Apu joka on hänelle sopiva osa 1

HÄN OLI IHMINEN, YHTÄ VAJAVAINEN KUIN MEKIN

 Kirjoitettu 1990

JOHDANTO

   Noin kaksi vuotta sitten julkaisin vedosluonteisesti muutaman kirjasen, jotka monisteena lähetin tai annoin rajoitetulle piirille uskovaisia. Tälle kirjassarjalle annoin nimen, joka sydämeni vakaumuksen mukaisesti "annettiin minulle ylhäältä". Elia oli yksi suurimmista jumalanmiehistä, ja hänen kauttansa tapahtui suuria ihmeitä ja merkkejä. Hän pystytti uudelleen Jumalan alttarin sen aikaisen Israelin keskellä. Siitä huolimatta Uuden Testamentin todistuksessa hänestä sanotaan: "Elias oli ihminen, yhtä vajavainen kuin mekin..."

   Koska me kaikki olemme inhimillisiä ja inhimillisten lakien alaisia ruumiimme osalta siihen asti, kunnes meidät muutetaan taivaallisen kaltaisiksi, tuskin voitaisiin antaa parempaa nimeä näille tutkisteluille, kuin tuo yhä uudelleen koskettava lause: "HÄN OLI IHMINEN, YHTÄ VAJAVAINEN KUIN MEKIN."

   Minä olen ihminen, vajavainen. Minä en itsessäni voi tuoda apua kenellekään ihmiselle. Minussa itsessäni ei ole mitään hyvää. Aivan viime aikoina minua on yhä uudelleen koskettanut se, mitä meidän Herramme vastasi eräälle tämän maan matkaajalle. Eräs hallitusmies kysyi Häneltä: "Hyvä opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?" Jeesus sanoi hänelle: "Miksi sanot minua hyväksi? Ei kukaan ole hyvä, paitsi Jumala yksin." (Luuk. 18: 18-).

   Minä lupasin elämäni Herralle Heinolan kirkon alttarilla seisoen vuonna 1962. Kohdallani ei kuitenkaan muutamaan vuoteen toteutunut se, mitä Herramme lähetyskäskyssänsä sanoi: "...ja opettamalla heitä pitämään kaikki..." Kukaan ei opettanut minua kulkemaan Herran tiellä kuin vasta muutaman vuoden kuluttua. Mitä kaikkien näiden Tiellä kulkemisen vuosien aikana on tapahtunut, siitä olen kertonut toisaalla. Sille lukijalle, joka ei minusta mitään tiedä, haluan vain sanoa, että olen yksinkertaisella tavalla pyrkinyt palvelemaan Herraa seuraten Häntä ulkopuolelle leirin. Minä en ole kirkkokuntien vastustaja tai niiden repijä. Minä haluan kunnioittaa jokaisen vakaumusta ja antaa jokaiselle vapauden kuulua sinne minne haluaa. Minä en kuulu mihinkään kirkkokuntaan tai järjestöön, vaan minulle riittää nimitys "Jumalan lapsi", eikä se merkitse sitä, että olisin ilman seurakuntayhteyttä.

   Joku minut tunteva saattaa paheksua sitä, etten mainitse tiettyjä nimiä tai asioita näissä kirjasissani. Minulla on kaikkeen pätevä ja hyvä syy, sillä haluan lähestyä kaikkia niitä, jotka ovat vaikeuksissa tai taakkojen alla, yrittämättä sitoa ketään tiettyihin kaavoihin tai uskomuksiin. Herra Jeesus ei antanut puhutella itseänsä hyväksi, vaan korosti sitä seikkaa, että Jumala yksin on hyvä. Tämä johtaa meidät automaattisesti siihen, että joudumme toteamaan, ettei silloin myöskään kukaan meistä voi olla hyvä, kaikkein vähiten minä. Niinpä näiden sivujen tarkoituksena ei ole pyrkiä antamaan mitään patenttiratkaisua ihmisten ongelmiin, vaan ainoastaan saattaa ihmiset ajattelemaan asioita siltä kannalta, ettei kukaan todellisuudessa ole yksin ongelmiensa kanssa, vaan ihmisten luontainen pahuus on johtanut siihen, että Hyvän Jumalan hyvä tahto ei pääse tapahtumaan meidän elämässämme. Jumalan Sanan mukaisesti kaikista tilanteista on jonkinlainen ulospääsy, joka ei ole kiinni ihmisten hyvyydestä ja onnistumisesta, vaan Jumalan avusta.

   Menneinä vuosina ovat lukemattomat veljet ja sisaret huutaneet hätähuutoansa Jumalan ja saarnaajaveljien puoleen. Jo tuolloin, kaksi vuotta sitten, olin monta kertaa halukas istuutumaan kirjoituskoneen ääreen voidakseni edes jotakin vastata näihin hätähuutoihin. Englannista, Saksasta, kaikkialta Euroopasta kaikuivat hätähuudot minullekin asti: "Rakas veli, mitä minun tulee tehdä, vaimoni on aikeissa jättää minut! Rukoile minun ja vaimoni puolesta!" "Rakas veli, mieheni kohtelee minua siten ja siten, minä en jaksa enää elää!" Tuskallisinta kaikessa oli se, että nämä hätähuudot tulivat perheistä, joissa uskottiin koko Jumalan Sanaan. Itsestään selväksi tämän tekee se, että vihollinen on niiden kimpussa, jotka ovat asettuneet vastustamaan häntä.

   Mitä voimakkaammin nämä huudot kaikuivat, sitä selvemmin tunsin vastustavat henget, jotka kuin kirkuivat minulle suuresta megafonista: "Anna asian olla, näistä asioista ei pidä puhua saati sitten kirjoittaa mitään! Nämä ovat ihmisten ja perheiden välisiä asioita, joihin eivät toiset saa puuttua. Kirjoitapas vain jotakin, niin saat kuulla kunniasi ja joudut sellaisiin vaikeuksiin, joita et edes osaa kuvitella! Sinun on parasta jättää kaikki Jumalan käsiin ja ainoastaan rukoilla kaikkien näiden ihmisten puolesta." Läheisimmätkin veljeni ja sisareni kehottivat minua vaikenemaan ja keskittymään vain Jumalan Sanan saarnaamiseen ja levittämiseen.

   Mutta mitä on Jumalan Sana? Mitä varten Se on annettu meille? Mikä on Sen tarkoitus? Suurinta mitä me pelastuksen ohella voimme saada Jumalalta on vaimo, joka todella on vaimo. Tästä seuraa perhe, jota todellakin voidaan pitää todellisen seurakunnan tukipilarina. Jos kerran ylitse kirkkokunnallisten rajojen tunnustetaan perheen merkitys kristillisessä elämässä, niin MIKSI SIITÄ EI SITTEN SAISI PUHUA? On tietysti hyväksi kaikille kuulla seikoista, jotka johtavat onnelliseen ja tyydyttävään perhe-elämään, ja näistä asioista puhutaankin laajasti erilaisissa kirjoissa ja seminaareissa ja perhekouluissa. Mutta tämä on vain yksi puoli koko asiaa. Entä sitten, jos mitkään opit eivät autakaan onnen säilyttämisessä? Ulospäin näytetään onnellista julkisivua, koska julkisesti ja erheellisesti ja valheellisesti uskotaan ja uskotellaan kaikille, ettei todellisissa kristillisissä perheissä voi olla vakavia vaikeuksia. Viime vuosien todellisuus on osoittanut asian olevan siten, että tuskin löytyy yhtäkään todella onnellista ja onnistunutta uskovaista perhettä ainakaan viiden joukosta (?). Joskus tuntuu, ettei sitä löydy edes kymmenestä tai kahdestakymmenestä.

   Suuresti epäröiden kirjoitin ensimmäisen vihkosen: "Kukaan ei haluaisi erota" ja sen jälkeen "Apu, joka on hänelle sopiva." Kuten odottaa saattoi, seurauksena oli kahdenlaista vastakaikua. Osa ihmisistä iloitsi siitä, että joku rohkeni oman päänsä menettämisen uhalla kirjoittaa näistä asioista, jotta he voisivat todeta olevansa asioiden keskellä, jotka ovat arkipäivää muillekin, eikä vain heille. Osa taas kuittasi kirjaseni ajatuksella: "Olisi parempi, että sinä Markku Vuori pitäisit suusi kiinni ja antaisit ihmisten olla omissa oloissansa." Olen useasti joutunut pohtimaan, että kenen ääni se itse asiassa on, joka kehottaa minua vaikenemaan? Jos hätä on niin suuri, että ihmiset ajoittain harkitsevat jopa omakätistä elämänsä päättämistä, niin kuinka minä voisin vaieta?

   Minut on omasta tahdostani riippumatta heitetty kaikkien näiden asioiden keskelle, ja minun on suorastaan pakko kirjoittaa näistä asioista. En yksinkertaisesti jaksa elää vaieten. Uskon koko sydämestäni, ettei kukaan meistä vajavaisista ihmisistä voi olla veljensä tai sisarensa auttaja ja opettaja, vaan todellinen opetus tulee Itse Herralta, jonka opettamiksi meidän kaikkien tulee tulla. Mutta meitä ei kuitenkaan ole jätetty ilman apua. Jumalan Sanan mukaisesti meidän tulee kantaa toistemme kuormia ja taakkoja. Minä haluan osallistua tähän kantamiseen näiden kirjoitusteni kautta, tuodessani esiin asioita, joista monen mielestä tulisi vaieta. Liian moni ajattelee olevansa aivan ainutlaatuisten ja itsekeskeisten vaikeuksien keskellä. Vihollinen vakuuttaa päivästä toiseen kullekin osapuolelle tämän virheellisyyttä ja puutteellisuutta, ja siten ollaan jouduttu sellaiseen noidankehään, josta eivät edes rukoukset tunnu pystyvän nousemaan kattoa korkeammalle. Ja järkyttävintä tässä on se, että nämä ihmispoloiset kantavat tätä syyllisyyden taakkaa hymy huulillansa muita kohdatessansa, vaikka sydän vuotaa verta!

   Ikivanha viisaus sanoo, että kunkin tulee lakaista oman ovensa edestä, ja että likapyykkiä ei tule pestä koko kylän nähden. Sama pätee avioliittoon ja perhe-elämäänkin. On luonnostaan selvää, että nämä asiat pyritään selvittämään siten, etteivät ulkopuoliset ihmiset tiedä niistä mitään. Me elämme kuitenkin vaikeimmassa ajassa, mitä maan päällä on ollut, koska kaikki saavuttaa nyt täydellisyytensä, niin hyvä kuin pahakin. Entisaikojen ohjeet ja neuvot eivät ehkä enää pädekään ainakaan sellaisenaan. Ihminen ei muutu, mutta hänen pahuutensa ja lihallisuutensa saavuttaa nyt aivan erilaiset mittasuhteet. Elinympäristömme ei enää olekaan sama kuin jokin aikaa sitten. Arvot, joita kunnioitettiin vaikkapa vielä viisikin vuotta sitten, ovat muuttumassa. Todellisen perheen, kristillisen, uskovan perheen mallia ei enää olekaan löydettävissä lähipiiristä; mahdollisesti ei kauempaakaan. Ainoa malli on Jumalan Sanassa ja niissä hengellisissä mielissä, jotka ovat saaneet kohdata Herran ja nähdä Hänen hengelliset rakennuspiirustuksensa.

   Miksi kirjoittaa tällaisista asioista? Ovathan ne selviä itsekullekin. Näin ajattelee useampi. Olen kuitenkin tullut huomaamaan, että sanoistamme ja asenteistamme huolimatta, tai ehkäpä juuri niistä johtuen, me elämmekin eräänlaisessa itsepetoksessa ja jopa valheellisuudessa. Mistä tämän voin todeta? Mies vakuuttaa silmiin katsoen, että hänen avioliittonsa on todella onnellinen, eikä hänellä ole mitään valittamista. Samanaikaisesti kuitenkin hänen uskova vaimonsa on niin ahtaalla, että itkien lähestyy sananpalvelijaveljiä ja antaa ymmärtää kokevansa avioliiton tuon miehen kanssa niin vaikeaksi, että jopa tahtoisi kuolla pois. Mies käyttäytyy siten, että vaimo ei kestä sitä. Vastaavasti vaimo saattaa säteillä onnea ihmisten seurassa ja vakuuttaa avioliiton onnellisuutta, mutta mies vuotaa verta sydämessänsä ja mahdollisesti myöskin kynnenjäljistä selässänsä. Elämän rikkauttako? Erilaista, tarpeellista ja sallittavaa tuntemustako? Ei varmastikaan, vaan sokeutta, hengellistä sokeutta vailla vertaansa! Avioliitossa miehen ja naisen tulisi olla kuin yksi liha; yhtä lihaa voi hallita vain yksi, yhteinen henki. Muuten kaikki repeää, rikkoutuu, vammautuu.

   Jos todella kahden ihmisen tunteet ja tuntemukset poikkeavat niin suuresti, että toinen riemuitsee ja toinen vuotaa verta, ei totuus voi olla erilaisuudessa ja sallittavuuden puitteissa, vaan sielunvihollinen on saanut pettää toisen, jollei molemmatkin. Jumalan Sana kehottaa miestä pitämään huolta vaimostansa kuin omasta ruumiistansa, mikä ei jätä vaimoa yhtään sen vähäpätöisempään asemaan tässä suhteessa. Jos on yksi ruumis, joka koostuu kahdesta osapuolesta, sanoo jo maallinen järki ja ymmärrys, että molempien on osallistuttava yhteiseen elämään yhteisten sääntöjen ja sopimusten mukaisesti. Jos toinen iloitsee siitä, mikä toista murehduttaa samassa ruumiissa, on jokin pahasti vialla.

   Yksi tämän kirjoittamiseni peruslähtökohdista onkin se, etten tahdo opettaa kenellekään mitään, vaan yksinkertaisesti tuoda esiin asioita, joita ei ehkä koskaan ole pantu merkille. Useasti olemme vakuuttuneita siitä, ettei ole mitään tekijöitä, jotka aiheuttaisivat kulloisenkin vaikeuden. Mutta jos todella menemme itseemme, olemme näistä kuvaamistani tapauksista näkevä, että olemme pakonomaisesti sulkeneet silmämme tietyiltä asioilta, ja ne jäävät meiltä näkemättä, vaikka emme sitä tajuakaan. Vanha sanonta kuuluu, ettei kukaan ole sen sokeampi, kuin se, joka kieltäytyy näkemästä auringonvaloa ja sulkeutuu kellariin sanoen: "Minä en näe, minä en näe!" Me nauramme tällaiselle ihmiselle, mutta olemmeko sittenkin monissa asioissa samanlaisia, yhtä naurettavia, yhtä surkuteltavia?

   Minä haluaisinkin siis koko sydämestäni antaa asioiden puhua. Minä olen tavallinen ihminen, yhtä vajavainen kuin sinäkin, lukijani. Minä saatan esittää jotakin, mitä et ehkä hyväksy ja näet vääräksi. Minä en tuomitse sinua siitä, vaan sinulla on täysi oikeus siihen. Minä en myöskään kirjoita näitä vihkosia "Jumalan miehen" ominaisuudessa, jonka tulisi pitäytyä yksinomaan sananjulistukseen, niin kuin kirjoitettu on. Paavali esitti joitakin asioita sen ymmärryksen mukaan, minkä Herra oli hänelle antanut. Minä kirjoitan nämä asiat veljenä, joka kuitenkin on myös sananpalvelija, mutta missään suhteessa ei näistä asioista voida sanoa kokonaisuutena, että ne olisivat "Näin sanoo Herra". Kuitenkin uskon, että nämä sivut sisältävät niin minulle kuin joillekin muillekin asioita ja viitteitä, jotka voidaan luokitella yksityiselämässämme "Näin sanoo Herraksi" omalla kohdallamme.

   Yksi tärkeä seikka, jota meidän ei tule jättää huomioimatta on se, että milloin tahansa me puhumme asioista Jumalan Sanan valossa ja Herran Nimessä, meillä on vastuu kuulemamme suhteen. Jos tunnet itsesi epäkypsäksi asettumaan näiden asioiden eteen, on sinulle parempi olla lukematta ollenkaan, koska minä en halua tulla sinulle tuomioksi sen johdosta, mitä kirjoitan. Jos me tulemme puhutelluiksi ja kiinniotetuiksi ja siitä huolimatta jatkamme entiseen tapaan, tai suljemme uudelleen silmämme, olemme todella suuressa vaarassa.

   Niin kuin mainitsen aikoinaan kirjoittamassani esipuheessa, ei kenenkään tule etsiä tuttuja ihmisiä kirjoittamiltani sivuilta. Jos joku sanoo mielessänsä tai ääneen: "Ahaa, tuossa hän kirjoittaa itsestänsä ja omasta elämästänsä; tuossa hän kirjoittaa Matista ja tuossa Maijasta...", ei hän ole lainkaan käsittänyt mistä on kysymys. Kaikkivaltiaan Jumalan edessä varoitan sinua nimeämästä ketään kirjasieni henkilöistä "oikeilla nimillänsä", koska se ei hyödytä ketään, vaan on päinvastoin kiroukseksi ja tuomioksi itsekullekin. Mutta puhukoot asiat, elämän tapahtumat, erilaiset elämän kiemurat, joita emme ehkä ole tulleet ajatelleeksikaan. Ottakaamme lohduksemme samanlaiset kokemukset, joita itsellämmekin on ollut ja tuntekaamme, ettemme taistele yksin näiden asioiden kanssa. Itkekäämme itkevien kanssa, iloitkaamme iloitsevien kanssa. Nähkäämme paremmin oma elämämme näiden toisten ihmisten valossa, niin minä uskon meidän saavan paljon apua elämäämme.

   Jos sinä olet viisas ihminen, käsität vaistomaisesti, että itse olen joutunut kokemaan paljon, kaikenlaista. Enemmän tai vähemmän olen sijoittanut aivan omia ajatuksiani näiden kirjasten sivuille eri ihmisten suuhun ja eri yhteyksiin. Tuttavapiirini on niin laaja ja kokemukseni ja matkani niin laajoja, että sekoittaessani eri ihmiset eri maihin ja erilaisiin olosuhteisiin ja ammatteihin, ei enemmän tai vähemmän satunnaisten samankaltaisuuksien pitäisi häiritä liiemmälti. Sydämeni rukous on, ettet näkisi vääriä henkilöitä siinä, missä sinun tulisi nähdä oma itsesi. Lukuisat keskustelut ovat osoittaneet minulle, että lähes poikkeuksetta samat asiat ovat vallitsevina useimmissa tapauksissa. Jatkuvasti törmää sanontaan: "Sinä puhut aivan kuin minun suullani, minun asioistani!" Samankaltaiset henget, häiritsevät riivaajat, ratsastavat useissa avioliitoissa joko vaimolla tai miehellä, tai joskus molemmilla. Elävän Jumalan Seurakunnassa ei tule olla "riivattuja", henkilöitä, joilla paholainen ratsastaa, vaan Jumalan Voimalla nämä henget tulee ajaa ulos. Mutta ennen kuin niitä voidaan ajaa ulos, ne on paljastettava!

   Toistamiseen sanon, puhukoot asiat, ei yksittäiset lauseet tai ajatukset. Minä tunnen itseni aivan riittämättömäksi antamaan mitään ohjeita tai neuvoja. Johtakoot nämä rivit siihen, että totuus elämästämme paljastuu, ensisijaisesti itsellemme. Johtakoot nämä rivit siihen, että pääsemme oikeaan henkeen ja oikeaan ymmärrykseen, niin että syvyydestä voi nousta todellinen tuskan huuto Kaikkivaltiaan Isämme korviin. Kantakaamme toistemme kuormia, rukoilkaamme toistemme puolesta!

   Jos jatkossakin pidämme avioliitossa epäonnistuneita veljiämme ja sisariamme vain syntisinä, langenneina, emme ole kykeneviä oikealla tavalla kantamaan heitä Herran eteen, ennen kaikkea, jos olemme itse syyllisiä Herran edessä samoihin asioihin. Toisaalta meidän on kuitenkin kertakaikkisesti käsitettävä, ettei kukaan ihminen voi antaa vastausta näihin kysymyksiin. Yksin Jumala tuntee sydämet ja tietää totuuden.

   Jos sisar tai veli jatkuvasti soittelee ja kirjoittelee milloin yhdelle, milloin toiselle ulkopuoliselle ja kertoo avioliittonsa kurjuudesta, ei tuloksena ole kuin vain suurempi tuska ja ahdistus. Näin ei tulisi olla, mutta me emme tässä ajassa ole kestäviä ja tarpeeksi lujia Herrassa toimiaksemme sielunhoitajina. Kun näitä asioita kosketellaan, alkavat henget huutaa apua toisilta hengiltä — uskon ainakin muutamien käsittävän, mitä tarkoitan. Taitamattoman puhumisen ei tulisi saada aikaan sitä, mitä se saa aikaan, mutta meidän on nähtävä realistisesti se totuus, että elämme pahassa ajassa. Veli ei ole sitä, mitä veljen tulisi olla, sisar ei ole sitä, mitä sisaren tulisi olla. SIKSI KUKAAN MEISTÄ EI MYÖSKÄÄN VOI OLLA SITÄ, MITÄ TODELLA HALUAISIMME JA VOISIMME OLLA!

   Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän olisi yksin kannettava kaikki taakkamme. Jos jossakin perheessä on vaikeuksia, on raamatullisen järjestyksen mukaisesti ne yritettävä selviä ensin kotona. On väärin, jos vaimo miehensä tietämättä (kumpikin uskovaisia) valittelee avioliittoasioitansa jollekin toiselle henkilölle. Samoin miehen tulisi, rakastaen vaimoansa kuin omaa lihaansa, kertoa tuntemuksistaan vaimollensa. Jos tilanne kehittyy sellaiseksi, että asioihin ei saada selvyyttä kotona, ei mies voi vaatia vaimoa vain alistumaan ja luottamaan hänen kykyynsä hoitaa asia. Tällaista on tapahtunut aivan riittävästi, niin että voimme todeta sen johtaneen kauhistuttaviin asioihin. Muistakaamme, missä ajassa elämme! Sama sopii käänteisestikin.

   Jos todella on jouduttu tilanteeseen, jossa mies ja vaimo eivät pysty selvittämään keskinäisiä välejänsä, on ainoa mahdollisuus etsiä ulkopuolista apua. Yhteiskunta tarjoaa monenlaista sosiaalista ja avioliittoneuvonta-apua, psykologeja ja psykiatreja. Minä en voi sanoa mitään näitä vastaan, koska monet saavat sieltä apua, mutta en kovin suuresti halua puhua sen puolestakaan, kun on kysymys uskovaisista ihmisistä. Uskovaisen ihmisen tulisi saada apunsa seurakunnan piiristä, mutta viitan repäisemiseen asti johtavassa määrin on murehduttavaa ja kirottu tosiasia se, että monesti avun sijasta haavoitettu aviopari tai yksilö poistuu paikalta entistäkin revitympänä ja silvotumpana. Maallinen apukin on joskus parempi kuin ei mitään apua!

   Sen viisauden mukaan, jonka Herra on minulle suonut, minä kehotan jokaista sisarta, jokaista veljeä, jolla on aviollisia vaikeuksia, etsimään (jos vain löytää, ah kuinka murheellista!) jonkun, YHDEN, avioliitossa olevan, kokeneen veljen, jolle kumpikin osapuoli purkaa sydämensä. VAIN YHDEN, VAIN YHDEN!!! Jos mahdollista, vieläkin parempi olisi löytää aviopari, joka on käynyt kaiken lävitse voittajana. Ikävä kyllä en ainakaan juuri nyt voi suositella yhtäkään avioparia (ah, kuinka murheellista!).

   Kun kaikki menee yli tietynlaisen kestokyvyn, alkavat asiat kiertää ympyrää. Puhelinkeskustelut venyvät viisituntisiksikin, ja tuon viiden tunnin aikana samat asiat toistuvat kymmeniäkin kertoja. Jos suinkin mahdollista, auttakoot nämä vihkoset löytämään oikeat ratkaisut kysymyksiin. Kaiken ahdistuksen keskellä meidän tulee löytää omat henkilökohtaiset ratkaisumme yksittäisissä asioissa, niin ettemme jatkuvasti heitä jo selvinneitä asioitamme uudelleen haisevaan ja kuvottavaan likapyykkiimme. Jos minä... Jos sittenkin minä... Ehkä sittenkin minä olen syyllinen...

   Minä kuulun niihin harvoihin sananpalvelijoihin, jotka eivät usko vanhaa sanontaa: "Kukaan ei voi riidellä yksin!" Minä uskon, että hengellisten asioiden kanssa tekemisissä olevat ihmiset voivat riidellä yksinkin. Niin kuin kirjasessa: "Apu, joka on hänelle sopiva", selvitän tätä asiaa, eivät aina molemmat ole syyllisiä. On hurskasta kuitata kaikki sanomalla, että me kaikki olemme heikkoja, ja molemmat ovat aina syyllisiä. Kuinka Veri voisi pestä meidän syntimme ja virheemme, jos avioliitossa aina kaikki peitetään toteamuksella: "Kumpikin ovat syyllisiä!" Olisi paljon parempi sanoa, että toinen on silloin, toinen tällöin syyllinen. Meidän on pakko päästä siihen, että tulemme rehellisiksi itseämme kohtaan ja pyydämme anteeksi oikeassa kohtaa. Käytännössä lohtu molempien syyllisyydestä on petollinen vihollisen ansa. Jos jokainen pyytää välittömästi anteeksi erehdystään tai virhettään, on se itsekullekin myöskin paljon helpompaa.

   Vielä kerran: Puhukoot asiat ja tapahtumat, eivät yksittäiset sanat. Auttakoot nämä rivit meitä näkemään oikea oikeaksi ja väärä vääräksi. Antakoot nämä rivit meille rohkeuden pitää kiinni siitä, mikä on oikeata ja puolustamisen arvoista ja samanaikaisesti päästämään irti ja hylkäämään kaiken väärän. Jumalan Sanaa ei ole annettu meille kiusaamaan meitä, vaan suojelemaan meitä. Mihin muuhun yhteyteen sopisivatkaan paremmin seuraavat sanat:

   "Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt. Sillä nämä: 'Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse', JA MIKÄ MUU KÄSKY TAHANSA, NE SISÄLTYVÄT KAIKKI TÄHÄN SANAAN: 'RAKASTA LÄHIMMÄISTÄSI NIINKUIN ITSEÄSI'. RAKKAUS EI TEE LÄHIMMÄISELLE MITÄÄN PAHAA. SENTÄHDEN ON RAKKAUS LAIN TÄYTTÄMYS." (Room. 13: 8- 10).

   Löytäkööt nämä vihkoset tiensä oikeisiin käsiin. Kaikki on kannattanut, jos vain yksikin on löytänyt niistä todellista apua. Kuinka suurta olisikaan, jos useampikin kokisi saman. Jos taas näitä kirjoituksiani ei katsota arvollisiksi joutumaan ihmisten käsiin nyt, niin tapahtukoon siten, että poistuttuani itse täältä murheen maasta, joku löytää niistä avun taisteluissansa pimeyden keskellä; taisteluissansa kuolemaan asti. Suokoon Herra meille sen armon, ettei kukaan meistä jää tänne vaivanaikaan, jonka muodollinen seurakunta joutuu läpikäymään ja nousemaan esiin vasta viimeisellä tuomiolla.

Veljesi Herrassa                              Markku Vuori

jatkuu...