Päiväkirjaa 29. Kesäkuuta 2007 osa 1

Ilma on ollut hyvin sateinen useamman päivän ajan. Jos lämpötila olisi ollut korkeampi, olisin kai kokenut kaiken positiivisemmin. En voi mitään sille, että kesällä tällaiset suorastaan syksyisen oloiset ilmat tuottavat melkein masennusta. Ei toisaalta ole syytä valittaa, koska yli kaksiviikkoisen matkani aikana oli enimmäkseen todella hyvä sää.

Olen toipunut suuresta ja vaikeasta leikkauksesta todella hyvin. Jokin aikaa sitten voin vielä niin huonosti, etten juuri uskaltanut ajaa autolla tai maksaa edes laskuja internetin välityksellä. Ihminen unohtaa todella nopeasti ikävät asiat, eikä siten osaa olla oikealla tavalla kiitollinen siitä hyvästä, mikä kullakin hetkellä vallitsee.

En vieläkään, yli neljänkymmenen vuoden uskonelämän jälkeen, kykene ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka elävät jatkuvassa voittokulussa ja riemuntunteessa. Tällaisia ihmisiä on ollut ympärilläni suuri määrä, mutta jokin minussa panee kyselemään, missä he nyt ovat, mitä tekevät, mitä uskovat? Tulee mieleeni laulu, jossa todetaan, että koetuksissa selvitetään kuka on ystäväsi ja jää vierellesi. Olenko minä ainoa, jota todella on koeteltu, ja olenko ymmärtänyt kaiken väärin? Minäkö olen se, jonka olisi tullut jäädä kaikkien ”ystävieni” rinnalle, enkä ole ymmärtänyt tehdä sitä? Kummallista kyllä, en tiedä polttaneeni siltoja kenenkään kohdalla, saati sitten jättänyt ketään hädän hetkellä!

Saaneeko edes ajatella saati sitten kirjoittaa sellaisesta, että tietynlainen hyvin syvä mielipaha jatkuvasti pyrkii mieleen sen johdosta, että yli kolmikymmenvuotisen palvelustehtävän jälkeen vain kourallinen ihmisiä on jäänyt rinnalle kulkemaan näkyvällä tavalla. Jokin minussa vakuuttaa, etteivät nuo vuodet ole olleet turhia, koska varmastikin jopa tuhannet ovat saaneet vaikutuksen elämäänsä noiden hukkaan valuneelta tuntuvien vuosien aikana. On vain uskomatonta se, millaisella oveluudella ja käsittämättömällä röyhkeydellä uskovainen ihminen, ennen kaikkea saarnamies, on valmis omimaan itselleen toisen ahertamia etuja ja saavutuksia. Siitä meille on kyllin hyvät esimerkit jo Sanassa, mutta juuri näitä kohtia ei juuri kukaan julistaja ole halunnut nostaa esiin.

Oikean opin merkitystä ei milloinkaan tule vähätellä eikä vesittää. Ei ole samantekevää mitä me uskomme ja mihin. Oikea oppi on ehdoton edellytys todelliselle, oikeansuuntaiselle kehitykselle ja hengelliselle kasvulle, päämäärän saavuttamiselle. Oikea sydämen asenne on ratkaiseva, mutta ei ainoa kriteeri syvemmin tarkasteltaessa. En voi sanoa riittävän sen, kun olen vilpitön ja oikeasydäminen, eikä oikealla opilla ole niinkään suurta merkitystä. Jos olen sydämeltäni oikea, en edes ajattele tällaista.

Jokin aikaa sitten minulla oli eräänlainen yliluonnollisen kaltainen heräämisen ja valistumisen hetki. Istuin juuri samassa nojatuolissa kuin nytkin, kun mieleni valtasi äärettömän voimakas tietoisuus siitä, ettei mikään, ei yhtään mikään, ole salassa Jumalaltamme. Hän tietää kaiken, näkee kaiken, kuulee kaiken. Tuossa hetkessä tuntui suorastaan absurdilta kaikki uskovaisten mielettömyys, heidän suhtautuessaan hengellisiin ja maallisiinkin asioihin ikään kuin Jumala olisi vanha ukonrähjä, joka ei kuule mitään, ei näe mitään – muuta kuin sen, mitä kovalla äänellä kuulutamme. Miten on mahdollista elää ja toimia siten kuin olen saanut nähdä uskovaisten tekevän vuosikymmenien ajan?

Kaikkein pahimmalta ja uskomattomimmalta tuntuu kaikki se valheellisuus, mikä on vallannut niin monet uskovaiset, ei ainoastaan persoonana, vaan aivan yhteisönä. Ei ole niinkään enää kysymys valheista yksittäisinä tapauksina, vaan yhteisöllisestä valheellisuudesta.

Oikeamielinen ihminen omaa luonnostaan halun olla oikea ja oikeudellinen kaikessa elämässänsä. Hänellä ei ole kahta eri aluetta elämässään – hengellistä ja maallista, kahta toisistaan irrotettua elinpiiriä. Hän käsittää Uuden Testamentin puhuvan ihmisestä kokonaisuutena. Todellisuudessa sana psyyke tarkoittaa sekä sielua, henkeä että ruumista. Vain tältä pohjalta voimme oikealla tavalla käsittää uskovaisen ihmisen todellisen olemuksen. Nämä kolme eri ominaisuutta ihmisessä eivät ole kuvattavissa erilaisilla erillisillä ympyröillä tai kerroksilla – ainoastaan niiden vaikutuksia voidaan kuvata tällä totunnaisella tavalla. Todellisuus on kuitenkin osoittanut näiden vuosituhansien aikana, ettei meille ole mahdollista erottaa näitä toisistaan sen paremmin tieteellisesti kuin ei hengellisestikään. Nykyinen tilanne mielenterveyden alueella todistaa tätä vanhanaikaista käsitystä vastaan mitä karuimmalla ja järkyttävimmällä tavalla. Sielu, henki ja ruumis ovat kokonaisuus, jonka jokainen elementti vaikuttaa toiseensa, eli ne ovat ennemminkin kuin kolme eri nestettä toisiinsa sekoittuneena.

Jokainen ajatteleva ihminen on jo löytänyt todisteet tälle käsitykselle itsessään. Ainakin sellainen, joka on joutunut läpikäymään koettelemuksia muodossa tai toisessa. Jokainen henkisen väkivallan uhri tietää miten henkiset asiat vaikuttavat kehoon – jokainen ruumiillisen väkivallan uhri tietää mitä tämä väkivalta aikaansaa mielessä. Etsittyään apua erilaisista uskonnollisista yhteisöistä, on tällainen ihminen omalla tavallaan joutunut pettymään ankarallakin tavalla todettuaan, ettei näissä piireissä oikeastaan kukaan ymmärrä hänen todellista ongelmaansa ja tuskaansa, koska sielu ja henki ja ruumis näyttävät siellä olevan aivan skitsofreenisella tavalla erillään toisistaan. Apua hakeva ei voi jättää sieluansa huoltoon ja mennä itse jonnekin siksi aikaa. Hänen koko olemuksensa tiedostaa kalvavana kuristuksena sen, kuinka sielu ja henki ovat puristuneena kiinni hänen kehoonsa, joka monella tavalla reagoi tähän kuristusotteeseen.

Ei oikeastaan ole olemassakaan sielunhoitajaa ja sielunhoitajan virkaa. Tunteeko Raamattu tällaisen käsitteen? Monen mielestä kyllä, mutta mikä tehtävä seurakunnalle jätettiin meidän Herramme viimeisenä käskynä? Menkää kaikkeen maailmaan ja… Puhukaa kauniisti ja virvoittakaa ihmisten sielut seuraamaan uutta opetusta? Minun käsittääkseni käskettiin saarnaamaan Sanaa ja tekemään opetuslapsia. Sieluko tulee opetuslapseksi? Sieluko jatkaa tehtävää tulevissa sukupolvissa, leijaillen eri puolille maailmaa voittaakseen lisää sieluja? Tällainen ajatus tuntuu useimmilla olevan tänä päivänä.

Tämä ei ole vain ajatus, vaan todellisuus lähes kaikkialla, ja tämä seikka selittää meille sen, miksi juuri mitään todellista, konkreettista ei tapahdu seurakunnissa eikä muuallakaan. Sielut ja henget ovat toiminnassa ja liikkeessä, ja uskonnollinen mieli riemuitsee kaikesta touhusta ja tohinasta, käsittämättä ollenkaan miten on etäännytty alkuperäisestä tehtävästä ja käskystä. Usko ilman tekoja on kuollut – kirkastakaa Kristus ruumiissanne!

Miksi eivät tämän ajan ihmiset lue Raamattua? Uskallan luvata paljonkin Raamattua lukeneelle yllätyksen. Se vain täytyy hiukan vaivaa nähden kaivaa esiin. Hanki vaikkapa kirpputorilta tai divarista halpa Uusi Testamentti ja korostuskynällä viivaa jokainen jae, joka tavalla tai toisella puhuu tekemisestä. Tulet yllättymään, toivottavasti positiivisesti. Kuka ja mikä tekee kaiken sen, mistä Sana puhuu? Sielu, henki vai ruumis? Oletko koskaan todella pysähtynyt ajattelemaan asiaa tällä tavalla, tästä suunnasta? Jos vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee, onko kysymys jakomielitaudista vai esikuvallisesta esimerkistä? Jos lampaat aikanaan hämmästelevät Herran kertomaa, eivätkä muista ollenkaan sellaista tehneensä, ovatko kaikki nämä pahasti dementoituneita, tai onko heidän sielunsa tai henkensä, erikseen tai yhdessä, käyneet heidän tietämättään suorittamassa niille asetettua tehtävää? Ruumis aivoineen on siis jäänyt tietämättömyyden tilaan, koska ei ole ollenkaan ollut mukana siinä, mitä on suoritettu, tietämättään?

Kuinka moni haluaakaan tältä pohjalta tulla kerran Herran yllättämäksi, iloisella tavalla! Ajatella, että tämän kolmijakoisuuden pohjalta me teemme sellaisen määrän asioita tiedostamatta sitä ollenkaan! Tämä kaikki on kai vain eräänlainen Herran suoma suojelutoimenpide, ettemme hurskautemme ja hyvien tekojemme johdosta ylpistyisi, ja pysyisimme sellaisina äärettömän nöyrinä olentoina, joita juuri nyt olemme!

Aika hyvä sana: olento. Olento on jotakin niin epämääräistä ja käsittämätöntä, ettei hengellisen elämän mysteereistä tule milloinkaan loppua! Mysteerisyys on elintärkeää nykyisen kaltaisen hengellisen elämän säilyttämiseksi sellaisena kuin sen hyväksi koemme. Mitä joku on ruumiissa ollessaan tehnyt! Kuka sellaista kehtaa huudella? Kirkastakaa Kristus ruumiissanne! Hiljaa siellä! Ilman tekoja usko on kuollut! Ei hätää, sielumme ja henkemme ovat koko ajan toiminnassa! Vai että teot vaativat ruumista, nykykielellä kehoa? Uskovainenhan on tarkoitettu suorittamaan evankeliointia, hengellistä toimintaa! Jos sisar tai veli on vailla… No jaa, meidän tulee nähdä kuinka sosiaalisessa valtiossa elämme nykyään, ylistys Herralle, yhteiskunta pitää huolen tästä puolesta, niin että me saamme keskittyä siihen, mitä sielumme ja henkemme ahkeroivat, yhdessä tai erikseen! Halleluja!

Mitä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä… Minä en varmaankaan ole yksi vähimmistä - todellinen nöyryys sen myöntämiseen puuttuu! Olen mitä olen, mutta minullekin on tehty monenlaista, siihen asti, että oli vuosien jakso, jolloin seurakunnan työntekijänä mietin, miten tämän elämän voisi lopettaa tekemättä itsemurhaa. Kaikki vakuuttivat minulle, ettei parempaa seurakuntaa ole missään, sillä meillä oli suurin totuus ja valkeus mitä koskaan seurakunta on kokenut. Kaikki muut seurakunnat olivat vain jotakin pahaa, tuli mennä kaikkien niiden ulkopuolelle, sillä siellä olivat todelliset uskovaiset. Omalla tavallaan kaikki tämä on totta, sillä Kristuskin kärsi leirin ulkopuolella. Oikeat sanat vain voidaan ymmärtää niin monella tapaa väärin, tai paremminkin tarkoitus voidaan ymmärtää totaalisen ristiriitaisesti sanoihin nähden.

Eräänlainen psykopatian henki vallitsi ja vallitsee tietyissä piireissä, niin tuossakin ryhmässä jossa niin pitkään olin. Siellä vakuutettiin vakuuttamasta päästyäänkin, ettei minua missään muualla voitaisi kohdella niin hyvin kuin tässä piirissä, vaikka itse koin tulevani jatkuvasti henkisesti pahoinpidellyksi.

Miksi jotakin pitää vakuuttaa vuodesta toiseen? Mitä varten vakuutetaan sellaista, mikä on ilmeistä, itsestään selvää? Vasta nyt olen saanut rohkeuden tunnustaa itsellenikin, että olin tyhmä uskoessani vakuutteluja, jotka perustuivat suorastaan totaaliseen vääryyteen ja henkiseen väkivaltaan. Todellisessa uskonelämässä ei tarvitse sanallisesti vakuutella ketään yhtään mistään. Mihin perustuu vakuuttelu? Vakuutella tarvitsee vain asiasta, jonka suhteen vallitsee epäselvyys, epävarmuus. Miksi minulle vakuuteltiin asioita yli kolmekymmentä vuotta? Miksi minulle piti vakuutella, että minua rakastettiin ja että olin tärkeä ihminen näille seurakuntalaisilleni? Kai siksi, että olin epäuskoinen ja epäluuloinen, koska todellisuudessa saatoin vain uskoa olevani rakastettu ja arvostettu!

Kuka vakuutti minulle eniten rakkautta ja välittämistä? Juuri sellaiset henkilöt, jotka todellisuudessa vihasivat ja kyräilivät eniten. Rakkaudesta puhuivat eniten ja vakuuttavimmin ne, jotka koko ajan levittivät minusta ja ystävistäni valheita ja parjauksia. Tämä oli ainoa todellinen hengellinen ryhmä ja seurakunta, joka tunsi Jumalan ja Hänen tahtonsa!

Muistan kuinka eräässä hengellisessä tilaisuudessa puhuin siitä kuinka meistä on tehty ihmisten kalastajia, ja kuinka toivoin saavani verkkooni hyviä lohikaloja. Sain kuulla melkoiset moitteet puheeni johdosta, ja tänä päivänä ymmärrän miksi: oli useimmille aivan samantekevää, mitä verkkoon tuli, kunhan vain oli osoittaa tulosta hengellisestä (?) työstä. Tärkeintä ei ollut laatu vaan määrä. Mielestäni verkkomme olivat hyvänlaatuiset ja syötit parasta laatua, mutta mikä sitten oikein vaikutti siihen, että näin hyvillä pyyntivälineillä saatiin vain pelottavan näköisiä ja niljakkaita olentoja? Minusta tuntuu, että minua ja ystäviäni petettiin koko ajan oikean opin varjolla! Joku kävi jatkuvasti sabotoimassa pyyntivälineitämme, levittäen niihin jotakin pahanhajuista, omaa eritettänsä, joka sai jalokalat kaikkoamaan ja kaikenlaiset niljakkeet tarttumaan koukkuihin ja verkkoihin.

Samanlaiset linnut lentävät yhdessä, niljakkeet haistavat niljakkeen. On suorastaan mahdotonta puhua kaikesta siitä hengellisestä mädännäisyydestä, mitä on joutunut kohtaamaan menneiden vuosikymmenien aikana. Useimmille kaikki puhumamme on outoa ja käsittämätöntä, koska tuota kammolimaa ja niljakkeen hajua on levitetty kaikkialle siinä määrin, että itse kukin on saanut siitä tartunnan. Siksi vääryyttä ja pahuutta ei haisteta juuri missään enää. Kertomukseni sikarapakosta (Minun laitumeni lampaat -www.markkuvuori.net) alkaa tuntua yhä osuvammalta kuvaukselta sen suhteen, mitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleenkin.

Voimme siis vähitellen alkaa vakuuttua siitä, ettei meitä tarvitse vakuutella siitä, mikä on todellisuutta. Jos minua rakastetaan, ei siitä tarvitse edes puhua. Minä yksinkertaisesti tunnen sen, näen sen, koen sen. Sielullani vain? Hengelläni vain? Eikö ollenkaan kehollani? Tuskin on olemassa sellaista laitetta tai mittaussysteemiä, jolla voisi mitata sen ”rakkauden”, jota osaltaan koin noina vuosina, en yksin minä vaan lukemattomat kohtalotoverini. On vaikea puhua kokemastaan rakkaudesta, jos mielessä on koko ajan kysely siitä, miten tällaisen elämän voisi lopettaa tekemättä itsemurhaa. On vaikeata uskoa uskovaisten huolenpitoon, jos vuosikausia ensimmäiseksi menee kaupassa lemmikkieläimille tarkoitettujen ruokien pakasteen luokse etsien sieltä ylipäiväisiä ihmisten ruokia. On vaikea uskoa ihmisten rakkauteen, jos lähes eläkeikäisenä joutuu toteamaan, että on saanut niin pientä palkkaa hengellisestä työstä, ettei eläkettä ole kertynyt juuri ollenkaan. Ei saane mainita, että lähes jokaisella palvelluksi tulleella on oma talo tai osake!

Kaiken tämän osaltaan kruunaa yli Euroopan levitetty tieto siitä, kuinka kirjoittaja on vuosikymmenien ajan pannut uskovaisten rahat omaan taskuunsa. Nyt on vain suuri ongelma siinä, että tuolloin elettiin markan aikaa, ja nyt sitten on jossakin tietymättömissä valtava määrä vanhaa valuuttaa, jonka vaihtaminen tuottanee melkoisia ongelmia!

Vanhoja ei saa kaivella, ei toki! Tuli vaan taas todettua jotakin mieltä vieläkin kalvavaa, kun meikäläisellä niin sielu ja henki kuin kehokin ovat lujasti toisiinsa sekoitettuna. Ei millään saa tuota mieltä vaiennuttua ja jätettyä jonnekin sanomalla: ”Unohda jo kaikki, mitä väliä sillä on, ettei sinulta koskaan ole pyydetty anteeksi, saati sitten kerrottu, mitä pahaa olet siinä määrin tehnyt, että noin huippulaatuinen tulkki heitetään yli laidan!” Missä tämä mieli muuten on? Onko se hengessä vai sielussa? Vai onko se neljäs ulottuvuus, joka on jäänyt määrittelemättä?

Mistä tällaiset ajatukset tulevat mieleen nyt vuonna 2007? Kai lähinnä siitä, että nyt viimeisten vuosien aikana olen tullut huomaamaan, kuinka hienoja ja aitoja uskovaisia on kaikkialla, kunhan vain ei leijaile sielunsa kanssa pilvissä! Tai ei vain uskovaisia, vaan ihmisiä yleensä.

Tulin muuten huomaamaan aivan erikoisen asian noiden kymmenien vuosien aikana. Tämän havainnon perusteella suurin osa lähetystehtävää suorittavista tässä maassa etsii käännytettäväkseen nutturapäisiä, pitkähameisia, siveän näköisiä naisia, siistihiuksisia, asiallisesti pukeutuneita, mustapukuisia miehiä, sekä pyhäkoululapsia. Aika erikoista, eikö vain? Aika erikoista!

Olemme kehittyneet tässä suhteessa aika pitkälle ainakin organisatorisella tasolla. Monet hengelliset piirit ovat nyt tehneet sopimuksen, ettei enää käännytetä toisen uskontokunnan edustajia! Ja kun nyt sitten valtaosa maamme ihmisistä kuuluu luterilaiseen kirkkoon – ketä nyt enää voidaan ajatella käännytettävän? Lähetystehtävä on siis suoritettu loppuun ainakin Euroopassa, ja muualle on vaarallista mennä! Näin siis ymmärrämme, miksi sielu, henki ja ruumis on erotettu toisistaan sellaisessa määrin. Ruumis (parempi sana kuin keho, joka on elävä) siis lepää kotimaan rauhassa ja suvessa, sielun ja hengen rientäessä ympäri maailmaa hyvää tehden ja lähetyskäskyä toteuttaen, niin että eräänä päivänä ruumiin lopullisesti sammuessa saadaan kuulla suurista saavutuksista, jotka aivan tietämättä niistä mitään on kirjattu taivaallisiin rekistereihin! ”Halleluja!” taitaa huudahtaa vain tämän ajan matkamies tässä yhteydessä, sielu mahtaa olla aivan toisenlaisissa mietteissä tuon todellisuuden edessä!

Markku Vuori