Päiväkirjaa 29. Kesäkuuta 2007-osa 2

  Nyt saatuani etäisyyttä menneisyyden varjoihin ja haamuihin, ei ihmetykselläni ole rajoja. Todellisuudessa olen ihmetellyt koko elämäni ajan tiettyjä piirteitä hengellisessä elämässä. Sanan mukaan ongelmia on ollut aina ja tulee aina olemaan, mutta kysymys ei niinkään kai ole ongelmien laadusta ja määrästä, vaan siitä miten me niitä tarkastelemme, miten me niihin suhtaudumme. Kun puhutaan posken kääntämisestä, tuodaan esiin jotakin sellaista, mistä kautta kirkkohistorian on ollut erilaisia ja erikoisiakin käsityksiä.

Miksi Sana niin paljon kertoo meille hyvän ohella monista vääristä asioista seurakunnan keskuudessa? Tarkoittaako se, että meidän tulee olla hyvin suvaitsevaisia kaikkia uskovaisten keskellä ilmeneviä asioita kohtaan, vaikka ne hyvin suuressakin määrin vahingoittavat seurakuntayhteyttä ja yksittäisiä henkilöitä? Tämä on ollut yksi suurimmista ihmetykseni kohteista kautta yli neljänkymmenen vuoden uskonelämäni.

Jos edustetaan yleisestä käsityksestä poikkeavaa, sinänsä aivan oikeaa linjaa, antaako se joitakin erioikeuksia kannattajille ja seuraajille? Jos näitä henkilöitä on melko vähän ja harvassa, tuleeko heistä pitää kynsin hampain kiinni, riippumatta heidän todellisista näkemyksistään ja asenteistaan, teoistaan? Jos on niin harvoja, tuleeko heidät pyrkiä säilyttämään työn yhteydessä hinnalla millä tahansa? Oikeuttaako heidän miellyttämisensä joidenkin toisten oikeuksien ja persoonallisten tekijöiden loukkaukseen ja mitätöimiseen? Jotta merkittävät henkilöt säilyisivät työyhteydessä, voidaanko vähempimerkityksisiä kohdella miten tilanne vain vaatii?

Voiko joku, yksi ainoa, tulla niin tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ettei hänen rinnallaan tai läheisyydessään voi olla ketään toista, mahdollisesti kritiikkiin johtavaa persoonaa? Voiko joku tulla niin suureksi, ettei häntä saa arvostella tai asettaa kyseenalaiseksi joitakin hänen opetuksiaan tai tekemisiään? Voiko jonkun tehtävä seurakunnassa olla niin merkittävä, että häneltä tulee ottaa vastaan kaikki, tutkimatta ja perustelematta, koska hänellä on niin merkittävä kutsumus, ettei mitään saa kyseenalaistaa?

Jos seurakunnan piirissä tapahtuu vääränlaista ihmisen korottamista, suoranaista ihmispalvontaa, onko palvonnan kohde täysin vapaa tapahtuneesta virheestä, vai voidaanko syyttää vain väärää korostamista suorittavia?

Nyt ei ole kysymys vain joidenkin tiettyjen asioiden pohtimishalusta, vaan tapahtuneesta historiasta, todellisuuteen perustuvista suoranaisista tragedioista ja ihmiskohtaloista. Kuinka monta rikottua ihmistä riittää aikaansaamaan tarpeellinen vastareaktio niiden keskellä, jotka uskovat olevansa aivan erikoisessa asemassa Jumalan valtakunnassa?

Milloin saavutamme rajan, jonka toisella puolella ei kenelläkään enää ole rohkeutta kehottaa rikottua ihmistä kääntämään toinenkin poskensa? Paavali varoitti toisiaan purevia ja syöviä ihmisiä kokonaan hävittämästä toisensa. Miksi menneet vuodet sisältävät sellaisen määrän hätää ja valitusta, että oikein tulee paha olo? Missä on raja, jota ei tule ylittää missään olosuhteissa?

Pahaa on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan. Missä hyvä vaikuttaa ja Jumalan valtakunta etenee, siellä on myös paha toiminnassa. Siitä todistaa Sana jo vuosituhansien takaa. Kysymys ei kai ole niinkään pahan tapahtumisesta, vaan meidän asenteestamme siihen ja sen tapahtumiseen. Tässä kohtaamme varmaankin yhden suurimmista ihmiskunnan ja ihmisyyden ongelmista. Pahan tapahtumista ei voi estää, ihmistä ei voi muuttaa muuksi kuin mitä hän on. Sallimuksesta ihminen on perusluonteeltaan pahaan taipuvainen ja on aina aiheuttanut ongelmia toisille maan matkaajille.

Ihmetykseni koskee kai lähinnä kaikkea sitä sallivaisuutta, mihin menneiden vuosikymmenien aikana jouduin tutustumaan. Historia, tapahtunut, todistaa tavalla, joka pakottaa syventymään todella vakaviin tekijöihin seurakunnallisessa elämässä. Eikö seurakunnan tulisi olla paikka, mistä ihmiset hakevat turvaa, apua ongelmiinsa? Miksi sitten muistoihin palaa niin suuri määrä todella ahdistuneita, rikkinäisiä, jopa itsetuhon partaalla olevia ihmisiä? Millaisen jäljen on toimintamme jättänyt jälkeensä, kun mieleen tulee jopa useampi itsemurhaan ajautunut yhteydessämme ollut ihminen? Millainen toiminta jättää jälkeensä niin monia epätoivoon ja epäsuosioon suljettuja ihmisiä? Miksi niin moni on kuollut suorastaan epämääräisissä olosuhteissa, miksi niin monet ovat sairastuneet henkisesti näiden vuosien aikana? Miksi sairaat ja henkisissä ongelmissa kamppailevat eivät ole löytäneet ratkaisua ongelmiinsa?

Kirjoittaja ei jaksaisi varmaankaan elää päivääkään pidempään, jos hän joutuisi syyllistämään itseään näissä asioissa. Johtavassa asemassa oleva ei ole toki vastuusta vapaa, mutta kirjoittajan epäsuosio kai perustuneekin juuri siihen, että hän aivan alusta asti protestoi kaikkea väärää vaikutusta vastaan. On kiittäminen vain Jumalan armoa siitä, ettei kertaakaan ole kukaan osoittanut jotakin väärää opetusta tai tekoa, johon kirjoittaja olisi syyllistynyt.

Perustuukin kai syvällisempään psykologiaan se, ettei kirjoittajalle ole milloinkaan kerrottu mitä pahaa hän on tehnyt, mikä hänen rikkomuksensa on ollut. Kertaakaan ei ole suotu mahdollisuutta puolustautumiseen, asioiden selvittämiseen. Kaikki syytökset ja suoranaiset valheet on ollut pakko niellä toiminnan jatkumiseksi. Sairasta, pakko myöntää. Mutta sopiva määrä syytöksiä ja nöyryytyksiä johtaa ihmisen pakostakin tielle, mikä ei ole hyvä kenenkään kannalta ajateltuna. Kaikki tämä voi tapahtua mitä totuudellisimman ja raamatullisimman opetuksen alla. Kysymys vain kuuluu: miten me suhtaudumme kuulemaamme, mitä me teemme oikeaksi toteamamme kanssa? Onko totuus vielä meidän huulillamme ja sydämessämme totuus? Ja vaikka kaikki kuulemamme olisi kuinka totta ja Sanan seulan läpi kulkevaa, olisiko sittenkin enemmän kysymys siitä mitä emme ole saaneet kuulla?

Totuus on tärkeä, elintärkeä, sillä Herramme itse kutsui itseään Totuudeksi. Mutta voiko joku ihminen rajata totuuden joksikin sellaiseksi, ettei se enää olekaan totuus? Eikö totuus ole jotakin rajaamatonta, elämääkin suurempaa? Totuuden kertominen ei aina olekaan totuutta, jos jotakin tärkeää jätetään kertomatta! Olisiko ongelmamme perusta juuri näissä asioissa, jotka meille on jätetty saarnaamatta, kertomatta? Mieleen tulee heti yksi sanankohta, josta en kai koskaan ole kenenkään saarnaajan kuullut avoimesti ja koko sydämestään saarnaavan. Se koskee Paavalin kertomusta asenteestaan läheisiinsä – hän halusi olla kaikkea kaikille, voittaakseen edes muutamia. Näin suurelle jumalanmiehelle olisi luullut olevan yksinkertaisempaa saavuttaa suuria tuloksia, mutta hänen täytyi alistua siihen esimerkkiin, jonka itse Herramme meille antoi.

Kuka on todella nähnyt tämän esimerkin oikeassa valossansa? Herramme ei tullut miellyttääkseen itseään, vaan Isä näytti hänelle koko ajan mitä Hänen tuli tehdä. Hän tuo selvästi julki, ettei Hän voinut itsestään tehdä yhtään mitään. Siksi hän oli kykenevä sanomaan meillekin, ettemme me ilman Häntä voi mitään tehdä (Joh. ) Paavali käsitti tämän, ja siksi hän oli kykenevä asennoitumaan erilaisiin ihmisiin oikealla tavalla ja tasolla.

Olen jo maininnut yhden raamatunkohdan, josta en kenenkään vielä ole kuullut saarnaavan syvällisemmin. Toki sen on moni aivan riemumielellä ottanut mukaan saarnoihinsa hyvin pinnallisella tavalla.

”Minä pyrin olemaan kaikille kaikkea, pelastaakseni edes muutamia.”

Kirjoittamiseni ei perustu nyt eikä oikein koskaan voitollisen elämän julistamiseen, sillä kuulun siihen ihmisryhmään, joka vuosikymmenien ajan on tavallaan tuntenut olevansa kotonaan vain ”särkyneiden majatalossa”. Olen vaeltanut uskon tiellä nyt noin 43 vuoden ajan, enkä voi todistaa riemullisesta ja voitollisesta elämästä sen paremmin omalla kuin toistenkaan kohdalla. Tämä ei tarkoita masennuksen lietsomista ja epäuskon ylistämistä, vaan toivoa siitä, että edes pieni joukko saarnaajia ja maan matkaajia uskaltaisi katsoa totuutta silmiin.

Aivan viime aikoina on entisen kirkkauden lisäksi tullut uutta selvyyttä hengellisen elämän asioihin. Olen kiitollinen Jumalalle kaikesta Hänen hyvyydestään ja siitä, että Hän on antanut minun nähdä niin syvälle valtakuntansa ja Sanansa salaisuuksiin. Juuri tästä kai johtuu se, että näen tietyt piirteet seurakunnallisessa elämässä hyvinkin erilaisessa valossa kuin ns. menestysteologian julistajat. Vuosien saatossa olemme päässeet näkemään totuuden useimpien näiden julistajien elämästä ja heidän todellisesta hedelmästään. Mitä suurempi on ollut julistajan karisma ja mitä korkeammalle hänet on nostettu uskovaisten keskuudessa, sitä masentavampia ovat olleet jälkinäkymät hänen toiminnastaan. Alku ja keskivälikin ovat mahdollisesti olleet hyvät ja hyvääkin hedelmää tuottavat, mutta jossakin vaiheessa sitten on joutunut esittämään todella vakavia kysymyksiä. Vakavimpia ne ovat sellaisten julistajien kohdalla, jotka itse tai heidän seuraajansa ovat nostaneet niin korkealle korokkeelle, ettei heidän mitään tekoaan tai opetustaan saa asettaa kyseenalaiseksi. Odotetaan kansan ottavan vastaan ja hyväksyvän kaiken, perusteena yksinomaan se, että tämä henkilö omaa niin suuren kutsumuksen ja karisman!

Tässä kohden tulee palauttaa mieliin Pietarin ja Paavalin välienselvittely, ja todellinen Sanan tuntija voi lukuisin sanankohdin osoittaa, ettei yksikään jumalanpalvelija ole Sanan arvovallan yläpuolella, vaikka pystyisi leijailemaan kokouspaikasta toiseen muutamassa minuutissa. Mitä tarkoittaa sananpalvelija? Mitä tarkoittaa jumalanmies? Mitä tarkoittaa, että joku on Jumalan lähettämä? Tarvitsisimme ilmeisesti paluuta koulun penkille ymmärtääksemme suomenkielen merkityksen. Sananpalvelija palvelee Sanaa tai Sanassa. Jumalanmies ei ole yhtään mitään ilman Jumalaa. Jumalan lähettämä palvelija on vain istuttaja ja kastelija, mutta yhä vielä Jumala on se, joka antaa kasvun.

Minä en ole koskaan uskonut suuriin palvelustehtäviin siinä mielessä kuin nykyäänkin käsitetään. Esikuvani kaikelle on yhä vielä tuotu kirkkaasti esiin siinä tilanteessa, jossa Herramme poismenonsa tiedostaen halusi opetuslapset ympärilleen, pesten näiden jalat ja antaen siten kirkkaan esikuvan siitä, mikä on sananpalvelijan asema seurakunnan keskellä. Koko länsimainen ja muukin uskonnollinen kulttuuri perustuu aivan liiaksi katoliseen hierarkiakäsitykseen, joka korottaa lukemattoman määrän virkamiehiä tavallisen kansan yläpuolelle.

Kirjoittajaa ei useinkaan pyydetä puhumaan hengellisistä asioista, koska tämän sydän ja suu eivät voi olla yhä uudelleen korostamatta sitä, että meidät on kutsuttu palvelemaan, palvelemaan ja palvelemaan. Miksi emme ole niin voitokkaita uskonelämässämme, kuin mitä menestysteologia antaa ymmärtää? Koska me emme ole sillä oikealla paikallamme, oikeassa sydämen asenteessa, mihin meidät on tarkoitettu. Miksi siunaukset eivät virtaa kauttamme? Koska meihin tarkoitettu elävän veden lähde ei voi pulputa itsekkäiden motiiviemme tähden!

Menestysteologian julistusta on keskellämme enemmän kuin oikeastaan kukaan haluaa myöntää. Minulle siitä ovat todisteena lukemattomat sisäisesti rikkinäiset maan matkaajat, ennen kaikkea eri seurakuntien keskellä. Väärän julistuksen, sen johdosta, mitä useimmiten on jätetty julistamatta, kalvaa lukemattomia uskovaisia vakava vähemmyydentunne, suoranainen kompleksi. He eivät ole mitään, vain suuri julistaja on jotakin, tämän ohella ehkä vielä joku tarpeeksi julistajaa nuoleskeleva seurakunnan palvelija. Väärää oppia ei siis useimmiten olekaan jokin paikkansa pitämätön oppi tai julistus, vaan pahinta väärää oppia on kaikki se, mitä olemme jättäneet julistamatta ja kertomatta vähäisimmille veljillemme!

Minulle sananjulistus ei merkitse vain puhetta ja hurskaita eleitä. Todellinen sananjulistus näkee kokonaisvaltaisesti ihmisen perimmäiset tarpeet ja odotukset. Kaikille kaikkea oleminen merkitsee itsensä kieltämistä ja omien etujen asettamista toiselle sijalle tarpeessa olevan hyväksi. Kaikille kaikkea oleminen merkitsee toisen asemaan asettumista, toisen ajatusmaailmaa ymmärtäen. Miksi olemme päätyneet nykyiseen tilanteeseen, jossa laittomuus on päässyt valtaan ja useimpien rakkaus on kylmennyt? Voimmeko kaikesta syyttää maailmaa ja lopunaikaa, jossa hurskaasti, erittäin painokkaasti huokaamme: sanoihan Herra itse, että löytäneekö Hän palatessaan uskoa maan päältä! Näkemämme tilanne on tulosta siitä, että olemme vieneet Evankeliumia eteenpäin omien ehtojemme mukaisesti, ajatellen niin hurskaasti ja jumalisesti, ettei kukaan selväjärkinen ajattelekaan tavallisten ihmisten ymmärtävän julistustamme ja kertomaamme, etenkin kun elämämme on selvässä ristiriidassa sanojemme kanssa!

Menestysteologiaa on istutettu meihin vuosikymmenien ajan ilman että itse olemme sitä huomanneet. Olemme vain todenneet kaikesta hyvästä julistuksesta huolimatta voivamme todella huonosti. Olisiko aika alkaa julistamaan todellisuutta, todellista elämää, joka enemmänkin on ”menetysteologiaa” kuin menestysteologiaa?

Sisäisesti rikkinäinen ihminen tarvitsee aivan jotakin muuta kuin mitä tänä päivänä hänelle tarjotaan. Mutta missä näitä sisäisesti rikkinäisiä ihmisiä sitten on, kysyy monikin seurakuntalainen hämmennyksissään? Eihän hänenkään piirissään ole yhtään selvästi ahdistunutta ja rikkinäistä ihmistä? Jeesushan pitää huolen omistaan, halleluja! Jos jollakin uskovaisella on ongelmia, on jokin hänen elämässään vialla! Enkö uskovaisena saisi kerran elämässäni päästää pitkän listan kirosanoja edellinen lause mielessäni? Enkö? Eihän se sovi uskovaiselle, mutta tässä kohtaamme yhden tämän ajan suurimmista ongelmista. Miksi kaikilla näyttää olevan niin hyvin, vaikka tietäähän jokainen uskovainen (tietääkö?), että uskon tielle astuminen merkitsee taistelua verille asti. Useimmat tietävät, mutta todellisuuden näkeminen saattaa heidät valtaviin sisäisiin ristiriitaisuuksiin. Säilyttääkseen edes jonkinlaisen uskovaisen aseman hengellisessä piirissään, sanoo jokin hänen sisimmässään, ettei hänen tule näyttää itkuaan ja tuskaansa seurakuntalaisille. ”Voi hyvänen aika, sisar, emme ole lainkaan tienneet tätä! Mitähän syntiä ja väärää olet tehnyt, kun olet tähän tilaan päätynyt!”

Edellinen on todellisuutta lähes kaikkialla hengellisessä elämässä, muutamia pieniä ryhmiä lukuun ottamatta. Kaikki ei tapahdu näin konkreettisesti ja näkyvästi, mutta hengessä kylläkin. Ja esirukouspyynnön jälkeen rikkinäinen ihminen on vieläkin epätoivoisempi saatuaan nyt kuulla ja kokea olevansa huono uskovainen, kun on sellainen määrä vaikeuksia.

Kerron nyt yhden mieleenpainuvimmista tapauksista omasta elämästäni. Ei ole mikään salaisuus, että takanani on todella vaikea avioliitto. En ole enää katkera vaan toivon kaikkea hyvää entiselle kumppanilleni ennen kaikkea siksi, että hän on ainoan ja ihanan poikani äiti!

Jo muutaman vuosikymmen sitten elämäni oli niin syvässä kriisissä, etten tiennyt enää miten jaksaisin elää. Meillä oli pieni kotikokous Keski-Suomessa, minne ajoimme hyvin riitaisissa olosuhteissa. Matkalla sain jälleen kerran kuulla kuinka huono ihminen ja aviomies olin, mutta perillä kaikki oli taas hyvin. Tämä ulkokultaisuus useissakin ihmisissä on kammottavinta mitä joku voi kokea. Niinpä tuon kokouksen päätteeksi pyysin esirukousta itseni ja avioliittoni puolesta, todeten ettei näin voinut jatkua. Ihanan hengellisen ilmapiirin ylle syöksyi hetkessä jäätävä hirmumyrskyn kylmyys. Kaikki vaikenivat, ja hetkessä ajettiin jokainen lapsi pois huoneesta, keskelle salia asetettiin vierekkäin kaksi tuolia ja minut ja vaimoni vaadittiin polvilleen tuolien eteen.

Olen aina ollut herkkä tuntemaan ihmisten sisimmän ja erilaiset ilmapiirit. Nyt tajusin kaiken menneen täysin pieleen, totaalisesti! Mutta tilanteeseen oli alistuttava, ja niin kuuntelin perheen pään ankaraa rukousta, jossa todettiin muun muassa: ”Me olemme aina tienneet tämän!” ja sitten tuo rukous oli kuin ankarin nuhdesaarna minulle, jonka aina tiedettiin olevan syyllinen kaikkiin avio-ongelmiin noin ihanan vaimon rinnalla. Tässä seurakunnassa siis sai olla ongelmia, joista tiedettiin, mutta niistä ei saanut puhua, eikä edes pyytää esirukousta!

Selvisin jotenkuten ulos asuntovaunumme luokse, ja ainoan kerran elämässäni oksensin ankarasti henkisen pahoinvoinnin tähden. Ollessani jo nukkumassa tuli vaimo luokseni silitellen päätäni selvää mielihyvää tuntien ja vakuuttaen, että kyllä tämä tästä vielä selviää. Hän meni takaisin saliin, missä yksi vanhimmista ystävistäni minun poissa ollessani kertoi olevansa vakuuttunut siitä, että kaikki on minun syytäni.

Tämä on ehkä yksi pienimmistä henkisistä oikeusmurhista mitä persoonaani on kohdistunut, mutta niin voimallinen oksennus todistaa hyväkseni, kertoen, kuinka voimallisen reaktion väärä kohtelu voi aikaansaada!

Miksi sitten jatkoin noin ahdashenkisten ihmisten kanssa, on suuri kysymys, johon vieläkin osaltaan etsin vastausta. En kai halunnut jäädä yksin, en halunnut menettää ”ystäviäni”, jotka kuulemani mukaan lähes joka päivä ruotivat asioitani talon keittiössä. No niin, tämän kertominen todistaa sen, että voin todella paljon huonommin kuin itse käsitinkään. Kokoukset olivat sinänsä hyviä ja puhutut asiat olivat hyviä, minunkin, ainakin kokouksen loppuun asti. Jälkeenpäin kai itse kukin sitten huomasi jotakin sellaista, mikä ei häntä miellyttänyt, ja niinpä lopputulos on se missä juuri nyt olemme: minut savustettiin ulos tekemällä toimeentuloni mahdottomaksi ja vaatimalla, etten itse saa puhua mitään enkä kirjoittaa mitään. Minun tulee vain toimia tulkkina armoitetummalle julistajalle, joka on ainoa koko maailmassa, joka pystyy julistamaan oikealla tavalla.

Minä en halua liata entistä pesääni, mutta kerron tämän osoittaakseni puhuvani, ei suuremmalla suulla, vaan omasta kokemuksesta. Tuona aikana olin tekemisissä lukemattomien eri seurakuntien jäsenten kanssa, ja itselleni ominaisella tavalla en katsellut vain päällimmäisenä näkyviä seikkoja, vaan halusin nähdä syvemmälle, kulissien ja naamioiden taakse. Näkemäni kauhistutti minua jo silloin, saati sitten nyt vuosikymmenien jälkeen. Lukemattomat ihmiset voivat äärimmäisen huonosti, löytämättä keinoa pahoinvointinsa lievittämiseen. Seurakunta ei todellakaan ole paikka, noin yleensä, jossa voisi taakkansa heittää pois. Eivät ainoastaan jotkin luterilaisen kirkon papit käytä asemaansa väärin kiristämällä apua etsiviä naisia näiden ripittäytymiseen liittyvillä asioilla. Julkisuudessa olleessa tapauksessa muuten seurakunnan johto oli selvillä pappinsa naisseikkailuista, mutta ei puuttunut asiaan ennen kuin siitä tehtiin julkinen! Olen aivan liian paljon törmännyt tapauksiin, joissa rippisalaisuudet on julistettu katoilta kaikkien kuultavaksi.

Ihmisten pahoinvointi perustuu osaltaan myös kätkettyyn syyllistämiseen. Syylliseksi voi tehdä todella salakavalalla tavalla, ilman näkyviä todisteita. Mainittakoon, ettei kirjoittajalle ole vielä koskaan kerrottu, miksi niinkin pätevä suomentaja ja tulkki voidaan savustaa ulos sellaisella valheellisuudella ja panettelulla, joka on vertaansa vailla. Halutessani tietää syytöksistä, on minulle useampaan kertaan sanottu, ettei minun tarvitse tietää sitä. Rakkauteni noita ihmisiä kohtaan kai vieläkin estää minua puhumasta asiasta oikeilla sanoilla. Minunhan tulee nöyränä ihmisenä niellä ja vastaanottaa kaikki, mikä minua kohtaa. Miksi tämä opetus koskee vain minua, sitä en voi käsittää, kun taas kuuluisa julistaja tekee täsmälleen samoja asioita, saaden vain kiitosta ja kättentaputuksia?  Oikeusmurha on oikeusmurha, ei vähiten ns. seurakunnallisissa piireissä, missä tulisi vallita jumalallisen oikeudellisuuden ja tuomion.

Joku voi nyt ajatella, että kirjoitan näistä asioista itsesäälistä ja heikkouden tunteesta. Siitä ei enää näin monen vuoden jälkeen ole kysymys. Nyt puhumme näistä asioista, koska ne samankaltaisina, vaihtelevina, esiintyvät kaikkialla. Niistä vaietaan seurakunnan maineen takia, välittämättä vähääkään siitä, kuinka moni ihminen jopa nukkuu pois tästä elämästä totaalisen rikki revittynä. Sen sijaan että seurakunnat toimisivat turvapaikkoina ja eheyttävinä elementteinä, niissä monet rikkinäiset tulevat entistä rikkinäisemmiksi, vain laastaroituina rakkaudellisella julistuksella, joka ei kosketa todellista elämää.

Pahasta olosta pääsisi moni vapaaksi pelkästään jo sillä, jos joku antaisi hänelle luvan voida huonosti. Huonovointisuus kuuluu ihmiselämään rajallisesti, silloin tällöin. Mutta jos huonovointisuus on seurakunnan aiheuttamaa, on se suorastaan kammottavaa. Mikä tätä huonovointisuutta ensisijaisesti aiheuttaa? Jokainen ihminen tarvitsee oman paikkansa, oman tilansa, niin henkisesti, hengellisesti kuin kehollisestikin. Olemme kirjoittaneet tästä toisaalla. Aina kun tätä tilaa loukataan, kavennetaan, pienennetään, kun joku ihminen tunkee liian lähelle tavalla tai toisella, me alamme voida huonosti. Me koemme menettävämme jotakin yksityisyydestämme, persoonallisuudestamme. Jossakin määrin me jokainen joudumme jatkuvasti menettämäänkin jotakin, luopumaan jostakin, niin kuin julistamamme ”menetysteologia” opettaa. Mutta jossakin kulkee raja kaiken oikean ja väärän välillä.

Millainen määrä pahaa on hyväksyttävissä seurakunnallisessa elämässä? Kuinka paljon meidän tulee heilautella päätämme puolelta toiselle kääntääksemme poskemme veljellemme ja sisarellemme? Hyvänen aika, puhuukohan Herra tässä veljistämme ja sisaristamme vai aivan muista ihmisistä? Hän kai ensisijaisesti tarkoitti muita ihmisiä, mutta Kaikkivaltiaana tiesi tapahtuvan todellisuuden. Julistus kuuluukin nyt: me emme saa hyväksyä minkäänlaista pahaa missään määrin hengellisessä elämässä. Mielemme ja henkemme asenteen tulee tuomita kaikki väärä seurakunnassa, aivan kuten Vanhassa Testamentissa jo lukemattomia kertoja todettiin: Poista paha keskuudestasi! Paha kuitenkin tapahtuu väistämättömästi tavalla tai toisella, mutta me emme hyväksy sitä, me vain toteamme sen tapahtuvan!

Pelkkä toteaminen ei kuitenkaan riitä. Tässä kohden on rikottu Jumalaa ja lähimmäistä vastaan mitä ankarimmalla tavoin, eikä enää tulisi ihmetellä miksi Jumalan siunaukset eivät virtaa seurakunnallisessa elämässä. Me olemme nähneet niin suuren määrän pahaa tapahtuvan, puuttumatta siihen ollenkaan, olemme vaienneet rikollisella tavalla, syyllistyen monen veljen ja sisaren veren vuodattamiseen. Vaikenemalla olemme osoittaneet hyväksyvämme pahan tekemisen ja tapahtumisen! Vaikeneminen on usein suurempi rikos ja synti kuin jonkin väärän asian tekeminen!

Mitä te olette jättäneet tekemättä näille vähäisimmille veljilleni, sen te olette jättäneet tekemättä Minulle!

 Markku Vuori

2007