen jo maininnut yhden raamatunkohdan, josta en kenenkään vielä ole kuullut saarnaavan syvällisemmin. Toki sen on moni aivan riemumielellä ottanut mukaan saarnoihinsa hyvin pinnallisella tavalla.

”Minä pyrin olemaan kaikille kaikkea, pelastaakseni edes muutamia.”

Kirjoittamiseni ei perustu nyt eikä oikein koskaan voitollisen elämän julistamiseen, sillä kuulun siihen ihmisryhmään, joka vuosikymmenien ajan on tavallaan tuntenut olevansa kotonaan vain ”särkyneiden majatalossa”. Olen vaeltanut uskon tiellä nyt noin 43 vuoden ajan, enkä voi todistaa riemullisesta ja voitollisesta elämästä sen paremmin omalla kuin toistenkaan kohdalla. Tämä ei tarkoita masennuksen lietsomista ja epäuskon ylistämistä, vaan toivoa siitä, että edes pieni joukko saarnaajia ja maan matkaajia uskaltaisi katsoa totuutta silmiin.

Aivan viime aikoina on entisen kirkkauden lisäksi tullut uutta selvyyttä hengellisen elämän asioihin. Olen kiitollinen Jumalalle kaikesta Hänen hyvyydestään ja siitä, että Hän on antanut minun nähdä niin syvälle valtakuntansa ja Sanansa salaisuuksiin. Juuri tästä kai johtuu se, että näen tietyt piirteet seurakunnallisessa elämässä hyvinkin erilaisessa valossa kuin ns. menestysteologian julistajat. Vuosien saatossa olemme päässeet näkemään totuuden useimpien näiden julistajien elämästä ja heidän todellisesta hedelmästään. Mitä suurempi on ollut julistajan karisma ja mitä korkeammalle hänet on nostettu uskovaisten keskuudessa, sitä masentavampia ovat olleet jälkinäkymät hänen toiminnastaan. Alku ja keskivälikin ovat mahdollisesti olleet hyvät ja hyvääkin hedelmää tuottavat, mutta jossakin vaiheessa sitten on joutunut esittämään todella vakavia kysymyksiä. Vakavimpia ne ovat sellaisten julistajien kohdalla, jotka itse tai heidän seuraajansa ovat nostaneet niin korkealle korokkeelle, ettei mitään heidän tekoaan tai opetustaan saa asettaa kyseenalaiseksi. Odotetaan kansan ottavan vastaan ja hyväksyvän kaiken, perusteena yksinomaan se, että tämä henkilö omaa niin suuren kutsumuksen ja karisman.

Tässä kohden tulee palauttaa mieliin Pietarin ja Paavalin välienselvittely, ja todellinen Sanan tuntija voi lukuisin sanankohdin osoittaa, ettei yksikään jumalanpalvelija ole Sanan arvovallan yläpuolella, vaikka pystyisi leijailemaan kokouspaikasta toiseen muutamassa minuutissa. Mitä tarkoittaa sananpalvelija? Mitä tarkoittaa jumalanmies? Mitä tarkoittaa, että joku on Jumalan lähettämä? Tarvitsisimme ilmeisesti paluuta koulun penkille ymmärtääksemme suomenkielen merkityksen. Sananpalvelija palvelee Sanaa tai Sanassa. Jumalanmies ei ole yhtään mitään ilman Jumalaa. Jumalan lähettämä palvelija on vain istuttaja ja kastelija, mutta yhä vielä Jumala on se, joka antaa kasvun.

Minä en ole koskaan uskonut suuriin palvelustehtäviin siinä mielessä kuin nykyäänkin käsitetään. Esikuvani kaikelle on yhä vielä tuotu kirkkaasti esiin siinä tilanteessa, jossa Herramme poismenonsa tiedostaen halusi opetuslapset ympärilleen, pesten näiden jalat ja antaen siten kirkkaan esikuvan siitä, mikä on sananpalvelijan asema seurakunnan keskellä. Koko länsimainen ja muukin uskonnollinen kulttuuri perustuu aivan liiaksi katoliseen hierarkiakäsitykseen, joka korottaa lukemattoman määrän virkamiehiä tavallisen kansan yläpuolelle.

Kirjoittajaa ei useinkaan pyydetä puhumaan hengellisistä asioista, koska tämän sydän ja suu eivät voi olla yhä uudelleen korostamatta sitä, että meidät on kutsuttu palvelemaan, palvelemaan ja palvelemaan. Miksi emme ole niin voitokkaita uskonelämässämme, kuin mitä menestysteologia antaa ymmärtää? Koska me emme ole sillä oikealla paikallamme, oikeassa sydämen asenteessa, mihin meidät on tarkoitettu. Miksi siunaukset eivät virtaa kauttamme? Koska meihin tarkoitettu elävän veden lähde ei voi pulputa itsekkäiden motiiviemme tähden!

Menestysteologian julistusta on keskellämme enemmän kuin oikeastaan kukaan haluaa myöntää. Minulle siitä ovat todisteena lukemattomat sisäisesti rikkinäiset maan matkaajat, ennen kaikkea eri seurakuntien keskellä. Väärän julistuksen, sen johdosta, mitä useimmiten on jätetty julistamatta, kalvaa lukemattomia uskovaisia vakava vähemmyydentunne, suoranainen kompleksi. He eivät ole mitään, vain suuri julistaja on jotakin, tämän ohella ehkä vielä joku tarpeeksi julistajaa nuoleskeleva seurakunnan palvelija. Väärää oppia ei siis useimmiten olekaan jokin paikkansa pitämätön oppi tai julistus, vaan pahinta väärää oppia on kaikki se, mitä olemme jättäneet julistamatta ja kertomatta vähäisimmille veljillemme!

Minulle sananjulistus ei merkitse vain puhetta ja hurskaita eleitä. Todellinen sananjulistus näkee kokonaisvaltaisesti ihmisen perimmäiset tarpeet ja odotukset. Kaikille kaikkea oleminen merkitsee itsensä kieltämistä ja omien etujen asettamista toiselle sijalle tarpeessa olevan hyväksi. Kaikille kaikkea oleminen merkitsee toisen asemaan asettumista, toisen ajatusmaailmaa ymmärtäen. Miksi olemme päätyneet nykyiseen tilanteeseen, jossa laittomuus on päässyt valtaan ja useimpien rakkaus on kylmennyt? Voimmeko kaikesta syyttää maailmaa ja lopunaikaa, jossa hurskaasti, erittäin painokkaasti huokaamme: sanoihan Herra itse, että löytäneekö Hän palatessaan uskoa maan päältä! Näkemämme tilanne on tulosta siitä, että olemme vieneet Evankeliumia eteenpäin omien ehtojemme mukaisesti, ajatellen niin hurskaasti ja jumalisesti, ettei kukaan selväjärkinen ajattelekaan tavallisten ihmisten ymmärtävän julistustamme ja kertomaamme, etenkin kun elämämme on selvässä ristiriidassa sanojemme kanssa!

Menestysteologiaa on istutettu meihin vuosikymmenien ajan ilman että itse olemme sitä huomanneet. Olemme vain todenneet kaikesta hyvästä julistuksesta huolimatta voivamme todella huonosti. Olisiko aika alkaa julistamaan todellisuutta, todellista elämää, joka enemmänkin on ”menetysteologiaa” kuin menestysteologiaa?

Sisäisesti rikkinäinen ihminen tarvitsee aivan jotakin muuta kuin mitä tänä päivänä hänelle tarjotaan. Mutta missä näitä sisäisesti rikkinäisiä ihmisiä sitten on, kysyy monikin seurakuntalainen hämmennyksissään? Eihän hänenkään piirissään ole yhtään selvästi ahdistunutta ja rikkinäistä ihmistä? Jeesushan pitää huolen omistaan, halleluja! Jos jollakin uskovaisella on ongelmia, on jokin hänen elämässään vialla! Enkö uskovaisena saisi kerran elämässäni päästää pitkän listan kirosanoja edellinen lause mielessäni? Enkö? Eihän se sovi uskovaiselle, mutta tässä kohtaamme yhden tämän ajan suurimmista ongelmista. Miksi kaikilla näyttää olevan niin hyvin, vaikka tietäähän jokainen uskovainen (tietääkö?), että uskon tielle astuminen merkitsee taistelua verille asti. Useimmat tietävät, mutta todellisuuden näkeminen saattaa heidät valtaviin sisäisiin ristiriitaisuuksiin. Säilyttääkseen edes jonkinlaisen uskovaisen aseman hengellisessä piirissään, sanoo jokin hänen sisimmässään, ettei hänen tule näyttää itkuaan ja tuskaansa seurakuntalaisille. ”Voi hyvänen aika, sisar, emme ole lainkaan tienneet tätä! Mitähän syntiä ja väärää olet tehnyt, kun olet tähän tilaan päätynyt!”

Edellinen on todellisuutta lähes kaikkialla hengellisessä elämässä, muutamia pieniä ryhmiä lukuun ottamatta. Kaikki ei tapahdu näin konkreettisesti ja näkyvästi, mutta hengessä kylläkin. Ja esirukouspyynnön jälkeen rikkinäinen ihminen on vieläkin epätoivoisempi saatuaan nyt kuulla ja kokea olevansa huono uskovainen, kun on sellainen määrä vaikeuksia.

Kerron nyt yhden mieleenpainuvimmista tapauksista omasta elämästäni. Ei ole mikään salaisuus, että takanani on todella vaikea avioliitto. En ole enää katkera vaan toivon kaikkea hyvää entiselle kumppanilleni ennen kaikkea siksi, että hän on ainoan ja ihanan poikani äiti.

Jo muutaman vuosikymmen sitten elämäni oli niin syvässä kriisissä, etten tiennyt enää miten jaksaisin elää. Meillä oli pieni kotikokous Keski-Suomessa, minne ajoimme hyvin riitaisissa olosuhteissa. Matkalla sain jälleen kerran kuulla kuinka huono ihminen ja aviomies olin, mutta perillä kaikki oli taas hyvin. Tämä ulkokultaisuus useissakin ihmisissä on kammottavinta mitä joku voi kokea. Niinpä tuon kokouksen päätteeksi pyysin esirukousta itseni ja avioliittoni puolesta, todeten ettei näin voinut jatkua. Ihanan hengellisen ilmapiirin ylle syöksyi hetkessä jäätävä hirmumyrskyn kylmyys. Kaikki vaikenivat, ja hetkessä ajettiin jokainen lapsi pois huoneesta, keskelle salia asetettiin vierekkäin kaksi tuolia ja minut ja vaimoni vaadittiin ja suorastaan pakotettiin polvilleen tuolien eteen.

Olen aina ollut herkkä tuntemaan ihmisten sisimmän ja erilaiset ilmapiirit. Nyt tajusin kaiken menneen täysin pieleen, totaalisesti. Mutta tilanteeseen oli alistuttava, ja niin kuuntelin perheen pään ankaraa rukousta, jossa todettiin muun muassa: ”Me olemme aina tienneet tämän!” ja sitten tuo rukous oli kuin ankarin nuhdesaarna minulle, jonka aina tiedettiin olevan syyllinen kaikkiin avio-ongelmiin noin ihanan vaimon rinnalla. Tässä seurakunnassa siis sai olla ongelmia, joista tiedettiin, mutta niistä ei saanut puhua, eikä edes pyytää esirukousta!

Selvisin jotenkuten ulos asuntovaunumme luokse, ja ainoan kerran elämässäni oksensin ankarasti henkisen pahoinvoinnin tähden. Ollessani jo nukkumassa tuli vaimo luokseni silitellen päätäni selvää mielihyvää tuntien ja vakuuttaen, että kyllä tämä tästä vielä selviää. Hän meni takaisin saliin, missä yksi vanhimmista ystävistäni minun poissa ollessani kertoi olevansa vakuuttunut siitä, että kaikki on minun syytäni.

Tämä on ehkä yksi pienimmistä henkisistä oikeusmurhista mitä persoonaani on kohdistunut, mutta niin voimallinen oksennus todistaa hyväkseni, kertoen, kuinka voimallisen reaktion väärä kohtelu voi aikaansaada.

Miksi sitten jatkoin noin ahdashenkisten ihmisten kanssa, on suuri kysymys, johon vieläkin osaltaan etsin vastausta. En kai halunnut jäädä yksin, en halunnut menettää ”ystäviäni”, jotka kuulemani mukaan lähes joka päivä ruotivat asioitani talon keittiössä. No niin, tämän kertominen todistaa sen, että voin todella paljon huonommin kuin itse käsitinkään. Kokoukset olivat sinänsä hyviä ja puhutut asiat olivat hyviä, minunkin, ainakin kokouksen loppuun asti. Jälkeenpäin kai itse kukin sitten huomasi jotakin sellaista, mikä ei häntä miellyttänyt, ja niinpä lopputulos on se missä juuri nyt olemme: minut savustettiin ulos tekemällä toimeentuloni mahdottomaksi ja vaatimalla, etten itse saa puhua mitään enkä kirjoittaa mitään. Minun tulee vain toimia tulkkina armoitetummalle julistajalle, joka on ainoa koko maailmassa, joka pystyy julistamaan oikealla tavalla.

Minä en halua liata entistä pesääni, mutta kerron tämän osoittaakseni puhuvani, ei suuremmalla suulla, vaan omasta kokemuksesta. Tuona aikana olin tekemisissä lukemattomien eri seurakuntien jäsenten kanssa, ja itselleni ominaisella tavalla en katsellut vain päällimmäisenä näkyviä seikkoja, vaan halusin nähdä syvemmälle, kulissien ja naamioiden taakse. Näkemäni kauhistutti minua jo silloin, saati sitten nyt vuosikymmenien jälkeen. Lukemattomat ihmiset voivat äärimmäisen huonosti, löytämättä keinoa pahoinvointinsa lievittämiseen. Seurakunta ei todellakaan ole paikka, noin yleensä, jossa voisi taakkansa heittää pois. Eivät ainoastaan jotkin luterilaisen kirkon papit käytä asemaansa väärin kiristämällä apua etsiviä naisia näiden ripittäytymiseen liittyvillä asioilla. Julkisuudessa olleessa tapauksessa muuten seurakunnan johto oli selvillä pappinsa naisseikkailuista, mutta ei puuttunut asiaan ennen kuin siitä tehtiin julkinen! Olen aivan liian paljon törmännyt tapauksiin, joissa rippisalaisuudet on julistettu katoilta kaikkien kuultavaksi!

Ihmisten pahoinvointi perustuu osaltaan myös kätkettyyn syyllistämiseen. Syylliseksi voi tehdä todella salakavalalla tavalla, ilman näkyviä todisteita. Mainittakoon, ettei kirjoittajalle ole vielä koskaan kerrottu, miksi niinkin pätevä suomentaja ja tulkki voidaan savustaa ulos sellaisella valheellisuudella ja panettelulla, joka on vertaansa vailla. Halutessani tietää syytöksistä, on minulle useampaan kertaan sanottu, ettei minun tarvitse tietää sitä. Rakkauteni noita ihmisiä kohtaan kai vieläkin estää minua puhumasta asiasta oikeilla sanoilla. Minunhan tulee nöyränä ihmisenä niellä ja vastaanottaa kaikki, mikä minua kohtaa. Miksi tämä opetus koskee vain minua, sitä en voi käsittää, kun taas kuuluisa julistaja tekee täsmälleen samoja asioita, saaden vain kiitosta ja kättentaputuksia?  Oikeusmurha on oikeusmurha, ei vähiten ns. seurakunnallisissa piireissä, missä tulisi vallita jumalallisen oikeudellisuuden ja tuomion.

Joku voi nyt ajatella, että kirjoitan näistä asioista itsesäälistä ja heikkouden tunteesta. Siitä ei enää näin monen vuoden jälkeen ole kysymys. Nyt puhumme näistä asioista, koska ne samankaltaisina, vaihtelevina, esiintyvät kaikkialla. Niistä vaietaan seurakunnan maineen takia, välittämättä vähääkään siitä, kuinka moni ihminen jopa nukkuu pois tästä elämästä totaalisen rikki revittynä. Sen sijaan että seurakunnat toimisivat turvapaikkoina ja eheyttävinä elementteinä, niissä monet rikkinäiset tulevat entistä rikkinäisemmiksi, vain laastaroituina rakkaudellisella julistuksella, joka ei kosketa todellista elämää.

Pahasta olosta pääsisi moni vapaaksi pelkästään jo sillä, jos joku antaisi heille luvan voida huonosti. Huonovointisuus kuuluu ihmiselämään rajallisesti, silloin tällöin. Mutta jos huonovointisuus on seurakunnan aiheuttamaa, on se suorastaan kammottavaa. Mikä tätä huonovointisuutta ensisijaisesti aiheuttaa? Jokainen ihminen tarvitsee oman paikkansa, oman tilansa, niin henkisesti, hengellisesti kuin kehollisestikin. Olemme kirjoittaneet tästä toisaalla. Aina kun tätä tilaa loukataan, kavennetaan, pienennetään, kun joku ihminen tunkee liian lähelle tavalla tai toisella, me alamme voida huonosti. Me koemme menettävämme jotakin yksityisyydestämme, persoonallisuudestamme. Jossakin määrin me jokainen joudumme jatkuvasti menettämäänkin jotakin, luopumaan jostakin, niin kuin julistamamme ”menetysteologia” opettaa. Mutta jossakin kulkee raja kaiken oikean ja väärän välillä.

Millainen määrä pahaa on hyväksyttävissä seurakunnallisessa elämässä? Kuinka paljon meidän tulee heilautella päätämme puolelta toiselle kääntääksemme korvamme veljellemme ja sisarellemme? Hyvänen aika, puhuukohan Herra tässä veljistämme ja sisaristamme vai aivan muista ihmisistä? Hän kai ensisijaisesti tarkoitti muita ihmisiä, mutta Kaikkivaltiaana tiesi tapahtuvan todellisuuden. Julistus kuuluukin nyt: me emme saa hyväksyä minkäänlaista pahaa missään määrin hengellisessä elämässä. Mielemme ja henkemme asenteen tulee tuomita kaikki väärä seurakunnassa, aivan kuten Vanhassa Testamentissa jo lukemattomia kertoja todettiin: Poista paha keskuudestasi! Paha kuitenkin tapahtuu väistämättömästi tavalla tai toisella, mutta me emme hyväksy sitä, me vain toteamme sen tapahtuvan.

Pelkkä toteaminen ei kuitenkaan riitä. Tässä kohden on rikottu Jumalaa ja lähimmäistä vastaan mitä ankarimmalla tavalla, eikä enää tulisi ihmetellä miksi Jumalan siunaukset eivät virtaa seurakunnallisessa elämässä. Me olemme nähneet niin suuren määrän pahaa tapahtuvan, puuttumatta siihen ollenkaan, olemme vaienneet rikollisella tavalla, syyllistyen monen veljen ja sisaren veren vuodattamiseen. Vaikenemalla olemme osoittaneet hyväksyvämme pahan tekemisen ja tapahtumisen! Vaikeneminen on usein suurempi rikos ja synti kuin jonkin väärän asian tekeminen.

Mitä te olette jättäneet tekemättä näille vähäisimmille veljilleni, sen te olette jättäneet tekemättä Minulle!

Markku Vuori

Anteeksiantamuksesta

"ÄLKÄÄ TEHKÖ, NIINKUIN ME TÄSSÄ TÄNÄ PÄIVÄNÄ TEEMME, JOKAINEN SITÄ, MIKÄ HÄNEN OMASTA MIELESTÄÄN ON OIKEIN!"

Anteeksiantamuksesta lokakuussa 1995

  "Siihen aikaan ei ollut kuningasta Israelissa, ja JOKAINEN TEKI SITÄ, MIKÄ HÄNEN OMASTA MIELESTÄÄN OLI OIKEIN." (Tuom. 17:6;21:25).

  "Mutta kun kansa näki, että Mooses viipyi eikä tullut alas vuorelta, kokoontui kansa Aaronin ympärille ja sanoi hänelle: 'Nouse, tee meille jumala, joka käy meidän edellämme. Sillä me emme tiedä, mitä on tapahtunut Moosekselle, TÄLLE MIEHELLE, JOKA JOHDATTI MEIDÄT EGYPTIN MAASTA." (2.Moos. 32:1)

   "Mooses puhui israelilaisille kaiken, MITÄ HERRA OLI KÄSKENYT HÄNEN HEILLE PUHUA." (5.Moos. 1:3).

   "Niin minä vastasin teille: 'Älkää säikähtykö älkääkä peljätkö heitä. HERRA, TEIDÄN JUMALANNE, JOKA KÄY TEIDÄN EDELLÄNNE, taistelee itse teidän puolestanne, aivan niinkuin hän teki teille Egyptissä teidän silmienne edessä ja erämaassa, jossa sinä olet nähnyt, kuinka HERRA, SINUN JUMALASI, ON KANTANUT SINUA, NIINKUIN MIES KANTAA POIKAANSA, koko sen matkan, jonka te olette kulkeneet, kunnes tulitte tähän paikkaan. MUTTA SITTENKÄÄN TE ETTE USKONEET HERRAAN, TEIDÄN JUMALAANNE, JOKA KÄVI TEIDÄN EDELLÄNNE TIELLÄ katsoakseen teille leiripaikat: yöllä tulessa, valaistakseen teille tien, jota teidän oli kuljettava, ja päivällä pilvessä." 5.Moos. 1:29-33)

   "Ja silloin minä käskin Joosuaa ja sanoin: 'Sinä olet omin silmin nähnyt kaiken, mitä Herra, teidän Jumalanne, on tehnyt näille kahdelle kuninkaalle. SAMALLA TAVALLA HERRA ON TEKEVÄ KAIKILLE VALTAKUNNILLE, JOIHIN SINÄ MENET. Älkää niitä peljätkö, sillä Herra, teidän Jumalanne, sotii itse teidän puolestanne.'

   Ja silloin minä anoin Herralta armoa sanoen: 'Herra, Herra, sinä olet alkanut näyttää palvelijallesi valtasuuruuttasi ja väkevää kättäsi; sillä kuka on se JUMALA TAIVAASSA TAI MAASSA, joka voi tehdä sellaisia töitä ja niin voimallisia tekoja kuin sinä?'" (5.Moos.3:21-24).

   5. Moos. 12 toistuvasti varoitetaan Jumalan kansaa ja korostaen käsketään: "Hävittäkää perin pohjin kaikki ne paikat, missä karkoittamanne kansat ovat jumaliansa palvelleet... kukistakaa heidän alttarinsa, murskatkaa heidän patsaansa, polttakaa tulessa... ja hakatkaa maahan heidän jumaliensa kuvat ja hävittäkää heidän nimensä niistä paikoista." Miksi näin jyrkkä käsky, miksi tällainen kovuus? "Älä tee liittoa heidän äläkä heidän jumaliensa kanssa. Älkööt he jääkö asumaan sinun maahasi, etteivät saattaisi sinua tekemään syntiä minua vastaan; sillä jos sinä palvelet heidän jumaliansa, on se sinulle paulaksi" (2.Moos.23:32-33). "...vaan vihi ne tuhon omiksi: heettiläiset ja amorilaiset, kanaanilaiset ja perissiläiset, hivviläiset ja jebusilaiset, niinkuin Herra, sinun Jumalasi, on sinua käskenyt, ETTEIVÄT HE OPETTAISI TEITÄ TEKEMÄÄN KAIKKIA NIITÄ KAUHISTAVIA TEKOJA, JOITA HE OVAT TEHNEET PALVELLESSAAN JUMALIANSA, JA ETTETTE TE RIKKOISI HERRAA, TEIDÄN JUMALAANNE, VASTAAN" (5.Moos.20:17-18).

   Kaikki pakanakansat ovat kautta koko ihmiskunnan historian tehneet kaiken siten, kuin ovat itse parhaaksi nähneet. He ovat valinneet itsellensä niin jumalat kuin jumalanpalveluspaikatkin. He eivät ole antaneet Kaikkivaltiaan Jumalan koko luomakunnassa näkyvän todistuksen sitoa itseään, vaan ovat oman mielensä kuvitelmien ja halujen mukaan luoneet oman jumalakuvansa ja antautuneet riivaajahenkien palvontaan. Kaikesta huolimatta Jumala on antanut kullekin kansalle etsikkoajan ja parannuksen mahdollisuuden, ja kun siitä huolimatta kansat ovat jatkaneet jumalankielteistä tietänsä, on Jumala ollut pakotettu oman kunniansa tähden puuttumaan asioihin. Inhimilliselle järjelle on käsittämätöntä se kovuus, miten Jumala salli israelilaisten hävittää kansat tieltänsä; jumalallinen ymmärrys kuitenkin käsittää, että kaikki jumalaton on kuin oljet tulessa.

   Jumala on kautta aikojen tuonut esiin tahtonsa, tahtonsa, joka on luonnollisesti ristiriidassa inhimillisen tahdon ja ajattelun kanssa, mutta jolle kuitenkin on valmistettu sija niissä sydämissä, jotka ovat halukkaita seuraamaan sitä. Jumalallinen siemen yksilön sisimmässä, joka jumalallisen valon kohdatessaan alkaa kasvaa!      

   "Nämä ovat ne käskyt ja oikeudet, joita teidän on tarkoin noudatettava siinä maassa, jonka Herra, sinun isiesi Jumala, sinulle antaa, että ottaisit sen omaksesi - noudatettava niin kauan kuin elätte maan päällä. Hävittäkää perin pohjin kaikki ne paikat, missä karkoittamanne kansat ovat jumaliansa palvelleet, korkeilla vuorilla, kukkuloilla tai viheriäin puiden alla.

   Kukistakaa heidän alttarinsa, murskatkaa heidän patsaansa, polttakaa tulessa heidän asera-karsikkonsa ja hakatkaa maahan heidän jumaliensa kuvat ja hävittäkää heidän nimensä niistä paikoista.

   Palvellessanne Herraa, teidän Jumalaanne, ÄLKÄÄ TEHKÖ NIINKUIN HE, vaan se paikka, jonka Herra, teidän Jumalanne, valitsee teidän sukukuntienne alueelta ja johon hän asettaa nimensä asuaksensa siellä, se etsikää, ja mene sinne.

   Ja sinne viekää polttouhrinne ja teurasuhrinne, kymmenyksenne, kätenne anti, lupausuhrinne ja vapaaehtoiset uhrit sekä raavaittenne ja lampaittenne esikoiset.

   Ja siellä syökää Herran, teidän Jumalanne, edessä, ja iloitkaa perheinenne kaikesta, mitä kätenne on hankkinut, millä Herra, sinun Jumalasi, on sinua siunannut.

   ÄLKÄÄ TEHKÖ, NIINKUIN ME TÄSSÄ TÄNÄ PÄIVÄNÄ TEEMME, JOKAINEN SITÄ, MIKÄ HÄNEN OMASTA MIELESTÄÄN ON OIKEIN, sillä te ette vielä ole päässeet lepoon ettekä siihen perintömaahan, jonka Herra, sinun Jumalasi, on sinulle antava." (5.Moos.12:1-9).

   Meitä varoitetaan vakavasti: "ÄLKÄÄ TEHKÖ NIINKUIN HE!" Tämän varoituksen tulisi olla jokaiselle vähänkin hengellisistä asioista perillä olevalle selvääkin selvempi asia. Mutta nyt me elämme koko ihmiskunnan historian eksyttävimmässä ajassa, jossa, jos mahdollista, valitutkin eksytetään. Kukaan itseänsä hengellisenä ihmisenä pitävä tuskin aivan tietoisesti lankeaisi johonkin selvästi väärään ja synnilliseen, pakanalliseen tekoon. Langettamiseen tarvitaan eksytys, petos, väärä käsitys.

   Katsellessani ja nähdessäni (voimatta sulkea silmiäni tietyiltä asioilta, vaikka mieluummin sen tekisinkin) seurakunnan todellisen tilan tässä ajassa, eivät edellisen lainauksen viimeisen jakeen sanat voi olla tekemättä hyvin vakavaa ja tuskallista vaikutusta minuun. Jo aikoinaan Mooses, suuri jumalanmies, joutui näkemään sen aikaisen seurakunnan todellisen tilan ja sydämensä tuskassa oli pakotettu huudahtamaan: "ÄLKÄÄ TEHKÖ, NIINKUIN ME TÄSSÄ TÄNÄ PÄIVÄNÄ TEEMME, JOKAINEN SITÄ, MIKÄ HÄNEN OMASTA MIELESTÄÄN ON OIKEIN!"

  

   Tämä ajatus vie meidät automaattisesti Tuomarien Kirjaan, missä sanotaan: "Siihen aikaan ei ollut kuningasta Israelissa, ja JOKAINEN TEKI SITÄ, MIKÄ HÄNEN OMASTA MIELESTÄÄN OLI OIKEIN." (Tuom.17:6;21:25).

   Kysymys kuuluukin nyt, kahdennenkymmenennen vuosisadan lopulla, sen jälkeen kun Jumalan lähettämä mies on julistanut sanomansa tälle viimeiselle ajalle: "EIKÖ TÄMÄN AJAN SEURAKUNNALLA OLE KUNINGASTA, KUN JOKAINEN TEKEE SITÄ, MIKÄ HÄNEN OMASTA MIELESTÄNSÄ ON OIKEIN?"

   Olemmeko ollenkaan käsittäneet, mistä on kysymys? Tutkikaamme itseämme ja asettukaamme Jumalan Hengen läpivalaistaviksi, jotta voisimme nähdä totuuden ja löytää armon avuksemme oikeaan aikaan! Enkö minä voisi Mooseksen tavoin huudahtaa tässä ajassa, todellisen Jumalan palvelijan mentyä Herransa ja Luojansa luokse, saman, mitä tuo ensimmäisen exoduksen jumalanmies toi sen ajan Israelin silmien eteen luvatun maan porteilla: "ÄLKÄÄMME TEHKÖ, NIINKUIN ME TÄSSÄ TÄNÄ PÄIVÄNÄ TEEMME, JOKAINEN SITÄ, MIKÄ HÄNEN OMASTA MIELESTÄÄN ON OIKEIN, SILLÄ ME EMME VIELÄ OLE PÄÄSSEET LEPOON, EMMEKÄ SIIHEN PERINTÖMAAHAN, JONKA HERRA, MEIDÄN JUMALAMME ON MEILLE ANTAVA!"

   Kukaan ei ole sen sokeampi, kuin näkökyvyn omaava, joka haluaa sulkea silmänsä ja kieltäytyy näkemästä loistavaa valoa. Jos me emme kykene näkemään tämän hetken todellisuutta, on järjessämme ja hengellisessä ymmärryksessämme pahasti vikaa! Lähes jokainen mukaan tunnustautuva on astunut oman tahdon tielle ja tekee sitä, mikä hänen omasta mielestänsä on oikein! Kuka suuremmassa, kuka pienemmässä mittakaavassa. Miksi Tuomarien aikana voitiin todeta, että kansa teki sitä, mikä kunkin mielestä oli oikein? Koska Israelissa ei ollut kuningasta! Haluan esittää nyt jokaiselle kysymyksen: "EIKÖ TÄSSÄ AJASSA OLE JULISTETUN SANAN KAUTTA KAIKKIVALTIAS, VALTAVA JUMALA, PALJASTETTU JUMALAN KANSALLE ENNENÄKEMÄTTÖMÄLLÄ TAVALLA? EIKÖ MEILLE OLE PASUUNAN LAILLA KUULUTETTU: KUULE ISRAEL, HERRA ON SINUN JUMALASI, SINUN KUNINKAASI! EIKÖ JEESUS-NIMEN VOIMA OLE TUOTU ESIIN SEURAKUNNAN EDESSÄ SELLAISELLA TAVALLA, ETTEI KENELLÄKÄÄN TULISI OLLA EPÄILYKSIÄ SEN SUHTEEN, ETTÄ JEESUS KRISTUS ON SAMA EILEN JA TÄNÄÄN JA IANKAIKKISESTI!?"

   Kuka saa ja on saanut kaiken kunnian tässä ajassa? Kenen nimi on useimpien huulilla, kenen nimeä mainitaan ylistäen ja korostaen lähes kaikissa kokouksissa ja tilanteissa? Kenen nimessä hyväksytään tai hylätään veljet ja sisaret, opit ja opetukset, kenen nimessä vannotaan oikeaoppisuutta ja vanhurskautta? Mikä erotti aikanaan katolisen kirkon ja protestanttiset toisistaan? Katolisen kirkon ja sen liittolaisten ylistäessä Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä, protestanttiset rohkeasti ja voimallisesti tunnustivat niin huulillaan kuin sydämellään Jeesus- nimeä. Penseyden hengen saatua vallan tässä viimeisessä ajassa, on vapaissakin suunnissa mieluummin valittu sanonta Isä ja Poika ja Pyhä Henki, kuin että olisi rohjettu lausua ääneen Jeesus-nimi, koska sydämessä oli tapahtunut kuolema; Jeesus-nimi ei ollut enää voimana sisimmässä. Tosin kyllä lauluissa ylistetään Jeesus-nimeä karismaattisessa hengessä, mutta saarnoissa sitä kuulee yhä vähemmän.

   Kuka saa ja on saanut kaiken kunnian tässä ajassa? Maailma ylistää tietämättään tai tietoisesti paavillista Jeesus-käsitystä, jossa ylistys kimpoaa ristiinnaulitun kuvapatsaista ja kohdistuu todellisuudessa antikristukseen. Onko tuntemiemme uskovaisten suhteen toisin? Kaiken järjen mukaan tulisi olla, mutta kenen nimi on kaiken yllä viirinä ja tunnustuksen lippuna? Sen sijaan, että todellisen Valon tunnustuksensa mukaisesti vastaanottanut seurakunta kantaisi Kuninkaansa ja Jumalansa lippua, on se antanut kirjoittaa Jeesus-nimen sijaan toisen nimen, nimen, jolla ei ole mitään pelastavaa vaikutusta -"... ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä" (Luuk.1). "Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman" (Apt.4).

   Painukoot nämä sanat tulikirjaimin jokaisen sydämeen, ennen kuin on liian myöhä: Iankaikkinen ja muuttumaton Jumalan Sana sanoo vielä tänäänkin: EIKÄ OLE PELASTUSTA YHDESSÄKÄÄN TOISESSA; SILLÄ EI OLE TAIVAAN ALLA MUUTA NIMEÄ IHMISILLE ANNETTU, JOSSA MEIDÄN PITÄISI PELASTUMAN!" Jumala voi käyttää ja käyttääkin ihmisiä välikappaleinansa. Jumala voi tehdä heidän välityksellään (huom. välityksellään) suuria tekoja, pelastushistoriallisia tekoja, mutta ei milloinkaan Hän ole antanut kunniaansa ihmiselle!

   "Minä, Herra, se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle, enkä ylistystäni epäjumalille" (Jes.42:8). "Itseni, itseni tähden minä sen teen; sillä kuinka onkaan minun nimeäni häväisty! KUNNIAANI EN MINÄ TOISELLE ANNA. Kuule minua, Jaakob, ja sinä Israel, jonka minä olen kutsunut: MINÄ OLEN AINA SAMA, MINÄ OLEN ENSIMMÄINEN, MINÄ OLEN MYÖS VIIMEINEN" (Jes.48:11-12). Kuulkaamme tässä viimeisessä hetkessä, mitä Herra Henkensä kautta meille sanoo! Hän, joka on aina sama, ENSIMMÄINEN JA VIIMEINEN! Jumalan Henki huutaa meille tässä ajassa, meille, jotka uskomme vastaanottaneemme todellisen Valon: "Kuulkaa, ottakaa korviinne, älkää ylpeilkö, sillä Herra on puhunut. ANTAKAA HERRALLE, TEIDÄN JUMALALLENNE, KUNNIA, ENNENKUIN TULEE PIMEÄ JA JALKANNE LOUKKAANTUVAT VUORIIN HÄMÄRISSÄ. SILLOIN TE ODOTATTE VALOA, MUTTA HÄN MUUTTAA SEN PILKKOPIMEÄKSI, TEKEE SEN SYNKEYDEKSI" (Jer.13:15-17).

   Rakkaat veljeni ja sisareni, jotka olette korottaneet ihmisen nimen sille paikalle, minne ainoastaan kuuluu tuo Nimi, joka on ylitse kaiken, Jeesus-nimi. Te ette ehkä itse tiedosta sitä, mitä kaikki todellisuudessa merkitsee, mutta te olette tehneet jotakin sellaista, mistä Jumalan Sana puhuu: "Sillä minun kansani on tehnyt kaksinkertaisen synnin: MINUT, ELÄVÄN VEDEN LÄHTEEN, HE OVAT HYLJÄNNEET, JA OVAT HAKANNEET ITSELLEEN VESISÄILIÖITÄ, SÄRKYVIÄ SÄILIÖITÄ, JOTKA EIVÄT VETTÄ PIDÄ." Tässä ajassa, jossa koko Jumalan Sana on paljastettu meille, ja meillä sen johdosta tulisi olla yksi sydän ja yksi mieli, yksi tie, kulkevat nyt nämä ihmiset satoja eri teitä ja suuntia, ja siitä huolimatta uskovat olevansa oikeassa. Jos Israelin synti tuossa ajassa, jossa tieto Jumalasta ja Hänen Sanastansa oli niin vajavaista vielä, katsottiin kaksinkertaiseksi, niin kuinka moninkertainen se onkaan nyt niiden kohdalla, jotka tunnustavat näkevänsä, kuulevansa, toteuttavansa Jumalan tahtoa?

   Miten tämä kaikki voi olla mahdollista? Alussa itse kukin ilolla vastaanotti kuulemansa Sanan ja uskoi Jumalan tälle viimeiselle ajalle antamiin lupauksiin. Ihmismieli ajatteli kaikelle oman aikansa, ja kun kaikki ei toteutunutkaan odotusten mukaisesti, loppui itse kultakin kärsivällisyys jossakin vaiheessa. Ei käsitetty, että Jumala koettelee lapsiansa ja aivan käytännön ahdistusten ja koettelemusten kautta kasvattaa meitä jumalisuuteen. Kaikki ei tapahtunut niin nopeasti kuin toivottiin, ja kärsimätön ihmismieli tarvitsi korvikkeeksi jotakin. Astuttiin edelle Jumalan aikaa ja tarkoitusta, ja niin syntyi harhaoppi toisensa jälkeen. Kun itse Jumalan Sana ja sen saarna ei riittänyt, tai se kosketti liian ankarasti ja leikkaavasti, käännyttiin mieluummin niiden puoleen, jotka saarnasivat "salaisuuksista", käsittämättä lainkaan sitä, että Jumalan salaisuus paljastettuna on Jeesus Kristus!

   On myös toteutunut se sana, joka sanoo: "Mutta jos paha palvelija sanoo sydämessään: 'Minun herrani viipyy', ja rupeaa lyömään kanssapalvelijoitaan ja syö ja juo juopuneiden kanssa..." (Matt.24:48-). Kaiken tietämättömyyden ja vajavaisuuden nimissä voidaan ymmärtää se, jos menneinä aikoina, kun Jumalan Sanaa ei vielä ollut paljastettu, sananpalvelijat keskenään kävivät paremmuuskilpailua ja jopa panettelivat toisiansa oman aseman parantamiseksi. Mutta on aivan käsittämätöntä se, kun tässä ajassa veli taistelee veljeä vastaan ja sisar sisarta. Sille ei ole mitään puolustelua eikä mitään hyväksyntää.

   Kuka ei olisi kuullut: "Älkää huokailko veljet, toisianne vastaan, ettei teitä tuomittaisi; katso, tuomari seisoo ovella" (Jaak.5:9). "Jos joku sanoo: 'Minä rakastan Jumalaa', mutta vihaa veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt" (1.Joh.4:20).

   Jos maallisessa elämässä joku ei halua nähdä luonnollista veljeänsä tai sisartansa ja kaikin tavoin karttelee tämän näkemistä, on jokainen valmis sanomaan: "Tämä ihminen ei lainkaan rakasta veljeänsä, vaan päinvastoin hänen täytyy vihata tätä suuresti!" Tähän ei tarvita minkäänlaista erikoista ymmärrystä tai viisautta, normaali terve järki antaa siitä arvionsa ja tuomionsa.

   Me saatamme sanoa, ettemme tiedä rikkoneemme missään kohden. ME VAIN EMME HALUA NÄHDÄ JA TUNNUSTAA VÄÄRYYTTÄMME! Jos sisar asuu paikkakunnalla, jossa jumalanpalvelija perheineen asuu noin puolen kilometrin päässä, ja tämän vaimo näkee sisaren kaksi tai kolme kertaa vuodessa, palvelijan nähdessä tämän kerran vuodessa, täytyy jossakin olla hirvittävästi vikaa. Miten ylipäätään on mahdollista pienellä paikkakunnalla vältellä toista tällaisessa määrin? Voiko sisar sanoa: "Minä rakastan tätä veljeä ja hänen vaimoansa, mutta en missään tapauksessa halua tavata häntä; kokouksiin matkustaessa toivon, ettei hän ja hänen vaimonsa matkustaisi samalla junalla."

   ME OLEMME NIIN VÄÄRÄSSÄ KUIN OLLA VOI; ME OLEMME TOTTUNEET VIHAAMME JA RAKKAUDETTOMUUTEEMME SIINÄ MÄÄRIN, ETTEMME KÄSITÄ SUORANAISESTI TAISTELEVAMME ITSE JUMALAA VASTAAN, JOKA JOPA HUOKAUKSET KATSOO NIIN PAHAKSI, ETTÄ SANA SANOO TUOMARIN SEISOVAN OVELLA!

   Kun itse Herramme Jeesus Kristus opetti meitä rukoilemaan, sisällytti Hän kaiken olennaisen muutamaan lauseeseen, ja jokainen meistä on lukuisia kertoja rukoillut "Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi... anna meille... anna meille... "Meidän elämämme on täynnä tarpeita, ja onko siis ihme, jos rukouksemme enimmäkseen onkin jonkin tarpeellisen pyytämistä. "Rakas Herra, tarvitsen sitä ja sitä, anna minulle sitä ja sitä. Suo tälle sisarelle ja veljelle se, mitä hän pyytää!" Mutta käsitämmekö lainkaan, mistä on kysymys? Kenelle me kohdistamme rukouksemme? Ristiinnaulitun kuvalleko, joka ei kuule eikä näe mitään? Vai puhummeko todellisuudessa vain itsellemme itsemme sisällä? Voivatko rukouksemme tulla kuulluiksi? Kuuleeko Jumala rukouksemme, ja jos kuulee, niin miksi?

   Miten alkaa tuo rakas rukous, rakas siksi, että Herramme itse opetti sen meille? Isä meidän, joka olet taivaissa! Isämme, joka on Kaikkivaltias Jumala, joka kuulee ja näkee kaiken! Jonka nimi on yli kaiken! Siksi sanomme heti perään: Pyhitetty olkoon sinun nimesi! Jokainen todellinen jumalanlapsi käsittää ja tuntee luissansa ja ytimissänsä, että tämä Isämme, Jumala, on Pyhä Jumala, jonka tahdon tulee olla jokaisen ihmisen laki. Sen tähden rukoilemme koko sydämestämme: "...tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa..." Tähän kaikkeen on jokainen sanova aamen, aamen! Me haluamme Jumalan tahdon toteutuvan myös omassa elämässämme eikä yksin taivaassa. Rukoilemme suullamme ja sydämellämme ja todistuksemme on totinen. "...anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme!" Aamen, halleluja! Ylistetty olkoon Jumala taivaassa, joka ruokkii meitä niin maallisella leivällä kuin Sanallansakin! Todistuksemme on totinen.

   Mutta veljeni, sisareni, kuinka totinen on todistuksemme käytännössä, todellisuudessa? Nyt en puhu minä, vaan Jumalan Henki Pyhän Sanan kautta. Onko todistuksesi totinen, oletko totinen Jumalan lapsi, joka on uudestisyntynyt mielensä uudistuksen kautta? "...ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme!" Sinä et ole voinut pettää minua, sinä et ole voinut pettää monia silmät auki kulkevia veljiä ja sisaria - kuinka sinä saattaisit voida ajatella pettäväsi Kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka silmät ovat kuin tulen liekki??!!

   Sinä sanot rakastavasi kaikkia veljiä ja sisaria. Miksi kuitenkin sinä vuodesta toiseen todistat veljeäsi vastaan ja ikään kuin pidät hänen syntiänsä voimassa? Veli on itkenyt ja pyytänyt anteeksiantamusta, itkenyt, pyytänyt anteeksiantamusta... ja siitä huolimatta sinä kymmenenkin vuoden jälkeen vielä todistat veljeäsi vastaan ja haluat tehdä hänen palvelustehtävästänsä mitättömän? Siitä huolimatta, että Herra on erikoisella tavalla siunannut häntä ja käyttänyt häntä siunaukseksi lukemattomille! Sinä saatat olla veli tai sisar, palvelustehtävässä tai et. Sinä saatat todistaa siitä, kuinka Jumala siunaa sinua, ja on paljastanut sinulle sanansa. Sinä olet saattanut saada erikoisia kokemuksia. Sinulla saattaa olla suurikin ryhmä ihmisiä ympärilläsi, veljiä ja sisaria, jotka kuuntelevat sinua.

   Kaikkivaltiaan Jumalan edessä minun on kuitenkin julistettava sinulle, veljeni, sisareni - ei vihassa, ei rakkaudettomuudessa, vaan Jumalan Rakkauden tähden, jotta voisit tehdä parannuksen ja korjata asian - "Sentähden sinä, oi ihminen, et voi millään itseäsi puolustaa, olitpa kuka hyvänsä, joka tuomitset... Sillä Jumala ei katso henkilöön.” Olitpa kuka tahansa, veljeni, sisareni, saarnaaja tai rivimies, asutpa missä tahansa, JOS SINÄ ET VOI KOKO SYDÄMESTÄSI ANTAA ANTEEKSI KENELLE TAHANSA VELJELLESI TAI SISARELLESI, (YLIPÄÄNSÄ ONKO JOLLAKULLA SINULTA ANTEEKSISAATAVAA TAI ANTEEKSIPYYDETTÄVÄÄ??) OLI KYSYMYS SUURESTA TAI PIENESTÄ RIKKOMUKSESTA, NIIN EIVÄT MYÖSKÄÄN SINUN SYNTISI JA RIKKOMUKSESI OLE ANTEEKSIANNETUT! SINUN SYNTISI JA RIKKOMUKSESI PYSYVÄT, JA SINÄ ET VOI OLLA OSALLINEN ENSIMMÄISEEN YLÖSNOUSEMUKSEEN, OLI TODISTUKSESI MIKÄ TAHANSA!

   TÄMÄ ON NÄIN SANOO HERRA!

   Sinä saatat saarnata veljillesi ja sisarillesi sanomaa ja pitää hurskaita ja siunatun tuntuisia kokouksia, mutta siitä huolimatta Herran ääni todistaa sinua vastaan: "Mitä olet tehnyt? Kuule, veljesi veri huutaa minulle maasta!" Veljemme henkilökohtaisesti sanoi, että olisi parempi, että ampuisit veljesi, kuin että pilaisit puheillasi hänen maineensa. Sinä et ainoastaan ole itse puhunut pahaa, vaan olet saattanut laumasi tekemään saman. Sinä olet veljesi murhaaja, mutta mikä pahinta, sinä olet tehnyt kanssarikollisiksesi ne, joita sinun olisi tullut varjella kaikelta pahalta, niin kuin lammaspaimen suojelee laumaansa. Sinun syntisi pysyy, haluatko veljiesi ja sisartesikin kaatuvan Herran edessä oman syntisi tähden?

   Kuinka tarkoin tunsikaan Herra Jeesus tämän ajan, kun Hän sanoi: "Te olette kuulleet sanotuksi: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi'. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. SILLÄ JOS TE RAKASTATTE NIITÄ, JOTKA TEITÄ RAKASTAVAT, MIKÄ PALKKA TEILLE SIITÄ ON TULEVA? EIVÄTKÖ PUBLIKAANITKIN TEE SAMOIN? JA JOS TE OSOITATTE YSTÄVÄLLISYYTTÄ AINOASTAAN VELJILLENNE, MITÄ ERINOMAISTA TE SIINÄ TEETTE? EIVÄTKÖ PAKANATKIN TEE SAMOIN?" (Matt.5)

   Minä olen täysin tietoinen tämän kirjoitukseni seuraamuksista ja kerron kaiken siten kuin sydämelläni koen. Koko viime kesän olin pakotettu olemaan Heinolan torilla, jotta tulisin taloudellisesti toimeen. Keväällä hankin kirjapainolaitteita ja äänityslaitteita suurella summalla, koska eräs veli lahjoitti suuren summan tälle työlle. Aivan paikkakunnalta oli saatavissa enemmänkin tarvittavia laitteita hyvin edullisesti, joten vastoin ohjeita tein jonkin verran velkaa, koska tilaisuus tuntui todella edulliselta.

   Rehellisesti sanottuna tuntui mielettömältä joutua olemaan torilla myymässä lahja- ja matkamuistoesineitä, kun kotona on kaikki tarvittava tehokkaan paino- ja julkaisutyön tekemiseksi. Mutta mitä hyödyttävät kaikki laitteet, jollei ole taloudellista mahdollisuutta toimintaan? "Jumala ei ole varmastikaan tarkoittanut sinua tähän työhön, koska varojen suhteen on puutetta", on useampikin sanonut, kenen suulla, sitä en mene takaamaan.

   Nyt pääasiaan. Kesän aikana muutama veli vieraili luonani ja kävin joitakin keskusteluja puhelimessakin. Tuomitkaa minut, ampukaa, tehkää mitä tahansa, mutta teidän on pakko kuulla totuus, joka ei ole yksinomaan minun sydämelläni, vaan mistä ovat todistaneet monet muutkin.

   Jeesus sanoi tuossa kohdassa: "Ja jos te osoitatte ystävällisyyttä ainoastaan veljillenne, mitä erinomaista te siinä teette? Eivätkö pakanatkin tee samoin?" Missä tilassa me olemme todellisuudessa tänä päivänä, jos joku veli soittaa minulle ja sanoo: "Minä en mitenkään ole kiinnostunut maailman ihmisistä, mutta mitä ajattelet siitä, kun luin lehdestä, että Irwin Goodmanin leskelle kerättiin talorahat; jumalattomat ihmiset keräsivät rahaa toiselle. Jos meidän joukossamme joku on hädässä, ei tehdä muuta kuin potkitaan päähän. Maailmassa on enemmän rakkautta toisiansa kohtaan kuin seurakunnassa!" Mitä sanomme tähän? Onko tuo veli sekopää? Onko hän luopio? Onko hän ymmärtänyt mitään?

   Mitä kertovat minulle sisaret, mitä kertovat veljet? Kaikki todistavat samasta asiasta! MAAILMAN IHMISTEN KESKUUDESSA NÄYTTÄÄ TÄSSÄ MAASSA OLEVAN ENEMMÄN RAKKAUTTA KUIN USKOVAISTEN KESKUUDESSA! MITÄ SE TODISTAA MEISTÄ JA MEIDÄN USKOSTAMME?

   Minä arvostan jokaista veljeäni ja sisartani ja jokaista rakkaudenosoitusta. Kaikkivaltias Jumala on tuomarini ja todistajani, etten puhu näistä asioista itseni tähden. Niin kuin Paavali aikanaan, minä odotan näkeväni Rakkauden kantavan hedelmää veljissäni ja sisarissani. Jumala on todistajani, että tuon hedelmän näkeminen tuottaa minulle suuremman sisäisen ilon kuin mitkään maalliset aarteet tai muu omalle kohdalleni tuleva ilo. Tämä on jokaisen todellisen Jumalan palvelijan todistus.

   Miksi minä joudun todistamaan näiden veljien ja sisarten kanssa samaa? Miksi torilla olo koituu häpeäksi veljille ja sisarille, "seurakunnalle"? Miten kauaksi oikein olemme poikenneet todelliselta tieltä? Oikea oppi on tappanut kaiken rakkaudellisuuden ja armahtavaisuuden. Onko parempi olla oikea opilta ja väärä sydämeltä, vai oikea sydämeltä ja väärä opilta?

   Kuinka monta Saksanmatkaa olemmekaan tehneet, kuinka monta ateriaa olenkaan tilannut matkan aikana kielitaidottomille, johdatellut oudoissa paikoissa, ilman että yksikään olisi kysynyt: "Veli Markku, saatko sinä jotakin syötävää? Voisinko minä tarjota sinulle vaikka kupillisen kahvia?" Viimeisimmän matkan aikana, kun runsaammalla joukolla olimme liikkeellä, yksi veli esitti tämän kysymyksen! "Suumme on auennut puhumaan teille, korinttolaiset, sydämemme on avartunut. Ei ole teillä ahdasta meidän sydämessämme, mutta ahdas on teidän oma sydämenne. Antakaa verta verrasta - puhun kuin lapsilleni - avartukaa tekin." (2.Kor.6).

   Minulle tarjottiin Heinolan torilla kesän aikana enemmän kahvikupillisia kuin mitä olen elämäni aikana kotien ulkopuolella saanut nauttia. Kuinka monta kertaa kutsuikaan viereisessä ruudussa koreja myyvä kauppias minut kahville torikahvilaan, vaikka hän ei tiedä uskonasioista mitään! Oli todistukseni huono tai hyvä, puutteellinen varmastikin, mutta hän tiesi kuka olen ja mitä olen. Jopa leirintäalueelta oleva henkilökin tarjosi pariinkin kertaan minulle kahvit. "Joka tarjoaa vaikkapa vain lasillisen vettä...!" Ei vain kahvia, vaan ystävällisyyttä, hyviä sanoja, luottamusta ylitse kaikkien odotusten!

   "Antakaa meille tilaa sydämessänne..." (2.Kor.7:2). Kenelle minä olen tehnyt todellista vääryyttä, kenelle olen ollut turmioksi, kenelle olen tuottanut vahinkoa? Miksi rehellisyyden nimissä joudun yhtymään tuon veljen todistukseen, että meidän silmissämme maailman ihmiset, jumalattomat, osoittavat meille enemmän rakkautta ja ystävällisyyttä kuin uskonveljet ja sisaret, aivan harvoja lukuun ottamatta? Miksi joudumme tuntemaan saavamme enemmän tilaa niiden sydämissä, jotka eivät niin sanotusti usko?

   Olemmeko täynnä uskontoa uskon sijasta? Toteutuuko tai onko jo toteutunut meidän keskuudessamme se, mitä Marx sanoi: "Uskonto on oopiumia kansalle!" Oletko koskaan nähnyt oopiumin orjaa; ihmistä, joka vuosikausia on nauttinut tuota ainetta? Hän on ulkonaisesti kuin muumioitunut luuranko! Mitä tämä sanoo meille hengellisesti? Uskonnollisuus ilman todellista uskoa vie meidät tilaan, jossa jokainen kauhistuu jo ulkonaista olemustamme. Meissä ei ole todellista elinvoimaa, ei todellista elämää, vaan ainoastaan uskonnollisuus, joka kauhistuttaa ketä tahansa ja karkottaa janoavat sielut. Jos pakanat pystyvät osoittamaan enemmän rakkautta toisiansa kohtaan ja jumalanlapsia kohtaan, kuin mitä seurakunnan sisällä on mahdollista, tulisi sen herättää meidät todelliseen Jumalan mielen mukaiseen murheeseen!

   Anteeksiantamattomuus tappaa kaiken todellisen elämän ja voiman uskovaisesta. Ulkonaisesti saattaa näyttää hyvältä, mutta Jeesus itse sanoo: "Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; MUTTA JOS TE ETTE ANNA IHMISILLE ANTEEKSI, NIIN EI MYÖSKÄÄN TEIDÄN ISÄNNE ANNA ANTEEKSI TEIDÄN RIKKOMUKSIANNE" (Matt.6).

   "Niin kyllä, mutta jos joku veli opillisesti rikkoo!" Eikö silloin tarvitse antaa anteeksi? Ei, hyvin monen mielestä! Mutta sanooko Jumalan Sana niin? "Pitäkää itsestänne vaari! Jos sinun veljesi tekee syntiä, niin nuhtele häntä, ja jos hän katuu, anna hänelle anteeksi." Eritteleekö Jumalan Sana erilaatuiset synnit? Tämän synnin voit antaa anteeksi, mutta tätä et! On kyllä yksi kohta, jota voidaan käyttää veljen lyömiseen. "Vaan minä kirjoitin teille, että jos joku, jotka kutsutaan veljeksi, on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisikään semmoisen kanssa" (1.Kor.5:11). Keneen veljeen todella voisit kohdistaa tämän?  Jos joku on rikkonut ja katuu, eikö meidän tule antaa anteeksi? Tämä raamatunkohta ei koske ketään katuvaa, vaan ihmisiä, jotka katumatta jatkavat entisenlaista langennutta elämäänsä. Kuka meistä voisi määritellä, mikä on synnin mitta itse kunkin kohdalla?

   "Se veli teki sitä ja sitä niin monta vuotta! Siksi se on anteeksiantamatonta!" Jos joku veli on vaikka kymmenen vuoden ajan rikkonut jossakin kohden, mutta sitten katunut ja pyytänyt itkien anteeksi, niin Veri peittää hänen rikkomuksensa. Mutta jos sinä veljeni, sisareni, vielä nyt kymmenenkin vuoden kuluttua asioiden selvittämisestä huudat tuomiota hänen yllensä, olet sinä se, joka olet rikkonut satakertaisesti häneen verrattuna. Jumalan Sanan mukaisesti sinun syntisi pysyvät, eikä Taivaallinen Isä voi antaa niitä anteeksi, ennen kuin sinä kadut. Veli on saattanut tehdä huorin sinun mielestäsi, mutta Jumalan silmissä sinä olet veljesi murhaaja. Jos minun pitäisi valita, olisin sata kertaa mieluummin syyllinen haureuteen, kuin veljen murhaan! Jos sinä kaiken lisäksi olet saarnaaja, ja kuulijoitasikin (vaikka kokousten ulkopuolella) yllyttänyt samaan, olet sinä johtajan osallisena ja vastuussa muidenkin asennoitumisesta!

   Aivan tarkoituksellisesti pysähdyin lainaten vain yhden jakeen. "Pitäkää itsestänne vaari! Jos sinun veljesi tekee syntiä, niin nuhtele häntä, ja jos hän katuu, anna hänelle anteeksi." Jos Sanassa lukisi vain näin vähän, olisi ehkä mahdollisuus jonkinlaiseen väärinymmärrykseen. Mutta mitä Jeesus sanoo heti perään? "Ja jos hän seitsemän kertaa päivässä tekee syntiä sinua vastaan ja seitsemän kertaa kääntyy sinun puoleesi ja sanoo: 'Minä kadun', niin anna hänelle anteeksi."  Tulisiko meidän huudahtaa samalla tavoin kuin apostolit tuona aikana: "Lisää meille uskoa!" (Luuk.17). Meidän epäuskomme tähden me olemme niin armottomia ja laupeudettomia!

   Aivan saman voimme lukea Matt.18:21-. "Silloin Pietari meni hänen tykönsä ja sanoi hänelle: 'Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa?' Jeesus vastasi hänelle: 'Minä sanon sinulle (NÄIN SANOO HERRA): ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän." Näiden sanojen tulisi tuoda häpeän puna poskillemme, sillä tässä kohden rikkomuksemme ja syntimme huutaa taivaaseen asti. Jo 3.Moos.19 sanotaan: "Älä liiku panettelijana kansasi keskellä äläkä vaani lähimmäisesi verta. MINÄ OLEN HERRA. Älä vihaa veljeäsi sydämessäsi, vaan nuhtele lähimmäistäsi, ettet joutuisi hänen tähtensä syynalaiseksi. Älä kosta äläkä pidä vihaa kansasi lapsia vastaan, VAAN RAKASTA LÄHIMMÄISTÄSI NIINKUIN ITSEÄSI. MINÄ OLEN HERRA." (jakeet 16-18).

   Erittäin huomionarvoinen on seikka, joka mainitaan kummassakin lainauksessa: "...joka rikkoo MINUA vastaan!" Kuinka paljon onkaan ihmisiä, jotka katsovat jopa toisessa valtiossa tapahtuneen rikkomukseksi itseänsä vastaan, ja kantavat syytöstä Herran edessä toista vastaan vuosikausia.

   Kuinka totta onkaan tänä päivänä Miika 7:2: "Poissa ovat hurskaat maasta, eikä oikeamielistä ole ihmisten seassa. Kaikki he väijyvät verta, pyydystävät verkolla toinen toistansa." Samasta asiasta puhuu Jer.5:26: "Sillä minun kansassani on jumalattomia; he väijyvät, niinkuin linnunpyytäjät kyykistyvät, he asettavat ansoja, pyydystävät ihmisiä."

   Kuinka totta onkaan myös se, mitä Herramme jatkaa. Ensin Hän sanoo: "Minä sanon sinulle; ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. Sentähden taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka vaati palvelijoitansa tilille..." Tänä päivänä näyttää enemmänkin siltä, että tilille vaatijat ovat enemmänkin tavallisia kansalaisia - aivan kuten tuonakin aikana. Kuningas armollisesti antoi anteeksi velan alamaisellensa, joka oli velkaa kymmenentuhatta leiviskää (yksi leiviskä noin 5600 mk). Mutta päästyänsä juuri pälkähästä tämä kohtasi erään kanssapalvelijoistaan, joka oli hänelle velkaa sata denaria (yksi denari noin 40 penniä) ja tarttui häneen, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: 'Maksa, minkä olet velkaa'. Minkäänlainen anelu, ei edes maahan lankeaminen auttanut. Hänet heitettiin vankeuteen, kunnes maksaisi velkansa. Miksi tämä kaikki tuntuu niin tutulta?

   Jumala armahtakoon meitä kaikkia tässä ajassa! Veljeni, sisareni, kuka tahansa oletkin. Sinäkin, joka välttelet seuraani sen tähden, että olen pyytänyt anteeksiantamusta veljelleni! Eikö meille aivan kuin huuda Herran Sanat Pyhien Kirjoitusten sivuilta: "Sinä paha palvelija! Minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, koska sitä minulta pyysit; EIKÖ SINUNKIN OLISI PITÄNYT ARMAHTAA KANSSAPALVELIJAASI, NIINKUIN MINÄKIN SINUA ARMAHDIN?"

   Tuon palvelijan sydämettömyys ja toisen kurja kohtalo eivät siis jääneet salaan, vaan asia kantautui kuninkaan korviin. Mitä sanotaan sitten tuosta herrasta? Jos jo jonkun maallisen herran vihastuminen saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin, niin mitä meidän tulisikaan ajatella siitä, että tässä itse asiassa puhutaan Taivaallisesta Isästämme, Herrastamme!! "Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänet vanginvartijan käsiin, kunnes hän maksaisi kaiken, minkä oli hänelle velkaa. NÄIN MYÖS MINUN TAIVAALLINEN ISÄNI TEKEE TEILLE, ELLETTE ANNA KUKIN VELJELLENNE SYDÄMESTÄNNE ANTEEKSI."

   Veljeni, sisareni, menkäämme Jumalan armoistuimen luokse niin kauan kuin vielä on aikaa! Jos on yksikin veli tai sisar, jolle et koko sydämestäsi voi antaa anteeksi sitä, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, eivät myöskään sinun rikkomuksesi ole anteeksiannetut. Mitä joku on omakohtaisessa elämässänsä rikkonut, se ei ole rikkomus sinua kohtaan, eikä siinä ole mitään, mitä sinun tarvitsisi antaa anteeksi! On aivan samantekevää, kuinka paljon tiedät lopunajalle annetusta sanomasta ja kuinka pitkälle luulet ehtineesi; jos sinulla tässä kohden on vaikeuksia, sinun on lähdettävä liikkeelle aivan alusta, alkeista.

   Veljeni, sisareni, jos voit todeta, että sydämessäsi on hallinnut viha jotakuta veljeä tai sisarta kohtaan vuosikausia - Jumalan valtakunnassa kaikki, mikä ei ole rakkautta, on vihaa - tai ylipäänsä koet vihaa ja koet vaikeaksi rakastaa veljiäsi ja sisariasi, et sinä ole vielä todellisesti uudestisyntynyt, vaikka olisitkin ollut uskovaisen kirjoilla vuosikausia, sillä kukaan uudestisyntynyt ei voi vihata veljeänsä. Jumala kutsuu sinua nyt: Antaudu Hänelle uudestaan ja kokonaisesti, niin hän poistaa kaiken vihan ja antaa sinulle todellisen uudestisyntymisen.

  

Markku Vuori