Kauhistuksen kanahäkki I-7

Eristyssellissä

Jokaisen lh-persoonan uhrin kertomus sisältää sellaisen määrän aivan mahdottomalta kuulostavia asioita, että välillä minua melkein kaduttaa että ryhdyin tällaiseen urakkaan. Voiko todellakaan kirjaani uskoa kukaan muu kuin sellainen ihminen, joka on itse ollut uhrina?

Minusta usein tuntuu siltä, että lh-persoonat lähes poikkeuksetta ovat sisimmältään hyvin pelokkaita ja arkoja ihmisiä, jotka koko ajan pelkäävät menettävänsä kaiken. Tuleeko heitä sääliä? Kuultuani ja koettuani kaiken takanani olevan, on pakko tunnustaa, ettei sisimmästäni löydy paljonkaan hyviä tunteita näitä ihmisiä kohtaan. Ainoa sääli kohdistuu heihin ihmisenä, sillä jokaista ihmistä tulee rakastaa ja kunnioittaa huolimatta siitä keitä ja mitä he ovat. Mutta kaikki se mitä he ovat saavuttaneet ja minkä he pelkäävät menettävänsä, on rikoksella ja usein mitä suurimmalla raakuudella saavutettua etua muiden ihmisten kustannuksella.

Pelätessään menettävänsä saavuttamansa etuudet, he pyrkivät tavalla tai toisella turvaamaan ne keinoja kaihtamatta. He suojaavat ne osaamallaan tavalla, ja yksi keino turvata omaisuutensa on laittaa se tallelokeroon tai kassakaappiin. Mutta kun lh-persoonalle on niin tärkeä hänen hovinsa, jonka joka hetki tulee olla hänen käytössään, niin voiko näitä ihmisiä laittaa kassakaappiin? Ei luonnollisestikaan, sillä siellä heiltä loppuisi hengitettävä ilma. Heidät eristetään ja suljetaan selliin, joka ei suurestikaan poikkea kassakaapista, sillä jokaisella eristykseen joutuvalla on tunne siitä, että hän tukehtuu hetkellä millä tahansa.

Minä tiedän tämän tunteen, etenkin kun sairastin uniapneaa muutaman vuosikymmenen ajan. Minulla oli jopa toista sataa hengityskatkosta yön aikana. Nukuin 12- 15 tuntia vuorokaudessa, mutta olin siitä huolimatta kuolemanväsynyt. Avioliittoni oli todella vaikea, ja sen lisäksi oli jatkuva painostus ja luonnehäiriöinen tuhomieli työni piirissä olevien ihmisten taholta. Miten ylipäätänsä olen selvinnyt kaikesta hengissä ja mieleltäni terveenä? Uniapnean paransi lopulta melko hankala leikkaus, missä kurkustani poistettiin kaikki pehmeä kudos, niin että nyt helposti vetäisen juoman väärään kurkkuun. Mutta muita ongelmia ei voidakaan kirurgisesti poistaa.

Ymmärrän hyvin sen taistelun ja ponnistelun, mitä kaiken tuollaisen jälkeen tarvitaan normaaliin elämään palaamiseksi. Mutta kuinka ihana tunne onkaan se, kun yhtäkkiä, näihin asioihin etäisyyttä saatuaan, huomaa jotakin erikoista vuoteeseen mennessään. Muistan sen lopun elämääni, kun makasin kyljelläni sängyssä ja ihmettelin jotakin. Kesti hetken, ennen kuin tajusin mitä se oli. Hyvät ihmiset, raskas tunne ja puristus rintakehässä oli aivan yhtäkkiä kadonnut, ja minä hengitin aivan kuin raikasta vuoristoilmaa!

Se ahdinko ja tunne tukehtumisesta, joka vallitsee jokaisen lh-persoonan uhrin elämässä, on niin todellinen, ettei sitä voi käsittää kukaan muu kuin sen itse kokenut. Onko ihme, jos minäkään en yöllä ymmärtänyt hengittää, kun päivälläkin oli tunne siitä, ettei oikein jaksa eikä osaa hengittää? Luonnehäiriöinen käyttäytyminen on niin tuhoavaa, että sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua totaaliseksi tuhoamiseksi. Jos kertoisin yksityiskohtaisesti, kuinka työtoverini ja ystävinä pitämäni ihmiset pyrkivät tuhoamaan työni ja elämäni, ei varmastikaan kukaan uskoisi minua.

Tässä juuri on kaiken murheellisuus. Nämä kertomukset ovat todellakin niin uskomattomia, etteivät useimmat uhrit uskalla lausua niitä julki, koska kaiken kokemansa jälkeen ovat itsekin alkaneet epäillä onko sellainen ylipäätänsä mahdollista.

Todella vaikeina hetkinä uhri vannoo sisimmässään, että nyt kaikelle on tultava loppu, minä en kerta kaikkiaan jaksa enää! Hän ei puhu asiasta kenellekään, vaan suunnittelee jo mahdollisesti eropapereiden hakemista, tai menemistä jonkun asiantuntijan luokse saadakseen apua lopullisen ratkaisun tekemiseen. Onko lh-persoonalla yliluonnollisia kykyjä? Minä olen kallistunut uskomaan, että heillä on jokin selittämätön vaisto, mitä ei voida tieteellisesti tutkia. Vaikka uhri ei puhu mitään, ei osoita sisäisiä tuntemuksiaan millään tavalla, osaa piinaaja juuri oikealla hetkellä vetäistä oikeasta narusta.

Liisa eli yhtä elämänsä kauheinta vaihetta. Hän oli itse asiassa jo ihmisraunio, joka päivittäin ja hetkittäin oli mitä suurimmissa sisäisissä ristiriidoissa. Hänen sielunsa huusi vapautusta keinolla millä tahansa. Useamman kerran hän oli autolla ajaessaan ollut valmis kääntymään vastaan tulevan rekan alle, mutta hän oli lukenut siitä, kuinka traumaattinen tuollainen kokemus on rekkakuskille. Hän oli suunnitellut myrkyn hankkimista, unilääkkeiden ottamista alkoholin kanssa. Hän oli suunnitellut avioeroa, mutta koska Jussi oli uhkaillut etsiä hänet vaikka maailman toisesta äärestä, pelkäsi hän tätäkin vaihtoehtoa. Häneen oli kylvetty pelko kaikkea kohtaan. Hän oli umpikujassa.

Eilen hän oli päättänyt lähteä kotoa, kun Jussi jälleen kerran oli saanut todella pahan raivokohtauksen ja haukkunut häntä huoraksi ja lesboksi, kun hän oli halunnut mennä teatteriin ystävättärensä kanssa. Liisa ei itse asiassa olisi saanut mennä minnekään, hän oli kuin kuritushuonevanki, joka ei päässyt ollenkaan raittiiseen ilmaan. Jussi pelkäsi hänen kohtaavan ihmisiä, jotka antaisivat hänelle niin suuren vapaudenkaipuun, että hän lopultakin jättäisi kotinsa. Siksi Jussi piti huolen siitä, ettei Liisalla olisi omaa rahaa käytössään.

Liisa oli siis tehnyt päätöksensä ja pakannut jo pienen matkalaukun. Rahaa hänellä oli juuri sen verran, että hän pääsisi äidin paikkakunnalle. Vuosien ajan hänen rikkinäinen sisimpänsä oli vatvonut asioita edes takaisin aivan kuin lasten leikissä, eipäs, juupas, eipäs, juupas …tämä kaikki oli ollut todella kuluttavaa, koska hän ei pystynyt tekemään lopullista päätöstä.

Nyt tapahtui taas tuo yliluonnollinen asia, aivan kuten aina ennenkin. Jussi ei voinut tietää mitään hänen pakkaamisestaan, ei hänen ratkaisustaan viimeinkin lähteä kotoa. Juuri kun Liisa helpotuksesta huokaisten piilottaa matkalaukkunsa eteisen komeroon talvivaatteiden taakse tunnin päästä tapahtuvaa lähtöään varten, tulee pihalle auto. Jussi tulee kotiin kesken päivää toisessa kädessä Alkon kassi, toisessa suuri kukkakaupan puketti!

Kirjoittaessani tätä, tekisi minun, jolla ei ole tapana kiroilla, mieli lausua joitakin todella rumia sanoja pitkänä pötkönä. Mistä ihmeestä nämä ihmiset vaistoavat uhrin irtautumisyrityksen? Kuka heille kertoo siitä? Taustani seurakunnallisessa elämässä pakottaa minut tässä kohden lausumaan julki jotakin sellaista, mitä en ajatellut ollenkaan kirjoittaa. Luonnostaan uskon Jumalaan ja Hänen hyvyyteensä kaikesta näkemästäni huolimatta, mutta tämä piirre lh-persoonassa pakottaa minut uskomaan myös siihen pimeyden puoleen, jota vastaan joudumme koko elämämme ajan taistelemaan. Onko näillä ihmisillä jokin aivan erikoisen luottamuksellinen suhde tämän pimeyden hallitsijan kanssa, sillä ei kukaan eikä mikään voima tässä maailmassa ei saa minua uskomaan, että Jumala paljastaisi uhrin pakoyritykset?

Aina kun uhri kaiken ahdistuksen keskellä on päätynyt jonkinmoiseen ratkaisuun, muuttuu piinaaja hetkessä maailman suloisimmaksi olennoksi. “Enhän minä toki sellaista tarkoittanut! Enhän minä hyvänen aika voi sellaista tahtoa! Nyt sinä olet jälleen kerran käsittänyt kaiken väärin! Voitko sinä todella uskoa sellaista minusta?“ Tätä luetteloa voitaisiin jatkaa loputtomiin. Yksikään uhri ei ole kertonut minulle, että lh-persoona olisi tällaisessa tilanteessa selvästi pyytänyt anteeksi; käyttänyt sanaa “anteeksi“. Itse voin murheellisena kertoa, että niiden kolmenkymmenen vuoden aikana, joina olen kokenut luonnehäiriöistä kohtelua, ei yksi ainoakaan näistä ihmisistä ole millään tavoin esittänyt anteeksipyyntöä, saati sitten osoittanut katumusta. Mutta jotta en kokonaan olisi lopettanut työtäni, on aina viime hetkellä tuotu esiin jotakin sovittelevaa, jotta minun hyväksikäyttöäni olisi voitu jatkaa. On itse asiassa nöyryyttävää joutua myöntämään, että on antanut käyttää itseänsä hyväksi. Olen itse ollut luonnehäiriöisen hyväksikäytön uhri. Mistä tuo lumovoima saa alkunsa? Olemme jo puhuneet siitä.

Muuttuuko hän mahdollisesti joskus sellaiseksi kuin jatkuvasti lupaa? Muuttuuko hän, vai muuttaako hän sinua, minua? Kuin yhteisestä suusta voin kuulla jokaisen uhrin yhtäpitävän huudon: “Olen odottanut kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, (voi hirvitys!) viisikymmentä vuotta. Hän ei ole muuttunut parempaan suuntaan, vaan päinvastoin!“ Hän ei näytä muuttuvan, mutta jos hän sairastuu tai väsyy, hän ei jaksa koko ajan vahtia kuritushuoneen ovella, ja uhri saa hiukan hengähtää. Mutta onko se vielä ihmisen arvoista elämää? Ei varmastikaan. Ainoa todellinen päämäärä on päästä kokonaan ulos sellistä, sillä ketään ihmistä ei saa teljetä minnekään.

Uhri menettää toivonsa muutaman vuoden kuluessa, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän ei osaa enää edes odottaa parempaa. Useimmiten häntä pitää pirteänä ympäristön paine, joka koko ajan kehottaa yrittämään sittenkin, koska ainahan on toivoa. Tämä on jälleen kohta, jossa mieleni tekisi ladella joukko rumia sanoja päin näiden tekopyhien rauhantekijöiden autuaita pläsejä. Yksikään näistä toivoa täynnä olevista neuvojista ei olisi valmis toteuttamaan sitä, mihin muita patistaa! Ei yksikään!

Mitä voimme tehdä uhrin hyväksi?

Olen kuullut kertomuksen, jossa potilas oli todella huonossa tilassa, vaikeroiden ja vääntelehtien vuoteella, eikä kukaan enää tiennyt mitään parannuskeinoa, sillä kaikki lääkitys ja keskusteluyritykset olivat turhia. Paikalle kutsuttu psykiatri tai sielunhoitaja oli ymmällään, mutta hetken intuitiosta kumartui vuoteen ylle, silitti potilasta päästä ja sanoi: “Lapsella taitaa olla paha olo.“ Tämä havahtui heti, ja siitä alkoi hänen täysi kuntoutumisensa. Tämä ihmeellinen tulos kuvastaa mielestäni jotakin siitä, mistä lähdemme liikkeelle luonnehäiriöisen uhrin kanssa. Hän on todellakin kuin tuo epätoivoisessa tilanteessa oleva ihminen, jonka läheisyyden ja rakkaudellisuuden ele sai tulemaan ulos kammottavasta maailmastaan.

Uhri on usein ajautunut tässä “olemattomia asioita vastaan käymässään kamppailussa“ maailmaan, jossa hänellä ei juurikaan ole ymmärtäjiä eikä auttajia. Tämän kirjan kirjoittamisen ensisijainen tarkoitus on auttaa uhreja näkemään tilanteensa ja antaa toivon mahdollisuus. Yhtä suuri tarkoitus on siinä, että me jokainen oppisimme näkemään pettävän ulkokuoren lävitse ja voisimme havainnoida todellisen tuskan ja ahdistuksen siellä missä se todella on läsnä.

Onnettomuuspaikalla maallikkoauttaja kiinnittää automaattisesti huomionsa äänekkäimpään loukkaantuneeseen, kun taas asiantuntija tietää, että suurimmassa hädässä on kaikkein äänettömin, liikkumattomin potilas. Tämä selittää sen, että usein autetaan sitä, joka ei apua tarvitse, ja avun tarvitsijaa tungetaan syrjään entistä suurempaan ahdinkotilaan.

Ensimmäinen apu tulee siis siitä, että uhrille, kaiken manipuloinnin ja syyllistämisen jälkeen, annetaan lupa voida huonosti. Me tiedämme, että alkoholistiperheessä jokainen perheenjäsen todellisuudessa voi huonosti, mutta kaikki yrittävät peittää huonovointisuutensa, tajuamatta omaavansa yhä enemmän virtahevon piirteitä. He tarvitsevat erityistä terapiaa ja “lupaa“ voida sittenkin huonosti ja tuoda esiin ahdinkonsa. Luonnehäiriöisen uhri tarvitsee tällaista “lupaa“ vieläkin enemmän, sillä häneltähän on riistetty kaikki oikeudet normaaliin ihmiselämään. Hän on vain varjo siitä, mitä hänellä ihmisenä olisi oikeus olla. Hän ei voi olla sitä, mitä hän toisissa olosuhteissa olisi.

Sysäyksen parempaan suuntaan voi antaa kuka tahansa vilpitön ja ymmärtäväinen kuuntelija. Neuvojen antaminen ei juurikaan auta, vaan tässäkin pätee se hyvä ohje, minkä useammatkin ammattiauttajat ovat antaneet: “Kuuntele, kuuntele, kuuntele ja kuuntele. Ja kun sanot jotakin, saata potilas esittämään asiaan liittyvät ja sopivat kysymykset. Älä vastaa näihin kysymyksiin, vaan sano jälleen jotakin sellaista, mikä saa potilaan itse vastaamaan kysymyksiinsä.“ Siksi aina vakavimmissa tapauksissa tarvitaan kokenut henkilö, terapeutti, joka huolehtii alkuhoidosta, joka tapauskohtaisesti saattaa kestää kuukausia tai vuosiakin. Mutta jälki– ja apuhoidossa voi jokainen sydämen omaava ihminen olla mukana, ja siksi kirjoitankin näitä rivejä. Jos alistaminen, nöyryyttäminen ja tuhoaminen on tapahtunut vuosien ja jopa vuosikymmenien ajan, ei ole järkevää edes ajatella kaiken korjaantuvan muutamassa hetkessä.

On suoranainen Jumalan ihme, jos joku on selvinnyt vuosikymmenien ajan tällaisesta henkisestä helvetistä sairastumatta todella vakavasti. Näitäkin tapauksia on, mutta niiden perusteella ei tule arvioida yleisesti selviytymistä. Miksi joku sitten on niin pitkäksi aikaa antautunut uhriksi, on niin henkilökohtainen kysymys, ettei kenelläkään ole oikeutta toimia tuomarina. Yksi yleisimpiä selityksiä on se, että parisuhteissa on ajateltu lapsia ja heidän tulevaisuuttaan. Jääkö lapsi eron sattuessa sairaalle puolisolle, siinä yksi kauhuskenaario; miten on taloudellisen toimeentulon suhteen, sillä usein on sairas paremmin ansaitseva kuin hänen uhrinsa? Onneksi harvemmin on luonnehäiriöinen niin sairas, että on suorastaan hengenvaarallinen omaisilleen; lasten mielenterveys on kuitenkin aina äärettömän suuressa vaarassa ennen ruumiillista vahinkoa.

Meidän tehtävämme ei siis ole ollenkaan tuomita, vaan vain ymmärtää. Mitä itse olisimme vastaavassa tilanteessa tehneet? Sitä emme voi tietää, koska emme näistä asioista ole juuri mitään havainnoineet.

Uhrilta on terve itsetunto kadonnut jonnekin hyvin syvälle, eikä hän kaipaa minkäänlaisia moraalisaarnoja sen paremmin itsensä kuin lastensakaan suhteen. Hän tarvitsee aikaa selvittääkseen ensin itselleen huonovointisuutensa syyn, sillä hän ei todellakaan ole siitä täysin selvillä vuosien aivopesun jälkeen. Hän vain tietää tarvitsevansa apua ja läheisyyttä, mistä on jäänyt vaille. Tässä kohden pätee vanha viisaus enemmän kuin missään muualla: “Parempi olla yksin yksin, kuin kaksin yksin.

Katson olevan parasta kirjoittaa tästä aiheesta useammassa kirjassa. Yhdellä kertaa ei pidä yrittää sulatella liikaa ahdistavia asioita. Seuraavassa osassa jatkamme samasta aiheesta.

Mielenterveystyöstä

Minä olen maallikko joka suhteessa, eikä minulla ole minkäänlaista todistusta jostakin koulutuksesta, mikä soisi minulle pätevyyden kirjoittaa ihmissuhteista. Tässä juuri on tämän hetken suuri ongelma. Kaikkialla kysytään todistuksia, ja pätevyyden mittarina on aina vain enemmän koulutus jossakin oppilaitoksessa ja päästötodistukset. Mitä voidaan esittää mustaa valkoisella, se painaa tavattomasti, mutta mitä on ihmisen sisimmässä, olemuksessa, se jää toisarvoiseksi. Ihminen voi oppia valtavan määrän asioita päässään, mutta jos kaikki tämä ei ole hänelle sydämen asia, unohtuu parhainkin oppi hyvin pian, ja jäljelle jäänyt oppineisuus on läsnä teoriana, mutta ei tavoita todellisuutta ja käytäntöä.

Minä en puolusta tietämättömyyttä ja oppimattomuutta, mutta koska takanani on lähes neljänkymmenen vuoden kokemus sielunhoito- ja seurakuntatyöstä ns. vapaissa piireissä ja yli kolmenkymmenen vuoden palkattu työura samalla alalla, en missään suhteessa voi pitää itseäni tietämättömänä näiden asioiden suhteen. Minun tapaisiani ihmisiä on paljon tässäkin maassa, ja puhun nyt osaltaan meidän kaikkien puolesta. Jos olemme rehellisiä, ei ihmissuhdetyössä ole niinkään suurta merkitystä jollakin koulutodistuksella, vaan enemmänkin ihmisen sydämen asenteella. Työtä ei tehdä todistuksilla eikä oppikirjoilla, vaan yhä suuremmassa määrin tulee tilanteen pahetessa korostumaan sen merkitys, että todellinen ratkaisu mielenterveysalalla ei ole rahassa eikä uusissa näkemyksissä, vaan siinä, että tärkein instrumentti tässä työssä on ihminen itse.

Olen osallistunut joihinkin vertaisryhmänvetäjäkursseihin, jotka ovat kestäneet kahdesta neljään päivään. Näiden oppijaksojen aikana on korostetusti tullut esiin yksi hyvin kattava seikka tämän alan perustotuuksista. Useamman päivän ajan opetetaan mitä vertaisryhmätoiminta tarkoittaa, ja kun sitten otetaan käteen tästä toimintamuodosta kertova esite, lukee siinä: “Mitä vertaisryhmän vetäjän tulee tietää?“ Vastaus kuuluu: “Ei mitään.“ Tämä on karikatyyrin tapainen kuva asiasta. Tieto ei ole ratkaiseva, vaan se, että jokainen osallistuu tähän toimintaan omana itsenänsä, sellaisena kuin on – omana persoonanansa.

Minun käsitykseni mukaan tämä on perustavaa laatua oleva totuus kaikessa mielenterveystyössä. Tärkein työväline tällä alalla on oma persoona, oma itse. Tämä pätee niin vertaisryhmiin kuin ammattiauttajiinkin. Mitä näiden kahden ryhmän välillä on, on kolmen vuoden ajan ollut minulle mitä suurin järkytyksen kohde. Olen törmännyt suureen mustaan aukkoon, joka imee itseensä kaiken sinne sattuvan.

Kahden viime vuoden aikana olen pyrkinyt luomaan itselleni kuvan maamme mielenterveystyöstä, ja olen toivonut törmääväni edes yhteen vaikutusvaltaiseen henkilöön, jolla olisi jotakin kerrottavaa tästä tuntemattomasta alueesta vertaisryhmien ja ammattiauttajien välillä. Pettymyksekseni joudun edelleenkin toteamaan, ettei tietämykseni juurikaan ole parantunut. Siksi tahdomme omalta osaltamme tehdä parhaamme täyttääksemme tätä aukkoa, ja olemme perustaneet v. 2002 mielenterveysyhdistyksen: “IHMINEN TAVATTAVISSA ry.“ Yksi sen tärkeimmistä tavoitteista on saada mahdollisimman moni ihminen kiinnostumaan mielenterveystyöstä, nimenomaan noiden kahden aika kaukana toisistaan olevan ryhmän välillä. Emme etsi niinkään koulutettuja ihmisiä, vaan laupiaita samarialaisia, joilla vielä on sydäntä tien poskessa makaavia ahdistettuja kohtaan. Kunpa ympäri maata voitaisiin kaikkialle perustaa tällaisia vaikkapa vain yhden ihmisen “toimistoja“, missä on  IHMINEN TAVATTAVISSA!

Vuonna 2001 elämässäni oli avioeron tähden tavallista suurempi kriisitilanne, joka sai minut hakeutumaan tamperelaisen mielenterveysyhdistyksen masentuneiden ryhmään. Kokoonnuimme kerran viikossa, mikä tuntui todella hyvältä aikataululta. Kahden viikon väli on akuutissa tilanteessa liian pitkä. Noin kuukauden kuluttua saatoin todeta tyydytyksellä: “Ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen tunnen olevani ihminen ihmisten joukossa!“ Tämän toteaa johtavassa asemassa oleva sananpalvelija, jolla on aina ollut ympärillään joukko ihmisiä! Osaan siis antaa arvoa tälle toiminnalle. Syksyllä 2002 minulla oli oma masentuneiden ryhmäni, jonka kanssa sain kokea entistä paremmin tällaisen toiminnan mielekkyyden. Muuttoni johdosta ikävä kyllä jouduin jättämään tämän ryhmän eri henkilölle.

Mutta nyt esittäessäni toivomukseni päästä kokotoimisesti mukaan mielenterveystyöhön olen hämmästyttävässä määrin joutunut kohtaamaan mitä suurinta epäluuloisuutta ja vastustusta. Karikatyyrin muodossa esittääkseni asian, siten kuin monet tuntuvat ajattelevan: “Koska olen ollut masentuneiden ryhmässä vuoden ajan, en selvästikään ole aivan terve, ja siksi kuulun edelleenkin vertaisryhmätoiminnan piiriin. Jos esitän toivomuksen kokopäiväiseen työhön tällä alalla, olen sitäkin sairaampi, koska sellaista mitä toivon, ei ole olemassakaan; ’vain sairaat ovat kiinnostuneita toisista sairaista’. Koska minulla ei ole koulutodistuksia mielenterveysalalta, en ole oikeutettu tekemään mitään. Suorastaan pelätään, että alan toimia terapeuttina ilman asianmukaista koulutusta!“ Siitä huolimatta olen kuullut yhä uudelleen etenkin masennuksesta kärsivien suusta: “Minä keskustelen paljon mieluummin jonkun maallikon, kuin ammatti-ihmisen kanssa!“

Minä tiedän mitä masentuneisuus merkitsee, sillä olen itse läpikäynyt sen mitä syvimmässä määrin. Erityisesti sain kymmenien vuosien ajan kokea työni johdosta niin murskaavaa luonnehäiriöistä alas painamista ja suoranaista vainoa, että söin usean vuoden ajan masennuslääkkeitä, mitä en useille tuttavilleni ole koskaan voinut kertoa, niin hullua kuin se onkin. Masennus kyllä ymmärretään, mutta että niellään lääkkeitä! Se ei monen mielestä ole sopivaa. Jossakin suhteessa tuntuu kuin olisimme palanneet takaisin pimeään keskiaikaan!

Työni puitteissa olen joutunut tekemisiin mitä erilaisimpien mielenterveysongelmien kanssa, ja mikä kaikkein surullisinta, olen ollut pakotettu hyvin läheisesti tutustumaan yhteen vakavimmista ja laajakantoisimmista sairauksista: luonnehäiriöön. Tuskin mikään muu sairaus tuottaa niin paljon piiloon jäävää ahdistuneisuutta ja kärsimystä läheisten / työtovereiden keskuudessa. Yhtenä suurimpana syynä on tietämättömyys tämän sairauden suhteen. Yleisesti uskotaan sitä sairastavan noin 2-3 prosenttia väestöstämme. Jotkin arvioitsijat puhuvat suuremmistakin prosenttimääristä. Tämä on kuitenkin sairaus, joka vaatii tietynlaisen kasvualustan, joka määrittelee sen laadun ja kehittymisen. Nyt lähes 40-vuotisen kokemuksen perusteella rohkenen esittää väitteen, että edullisin kasvualusta sille on ns. uskonnollisella alueella, etenkin kaikissa niissä hengellisissä piireissä, jotka ovat valtakristillisyyden ulkopuolella tai kuuluvat johonkin sen alalahkoon. Näissä piireissä esiintymisprosentti saattaa olla moninkertainen ainakin paikoitellen.

Luterilaisen kirkon ja muiden suurempien uskonnollisten yhteisöjen piirissä ei myöskään olla vapaita tästä ongelmasta, mutta niissä tietynlainen valtarakenne ei salli väärinkäytöksille sellaista laajuutta, kuin mikä pienemmissä piireissä on mahdollista. Mikään sen paremmin uskonnollinen kuin maallinenkaan organisaatio ei voi pestä tämän asian suhteen käsiään viattomuudessa.

Olen suomentanut kirjallisuutta yli kolmenkymmenen vuoden ajan ja kirjoittanut itse tuhansia sivuja tekstiä. Kaikki kielet ja asiat olen opetellut oman kantapään kautta, eikä taitojani kukaan ole asettanut kyseenalaiseksi. Kun nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen alan kirjoittaa mielenterveysasioista, jää nähtäväksi miten kirjoittamaani suhtaudutaan. Olen valmis tähän haasteeseen, tietoisena maallikkoasemastani. Minä en ole yksin, ja kirjoitan kaiken tämän herätelläkseni muitakin kaltaisiani tämän asian suhteen, joka päivittäin kasvaa tärkeydessään, vaikka sen niin harva tiedostaakin. Minun kaltaisiani ihmisiä tarvitaan tänään todella kipeästi, ja huomenna vieläkin enemmän. Vaikka tämä yhteiskunta ei sitä tajua, eivätkä meidän päättäjämme, me kuitenkin tiedämme tarpeellisuutemme!

IHMINEN TAVATTAVISSA ry

Kauhistuksen kanahäkki I-6

Elämän pelisäännöt

Jokainen perheellinen muistaa niin omansa kuin jälkeläistensäkin lapsuuden. Ihmisellä on kummallinen kiinnostus kaikenlaisia pelejä kohtaan, ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että koko elämä on tietynlaista peliä ja pelisääntöjä. Pelithän jäljittelevät todellisuuden tapahtumia ja seikkailuja.

Yksi mielenkiintoinen piirre tässä elämässä ja sen peleissä tulee esiin jo varhaisessa lapsuudessamme. Heti kun lapsi vain oppii puhumaan, aletaan hänen kanssaan pelata, ensin yksinkertaisempia ja vähitellen monimutkaisempia pelejä. Suurella hartaudella luetaan lapselle pelisäännöt ja jaetaan sitten nappulat tai kortit. Ja voi, voi, mitä kohtaammekaan vastoin parhaita odotuksiamme! Viihdytykseksi ja iloksi aiotun pelin lopputuloksena onkin haikea itku, kun perheen pienokainen huomaa hävinneensä kokeneemmille pelaajille! Eihän se ollut tarkoitus, suru nimittäin, ja niin pelisääntöjä hiukan muunnellaan tai annetaan tasoitusta. Lapsen onnellisuus on pääasia, itkua ja murhetta pyritään kaikin tavoin välttämään. Mitä itse asiassa pidemmällä tähtäimellä on seurauksena tästä tasoituksesta ja mukautumisesta?

Lapsi oppii siihen, että voittaminen on mukavaa, ja lapsellisuuttaan hän uskoo sen olevan elämän perussääntö: hänen on tarkoitus aina voittaa. Mutta antaako tämä opetus hänelle eväät todellisessa elämässä pärjäämiseksi? Vähitellen hän tulee tällä pelaamisen alalla mestariksi, koska häntä eivät rasita aikuisen velvoitteet, ja kun sitten on vastakkain aikuisen kehittynyt äly ja lapsen kekseliäisyys ja loputon aika, voidaan jo puhua jonkinlaisesta tasavertaisuudesta. Ja tässä vaiheessa tulee peliin mukaan kierous ja vilppi. Pelisääntövihkonen on kummallisesti hävinnyt, ja säännöt ovat vain lapsen mielessä. Ja ne muuttuvat jatkuvasti, tarpeen mukaan, jotta lapsi aina voittaisi!

Aikuinen myhäilee ja toruu varovaisesti, mutta ei sano aivan suoraan mitä ajattelee. Tämähän on vain peliä, leikkiä! Jos säännöt muuttuvat päivittäin ja hetkittäin lapsen hyväksi, niin eihän se voi olla mitenkään vaarallista! Eikö? Eikö tosiaankaan?

Niin kuin olemme jo useaan kertaan todenneet, on lh-persoona jäänyt tunteidensa kehittymisen suhteen jonnekin lapsuuden tasolle, vaikka hänellä onkin aikuisen normaalisti kehittyneet aivot. Mitkä seikat siihen ovat johtaneet, ne vaihtelevat ja niistä ollaan vieläkin hyvin montaa eri mieltä. Mutta kuinka samankaltaista onkaan elämä luonnehäiriöisen kanssa nyt aikuisena! Hän ei ole unohtanut lapsuutensa pelejä ja pelisääntöjä. Vielä tänäänkin, aikuisena ihmisenä, hän suhtautuu kaikkeen lapsuutensa oppien mukaisesti, mutta aikuisen aivot omaavana.

Hänen täytyy aina saada voittaa, ja voittaa hän voi ainoastaan turvautumalla lapsena opittuihin kieroihin keinoihin. Hän muuttaa pelisääntöjä kulloisenkin tilanteen mukaan, ajattelematta ollenkaan sitä, että pelikumppani tai – kumppanit syvästi halveksivat tällaista yksipuolista muuntelua ja manipulointia. He halveksivat aluksi, mutta tämä halveksunta muuttuu ajan myötä sisäiseksi, alitajuiseksi vastenmielisyydeksi, sillä niin uskomatonta kuin tämä kaikki onkin, kukaan ei jaksa vastustaa sitä pidemmän päälle. Silti negatiiviset tunteet säilyvät sisimmässä. Nyt voisimme puhua jo läheisriippuvuudesta ja virtahepo/sarvikuonoilmiöstä. Mikä saa normaalit, terveet ihmiset riippuvaisuuteen näitä henkilöitä kohtaan, vaatii jo kokonaisen kirjan selitykseksi.

Yksi vaihtoehto käsittääksemme nämä vääryydet on se, ettei lh-persoona lapsuudessaan milloinkaan saanut kokea voiton tunnetta. Siksi hän nyt aikuisena pyrkii kompensoimaan kaiken pettymyksensä ja antaa suhteettoman tilan voittajan imagollensa.

Yksi vastaus varmaankin piilee selviytymistaktiikassa. Erikoisesti hylätyt, esim. venäjän katulapset, joilta on jäänyt niin paljon elämää elämättä ja persoonallisuutta kasvamatta, ovat kehittäneet itselleen aivan erikoislaatuisen selviämistekniikan. Siinä ei huomioida muita, vaan itsensä säilyttäminen on ensi sijalla.

Eräässä mielessä siis lh-persoonan käytöksen taustaksi ja selitykseksi voidaan nähdä eräänlainen selviytymistaktiikka.

Maijalla / Jussilla oli siis koko heidän elämäänsä varten oma sääntökirjansa, mikä sai päivittäin uusia lukuja sen mukaisesti, mikä palveli hänen tarkoitusperiään. Matille / Liisalle luettiin näitä sääntöjä aina tarpeen tullen. Hämmästyksellä ei ollut rajoja, etenkin tuon joulujuhlakokemuksen jälkeen. Uskonnollisen taustan omaava vaimo joutui suoranaisen raivon valtaan miehen keskustellessa liian pitkään sukulaisen neljätoistavuotiaan tyttären kanssa, mutta kesällä Maija oman kertomuksensa mukaan oli ollut sukulaistensa kanssa saunassa, ja kun kaikki muut olivat poistuneet, oli sisaren mies jäänyt hänen kanssaan kahden ja pessyt hänen selkänsä (vain selänkö?)

“Jussi ei juurikaan poikkea Maijasta, mutta koska hän on mies, tuntee hän olevansa monessa suhteessa vapaampi sukupuoliasioissa, nimenomaan koska kokee Liisan olevan mieleltään sairas. Tarvitseehan hän lohdutusta ja korviketta sille, mistä Liisa on hänet jättänyt paitsi!

Kun Liisa eräänä päivänä keskustelee kadulla kahden työpaikkansa miespuolisen henkilön kanssa, sattuu Jussi ajamaan ohitse kahvitauollaan. “Miksi …vetissä nuo miehet puhuivat niin ystävällisesti sinun kanssasi? Sinähän olet …tanan kiimainen narttu, kun tuolla tavalla esiinnyt kadulla kaikkien nähden!“

Koko iltana Jussi ei ollut puhunut asiasta mitään, mutta purkaus tapahtui yöllä heidän ollessaan “niissä puuhissa“. Harvoin Liisasta tuntui niin hyvältä ja onnelliselta kuin juuri nyt, mutta sitten kesken kaiken onnellisuuden Jussin mieleen tulee tämä päivällä nähty yksityiskohta.”

 Miksi juuri silloin, kun kaikki näyttää olevan kerrankin paremmin, nämä lh-persoonat puhkeavat suuren raivon valtaan? Miksi juuri silloin heidän mieleensä tulevat kaikki negatiiviset asiat? Tämä on monen uhrin kysymys, eikä siihen kukaan ole antanut tyhjentävää vastausta.

Minulla on siihen oma näkemykseni. Koska lh-persoona etsii täydellisyyttä (hän on usein perfektionisti) ja uskoo olevansa täydellinen, hän syvimmänkin onnellisuuden ja hyvänolon tunteen hetkellä kokee jäävänsä paitsi jostakin. Hän saattaa itse sitä tiedostamatta ajatella:

“’Kun nyt on näin hyvää ja onnellista, niin miksi ei samoin voi olla aina? Niin, päivälläkin puolisoni kadulla jutteli liian ystävällisesti vieraiden ihmisten kanssa, ja siksi hän ei kohtele minua niin kuin tulisi.’ Ja kun nyt kerrankin on osattu ottaa alkoholia sopivasti, tuntuu hyvältä ja onnelliselta, puoliso kiemurtelee nautinnollisesti vieressä, unohtuu kaikki tämänhetkinen, ja päivällä koettu pettymys valtaa mielen. ’…vetti, …kele, …tana. Sinä olet sitten niin ..tun paskamainen tyyppi’.“

 Ja kun tämä on päässyt vauhtiin, ei sitä pysäytä mikään, ei yhtään mikään! Kun sarvikuono on päässyt vihassaan vauhtiin, se menee vaikka seinien lävitse. Ovikello soi, seinään isketään kengällä, kadulla pysähdytään. Raivo ei kysy aikaa, ei paikkaa, se tuntee oikeutuksensa. Paikkakunnalta muutto ei auta muuta kuin siinä suhteessa, että nyt uudet ihmiset saavat seurata uudella paikkakunnalla uusia metkuja, jotka itse asiassa ovat aivan samoja.

Poliisin piipahtaminen paikalla ei paranna uhrin asemaa ollenkaan, sillä muutaman viikon sisällä ainakin naapuriväestö tietää asian oikean laidan. Tietystihän kaikki huuto johtui siitä, kun lh-persoonan sietoraja niin ikävällä tavalla ylitettiin. Uteliaiden ihmisten edessä on niin helppo vaieta sopivassa kohtaa, avata sanaista arkkua vaivihkaa. Pian astelee metelin pitäjä rappukäytävässä ja pihalla pää pystyssä niin kuin ennenkin, ja jos naapurit jotakin kuiskailevat, koskee se uhria, joka nyt jälleen kerran on leimattu sairaaksi ja oudosti käyttäytyväksi. Vaikka lh-persoona on tehnyt kaikkensa, ei hän ole kyennyt muuttamaan tätä vaikeata ihmistä paremmaksi!

Hän haluaa muuttaa puolisonsa tai työtoverinsa toisenlaiseksi

Ohimennen olemme jo maininneet, että lh-persoona usein on perfektionisti, eli pyrkii täydelliseen suoritukseen kaikessa elämäänsä liittyvässä. Normaali ihminen kuitenkin tietää, ettei sellainen ole mahdollista, koska ihmisen perusolemukseen kuuluu puutteellisuus ja vajavaisuus ja virheiden tekeminen. Virheistä me olemme oppineet ja opimme kaikkein eniten.

Täydellisyyden tunne on siis ainakin meidän tutkistelumme puitteissa utopiaa, johon me emme usko. Mistä sitten lh-persoonan täydellisyyden kaipaus ja tunne tulee, siihen en osaa vastata riittävässä määrin. Koen sen takana kuitenkin olevan tietynlaisen pettymyksen aikaisemmassa, varhaisemmassa elämässä. Normaali ihminen suhtautuu vastoinkäymisiin luonnollisena asiana, mutta sairaalloinen mieli ei niinkään tukeudu elämän todellisuuteen yhteisöllisenä asiana, vaan se luo omakohtaisen, suuressa määrin utopistisen maailmankuvan, joka sinänsä on realistinen yksilön tasolla. Realismia ja todellisuutta voi siis olla monella tasolla, mutta kun me puhumme ihmissuhteista ja ihmisenä olemisesta, on meidän pitäydyttävä tosiasioihin, jotka pätevät kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa. Filosofoida voi kuka tahansa ja luoda omia maailmankuviaan kuten Havukka-ahon ajattelija omassa harmittomuudessaan.

Lh-persoonan perfektionismi on hyvin erikoislaatuinen ja sinänsä hyvin ristiriitainen. Hän pyrkii täydelliseen suoritukseen ja kompensoi kaikki epäonnistumiset ja virheensä lapsenomaisella luovuudella. Koska hän haluaa olla ja uskoo olevansa aivan erityislaatuisen onnistunut ihminen, tulee erotuksen heikompiin ja puutteellisempiin näkyä jollakin tapaa. Tässä tulee suuri ristiriita. Hän on erinomainen, täydellinen, ja odottaa samaa läheisiltä ihmisiltä, vaikka ei kuitenkaan hyväksy heidän onnistumistansa, sillä jos he saavuttaisivat saman tason kuin hänkin, ei hän olisikaan enää erinomaisempi!

Hän haluaa muuttaa kumppaniansa tiettyyn suuntaan, mutta ei kuitenkaan suo hänen saavuttavan sitä, minkä on asettanut vaatimukseksi. Kummallinen kahtia jakautuneisuus! Mutta tässä palaamme jälleen lapsuuden ajan asioihin. Odotuksia voi olla, mutta mikä sopii sen paremmin itsensä korottamiseen kuin toisiin kohdistuvissa odotuksissa pettyminen!

Lh-persoona pyrkii kaikin tavoin muuttamaan läheistään ihmistä omien odotustensa mukaisesti. Hänellä on jatkuva projekti menossa toisen kasvattamiseksi hänen mieleisekseen, eikä hän milloinkaan elämänsä aikana tule olemaan tyytyväinen saavutuksiinsa. Toinen tulee aina olemaan huonompi ja heikompi ja lahjattomampi kuin hän, vaikka hän kuinka ponnistelisi pyrkimyksissään. Mistä hän kokee saaneensa oikeutuksen toisen muuttamiseen? Siihen en osaa vastata. Hänen itsekkyytensä on kuitenkin normaalille ihmiselle täysin käsittämätön, ja siksi uhrien kertomuksia niin vaikea uskoa.

Kiusaaja saattaa olla julkisuudessa mitä suurin ja avosydämisin lahjoittaja ja hyväntekijä, jonka kunniaksi on kiinnitetty kunnialaattoja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Hänellä saattaa olla nimikkotuoleja erilaisissa järjestöissä ja jopa seurakunnissa, mutta siitä huolimatta hän kotonaan tai työpaikallaan voi olla mitä raakalaismaisin.

Jussi harjoitti matalan profiilin hyväntekeväisyyttä orkesterinsa jäsenten kanssa. Hän vieraili kouluilla ja ennen kaikkea vammaisjärjestöissä, missä hän mitä hellimmin kohteli kärsiviä lapsia ja vanhuksiakin. Mutta vaimoaan kohtaan hän oli aivan käsittämätön.

Hän saattoi lähettää Liisan kauppaan kehotuksella: ”Nyt on lauantai ja vapaapäivä. Menepäs hakemaan kaupasta jotakin hyvää sen kunniaksi. Tässä on satanen.” Liisa ei ollut uskoa silmiään ja korviaan, sillä normaalisti hän joutui tekemään kaikki hankinnat omilla varoillaan. ”Tuo aivan mitä itse näet hyväksi!”

Kun Liisa sitten saapui kotiin kahden ruokakassin kanssa, maksettuaan itse ainakin kaksi sataa omasta pussistaan, tuli Jussi purkamaan kasseja pöydälle, ei kaappiin, ei kylmiöön. ”Voihan perkeleen perkele, on siinä minulla ämmä, kun tällaista tuo minun rahoillani!” Mikään ei siis ollut miehen mieleen, vai oliko kaikki vain epäinhimillistä kiusantekoa?

Jussi on lahjakas kaikin tavoin ja se on tullut julki koko hänen elämänsä ajan. Hän ei ollut luokan, saati sitten koulun paras oppilas, mutta omalla charmikkuudellansa hän oli aina esillä, koski se sitten koulun juhlia tai seurustelua. Hän saavutti nykyisen virkansa hienoista ja ajoittain rajuakin kyynärpäätaktiikkaa käyttämällä, ja johtajan asemassa hänellä oli aikaa harrastuksillekin. Siihen aikaan hän soitti melko tunnetussa paikkakunnan harrastajaorkesterissa pianoa.

Kun perheeseen hankittiin uusi, mielettömän kallis piano, halusi Liisakin kokeilla taitojaan. Jussin hämmästykseksi vaimo oppi soittamaan useamman kappaleen muutamassa päivässä. Hienoa, perheessä oli kaksi musikaalista ihmistä! Koska pianon soittaminen nautittavalla tavalla vaatii vuosien ponnistelut, hankittiin toiseksi soittimeksi sähköurut vähempilahjaista vaimoa varten. Jussi opasti innokkaasti Liisaa tässä jalossa taidossa. Muutaman kuukauden päästä Liisa soitti melkein mitä vain Jussin opastuksella. Ja mikä erikoisinta, hän oppi soittamaan ulkomuistista.

Tässä vaiheessa Jussin elämään tuli suuri muutos. Hänen musiikkiopiskelunsa vei kaiken hänen aikansa, ja orkesteri harjoitteli lähes joka päivä (niin mies ainakin kertoi kotona selitykseksi menoillensa). Jussi ei ollenkaan joutanut enää opastamaan vaimoaan soittamisen jalossa taidossa, ja Liisan kysyessä neuvoja itselleen tuntemattomissa asioissa, ei Jussi ollut kuulevinaankaan tämän kysymyksiä. Jussi täysin heittäytyi tietämättömäksi Liisan soittamisen suhteen, ja usean kerran nuottikansio täytyi etsiä urkujen takaa tai jopa vanhojen lehtien kasasta.

Ihmeellinen yhteensattumako, vai mistä oli kysymys? Jussi ihaili omia taitojaan Liisan alkaessa harrastuksensa. Oli hienoa, että perhe oli musikaalinen, sillä olihan mukava silloin tällöin soittaa yhdessä yksinkertaisia kappaleita, toinen pianolla, toinen sähköuruilla. Jussin hyvä vaikutus perheeseen siis tuli nyt esiin, ja useiden vierailujen aikana soitettiin yhdessä kaikille tuttuja kappaleita. Mutta ennen joulua, kun Liisa kaiken murheensa keskellä hukutti negatiivisia tunteitaan ihaniin joululauluihin, istui hän huomaamattaan tuntikausia urkujen äärellä. Hän unohti ajan, paikan, huolensa, jopa nuotitkin.

Jussin työtovereita tuli vierailulle aatonaattona, ja tavalliseen tapaan kumpikin istuutui soittimensa ääreen vieraiden toivomuksesta. Laulettiin kaikki vanhat, tutut joululaulut, yksi toisensa perään. Mutta Liisa oli unohtanut nuottikirjan aukaisemisen, ja siitä seurasi yksi masentavimmista vaiheista hänen elämässään.

Asia selvisi vasta joulun jälkeen Jussin ensimmäisen työpäivän aikana. Kuin kohtalon ivana hän sattui kulkemaan kahvihuoneen ohitse kun siellä käytiin seuraavanlaista keskustelua: “Oltiin tässä pomon kotona joulun alla. Laulettiin ja juotiin kahvia. Olisittepa olleet paikalla kun me lauloimme rinta väristen. On se vaan kumma juttu, kun se Jussi soittaa siinä orkesterissakin, mutta sillä pitää aina olla nuotit edessä. Mutta uskokaa tai älkää, Liisa soitti ulkomuistista kaikki kipaleet. Jussi soittaa kyllä hyvin, mutta Liisan soitossa on lämpöä ja tunnetta.“

Tämän tapauksen jälkeen Jussi ei voinut sietääkään Liisan soittoa. Kaikin mahdollisin tavoin hän pyrki masentamaan muutenkin masentuneen vaimonsa. Soitto oli ollut mitä suurimmassa määrin henkireikä ahdistuneelle Liisalle; uusi harrastus oli saanut hänet jälleen kiinni elämään. Nyt ei Jussi enää huomannut muuta kuin tahdista lipsumista; Liisan improvisointi suorastaan kuvotti häntä.

Liisa lopetti soittamisensa kokonaan.

Yhä järkyttävämmäksi käy sen toteaminen, kuinka totaalisesti lh-persoona hallitsee perheensä elämää. Uhrin tarttuminen uudelleen kiinni elämään ei suinkaan ole asia, joka ilahduttaisi sairasta ihmistä, vaan päinvastoin saa tämän tekemään kaikkensa toisen nujertamiseksi. Kaikki pyrkimykset vapauteen ja omaan elämään estetään raakalaismaisella tavalla. Suotakoon anteeksi nämä ilmaisut, mutta ne eivät ole yhtään liioiteltuja.

Kaikkein pahinta tämä toisen alistaminen on uskonnollisissa piireissä, etenkin naisia kohtaan. Kirjoitamme tästä aikanaan oman tutkistelun, mutta emme voi tässä yhteydessä olla mainitsematta joitakin asioita. Jumalaan ja Raamattuun vetoamalla miehet korostavat muutamia ilmaisuja ylitse kaiken, tehden itsestään eräänlaisen säälimättömän hirmuhallitsijan.

Kuka minä olen?

Kaikkien tällaisten pelisääntöjen keskellä pakostakin häviää minuus ja terve itsetunto. Minä en saa keskustella edes alaikäisen tyttölapsen kanssa, mutta jostakin kumman syystä vaimoni saa saunoa vieraan miehen kanssa tai mieheni nukkua samassa huoneessa johtajan sihteerikön kanssa. Kaikki puolisoni tekemä on sallittua, mutta minä en saa tehdä mitään loukkaamatta häntä. Jos minä ostan erikoistarjouksesta puoleen hintaan Mozart-kuulia viisi pakettia, olen minä huikentelevainen ja tuhlaan perheen ruokavarat, mutta jos puolisoni, sen sijaan että todella olisi ollut työmatkalla Turussa, onkin ollut peruutusmatkalla Kreikassa viikon, on hän vain taloudellinen.

Minut on leimattu mielisairaaksi, ja eron sattuessa minun syykseni pannaan kaikki loppuelämäkseni, vaikka puolisoni olisi maanisdepressiivinen, osittain skitsofreeninen. Luonnehäiriö ei ole vain käsite sinänsä, vaan usein se sisältää mitä erilaisimpia piirteitä ja ominaisuuksia muista mielenelämän sairauksista. Siksi joskus eron tullessa ja hovin hajotessa lh-persoona saattaa joutua hoitoon masennuksen tai vastaavan johdosta.

Mutta hänen todelliseen ongelmaansa tuskin kajotaan milloinkaan. Hän saattaa mennä hautaan asti ilman minkäänlaista tuntoa tai tietoa todellisesta ongelmastansa. Hän vain tulee toteamaan tuttavilleen ja mahdolliselle uudelle kumppanilleen: “Minun edellinen puolisoni tuhosi koko elämäni, käytti minua hyväksi tuhlaamalla rahani, rakkauteni, antaumukseni.“ Puolisolleen hän saattaa viimeisinä yhteisinä hetkinä tai myöhemmin todeta yksioikoisesti ja kylmästi: “Sinä et milloinkaan yhteisen elämämme aikana tehnyt yhtään mitään minun hyväkseni. Sinä vain käytit minua törkeällä tavalla omien tavoitteidesi saavuttamiseksi.“

“Se, mitä sinä sanot minulle, minun olisi tullut sanoa sinulle.“

On mahdollista, ettei uhri milloinkaan elämänsä aikana pääse korjaamaan kärsimiään vääryyksiä. Hän ei voi edes vuosien kuluttua kertoa ystävilleen ja tuttavilleen, että nyt hänen elämänsä on muuttunut, kun hän pääsi irti siitä helvetistä, minkä luonnehäiriöinen puoliso hänelle aiheutti.

On aivan lumoavan ihastuttavaa seurata sitä, kuinka tästä helvetin ympyrästä, kauhistuksen kanahäkistä, irtautuva ihminen alkaa uudelleen elää ja hengittää. Mutta koska hän ei voi kertoa asioiden todellista laitaa, tarvitsee hän enemmän kuin kukaan muu toipumista kokeva tukea ja ymmärrystä. Itse asiassa nämä tuhannet ja kymmenet tuhannet ihmiset tarvitsisivat aivan oman toipumisyhteisön ja ilmapiirin, missä uudelleen opitaan elämään ja hengittämään itsenäisenä ihmisenä. Miten tämä kaikki voidaan toteuttaa ja saada toimimaan, on mitä suurin haaste meille kaikille. Jos jätämme nämä ihmiset oman onnensa nojaan, emmekä usko heidän kauhutarinoitaan (sitä on jokainen kertomus alusta loppuun asti), voimme laittaa suuren kysymysmerkin oman elämämme tarkoituksen perään.

Miksi meidän on niin vaikea uskoa näitä kertomuksia? Siksikö, koska emme itse ole kokeneet vastaavaa? Ei varmaankaan yksin siitä syystä. Me vain haluamme ohittaa kaiken kärsimyksen kuin jonkinlaisena muistutuksena omista vaikeista hetkistämme. Vain härkää sarviin tarttumalla voidaan asiat korjata todellisesti.

Kun olen epäillyt omia kykyjäni ja valmiuksiani tällaisen kirjan kirjoittamiseen, olen hämmästyttävällä tavalla tullut muistutetuksi omista kokemuksistani elämäni aikana. Kirjoittamiseni purkaa itsellenikin hämmästyttävän määrän asioita menneiltä ajoilta, ja mitä useamman rivin saan aikaiseksi, sitä enemmän tunnen vapautuvani joistakin vuosikausia ahdistaneista tunteista. Tajuan nyt selvästi olleeni itse lapsena koulukiusattu, ja olen kiitollinen siitä, että hyvä kodin ilmapiiri kompensoi tämän ahdistuksen, jota jopa opettajat pahensivat.

On uskomatonta se yksinkertaisuus ja välinpitämättömyys ja syyllisyyden luominen, mikä vallitsee jopa opettajien piirissä. Aikanaan luokkamme yhteisestä kassasta katosi rahaa. Opettajamme oli hyvin edistyksellinen, sillä olihan kysymys harjoituskoulusta, missä kokelaat kävivät oppimassa tulevia valmiuksia. Usein oli pulpetissa aamulla jokin itselleni kuulumaton esine, eikä siitä saanut kysellä, sillä sen esiin ottamisen aika ilmoitettiin sitten yhteisesti. Niinpä eräänä aamuna oli pulpetissani kirjojen päällä ylimmäisenä kymmenpenninen. En siis halunnut olla tyhmä esittämällä kysymyksiä kolikon suhteen, koska sillä täytyi olla jokin merkitys päivän opetukselle. En vieläkään voi olla hämmästelemättä sitä, että opettajan ja luokan mielestä se sitten kuitenkin oli todiste siitä, että minä olin rosvonnut luokan kassalippaan! Jotenkin tämä kertomus tuntuu sopivan tämän kirjamme yhteyteen.

Myöskin huomaan vasta nyt todella sen työpaikkakiusaamisen laajuuden, mitä olen kolmenkymmenen vuoden aikana joutunut kokemaan niin monella tapaa. Ympärilläni on ollut ajoittain useampiakin luonnehäiriöisiä ja sitäkin runsaammin luonnehäiriöisesti käyttäytyviä ihmisiä. Oma vikaniko? Kyllä varmaankin, sillä olemuksessani on jotakin sellaista, mikä jatkuvasti on erehdyttänyt eri luonnehäiriöiset luulemaan minua uhrityypiksi. Olen varmaankin ollut inhottava pettymys useallekin hoville, mistä minut sitten on suorastaan ajettu ulos suuresti vihastuneena. Joskus olen sitten joutunut pakenemaan kiireellä, etten tulisi osalliseksi täysin vääriin asioihin.

Viimeisin suorastaan kauhistuttava herääminen oli vuonna 2002 kun huomasin olevani yhteydessä ihmisiin, jotka uskovat, että uskovaisella miehellä on oikeus vaikka tappaa vaimonsa, jos niin haluaa. Kenelläkään ei ole heidän mukaansa oikeutta puuttua asiaan ja auttaa hengenvaarassa olevaa. Mies luonnollisestikin joutuu vastaamaan teostansa oikeuden edessä, mutta se on sitten kuulemma hänen asiansa. Sanomattakin on selvää, että toivoisin miljoonan kilometrin välimatkan näiden ihmisten kanssa. Joka uskoo tällaista on todella syvällisesti sairas ja luonnehäiriöisyys on ensimmäinen luonnollinen ajatus.

Kauhistuksen kanahäkki I-5

Martti Paloheimoa jälleen:

Tietoisuus siitä, että jäsenyys ihmisyhteisössä tuo mukanaan mahdollisuuden henkilökohtaisen avun ja tuen saantiin, helpottaa näiden vaikeuksien voittamista; tunnemme, että tämänkaltainen mahdollisuus tuen saamiseen silloin, kun sitä tarvitaan, kuuluu ihmisoikeuksiimme myös aikuisina…

Ilman tätä vakaumusta ihmisen elämä muuttuu kovin uhatuksi ja vaaranalaiseksi, sitä epätoivoisemmaksi, mitä heikommassa asemassa tai voimiltaan vähäisempi kukin on. Kaikenlainen yritteliäisyys ja senlaatuinen aktiivisuus, joka edellyttää riskejä, lamaantuu tämän pelon vuoksi…

Ihmisenä olemisen ja ihmisenarvoisen elämän tärkein ja olennaisin ehto on mahdollisuus turvalliseen, luottavaiseen, läheiseen ja lämminsävyiseen yhdessä olemiseen. Lähestyimmepä ihmisen ongelmia miltä taholta hyvänsä, joudumme aina tuon saman yhdessä olemisen oikeuden vaatimuksen eteen. Se antaa syvimmän sisältönsä yksityisen ihmisen omalle henkilökohtaiselle olemiselle samoin kuin hänen yhteiskunnalliselle, valtiolliselle ja uskonnolliselle elämälleen. Se on luonnossa tavattavan ja kaikille eläville olennoille yhteisen, alkuperäisen turvallisuusongelman inhimillinen ja vain ihmiselle ominainen muoto. Sen vuoksi näiden oikeuksien kielletyksi tuleminen merkitsee ihmiselle tosiasiassa hänen olemassaoloaan uhkaavaa vaaraa.

…jokainen ihminen tuntee halua kuulua jollekin toiselle, hän ei halua olla ainoastaan riippuvainen toisesta vaan haluaa myös olla tärkeä ja merkityksellinen jollekin toiselle ihmiselle. Tämä yhteenkuuluvaisuuden tunne on aivan keskeisellä sijalla ihmisen yhteydentarpeessa ja lisäksi säännöllisesti laadultaan molemminpuolista: siihen kuuluu halu olla rakastettu, mutta myös itsestään selvä ja luonnollinen oikeus rakastaa toista ja pitää hänestä huolta. Näihin seikkoihin kätkeytyy ihmisten välisen keskinäisen rakkauden ydin. Voimme todella puhua täydellä syyllä ihmisen oikeudesta rakastaa ja olla rakastettu. Eräät elämän tuskallisimmat ja vaikeimmin voitettavat pettymykset kertovatkin siitä, että tämä rakastamisen oikeus kielletään tai osoitetaan, että asianomaisen näyttämällä ja tuntemalla rakkaudella ei ole mitään arvoa. (sivu 47).

                    

Jos sinä olet minä mutta minä en tunne olevani sinä, niin kuka minä sitten oikein olen?

Me olemme jo puhuneet siitä, kuinka lh-persoona varastaa ja pilaa toisen elämän. Kuinka vakavista asioista todella on kysymys, sitä ei monikaan ole tullut edes ajatelleeksi. Sitä ei oikeastaan voikaan ymmärtää, ellei itse ole kokenut jotakin siitä. Sen todistavat ne lukemattomat ahdistuneen ihmisen kertomukset, joista selvästi kuultaa läpi tuska “olemattomien asioiden kanssa taistelemisesta“. Vain harva pääsee edes jollakin tavalla “sisälle“ siihen, mitä tällaisen ihmisen elämässä on ollut tai on vieläkin. Häneltä ei ole varastettu autoa, ei jotakin kallisarvoista esinettä, vaan hänen ainoa elämänsä, hänen persoonansa, hänen olemuksensa! Hänen mahdollisuutensa ihmisarvoiseen suhteeseen toisiin henkilöihin.

Lähes jokaisessa tapauksessa tulee selvästi esiin se, kuinka uhri mahdollisimman täydellisesti eristetään ystävistä ja tuttavista, jopa omaisistakin. Miten sellainen on mahdollista? Sitä emme vielä tänäkään päivänä käsitä, mutta tiedämme olevamme tekemisissä lähes yliluonnollisten asioiden kanssa.

Sama henkilö saattaa tietyssä tilanteessa todistajienkin läsnäollessa vakuuttaa, että toisella osapuolella on oikeus keskustella kenen tahansa kanssa tahtoo, mennä kahville kenen kanssa tahtoo. Mutta jo muutaman tunnin sisällä kiusaaja saa hirvittävän raivokohtauksen oman kehotuksensa toteuttamisen johdosta!

Niissä olosuhteissa, missä alkoholistin ja luonnehäiriöisen lähimmäinen elää, pätee yksi surullisimmista elämän laeista:

 Kukaan ei tilanteen jatkuessa voi olla sitä, mitä todella olisi toisenlaisissa olosuhteissa, normaalissa elämän tilanteessa.

 Voiko suurempaa menetystä ajatellakaan? Ja koska on kysymys niin vakavista ja satuttavista asioista, on meidän pakko puhua niistä, vaikka tämän aiheen esiin ottaminen hetkeksi tuokin vain lisää tuskaa. Mutta tämä tuska on vapauttavaa kipua, joka antaa elämälle mahdollisuuden palata takaisin. Synkimmälläkin pilvellä on kultareunus auringon valon osuessa siihen, ja murheellisinkin päivä on huomenna ohitse.

Mikä on pohjimmainen syy siihen, että joku ajautuu niin pitkälle toisen ihmisen valtaan? Siihen ei varmastikaan ole tyhjentävää vastausta sen paremmin maallikolla kuin ei ammatti-ihmiselläkään. Niin monta kuin on olemassa ihmisiä, on myöskin erilaisia tapauksia. Näillä tapauksilla on kuitenkin joitakin yhteisiä nimittäjiä, joissa toivomme pysyvämme. Otamme esimerkeiksi vain sellaisia tilanteita, jotka liittyvät toisiinsa samankaltaisten oireiden ja tekijöiden kautta.

Yksi perustavaa laatua oleva asia lienee se, että on olemassa ns. uhriksi otollisia ihmisluonteita, jotka eivät kuitenkaan ole missään suhteessa halveksittavia tai alempiarvoisia. Päinvastoin he ovat mitä hienoimpia luonteita, herkkiä, avuliaita, uhrautuvaisia (jossakin tilanteessa todella paha sana!), kaikkensa toisen puolesta antavia. Tässä kohden emme voi olla mainitsematta uskonnollista aluetta, missä näitä ihmisen hyviä piirteitä voidaan häikäilemättä käyttää hyväksi. Hyvyyttä voidaan siis käyttää väärin, manipuloida, ohjastaa ja rajoittaa väärien tarkoitusperien saavuttamiseksi!

On parasta vain todeta, että uhriksi voi joutua ja joutuukin itsensä sitä käsittämättä, sillä ei kukaan terveen mielen omaava ajattele: “Minä haluan tulla alistetuksi, pahoinpidellyksi, hyväksi käytetyksi!“ Ikävä kyllä on joitakin sairaalloisia luonteita, jotka suorastaan anovat alistetuksi tulemista, mutta me haluamme tässä yhteydessä jättää heidät tutkistelumme ulkopuolelle.

Useille uhreille on todella tuskallista heidän päästessään niin pitkälle, että hakevat apua ammattilaiselta, kun koko heidän ongelmansa pyritään ratkaisemaan etsimällä syy heidän omasta elämästään. Mitään hullumpaa tuskin voi ammattilainen tehdä. Tässä tulee selvimmin näkyviin tietämättömyys tämän ongelman todellisen olemuksen suhteen. Vain todella harva sadasta siinä tilassa olevasta ihmisestä, että etsii apua esim. allekirjoittaneelta, pystyy löytämään elämästään tekijöitä, jotka selittäisivät ajautumisen lh-persoonan uhriksi. Useimmat ovat aivan normaaleja ihmisiä, jotka ovat nähneet vain lh-persoonan terveen mielen naamion ja ihastuneet pettävään, ulkonaiseen olemukseen. Heidän lapsuutensa ei selitä sen paremmin uhriksi joutumista kuin ei viipymistä kiusauksen kohteena.

Autettavieni joukossa on siis harvoja, joiden lapsuus ja nuoruuden pettymykset voidaan nostaa esiin ongelmien alkulähteenä. Silti emme voi kieltää sitä tosiasiaa, että tietyt persoonallisuuteen vaikuttavat tekijät siirtävät pahasta olosta irtautumisen hetkeä, koska matkaeväät elämää varten eivät sisällä tarpeellista määrää oikeanlaista ravintoa aidon itsenäisyyden syntymiseksi.

Minä henkilökohtaisesti näen kaiken tämän keskellä yhden suurimmista ihmiselämän tragedioista, mihin kukaan voi joutua osalliseksi. Tämä ei rajoitu vain lh-persoonan ympäristöön, vaan se ulottuu moniin erilaisiin ihmissuhteisiin. Ihmisen kärsimys on mittaamaton, eli siitä ei voida laatia jonkinlaista asteikkoa tai käyrää. Me emme lainkaan puhuisi näistä asioista, ellei tätä kärsimystä olisi olemassa. Me emme myöskään tietäisi kärsimyksestä, jos ei kukaan siitä kertoisi.

On tietysti helppo havaita loukkaantuneen tai kipujensa kanssa kamppailevan ihmisen tuska hänen kasvoiltaan ja suusta purkautuvista voihkaisuista. Mutta me puhumme nyt kärsimyksestä, joka on sisäistä laatua, useimmille näkymätöntä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei heillä ole valmiutta havaita sitä muista merkeistä. Näitä merkkejä on aivan tavaton määrä, jos vain on hiukankin aikaa ja silmää niiden havaitsemiseksi. Toivon tämän kirjani avaavan yhä useamman ymmärryksen sille ahdistukselle, jonka huuto suorastaan särkee korvissa sellaisella, joka sen on oppinut kuulemaan.

Tämä elämän suurin tragedia ei koostu yksinomaan tästä sanomattomasta kärsimyksestä joka on kohdannut niin monia ihmisiä. Se on kuin hapolla kyllästetty vanne sydämen ympärillä, mutta se ei vielä sinänsä ole se, mikä on kaikkein pahinta. Uskallan väittää, että kaiken tällaisen kärsimyksen kruunaa, ei vääryyttä tehnyt ihminen, vaan ympäristön tuomio! Ympäristön tuomio! Mikä voisi ahdistetulle ihmiselle olla kauheampaa kuin se, että hänet leimataan epäuskottavaksi, valehtelijaksi, haihattelijaksi, olemattomien asioiden kanssa hulluksi tulleeksi? Edelliset luvut mielessämme meidän tulisi viimeistään nyt käsittää lh-persoonan uhrin todellinen kärsimystie. Hänellä on täydellinen helvetti päällä kotona, työpaikalla, ympäristössään, ja hän tuskin jaksaa raahautua päivästä toiseen. Kun hän sitten parhaalle ystävälleen tai terapeutille kertoo tuskistaan, ei tämä ollenkaan voi ymmärtää mistä on kysymys, koska se jonka tulisi auttaa näkee jotakin aivan toisenlaista.

Tässä juuri on avain näihin kysymyksiin. Ihmiset näkevät jotakin aivan muuta ja toisenlaista. Miksi? Koska he haluavat nähdä asiat siten. Heillä ei ole valmiutta johonkin muuhun, koska heillä ei ole aikaa pysähtyä, pysähtyä todella kuuntelemaan ja kuulemaan, havainnoimaan. Heillä itsellään ehkä menee melko hyvin, ainakin kohtuullisesti. Sen mukaan he punnitsevat sitten kanssaihmisensäkin asiat, mahdollisesti täysin käsittämättä, että itse elävät valheellisemmassa maailmassa kuin tuo läheinen. He vain kieltävät omat vaikeutensa, omat kipunsa, koska pelkäävät kohdata ne silmästä silmään.

Kun sitten tulee joku ja rehellisesti kertoo elämänsä sellaisena kuin se todella on, he säikähtävät ja vetäytyvät kuin jonnekin turvallisen matkan päähän, haluamatta nähdä, koska joutuisivat samalla punnitsemaan omaa elämäänsä. Ja mitä kauemmaksi he vetäytyvät, sitä huonommin he näkevät toisen ihmisen hädän ja ahdistuksen tuntomerkit. Eikö tämä olekin melkoinen murhenäytelmä? Kaikki pahuus ja ahdistus karkotetaan tietämykseltä piiloon sisäisiin syövereihin, käsittämättä ollenkaan, etteivät ne ole poissa, vaan saavat nyt tehdä tuhotyötänsä entistä suuremmalla voimalla!

Useammankin uhrin kertomus sisältää viittauksia siihen, että ammattilaisetkin pelkäävät kohdata autettavansa tuskan todella sellaisena kuin se on. Olisiko niin, että monet alan ihmiset eivät osallistu työnohjaukseen, purkaakseen omia paineitaan?

Ihminen siis itse asiassa pelkää elää elämäänsä. Hän elää toisen tai toisten ihmisten elämää kauniiden ja rohkeiden mallin mukaan. Mistä muuten tällainen nimi? Paremmin sopisi “kauniit ja röyhkeät“. Kaikki tällainen kadottaa ihmiseltä jotakin omaa, pahimmillaan oman persoonallisuuden. Ihminen voi antaa vain sitä, mitä hänellä on. Hän ei voi antaa sellaista, mitä hänellä ei ole. Jos hän ei tiedä kuka todella on, hän ei myöskään voi käyttää itseään ja persoonaansa muiden ihmisten hyväksi.

Me emme siis ole vain joidenkin väärämielisten ihmisten uhreja, vaan myöskin ympäristömme uhreja. Me kadotamme oman minuutemme ja ihmettelemme keitä todella olemme. Meidät ensin särjetään kodissamme, työpaikallamme, ja sitten meitä vasta oikein potkitaan päähän sen päälle, meihin tunkeudutaan.

Olen viime aikoina todella käsittänyt tämän sanonnan merkityksen. Sitä käytetään huomattavasti enemmän muiden kielien parissa. Aikaisemmin ajattelin, että tämä luonnehdinta sopii ensisijaisesti hengellisen elämän piiriin, mutta olen nyt tullut näkemään, että sillä on laaja sijansa kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä – ihmisen uteliaisuuden johdosta. Ystävä, naapuri, lähimmäinen haluaa tietää toisesta kaiken, ennen kaikkea vaikeuksien todellisen syyn. Ja jos kerrottua ei uskota, ollaan vakuuttuneita siitä, että jossakin syyn täytyy olla. Ja tämä on se vaihe, jossa lukemattomat ihmiset tunkeutuvat meihin tavalla tai toisella, eivät vain luonnehäiriöiset.

Missä ovat nämä ovenkahvat tai sulkijalaitteet, joista meihin pääsee sisälle? Niitä ei itse asiassa ole luonnostaan olemassa, sillä uskon suurella vakaumuksella siihen, että jokainen ihminen on koskematon niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä. Jonkinlainen ovi on kuitenkin olemassa kussakin ihmisessä, ja uskon sen avaamiseksi tarvittavan kahvan olevan kunkin ihmisen sisällä.

En voi tässä yhteydessä olla viittaamatta siihen, kuinka Ilmestyskirjassa meidän Herramme sanoo seisovansa ovella ja kolkuttavansa. Jos joku kuulee tämän kolkutuksen ja avaa, astuu Herra sisälle ja aterioitsee hänen kanssaan. Olemme sitten uskonnollisia tai emme, on tässä mitä suurin oppi meille kaikille. Jos jo itse Jumaluus arvostaa meitä niin suuresti, että kolkuttaa ja siten kysyy meidän tahtoamme, niin kuinka voisi jollakin ihmisellä olla oikeus tunkeutua pyytämättä jonkun sisälle?

Ihmiset siis etsivät syytä kaikkeen kärsimykseen – vain harvoin omassa elämässään ja omissa asioissaan. Ihmisen luontainen piirre on, että hän haluaa olla mestari ja asiantuntija aina muiden asioissa. Ja mitä enemmän hän mielestään on kokenut ja oppinut, sitä hanakammin hän haluaa osoittaa taitonsa ja työntää kätensä toisen ihmisen sisälmyksiin tyytyväinen ilme kasvoillaan. Hän on asiantuntija, hän selvittää nyt kaikki ongelmamme!

Lh-persoonan läheisyydessä on usein ensisijaisesti kysymys avioliittoon (seksiin) kuuluvista asioista. Voisiko otollisempaa kiistan ja erimielisyyden aihetta keksiä? Ja tällä alueella on joka toinen ihminen mielestään suuri terapeutti ja ammatti-ihminen, etenkin muutaman lasillisen jälkeen. Vuosikymmenien vaikeudet ja ongelmat selvitetään muutaman tunnin “neuvottelupöydän“ ääressä istumisen aikana, pöydän alla olevien pullojen määrän kertoessa tuloksen kattavuudesta. Eikä tarvita edes neuvoa-antavia tämän asiantuntemuksen esille tulemiseksi.

Kaikkein suurimmat asiantuntijat eivät ota tippaakaan, “ei edes vahingossa“, eivät syö edes liköörikaramelleja, ja he ovat juuri ne, jotka niin kauniisti autuas hymy kasvoillansa vetävät käteensä hengellisesti steriilin muovikäsineen, ja työntävät sen sisääsi avoimesta haavasta. Eikä aikaakaan, kun he jo ovat kyynärpäätä myöten sisälmyksissäsi, tunnistellen ja myhäillen ja tietävästi hymisten. Mitä oikein olet tehnyt, että olet tähän tilaan joutunut? Oletko tehnyt syntiä, oletko ottanut alkoholia, oletko syönyt liikaa ja liian hyvää? Käsi puristelee maksaasi, kasvoille tulee voitonriemuinen hymy: “Onko maksasi jo hieman kovettunut, minusta ainakin tuntuu siltä?“

Tutkimus jatkuu ja sinä vääntelehdit kivusta ja epämukavuudesta. “Onko tämä keuhko, tupakoitko sinä? Ai, ai, tässä taitavat olla munuaiset, onko tämä perna? Kyllä täällä on kaikki aivan sekaisin, ei ihme että voit huonosti.“ Hän on kyynärpäätä myöten sisälläsi, ja sinua alkaa todella ottaa aivoon, päätäsi särkee. Onko se mikään ihme, kun hän jo kourii aivojasi huolestunut ilme kasvoillaan. “Ei se ole mikään ihme, että aivosi ovat niin sekaisin, kun järkeilet niin kovasti. Järki ei ole tärkeä, vain usko on tärkeä. Miksi et ole tehnyt juuri siten kuin minä olen neuvonut?“

Huvittavaako? Kyllä, mutta samalla hyvin puhuttelevaa. Sinut tutkitaan läpikotaisin, vastoin tahtoasi, toivomustasi. Ja sinua sattuu entistä enemmän. Kouriminen jatkuu ja jatkuu, etkä osaa antaa pätevää syytä huonovointisuuteesi. Eikö siihen itse asiassa riitä sisälläsi kähmivä käsi? Jos ei mitään syytä saada nimetyksi, tulee käsi hetkeksi ulos sisältäsi, ja tekee, arvaa mitä? Jos ei mitään ole vielä löytynyt, uskotaan sen nyt löytyvän. Käsi menee sisälle uudelleen samasta jo tulehtuneesta haavasta, ja kourii nyt alaspäin. Mitä sieltä löytyykään, mitä siellä kähmitään? Siitä emme tässä yhteydessä häveliäisyyden vuoksi viitsi edes puhua!

Loppujen lopuksi näitä tutkimuksia suorittaa aivan samalla tavalla niin sanottu “hengellinen“ kuin aivan maallinenkin ihminen. Ja jos todellakaan ei mitään muuta syytä löydy, alaspäin kourimalla keksitään sitten ahaa-elämyksen tavoin se kaikkien vaikeuksien perussyy: sinun seksielämässäsi täytyy olla jotakin vikaa, muuten kaikki teillä olisi hyvin. Uskomatonta, käsittämätöntä! Onko ihme, jos suu rävähtää auki, ja iso pyörä heittää tyhjää?

Miksi me ylipäätään annamme kouria sisintämme, munaskuitamme, omia asioitamme? Miksi? Kukaan ei ole antanut siihen lupaa, vaan asialla ovat itsetietoiset, mistään piittaamattomat ihmiset, lähimmäiset. Me taidamme olla jo siinä määrin rikki ja kadottaneet minuutemme, että annamme tällaisen tapahtua. Mutta entä jos yhdessä, toistamme tukien, päätämme kaiken tämän olevan nyt kerta kaikkisesti lopussa? Auttaako sinua, jos minä, samoja asioita kokeneena, annan sinulle luvan kieltäytyä tällaisesta “lähimmäisenrakkaudesta“. Ilman minun lupaanikin sinulla on oikeus kieltäytyä kaikesta sellaisesta, niin kuin jo pelkästään Martti Paloheimon esittämistä ihmisen oikeuksista käy ilmi. Mutta tuntuu niin hyvältä, kun joku kaikkien ahdistusten vuosien jälkeen koko sydämestänsä kertoo minulle, että minulla on oikeus parempaan elämään, omana itsenäni olemiseen, ilman kenenkään sisääni tunkeutumista. Minä olen ihminen, ihminen kaikkine oikeuksinensa, eikä kenelläkään ole valtuutta tunkea kättänsä minuun kuin jokin konitohtori hevosen peräaukkoon.

Yksi perusasioista, joita korostamme ryhmätyössämme, on oikeus kieltäytyä kaikesta sellaisesta yhteydestä, mikä rikkoo ja tuhoaa meitä. Meillä on todellakin oikeus valita kenen kanssa tahdomme olla tekemisissä, kenen emme.

Lupaa omana itsenä olemiseen ei meille suoda valtiovallan eikä tämän yhteiskunnan taholta. Mutta meillä on oikeus olla ihmisiä ihmiselle, ja me yhdestä suusta kuulutamme jokaiselle kärsivälle lähimmäisellemme: sinulla on oikeus olla ihminen, koskematon niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä!

Kannattaako näistä asioista puhua?

Kirjan tässä vaiheessa tahtoi tietynlainen masennus vallata mieleni. Aloin epäillä kirjoittamiseni kannattavuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että pilkallinen ääni yritti sanoa minulle: “On aivan turha kirjoittaa näistä asioista, sillä ei kukaan voi uskoa sitä, mitä paperille laitat.“

Kirjoittamani asiat ovat useille todellakin jotakin aivan uutta ja käsittämätöntä. On surullista, jos ihmiset eivät pysty uskomaan sellaista, mikä on tuhansien kokemus. Jo varovaisen arvion mukaan maassamme on noin 100 000 –150 000 eriasteista lh-persoonaa. Jos ajattelisimme, että jokaisella on ainakin yksi läheinen henkilö, on uhreja yhtä monta. Lisäksi tulevat sitten lapset kotona ja useat ihmiset työpaikoilla. Asia koskettaa siis järkyttävän monia ihmisiä, joiden uskon ymmärtävän mistä nyt puhumme.

Yleensä aamuisin mieleni on hyvin vastaanottavainen näiden asioiden suhteen, ja eräänä päivänä heräsin hyvin surullisena. Olin iloinnut jokaisesta rivistä, jonka olin saanut paperille, ja siitäkin, että jo pari luonnehäiriöisen uhria oli lukenut käsikirjoitukseni ja todennut: “Siinä ei ole yhtä ainuttakaan sanaa, joka ei pitäisi paikkansa.“ (Nyt laatiessani toista painosta, on kirjoja liikkeellä noin tuhat kappaletta, eikä minulle asti ole kantautunut yhtään ainoata negatiivista kommenttia!) Mutta juuri nyt tiedostan aivan uudella tavalla näiden uhrien kärsimyksen mittavuuden, kuultuani tiettyjä ympäristön kommentteja. Jossakin mielessä uhrien ongelmat eivät kokonaan poistu edes sen jälkeen, kun he ovat päässeet irtaantumaan lh-persoonan vaikutuspiiristä tavalla tai toisella. Mahdollisesti on tullut avioero, tai muuten on päästy sopimukseen elämän jatkamisesta irrallaan toisesta (mikä on tulos sanoinkuvaamattomasta taistelusta).

Eron tultua ihmiset ympäristössä pahoittelevat tapahtunutta, säälivät lapsia ja kumpaakin osapuolta, mutta käytännöllisesti katsoen lh-persoona saa osaksensa suurimman säälin ja pahoittelun. Uhri on uhri edelleenkin, sillä nyt on levinnyt tieto siitä, miksi tähän lopputulokseen on päädytty. Joskus lh-persoona joutuu avioeron jälkeen turvautumaan mielenterveystoimiston apuun, ja pian kaikki ympäristön ihmiset hämmästelevät: “Ei se ole mikään ihme, että toinen joutuu tuollaiseen tilaan ja syömään masennuslääkkeitä, kun kumppani oli sellainen kuin tuo Matti tai Liisa!“

Matti kävi edelleen asioilla entisessä kotikaupungissaan, vaikka avioero oli tullut jo aikaa sitten. Tieto erosta levisi hiljakseen ihmisten keskellä, mutta kukaan ei kommentoinut asiaa, tai ollut tietävinäänkään siitä. Mutta nyt Matti alkoi huomata ihmisten asenteiden muuttuneen häntä kohtaan ainakin joissakin liikkeissä ja muutamien tuttujen tullessa torilla vastaan. Maija oli alkanut valistaa ihmisiä tapahtuneiden suhteen, ja jonkin ajan kuluttua Matille hahmottui kuva siitä, mitä oli puhuttu: “Niin, niin, erohan siitä loppujen lopuksi tuli. Miksi minä olinkaan niin tyhmä, että niin pitkään odotin kaiken muuttumista paremmaksi? Minun olisi pitänyt toimia jo paljon aikaisemmin. Matti parka on niin mieleltään sairas, ettei hänestä ollut minkäänlaisen ratkaisun tekijäksi! Siksi minun täytyi ryhdistäytyä ja hakea avioero. Kyllä se Matti söi masennuslääkkeitä, mutta eihän niistä mitään todellista apua ollut, kun ei tarpeeksi käynyt psykiatrilla. Kehotinhan minä jatkuvasti häntä hakeutumaan hoitoon, mutta ihan turhaan.“

Kuulin kuinka eräs hyvin asiallisena pidetty mieshenkilö pahoitteli yhden lh-persoonan osaa avioeron jälkeen. Hän oli hyvinkin selvillä tämän naisen sairaudesta, mutta silti hänen oli mahdoton uskoa kaikkea kuulemaansa, koska on ihastunut tähän henkilöön. Tämä on raskas väittämä, mutta se perustuu niin monen uhrin kertomukseen, että se on pakko uskoa. Etenkin uskonnollisissa piireissä, missä ei juurikaan uskota avioeron mahdollisuuteen, salaisesti omien pettymysten keskellä ihannoidaan ja tavallaan himoitaankin näitä toisten aviopuolisoita, jotka niin selvästi “ihanuutensa“ johdosta erottuvat muusta joukosta. Tulee kuitenkin varoa, ettei jokaista ihastuttavaa persoonaa aleta epäillä luonnehäiriöiseksi, mutta on hämmästyttävää yhä uudelleen todeta, missä määrin lh-persoonat valtaavat ympäristönsä ihmisten sydämet. Heistä ei voida eikä haluta uskoa mitään pahaa! Heidän ympärillään vallitsee usein aivan erikoinen, jossakin määrin seksuaalisesti virittynyt ilmapiiri, jonka havaitsee vasta  kun on saanut kylliksi etäisyyttä asiaan.

Olemme korostetusti tuoneet esiin sen seikan, että lh-persoonalta useimmiten puuttuu täydellisesti sairauden tunne. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei hän ajoittain hakeutuisi jopa psykiatriseen hoitoon. Hän saattaa suorastaan raahata puolisonsa avioliittoneuvolaan tai johonkin kriisikeskukseen selvittelemään heidän elämäänsä ja hänen ahdistustaan. Hän hakee apua huonovointisuuteensa ja kärsimäänsä vääryyteen esim. avaamalla keskustelun kriisityöntekijän edessä: “Mitä meidän tulisi tehdä, ettei puolisoni jatkuvasti löisi minua?“

Puoliso ei milloinkaan ole lyönyt häntä siinä mielessä, mitä yleensä käsitetään. Mutta niin kuin jo olemme maininneet, saa lh-persoona raivokohtauksiaan mahdollisesti muutaman päivän/viikon välein, ja jokainen tietää tällaisessa tilanteessa mihin hillitön huutaminen johtaa. Naapurit saattavat koputtaa seinään tai soittaa ovikelloa, ja uhrin yrittäessä rauhoittaa tilannetta syntyy hetkiä jolloin käsirysykään ei ole mahdoton. Kumpikin lopulta menettää hermojensa hallinnan, ja etenkin mies saattaa yrittää hillitä vaimon raivoa läimäyttämällä kädellä takapuolelle. Tämä kaikki tulkitaan myöhemmin pahoinpitelyksi.

Kerrottakoon nämä esimerkit varoitukseksi jokaiselle, joka on tekemisissä lh-persoonan kanssa. Oikeuteen joutumisen ja väärän tuomion saamiseen ei tarvita paljoakaan.

Maija sai yhden pahimmista raivokohtauksistaan yöllä, joskus yhden aikaan. Ei ollut tapahtunut yhtään mitään. He vain olivat juoneet jonkin verran alkoholia ja nauttivat yhdessä olosta sängyssä. Juuri silloin Maijan mieleen tuli jotakin negatiivista, normaalille ihmiselle täysin merkityksetöntä.

Harvoin vaimo huusi sellaisella tavalla, ja naapurit kävivät kaksi kertaa soittamassa ovikelloa. Matti oli nyt saanut todella tarpeekseen ja alkoi pakata vaatteitaan pienessä vaatehuoneessa. Hän ei ehtinyt tehdä mitään, kun vaimo jo oli sulkenut sisään päin kääntyvän oven ja asettunut sen eteen huutaen ja takoen nyrkeillään miehen rintaa. Mies tunsi tukehtuvansa ja halusi ulos, mutta Maija ei päästänyt. Matin olisi tunkkaisessa ja ahtaassa kopissa kuunneltava kauhistuttavaa karjuntaa, eikä hän kestänyt sitä.

Matti selvisi ulos ja autotalliin nukkumaan, mutta seuraavana aamuna selvisi, että Maijalla oli musta silmä ja hän ei viikkoon voisi mennä työpaikallensa. Tuttu sairaanhoitaja kävi hoitamassa silmää, mikä merkitsi sitä, että Maija siinä vaiheessa otti syyn itsellensä.

Mutta myöhemmin mies saisi tietää olleensa koko ajan väkivaltainen ja kiivas mies, joka sellaisella tavalla pahoinpiteli vaimoaan. Miksi ei vaimo ollut mennyt poliisin puheille, siinä katumuksen aihe lopuksi elämää? Matti ei totisesti tiennyt missä vaiheessa ja miten musta silmä tuli, sillä hän ei tietoisesti ollut lyönyt Maijaa, ei koskaan.

Matilla oli onnea, mutta ei kaikilla kaltaisillansa. Useat ovat joutuneet vastaavanlaisesta tilanteesta oikeuteen, vaikka vaimo ensin olisi lyönyt heitä useaan kertaan, ja kysymys olisi ollut selvästä itsepuolustuksesta.

Jos tällaista pääsee tapahtumaan, on syytä olla viisas, sillä jossakin suhteessa emme eläkään oikeusvaltiossa. On syytä hankkia ja säilyttää todisteita, jos niitä on, sillä lh-persoona tekee kaikkensa hävittääkseen itseään vastaan olevat todisteet, jopa aivan häikäilemättömällä tavalla.

Matilla oli kuvia yläruumiistaan ja päästään, jotka olivat täynnä verisiä kynnenjälkiä. On hetkiä, jolloin ei halua puolustautua, vaan antaa tapahtua sen mikä tapahtuva on!

On väärin että miehet lyövät naista. Mutta olisi myöskin otettava huomioon se seikka, että luonnehäiriöinen nainen on selvästi vaarallisempi kuin normaalilla tavalla väkivaltainen mies.

Tulkoon mainituksi, ettei raivokohtauksesta ole mitään ulospääsyä. Uhrin pakeneminen ei usein tule kysymykseenkään, sillä huutaja nimenomaan edellyttää, että hänen asiansa kuunnellaan keskeyttämättä loppuun asti!

Niin, lh-persoona siis hakeutuu jopa psykiatrin vastaanotolle, mutta ei todellisen sairauden johdosta, vaan hyvin usein häntä hoidetaan masennuksen tähden. “Onko mikään ihme, jos hän tuollaisen henkilön kanssa eläessään joutuu syväänkin masennukseen?“

Useissa tapauksissa psykologin tai psykiatrin luona käymisen perimmäisenä syynä on ennalta valmistelu puolison hankkimiseksi hoitoon, eli siis eräänlainen mustamaalaus ja uskottavuuden hävittäminen. Ja tuskin voi tällainen lh-persoona saada parempaa ymmärrystä ja sääliä ja pään silitystä muualla kuin psykiatrin tai psykologin vastaanotolla! Hän on todella niin vakuuttava, että häntä uskotaan siitäkin huolimatta, että puoliso yhteisellä käynnillä kertoo kaikki luonnehäiriöön viittaavat oireet. Lopulta uhri tuomitaan mielenvikaiseksi, mutta onneksi häntä ei sentään useinkaan diagnosoida luonnehäiriöiseksi, se kun on niin vaikea määritellä!!!

Kertomustemme Maija tai Jussi siis saattavat syödä masennuslääkkeitä tullakseen toimeen “niin vaikean ja mieleltään epävakaisen Matin tai Liisan kanssa“ (jotka hekin mahdollisesti syövät masennuslääkkeitä), ja heidän vastaanottamallaan säälillä ja ymmärryksellä ei ole rajoja. Ei ole ollenkaan mahdotonta, että jos Maija ja Jussi ovat jonkin seurakunnan tai yhteisön jäseniä, he ovat kaikkien avioliittoonsa tyytymättömien jäsenten salaisen tai vähemmän salaisen ihastuksen kohteita!

“Matin ja Maijan välit olivat viime aikoina olleet hyvin tulehtuneet. Matti tuskin sai nähdä hymyä Maijan kasvoilla, ja kaikki tämän kommentit tulivat hyvin terävään sävyyn, sisältäen aina moitetta. Seksiä heillä kyllä oli varmaankin enemmän kuin monella muulla, mutta siitä puuttui kaikki läheisyyden ja lämmön tunne.

He eivät voineet olla yhdessä ilman jonkinlaista määrää alkoholia. Kuuluisa tutkija oli lausunut mielipiteenään, että seksi ilman rakkautta on pornoa. Matti oli hyvinkin valmis allekirjoittamaan tämän ajatuksen. Hänellä oli kautta koko heidän avioliittonsa ollut sellainen tunne, ettei Maija ollutkaan sängyssä hänen kanssaan, vaan aina jonkun mielikuvituksellisen kohteen kanssa.

Niin kuin monen muun lh-tapauksen kohdalla, heillekin seksi oli tullut korvikkeeksi lähes kaikelle normaaliin elämään kuuluvalle. Melkein kaikki aito tunteiden kokeminen oli korvattu seksillä. Ja ollakseen rehellinen, Mattikin joutui myöntämään, että hän tarvitsi jonkinmoisen määrän alkoholia voidakseen nauttia Maijan kanssa olemisesta, tai ylipäätänsä pystyäkseen seksiin hänen kanssaan. Ja hänkään tuskin makasi vaimonsa kanssa; hänen rakkauden ja lämmön kaipauksensa sai hänet kuvittelemaan kanssaan olevan jonkun toisen… sellaisen, joka todella välitti hänestä!

Matti oli työmatkallaan, ja oli sovittu, että hän kotiin palatessaan hakisi Maijan tämän firman pikkujoulusta. Yksi miehen perusvelvollisuuksista oli toimia vaimon autokuskina. Ajatus viehätti vaimoa siinä määrin, että tämä oli ajatellut hankkia Matille kuljettajan lakin! Juhlat olivat vielä kesken, ja väsynyt mies meni turvamiehen koppiin odottamaan vaimonsa lähtöä. Tässä huoneessa oli lasi, jonka lävitse näki saliin, mutta salista päin katsoessa nähtiin vain suuri, hiukan tummasävyinen peili.

Maijalla oli hämmästyttävä määrä luonnehäiriöisen piirteitä, ja yksi pahimmista oli hänen mustasukkaisuutensa, joka varmaankin haki vertaansa. Matti ei itse asiassa saanut keskustella kenenkään naispuolisen henkilön kanssa, ellei tämä sitten ollut alle kymmenen tai yli seitsemänkymmenen. Edes sukulaisten teini-ikäisten tyttölasten kanssa Matti ei saanut istua muutamaa minuuttia pidempään. Maijan uskonnollinen kasvatus toki kertoi mikä on oikein ja mikä väärin!

Matti oli käsittänyt väärin juhlien loppumisajan. Nyt oli vasta lopetettu jouluateria. Aivan kuin kohtalon ivaksi Maija nousi pöydästä muutaman miespuolisen työntekijän kanssa tullen peiliksi luulemansa lasin eteen. Toinen miehistä piti kättään Maijan vyötäröllä, ja he keskustelivat intensiivisesti. Tuona hetkenä jotakin kuoli lopullisesti Matin sisimmässä. Maija ei milloinkaan, ei milloinkaan, ollut hymyillyt hänelle noin kauniisti, ei edes seurusteluaikana!

Käsilaukkuaan kaivellen Maija korjasi ehostustaan. Koko ajan hän keskusteli tuon firman hurmuripojan kanssa ja katseli tätä peilistä, autuaan tietämättömänä siitä, että hänen oma miehensä oli juuri sillä kohtaa peilin takana. Nyt Matti tajusi jotakin hyvin murheellista, mistä hänellä oli ollut vain aavistus.

Avioliiton alkuvaiheessa hänen oli pitänyt pyytää lupa jopa Maijan suukotteluun ja halaamiseen, mutta nyt vieras mies piti kättään hänen vaimonsa uumalla ja kylpi sellaisessa hymyn ja liehittelyn virrassa, mitä ei milloinkaan oltu suotu kärsivälle aviopuolisolle!

Tämä kertomus tuo esiin jotakin hyvin tuskallista ja murheellista. Se voitaisiin kertoa toisinkin päin, Jussin ja Liisan elämästä. Tämä tositapahtumiin perustuva kuvaus tuo esiin jälleen yhden säikeen lh-persoonan luomasta kiristävästä verkosta. Se kertoo elämän pelisäännöistä. Ne vaikuttavat tavalla tai toisella elämämme koko kulkuun sen alusta loppuun asti.