23. toukokuuta 2007

Tämä on ensimmäinen kerta ainakin kahdeksaan kuukauteen kun kirjoitan jotakin. Viime vuoden maaliskuussa olin vierailulla Alahärmässä hyvien ystävieni luona, kun vasemman alaleuan takaosassa alkoi tuntua sietämätön kipu, niin että jouduin menemään siellä hammaslääkäriin. Sain antibioottikuurin ja kehotuksen mennä omalla paikkakunnallani hammaslääkäriin. Kipeätä kohtaa tongittiin ja laitettiin sinne jonkinlainen tuppo ja todettiin viisaudenhampaan oireilevan. Tuli melkein kesä, ennen kuin pääsin leikkauspoistoon. Lääkäri totesi, ettei ollut aikoihin nähnyt niin pahaa tulehduspesäkettä. Hän ei kuitenkaan määrännyt mitään jälkihoitoa suuhuuhdetta enempää!

Vaiva jatkui kuitenkin vielä leikkauksen jälkeen ja kävin useaan otteeseen valittamasta kivusta, sillä eihän ole normaalia että tällaisen vaivan yhteydessä kipu ei hellitä, vaikka kuukausia on kulunut. Päivystävä lääkäri vilkaisi suuhun sinne mennessäni, mutta mitään merkittävää ei tehty, hiottiin vain läheisen hampaan reunaa toteamuksella, että se varmaankin ärsytti kieltä.

Vieraillessani Turun saaristossa ystävien luona aloin tuntea huimausta, millä kuulemma ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Samalla totesin, että pystyn entistä vähemmän avaamaan suutani, niin että syöminen vaikeutui entisestään. Kipu oli sen verran kova, että kuukausiin en voinut syödä normaalisti. Kun nyt valitin lääkärille huimauksesta ja siitä, etten saa suutani auki, otettiin viimeinkin röntgenkuva 8. marraskuuta (!). Sitä verrattiin maaliskuussa otettuun röntgenkuvaan ja todettiin, että aikaisemmassa kuvassa leukaluussa näkynyt pieni tummentuma oli suurentunut moninkertaiseksi. Nyt lääkäri tuli todella vakavaksi ja kävi näyttämässä kuvaa muillekin. Minut lähetettiin heti taksilla Hämeenlinnan keskussairaalaan, missä illalla suoritettiin ensimmäinen leikkaus. Kokeet osoittivat, että kyseessä oli pahanlaatuinen kasvain, joka olisi pikimmiten poistettava.

Lääkäri oli hyvin ystävällinen ja toi julki osanottonsa. Hän määräsi jopa unilääkettä jota en kuitenkaan tarvinnut. Ihmeellistä kyllä, tieto ei vaikuttanut nukkumiseeni ainakaan siten että olisin sen itse huomannut. Kaikki merkitsi kuitenkin sitä, ettei kirjoitusinspiraatiota tullut sen jälkeen, ja ajatukset pyörivät kaikessa mahdollisessa.

Yksi suurimmista kysymyksistä kuului kuitenkin, ajatellen niitä lukemattomia yhteydenottoja, joita minulla on ollut menneiden vuosien aikana, että miksi ei jo vuoden alkupuolella tutkittu asiaa tarkemmin? Yhä useampi antaa ymmärtää, ettei meitä enää hoideta parhaalla mahdollisella tavalla, vaan tehdään vain välttämättömin, eli juuri sillä hetkellä ilmeisin. Eikö tulisi koko yhteiskunnalle halvemmaksi, jos tiettyjä sairauksia ja vaivoja ei päästettäisi niin pitkälle, että varsinainen hoito sitten suoritetaan keskussairaalatasolla? Terveyskeskuksissa on aivan liian suuri kiire, ja seuraavan potilaan odotuksessa lääkärit ja hoitohenkilökunta ajoittain suorastaan hoputtavat edellistä potilasta ulos ovesta.

Tulen myöhemmin kertomaan tarkemmin kokemuksistani ja suuresta leikkauksesta, jota varten Tampereen Yliopistollisen sairaalan leikkaussali oli koko päiväksi varattu leikkaustani varten. Lisäksi jouduin makaamaan osastolla noin kaksi viikkoa. Kysymys kuuluu luonnostaankin, että eikö olisi päästy paljon halvemmalla, jos tilanne olisi todettu jo kevättalvella, kun pahalaatuinen kasvu oli minimaalinen marraskuussa todettuun nähden?

Olen keskusteluissani ihmisten kanssa korostanut sitä, että meidän tulee pitää puolemme saadaksemme asiallisen hoidon. Jälkeenpäin olen vihoitellut itselleni tyhmyyttäni. Miksi ylipäätänsä sallin tilanteen kehittyä niin pitkälle, että hyväksyin niinkin vaikean kivun ja tulehduksen pitämisen leuassani noin seitsemän kuukauden ajan? Maallikonkin järjen mukaan näin pitkäaikainen tuntemus ja selvästi tulehtunut paikka suussa ovat jotakin sellaista, minkä tulisi herättää ajatuksia hoitavassa lääkärissä. Tilanne ei ollut missään suhteessa normaaliksi luokiteltava. Kertoessani asiasta niin maallikoille kuin joillekin alan ihmisille, on asiaa ihmetelty melkoisella tavalla.

Tammikuun 17. päivä suoritettiin todella vaikea ja suuri leikkaus, jossa leukani avattiin pitkällä viillolla ja poistettiin pehmytkudosta ja osa leukaluutani. Tilalle otettiin pala oikean jalan pohjeluuta ja lihaa. Pahalaatuinen kasvain, jota ei mielellään kutsuisi syöväksi, saatiin kokonaan pois ja varmistukseksi seurasi lähes kaksi kuukautta kestänyt kemoterapia, mikä merkitsi lähes joka arkipäivä käymistä taksilla Pikonlinnassa Kangasalla. Tällä hetkellä on vaikea sanoa, kumpi kokonaisuudessaan oli koettelevampi – itse leikkaus usean viikon vaivoineen, vai säde- ja sytostaattihoito pahoinvointeineen ja väsymyksineen.

Osa ihmisistä ei pidä siitä, että kerron tästä asiasta. Se merkitsee kuitenkin elämässäni eräänlaista käännekohtaa, selvää muutosta elämäntavoissa ja asenteessa elämään yleensä. Yksi suurista kysymyksistä kuuluu: eikö riittänyt yhden ihmisen osalle noin kolmenkymmenen vuoden ahdistus psykopaattisten ihmisten seurassa? Tarvittiinko vielä tällainen kokemus, joka ajoittain lääkityksestä ja hoidosta johtuen tuotti ääretöntäkin masennusta ja mitättömyyden tunnetta?

Miksi jotkin ihmiset, tai useammatkin, eivät pidä tästä kirjoituksestani? Suomessa on tällä hetkellä tietoni mukaan noin 200 000 syöpään sairastunutta kansalaista, miestä ja naista ja lasta. Joka vuosi tulee tuhansia lisää. Kun tieto tulevasta leikkauksestani levisi ennen kaikkea seurakunnallisiin tuttavapiireihini, sain ennennäkemättömän määrän puheluja ja tekstiviestejä, vielä sairaalassa ollessanikin. Mutta kun tieto leikkauksen onnistumisesta oli saavuttanut tuttavapiirini, vähenivät viestit ja yhteydenotot merkittävästi. Olen kiitollinen kaikille huolestuneille ja osaa ottaneille tutuilleni, mutta yksi asia minun oli kai opittava tämän sairauden johdosta. Jotkin entiset tuttavani hylkäsivät minut totaalisesti saatuaan tietää vaivastani.

Olen kirjoituksissani todennut, että me suomalaisina olemme omalla tavallamme kieltäytyneet, joskus jopa sairaalla tavalla, kohtaamasta ajatusta vanhenemisesta, sairastumisesta, jonkin menettämisestä, kuolemasta. Ajatellaan, että sitä mitä ei nähdä, sitä ei ole olemassakaan. Tämä epämieluinen totuus on pyritty ja pyritään tänä päivänä kieltämään ehkä entistä enemmän. Siitä on todisteena useampienkin todistus, niin ammattilaisten kuin tavallisten kansalaisten taholta. Juuri sillä hetkellä kun moni meistä tarvitsisi ja todella kaipaisi jotakin henkilöä lähelleen ja ainakin henkiseksi turvakseen, me saamme koettelemuksemme keskellä kaiken muun ohella tuntea tulleemme hylätyksi aivan konkreettisesti. Jos en itse olisi tätä kokenut, tuskin uskoisin sitä todellisuudeksi!

Osa sairauksista on sellaisia, jotka eivät aiheuta torjumisreaktiota, mutta sana syöpä on itsessään, kaikesta sivistyksestämme ja tiedostamme huolimatta, alkeellisia reaktioita herättävä. Monen mieli on jäänyt kiinni vuosia vanhoihin käsityksiin ja asenteisiin, koska aikanaan useimmiten se merkitsi kuoleman läheisyyttä, sen ihmistä kohti kurottautumista. Niinpä moni aivan konkreettisella tavalla säikähtää sisimmässään kohtaamansa ihmisen kertoessa sairaudestaan, ja jokin monesti alitajuinen reaktio saa aikaan vakavammankin torjunnan.

En ole tutkinut asiaa laajemmin, mutta aivan selvästi osalle ihmisiä on kehittynyt omien koettelemusten keskellä tahtomattaankin ajattelu, joka monessa suhteessa on hyvin primitiivinen ja ehkä halveksittavakin, mistä johtuen sitä ei haluta tutkistella tarkemmin häpeän ja nöyryyttävyyden tähden. Se, mitä en näe, sitä ei ole olemassakaan, eikä se aiheuta minulle mitään vaaraa! Kuolemisen, sairastumisen pelko on monelle aivan liian suuressa määrin elämää rajoittava ja ahdistusta tuottava tekijä, joka estää ihmistä elämästä päivää kerrallaan. Sympatian ja osallistumisen sijasta valitaan sisäisten yllykkeiden johdosta se toinen, huonompi vaihtoehto, ystävän tai lähimmäisen hylkääminen, joka taas osaltaan tuottaa huonoa omaatuntoa ja merkitsee jonkin sellaisen menettämistä, mikä on tarkoitettu rikastuttamaan ihmisten välistä elämää. Toisen ihmisen huoliin ja ongelmiin samaistuminen ja empatian tunteminen on yksi suurimmista rikkauksista ihmiselämässä, sillä antava todellisuudessa saa!

Sana syöpä ei enää tänään merkitse sitä mitä se aikaisemmin merkitsi. Sen laatuja on olemassa valtava määrä, mutta monet niistä voidaan nykyhoidoilla parantaa sellaisella tavalla, ettei ihmiselämä todellisuudessa lyhene ollenkaan. Siksi on suorastaan järkyttävää kuulla niistä tapauksista, missä ihminen todellisen hätänsä hetkellä jätetään aivan yksin.

Ennen tammikuun leikkausta oli ns. meeting, missä joku johtava lääkäri esitteli kunkin leikkaukseen menevän tilanteen ja tarvittavat toimenpiteet kymmenien lääkärien ja hoitohenkilökuntaan kuuluvien istuessa salin laidalla, seuraten valkokankaalle heijastettuja röntgen- ym. kuvia. Minua ja yhtä toista miespotilasta lukuun ottamatta kaikilla oli mukanaan aviopuoliso tai joku läheinen. Siitä jäi todella haikea mieli, vaikka varsinaisia kyyneleitä en vuodattanutkaan.

Todellisuus on, että itsellenikin, jonkin asteen ammattilaisena, on vieläkin omalla tavallaan vaikea myöntää oikealla tietoisuuden tasolla, että minulla ei ollut vain pahalaatuinen kasvain, vaan kuulun siihen suureen joukkoon, joka on sairastunut jonkinlaiseen syöpään. Ihmismieli on kummallinen, ei vain joillakin epänormaaleilla, vaan jokaisella meistä. Tiettyjä asioita ei haluaisi myöntää todellisuudeksi, vaikka vain todellisuuden näkeminen on tie todelliseen korjaantumiseen ja parantumiseen ja eheytymiseen. Mielikuvat ja kuvitelmat eivät kanna pitkälle, sillä ne ovat usein esteitä mielen eheytymiselle.

Työssäni narsistisen persoonallisuushäiriön alueella on vuosi vuodelta vahvistunut käsitys siitä, että todella valtava määrä ruumiillisistakin sairauksistamme johtuu mielen alueelta. Jatkuva mielipaha, stressi jne. ovat tekijöitä, jotka eivät ole irrallisena olemuksessamme, vaan ihminen on niin suuressa määrin kokonaisuus, ettei perinteisten ajattelutapojen mukaan voi erottaa toisistaan sielua, henkeä ja ruumista. Ne eivät ole kuin erillisiä kiekkoja tai kerroksia ihmisessä, niin kuin joissakin kaavioissa on kautta aikojen esitetty. Mielestäni ne ovat enemmänkin kuin erilaiset nesteet sekoittuneena toisiinsa. Mihin tahansa niistä kohdistetut ärsykkeet ja toimenpiteet vaikuttavat kaikkeen. Yhä useampi ammattilainenkin myöntää sen tänä päivänä. Asia ei ole mikään uusi, vaan siitä on puhuttu jo viime vuosisadan lopulta lähtien. Ymmärtäväisiä kuulijoita vain on ollut liian vähän, niin että asiasta on alettu puhua vasta viime aikoina enemmän.

Monen ammattilaisenkin mielestä on hyvin mahdollista, että suuri osa ruumiillisista vaivoistamme johtuu henkisistä tekijöistä. Henkisyys ei ole sinänsä nähtävissä ja havaittavissa, vaan se tulee esiin ilmeissämme, olemuksessamme, liikkeissämme, eleissämme. Pelkkää säikähtämisreaktiota tarkkaillessa kaikki ovat yksimielisiä siitä, että jokin ulkonainen ja henkisenäkin pidetty tekijä aiheuttaa ihmisessä vakaviakin ruumiillisia ilmiöitä, parhaana esimerkkinä säikähtäneen saama sydänhalvaus. Urheilutilaisuuksissa ja äärimmäisissä hengellisissä kokouksissa adrenaliini virtaa ja aikaansaa kaikenlaisia ruumiillisiakin reaktioita ja käytöstapoja. Näitä esimerkkejä voi kukin löytää enemmänkin.

Jatkuva henkinen jännitystila todistettavasti aikaansaa kehollisia jännitystiloja, jotka ajan myötä muuttuvat psykosomaattisista somaattisiksi, eli selvästi kehollisiksi vaivoiksi. Ei ole järjetön kysymys sekään, johtuuko leukani syöpä mahdollisesti menneiden aikojen jatkuvasta henkisestä pahoinvoinnista ja stressistä!

Useimmilla autettavillamme, melkein poikkeuksetta, on monenlaisia kehollisia vaivoja, joista monet ovat henkisen tilanteen lauettua alkaneet hävitä. Tässä yhteydessä ei voi olla ajattelematta sitä suurta kohua, mitä tänään pidetään tietyissä hengellisissä piireissä ihmeparantumisista. Varsinaisia todisteita ja lääkärinlausuntoja ei juurikaan ole kenelläkään ollut esittää, mutta ihmeparantumisia väitetään tapahtuvan koko ajan. Ymmärrän monien skeptisyyden ja itsekin ajattelen, että jos todellisuudessa näin tapahtuisi jossakin, olisi siellä sellainen ruuhka, että siitä tietäisi koko maa ja jopa koko maailma!

Todellisuus lienee se, että ahdistuksessa olleen ihmisen kokiessa jotakin positiivista tietyissä hengellisissä tilanteissa, hänen kehonsakin kokee musiikin ja hänelle sopivan julistuksen vaikutuksen niin elvyttävänä, että tapahtuu eräänlainen henkinen laukeaminen, mikä samalla päästää irti monenlaisiakin jännitystiloja, mitkä ovat pitäneet otteessaan kehon eri osia. Ilmeisestikin uusien jännitystilojen palautuminen aikaansaa entisten vaivojen uusiutumisen. Siksi itse hengellisenkin työn tekijänä koen mitä suurimmaksi ongelmaksi tietynlaisten hengellisten kokousten keinotekoisen ilmapiirin, mikä todellisuudessa ei kanna pidemmällä tähtäimellä, vaan aikaansaa myöhemmin tavattomia pettymyksiä niin sairaiden kuin omaistenkin keskuudessa.

Markku Vuori