Social Icons

Pages

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Sielu on veressä!




”Niin Herra sanoi Kainille: ’Missä on veljesi Aabel?’ Hän vastasi: ’En tiedä; olenko minä veljeni vartija?’ Ja hän sanoi: ’Mitä olet tehnyt? Kuule…’” (1.Moos.4).

”Mitä olet tehnyt? Kuule, veljesi veri huutaa minulle maasta.”

Jos emme ole lukeneet Sanaa tarpeeksi tarkalla tavalla, jää meiltä huomaamatta ja kuulematta monta tärkeää asiaa. Me usein ajattelemme, jos ajattelemme ylipäätään, vain mahdollista lähimmäistä kohtaan tekemäämme vääryyttä, helposti vähätellen koko asiaa, koska emmehän me todella halua pahaa kenellekään! ”Kuule…” Kain kieltäytyi kuulemasta veljensä elämän huutoa, sillä elämähän on Sanan todistuksen mukaan veressä. Kenen kanssa olemme todellisuudessa tekemisissä, Kuka kuulee kaiken? Käsitämmekö ollenkaan, kuinka vakavien asioiden kanssa olemme tekemisissä? Me emme kuule moniakaan asioita, emme huomioi niitä, koska meillä ei ole korvaa kuulemaan kuolemankin takaa ulottuvia ääniä! Tai oikeastaan meillä jokaisella on korva, mutta me olemme tukkineet sen kaikenlaisilla hengellisillä ja kauniilla verukkeilla.

Koko ajan kaikuu tämän elämän ja ikuisuuden välillä viestejä ja kaikuja tekemistämme asioista, tahtoen muistuttaa meitä ajallisuudestamme ja elämämme ratkaisujen vakavuudesta. Herra on ihmismielelle käsittämättömällä tavalla pitkämielinen ja antaa meille aina vain uusia mahdollisuuksia parannuksen tekoon, mutta ei rajattomasti!

”Ja kun Karitsa avasi viidennen sinetin, näin minä alttarin alla niiden sielut, jotka olivat surmatut Jumalan sanan tähden ja sen todistuksen tähden, joka heillä oli. Ja he huusivat suurella äänellä sanoen: ’Kuinka kauaksi sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta meidän veremme niille, jotka maan päällä asuvat?’” (Ilm.6).

Kaikki mitä olemme tehneet tai tekemättä jättäneet meille suoduissa ja eteemme asetetuissa tilanteissa, omalla tavallaan huutaa ajan rajan tuolla puolen. Kunpa vain voisimme kuulla siitä jotakin herätäksemme näkemään asenteidemme ja ratkaisujemme vakavuuden! Elämämme on järkyttävällä tavalla ainutkertainen, sitä meidän tulisi ajatella enemmän kuin koskaan aikaisemmin!

Eivät ainoastaan sielut huuda ja huokaa, vaan asiatkin huutavat kuin elävät olennot, käsittäessään oman merkityksensä Jumalan pelastushistoriassa. Toimintamme pakotettiin aikanaan loppumaan taloudellisilla asioilla kiristämisellä, niin että meidän oli suorastaan mahdoton jatkaa entisellä tavalla. Minä en itse koskaan huutanut, ehkä vain anelin hiljaisella äänellä, enkä huuda vieläkään, mutta ajoittain kuulen tuon huudon korviasärkevällä voimakkuudella! Kysymys ei ole minusta eikä kenestäkään toisesta, vaan niistä sieluista, jotka eivät pääse kosketuksiin jumalallisen Sanan kanssa varojen puutteen johdosta!

”Katso, työmiesten palkka, jonka te vainioittenne niittäjiltä olette pidättäneet, huutaa, ja leikkuumiesten valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin.” (Jaak.5).

On pakko tunnustaa, että olen itsekin valittanut joskus ihmisten edessä niin kuin tulisi valittaa Herran edessä! Etenkin kun nyt kärsin vaivoista, jotka käytännöllisesti katsoen estävät laajemman matkustamisen ja kulkemisen eri paikkakunnille. Hiukan hymyn kanssa voin todeta sen tavallaan olevan helpotuskin, mutta jos ihmiset vain jaksaisivat rukoilla tarpeeksi parantumiseni puolesta…! Toisaalta toivon sisimmässäni tämän hymyn hyytyvän.

”Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta.” (Room.8).

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Olenko minä veljeni vartija?


”Niin Herra sanoi Kainille: ’Missä on veljesi Aabel?’ Hän vastasi: ’En tiedä; olenko minä veljeni vartija?’ Ja hän sanoi: ’Mitä olet tehnyt? Kuule…’” (1.Moos.4).

Kysyneekö Herra meiltä tänään jotakin? Onko kaikki niin selvää, ettei mitään kysymyksiä tarvita? Olisiko meillä jotakin kuulemisen arvoista, kun emme mielestämme ole syyllistyneet mihinkään kovin vakavaan rikkomukseen? Aikanaan oli maan päällä vain neljä ihmistä, joten olisi luullut olevan hyvin selvää missä jokainen oli, eikö vain? Kuitenkin Herra joutuu esittämään luomalleen olennolle kysymyksen: ”Missä on veljesi, ainoa veljesi?”

Nyt tilanne on aivan toisenlainen, kun lähimmäisiämme on miljardeja, jakaantuneena koko maan piirin alueelle. Voisimmeko todella kohdata tilanteen, jossa Herra kysyy meiltä, sinulta, minulta, missä on veljeni, sisareni? Emmehän me ole ainakaan tarkoituksella tehneet mitään pahaa kenellekään! Ehkä ratkaisu onkin sanoissa: tehneet mitään! Koko maailmasta puhuminen on kai liian laaja-alaista ja vaikeasti käsitettävää. Mutta puhukaamme siitä pienestä piiristä, johon meidät on asetettu. Ei ehkä niinkään ole kysymys tekemisistämme ja tekemättä jättämisistämme, kuin asenteistamme!

Uskon että tänäkin päivänä Korkeimmalta tulee meitä kohti monenlaisia kysymyksiä, joista yksi vieläkin kuuluu: ”Missä on veljesi, lähimmäisesi?” Me emme vain useimmiten havaitse tätä lähestymistä ja kuvittelemme kaiken kuulemamme koskevan jotakuta toista, jonka on tarkoitus kuulla se, mikä sisintämme puhuttelee. Mistä tällainen ristiriita, että kuulemamme ei pääse tietynlaisen henkisen ja hengellisen panssarimme lävitse? Kuulemme kaikenlaista puhuttelevaa, mutta jos se ei oikein ole mieleemme, sisäinen äänentoistolaitteemme tallentaa sen kyllä, mutta toistaa sen suurella ämyrillä kohti jotakuta toista matkaajaa!

Toistakaamme jälleen kerran tosiasia:

”Pahan valtaan pääsemiseksi ei tarvita muuta, kuin että hyvät eivät tee mitään!”

Olemme sitten tehneet jotakin lähimmäistämme vahingoittavaa tai emme, on koko ajan kysymys sisäisestä asenteestamme, jonka emme missään suhteessa toivo muistuttavan sitä, mitä ihmiskunnan alusta voimme lukea. Kain oli tehnyt jotakin todella pahaa ja rangaistuksen ansaitsevaa, ja olemmekin aina lukeneet tämän kohdan rinta hieman koholla, etenkin kuullessamme Herran kysymyksen: ”Missä on veljesi?” Olemme aina paheksuneet Kainin uhmaa itse Herraa kohtaan, mutta olemmeko me sen parempia pohjimmiltaan? Millaisella asenteella elämme kunkin päivämme kohdatessamme toisia ihmisiä? Voimmeko tällaisessa ajassa olla veljemme tai sisaremme vartijoita, kun juuri ja juuri selviämme itse päivittäisistä haasteistamme? Mehän toivomme kaikille vain parasta, eikö vain? Mutta mikä on todellinen asenteemme tämän näkyvän ja havaittavan asenteen alla, se, mihin korkeuksista painetaan näkymätön sormi:

Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi; mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi. Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt. Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden. Puhdista minut…” (Ps.51).

Kuka on siis rikkomuksemme todellinen kohde ja miksi joku esittää meille kysymyksiä?

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Mitä tulee varjella?



”Mutta kaiken loppu on lähellä. Sentähden olkaa maltilliset ja raittiit rukoilemaan. Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan harras, sillä ’rakkaus peittää syntien paljouden’. Olkaa vieraanvaraisia toinen toistanne kohtaan, nurkumatta. Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut, Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina. Jos joku puhuu, puhukoon niinkuin Jumalan sanoja…” (1.Piet.4).

Ajatukseni menevät tänä aamuna, lopun lähellä, aivan ihmiskunnan alkuun, sen aikaiseen ”huoneenhallintaan”.

”Ja Herra Jumala otti ihmisen ja pani hänet Eedenin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen…” (1.Moos.2).

Miten on ihmislapsi ylipäätään onnistunut saamassaan tehtävässä? Ihmistä ei selvästikään luotu vain olemaan ja tekemään mitä mieleen juolahtaa. Toisaalta tämä ei ole kaukana totuudesta ajatellen aikaa ennen syntiinlankeemusta. Kuinka vapaaseen olotilaan ihminen asetettiinkaan, mutta jo olemassaolonsa alussa hän osoitti todellisen luonteensa, kiinnittämällä suurimman huomionsa siihen, mikä häneltä oli kiellettyä – vain yksi asia!

Jumala itse asetti ihmisen valmistamaansa olotilaan, joka on meidän jokaisen kaipaus kaiken ahdistavan keskellä. On toisaalta onni, ettemme kovin täydellisesti pysty edes kuvittelemaan tuota aikaa ja sen onnellisuutta! Emme varmaankaan jaksaisi odottaa tulevaa!

”…vaan, niinkuin kirjoitettu on: ’mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat’. Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin.” (1.Kor.2).

En voi olla ajattelematta, että aivan alussa Isämme suurella hartaudella ja innolla esitteli luomaansa olotilaa luodulleen. Kaikki varmaan kuuluu alueelle: ”Mitä silmä ei ole sen jälkeen nähnyt eikä korva kuullut!” Jotakin vielä parempaa on Hän valmistanut meitä varten, eikä kuvittelumme ja sydämemme kaipaus pysty tavoittamaan sitä, sillä olemme olleet ja olemme loppuun asti synnin seurauksen tulva-aallon keskellä. Olemme niin suuressa määrin miinuspuolella, että parhaimmatkaan ponnistelut eivät riitä saavuttamaan edes kuvitelmaa siitä, miten kerran on oleva niiden kohdalla, jotka Jumalaa rakastavat!

”Ja Herra Jumala otti ihmisen ja pani hänet Eedenin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen…”

Mitä Jumala aikanaan puhui luomalleen ihmiselle, siitä on meille kerrottu vain mitä ihmisen ei tule tehdä! Eikö luulisi olleen itsestään selvää, että ihmisen tuli ylitse kaiken varjella ja suojella olotilaansa? Mitä ihminen todella teki langetessaan tässä yhdessä kohtaa? Kenelle ja mille hän teki vahinkoa? Jumalan valmistaman olotilan haltija teki haltijan tehtävän mahdottomaksi joutuessaan ulos paratiisistaan! Hänen olisi tullut varjella itseäänkin! Miten oikein on, kuuluuko nykyisessä ”hengellisessä paratiisissa” varjelemisen alueeseen myös ihminen, lähimmäinen? Miettikäämme sitä todenteolla!

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Kaiken loppu on lähellä!



”…vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hebr.10).

”Mutta kaiken loppu on lähellä. Sentähden olkaa maltilliset ja raittiit rukoilemaan. Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan harras, sillä ’rakkaus peittää syntien paljouden’. Olkaa vieraanvaraisia toinen toistanne kohtaan, nurkumatta. Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut, Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina. Jos joku puhuu, puhukoon niinkuin Jumalan sanoja…” (1.Piet.4).

Nyt on meidän sukupolvessamme aika kiinnittää huomio hetken myöhäisyyteen, niin kuin ovat tehneet kaikki edelliset sukupolvet, tai oikeammin jotkin valitut heidän keskuudessaan. Pietari omana aikanaan joutui kirjoittamaan Pyhän Hengen johdatuksessa tämän tekstin kaikkia sukupolvia varten.

 Jumalan Sana pysyy iankaikkisesti, ja se on kirjoitettu hengellistä jatkumoa ajatellen. Nyt on meidän aikamme lainata tätä Kirjoitusta, sillä juuri meille se on mitä suurimmasta merkityksestä. Niin Sana kuin kaikki näkemämme ja kokemammekin viittaa siihen, että olemme viimeinen sukupolvi ennen Herramme Jeesuksen Kristuksen paluuta!

Eikö juuri keskinäinen yhteys erikoisella tavalla tule korostetuksi tässä lainauksessamme? Kuinka moni onkaan jollakin tavoin kadottanut maltillisuutensa ja hengellisen raittiutensa ajautuessaan linjoille, jotka eivät ole sopusoinnussa Sanan kokonaistodistuksen kanssa! Eikö tässä olekin selitys sille venemäärälle, josta olen joutunut kirjoittamaan, melkoisen pahoilla mielin? Kun juuri nyt tulisi keskittyä ajattelemaan seurakunnallista yhteyttä ja veljien ja sisarten, lähimmäistemme parasta, askartelevat ihmisten mielet omissa menoissaan ja kiireissään. Käsitetään entistä selvemmin, että jotakin erikoista on tapahtunut, tapahtumassa ja tuleva tapahtumaan, mutta ratkaisua sisäisiin ja ulkonaisiin ongelmiin etsitään aivan väärästä suunnasta ja vääristä asioista.

”Sentähden olkaa maltilliset ja raittiit rukoilemaan. Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan harras…”

Maltti on nyt valttia, enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin! Ei ole mitään syytä avata mieltänsä ja silmiänsä sille kaaokselle ja mielikuvien vyörylle, joka tunkeutuu meitä kohti kaikkialla. Liian äkilliset kuvien ja näkymien vaihtumiset on aivan ammattipiireissä todettu vahingollisiksi ihmisen psyykelle. Jo monitorin tai television kuvan välkkyminen on aina vaikuttanut ihmiseen väsyttävällä ja rasittavalla tavalla. Me olemme monessa suhteessa joutuneet kuin välkkyvävaloiseen karuselliin, jonka pyörimisvauhti kasvaa aivan huomaamattomasti, ja korvamme alkavat turtua huumaavasta musiikista! Siksi on juuri tänään paikallaan yrittää saada huutomme kuuluviin kaiken melun lävitse:

”Olkaa maltilliset ja raittiit rukoilemaan!”

Siten mielemme rauhoittuu ja voimme käsittää kuinka tärkeitä kaikki veljemme ja sisaremme ovat meille!

torstai 21. huhtikuuta 2016

Tämmöisenä!



”…pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hebr.10).

Jos me pakon sanelemana olemme joutuneet yksin veneeseen, ei se tarkoita sitä, että näin tulisi jatkua loputtomiin. Mistä onkaan peräisin ajattelu, että tällaisessa vaikeassa ja myrskyisessä ajassa on viimeinkin sallittua antautua virran ja tuulen vietäväksi? Uskon yhä vielä veneessämme olevan airot. Meidän tulee entistä enemmän luottaa Häneen, joka on antanut lupaukset ja on meidän kanssamme, vaikka emme Häntä pitkäänkään aikaan näe tai havaitse. Kaikki on pohjimmiltaan Jumalan käsissä, mutta siitä huolimatta meidän tehtävämme on soutaa loppuun asti!

Minäkin olen joutunut omalla tavallaan yksin veneeseen, jota en millään tavoin tunne omakseni. Heiluttelen tervehdyksiä lähellä oleville purjehtijoille ja soutajille, osoittaen rantaa kohti. Itse pyrin kaikin voimin rannalle, voidakseni jatkaa matkaa isommassa veneessä suuremman joukon kanssa. Yksittäiset soudut ovat selvästikin jumalallisessa suunnitelmassa, mutta ei loputtomina. ”Yksin veljeni sinäkin…” Mutta kuinka monen vuoden ajan puhuimmekaan uskossa ja luottamuksessa siitä, kuinka Jumala aivan varmasti on tekevä suuria tekoja viimeisissä ajoissa ja on yhdistävä todellisen kansansa. Ehkä ja varmastikin tämä on aivan edessämme, mutta kokemamme myrskyt ovat tarpeen osoittaakseen meille, kuinka paljon tarvitsemme toisiamme, sittenkin!

Aivan kummallinen omavaraisuus ja itseluottamus ovat myrkkypilven tavoin leijailleet kaikkialle, niin että herroina hallitseminen on karkottanut ihmiset ympäriltämme, ja olemme alkaneet epäillä jokaista lähellemme tullutta tai joutunutta. Todellisessa epävarmuudessamme olemme etsineet turvaa eristäytyneisyydestä, sormi pystyssä ja nuhteleva ilme kasvoillamme. Olemme löytäneet jotakin vikaa jokaisesta kohtaamastamme, käsittämättä ollenkaan kuinka vajavaisia ja puutteellisia me jokainen olemme, uskovaisuudestamme huolimatta!

Minne on kadonnut kaikki todellinen itsetunto ja anteeksiantava henki? ”Niin kuin mekin anteeksi annamme…!” Miksi minä joudun niin usein vuodattamaan kyyneleitä ajatellessani puolivuosisataista matkaani uskon tiellä? Vaikka kuinka pinnistän muistiani, en voi palauttaa mieleeni juuri minkäänlaisia anteeksipyyntöjä! Miten kaikelle onkaan sellaisella tavalla löytynyt selitys, joka on tehnyt tarpeettomaksi anteeksipyytämisen, tai anteeksiantamisen?

”…pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin…”

Mihin perustuu toivomme?

”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” (Room.7).

Tämmöisenä me olemme matkalla, joko erämaassa tai vetten yllä! Millä tavoin me voimme olla avuksi lähimmäisellemme? Emme toki herrana halliten, vaan valvomalla hänen parastaan, keskinäisellä rohkaisulla rakkauteen ja hyviin tekoihin, tämmöisenä!

 

Sample text

Sample Text

Sample Text