Social Icons

Pages

maanantai 30. kesäkuuta 2014

YKSINÄISYYS



Tämä on kirjoitettu aikana, jolloin vielä käytettiin käsitettä ”luonnehäiriö”.
  
Narsistinen persoonallisuushäiriö aiheuttaa tavattoman määrän kärsimystä ympäristössään. Yksi näkymättömimmistä seikoista on useimmilta havaitsematta jäävä yksinäisyys.
Narsistin kanssa elävä ihminen on seurastaan huolimatta yksi maailman yksinäisimmistä ihmisistä. Lähes kaikki hänen luonnolliset tarpeensa ja odotuksensa jäävät toteutumatta, koska hän elää sellaisen ihmisen ilmapiirissä, jonka kaikki energia kuluu oman egon ja elämän ylläpitämisessä. Narsisti, kun sairauteen liittyy vielä luonnehäiriö, on ohjelmoitu syvintä sisintään myöten vain oman edun tavoitteluun, ja hän on mitä suurimmassa määrin jesuiitta. Hänellä tarkoitus pyhittää keinot siinä määrin, ettei oikeastaan kukaan voi uskoa sitä todeksi, koska tällaista ei ole koskaan haluttu uskoa olevan olemassakaan. Siksi joudumme taistelemaan hyvin vaikeaa taistelua auttaessamme tällaisen käytöksen uhreja. Useimpien mielestä tällaista ongelmaa ei ole olemassakaan, vaan se johtuu vain narsistien kumppanien kärsimättömyydestä tai kyvyttömyydestä käsitellä asioita sellaisella tavalla, että narsistin kanssa tulisi toimeen.
Olemme jo maininneet toistamiseen sen, että narsistin sisäistä elämää, on hän sitten pelkkä narsisti tai lisäksi luonnehäiriöinen, hallitsee sisäinen tietokone ja ohjelmointi, joka ei ilman pitkäaikaista ja syvällistä terapiaa edes ilmaise olemassaoloaan asiaa tuntemattomalle. Asia on olemassa itse asiassa vain uhrin kertoman perusteella. Voisiko niin valtava määrä kuvitella kaiken, kun kerran jokaisen kertomus sisältää niin suuren määrän todella yhteneväisiä seikkoja, että olemme voineet todeta näiden kiusaajien olevan kuin saman isän siittämiä samasta äidin kohdusta? Ei, kaikki tämä ei ole kuvitelmaa, vaan totisinta totta!
Selviytymiskamppailussa kaikki saa todella murheellisia piirteitä, sillä narsistisessa elinpiirissä uhri useimmiten, lähes aina, menettää mahdollisuuden ystävyyssuhteiden säilyttämiseen. Mitkä kaikki seikat sitten vaikuttavat tähän? Niitä on suuri määrä, mainitaksemme joitakin oleellisimpia.
Narsistinen persoona tarvitsee mielestään sellaisen määrän huolenpitoa ja huomiota, että hän luonnollisesti olettaa lähellään olevien ihmisten tehtävän olevan täyttää kaikki hänen toiveensa, epäitsekkäästi, omia tarpeitaan ajattelematta. Tämä osaltaan vie lähellä olevien voimat siinä määrin, että omien ystäväsuhteiden ylläpitäminen vaikeutuu, koska aika kuluu läheisen vaatimuksien täyttäessä kalenterin.
Narsisti on useimmiten kateellinen läheisensä ihmissuhteille, ja hän jopa keksimällä keksii menoja ja tekemisiä, estääkseen tätä tapaamasta ihmisiä juuri silloin kun hän sitä haluaisi.
Narsisti pelkää läheisensä ihmissuhteiden johtavan siihen, että läheinen mahdollisesti saa tukea tottelemattomuuteen ja mahdolliseen itsenäistymiseen.
Narsistilla on suuri uhkakuva se, että hänen uhrinsa itsenäistyy ja kulkee omia menojaan. Siksi hän, vaikka ei ehkä suoranaisesti tajua tekevänsä väärin, ainakin alitajuisesti pyrkii estämään kotona vallitsevan tilanteen paljastumisen. Jotta läheisen ystäväpiiri ei uskoisi mahdollisia paljastuksia, pyrkii kiusaaja mahdollisuuksiensa mukaan tekemään kumppanistaan epäluotettavan. Mitä epäluotettavamman kuvan hän pystyy antamaan, sitä kirkkaammin loistaa hänen oma tähtensä, ja joskus suorastaan tuntuu raivostuttavalta se, missä määrin häntä kuunnellaan ja uskotaan!
Jotta ihminen saataisiin pidettyä narsistin mieleisessä lieassa, tarvitsee häneen kohdistaa melkoinen määrä suoranaista aivopesua, alistamista ja omanarvontunnon poistamista. Tämä kaikki tapahtuu niin uskomattomalla oveluudella ja taidolla, että sitä on vaikea selittää. Se tehdään näkymättömästi, ilman että kukaan ulkopuolinen voisi todistaa siitä. Kaikki on verhottu mitä salakavalimpaan valheellisuuteen ja historian kirjojen uudelleen kirjoittamiseen. Totuutta on vuosien kuluttua turha etsiä narsistin elämästä, koska historian vääristäminen on ollut suorastaan täydellistä. Kaikki narsistille negatiiviset seikat on pyyhitty pois ja korvattu totaalisen vastakkaisillakin tiedoilla.
Nykyisen uskomuksemme mukaisesti narsistinen persoonallisuushäiriö saa ihmisen unohtamaan todellisen ja uskomaan itse omaan kertomukseensa vaikka se olisi kuinka fiktiivinen. Hänelle todellisuutta on se, mitä hän omassa sisimmässään mieltää, ajattelee, kuvittelee. Tästä on valtava määrä näyttöä, ja siksi jonkin vanhan rikostapauksen selvittämisen yhteydessä ihminen totisella naamalla ja vakuuttuneisuudella todistaa olevansa syytön, vaikka ei muista mitään.
Kiusaajalle on ominaista vastuun pakeneminen. Hän ei ole valmis ottamaan vastuuta mistään tekemisestään, puhumastaan, kirjoittamastaan, jos siihen sisältyy jotakin moitetta. Niinpä hän ei juuri koskaan ole kirjoittanut ylös jotakin sellaista, mitä voitaisiin käyttää todisteena häntä vastaan. Jos hän ajattelemattomuuttaan on tallentanut tai antanut tallentaa jotakin raskauttavaa, pyrkii hän kaikin mahdollisin keinoin hävittämään sen, tai kiistää kaiken vääristelynä. Hän kiistää, vaikka näkisi itsensä videolla tai valokuvissa. Kiistäminen ei hätkäytä häntä, sillä hän uskoo omaan viattomuuteensa todisteista huolimatta.
 Kiusaaja on usein uskomattoman mustasukkainen. Hän ei salli puolisonsa tai läheisensä keskustelevan toista sukupuolta olevan kanssa, vaikka on tuttavapiirissä suureen ääneen, ehkä samana päivänäkin, kuuluttanut hänelle olevan samantekevää kenen kanssa läheinen seurustelee ja ketä tapailee. Tämä mustasukkaisuus sisältää seikkoja, joita ei normaalien ihmisten kesken ole. Todisteena jopa niin absurdi seikka, että jos esim. perheen vaimo viipyy kauppamatkallaan viidestä kymmeneen minuuttiin kauemmin kuin tavallisesti, epäilee mies vaimoa sukupuoliaktista jonkun vieraan kanssa! Tietynlaiset epäilykset ja tuntemukset ovat kaukana todellisuudesta. Normaali ihminen ottaa huomioon aika- ja muut tekijät, mitkä mahdollistaisivat tietynlaiset epäilykset, mutta kiusaaja ei pysty näkemään asiakokonaisuutta, ja siksi juuri sillä hetkellä vallan saava tunne valtaa koko mielen.
Uhri jää yksinäiseksi myös jo sen seikan perusteella, että useat ihmiset vaistoavat narsistin itsekkyyden, ja siksi perheellä ei ole kovin suurta ystävämäärää. Narsistin asenne läheiseensä myös aikaansaa sen, että ristiriitaisilta tilanteilta ei voida välttyä. Tilanteen jatkuttua jo pidempään, ei uhri voi mitään sille, että seurassa protestoi kumppaninsa yliampuvan ja häntä vähättelevän käytöksen johdosta. Tuttavat usein tuomitsevat uhrin, koska hän suhtautuu niin negatiivisesti ”aivan ihanaan puolisoonsa”.
Uhri on siis yksin jo ollessaan yhdessä kiusaajan kanssa. Hän on kaksin yksin. Kun hän sitten alkaa rimpuilla irti usein aivan henkensä hädässä, ei hänellä juurikaan ole puolestapuhujia ja ystäviä. Hän on ehkä jo keski-iässä, ja tässä vaiheessa on jo kauan ollut ohitse se aika, jolloin ihmiset yleensä luovat ystävyyssuhteita. Hänen entiset ystävänsä suhtautuvat häneen epäuskoisesti, ja hän itse on olosuhteiden johdosta menettänyt luottamuksensa kaikkiin ihmisiin. Hän nauttii vuoden pari yksinäisyydestään, todeten sen olevan paljon parempaa kuin entinen elämä suoranaisessa henkisessä helvetissä, mutta silti osa häntä kaipaa läheisyyttä ja ystävää. Hänellähän ei mahdollisesti koskaan vielä ole ollut ystävää! Hän on kautta vuosien enemmän tai vähemmän yrittänyt tukahduttaa tunteitaan ja kaipauksiaan. Ajoittain hän on kaiken epätoivon keskellä antautunut mitä moninaisimpien haaveiden ja kuvittelujen valtaan, odottaen seuraavan päivän tuovan ratkaisun elämäänsä. Hän on haaveillut ja haaveillut jostakin paremmasta, eikä sitä kuitenkaan ole tullut! Todellisuus on ollut sitäkin kauhistuttavampi!
Nyt lukematon määrä tällaisia ihmisiä etsii ihmisarvoista elämää, kamppaillen yksinäisyyden kanssa. Kirjoittaja on nyt joutunut kokemaan, että tämä kaikki on paljon tuskallisempaa kuin koskaan osasi edes kuvitella. Kaksin yksin oleminen on tuskallista. Etenkin miehelle ero ja yksinäisyys todella vaikean liiton jälkeen on pakko myöntää joskus suorastaan kauhistuttavaksi. On tavallaan ollut seuraa, on ollut vaimo, on ollut liitto, mutta todellisuudessa ei kuitenkaan ole ollut mitään todellista, henkisesti antavaa!
Nainen kärsii siinä missä mieskin, mutta jossakin määrin uskotaan että nainen kestää yksinäisyyden paremmin kuin mies. Avioliitossa pettäminen ei välttämättä tarkoita toisen kanssa sänkyyn menemistä, toisen kanssa liittoutumista. Narsistinen persoona on pettänyt puolisoaan jo vähintään kihlauksesta lähtien, koska hänen tarkoituksensa ei alun perinkään koskaan ole ollut noudattaa yhteiselämän ehtoja. Hän on mennyt naimisiin vain saadakseen palvelijan, hovin, joka kaikessa palvelee häntä. Tuntien hänen sielunelämäänsä ja häntä käyttävää koneistoa, ei hänelle olekaan mahdollista mikään muu. Hän on oman sisimpänsä, tottumuksensa orja, samalla uhri ja rikkinäinen ihminen. Hän voi tuottaa vain hedelmää, joka rikkoo ja kuluttaa uhriaan. Pitääkö häntä sääliä tämän johdosta? Onko hän missään suhteessa vastuussa teoistaan ja käytöksestään? Turha kysyäkin! Jokainen ihminen on vastuussa teoistaan ja siitä mitä hän tekee lähimmäiselleen. Jos emme ajattele näin, alamme määritellä kuinka paljon pahuutta ihmisen on otettava ylleen, ja kukaan ei ole pystyvä vetämään rajalinjaa. Siksi kaikki pahuus on tuomittavaa ja siihen on suhtauduttava torjuvasti ja kielteisesti. Pahaa tapahtuu, on tapahtunut aina ja tulee tapahtumaan loppuun asti. Me voimme todeta tosiasioita, mutta se ei tarkoita että meidän tulee hyväksyä vääryyttä!
Tämä tuntuu saivartelulta, mutta se ei ole sitä. Jos hyväksyn yhden kulkukissan seurakunnan tiloissa, on niitä kohta vähintään sata! Tämä pätee kaikkeen yhteiselämään. Siksi eri uskonnollisten yhteisöjen mattojen alle on lakaistu sellainen määrä kissoja, ettei niitä kohta enää ehdi pöydälle nostella. Ihmetellään vain kissanpissan hajua ja nyrpistellään nenää!
Maton alla ei tulisi olla yhtään kissaa, ja tarvitsisimme suuren määrän rohkeita ihmisiä, jotka tarttuisivat vääriin asioihin ja nostaisivat ne pöydälle.
Meidän ei myöskään tulisi sellaisenaan hyväksyä yksinäisyyttä. Uhrien toipumiselle on rajattu todellisen yksinäisyyden kokeminen aivan välttämätöntä, mutta jossakin vaiheessa yksinäisyyden tunne muuttuu liian ahdistavaksi. Siksi puhumme koko ajan tukiverkosta ja ryhmätoiminnasta.
Yleisesti ei ole vielä riittävässä määrin käsitetty sitä, että apumme kohteena olevat ihmiset ovat kokeneet suuremman määrän pettymystä ja pettämistä kuin mikään muu ihmisryhmä. Miten uskallamme väittää tällaista? Siksi, että useimmat uhrit ovat liittonsa ensi hetkistä lähtien tulleet petetyiksi aivan käytännössä tai henkisesti. Heille annetut lupaukset eivät ole täyttyneet missään suhteessa, ja heille on päivästä toiseen vakuutettu kaiken olevan kunnossa, vaikka täysi helvetti olisi päällä. Lohduttelijoina on luvattoman usein joukko ulkopuolisia ihmisiä, joilla ei ole hajuakaan siitä, mitä uhri joutuu kokemaan.
Mitä voisimme tehdä, ettei niin monen ihmisen tarvitsisi tuntea olevansa yksin? Ainoa keino on levittää tietoa auttamistyöstä, kirjoista, luennoista, auttavista tahoista. Työntekijöitä ei koskaan ole oleva tarpeeksi, ja jokaiselle riittää työsarkaa uuvuksiin asti. Kateus on tässä työssä järjettömintä mitä ajatella saattaa. Siksi vetoamme kaikkiin ihmisiin jotta mahdollisimman moni saataisiin avun piiriin.

Elämä luonnehäiriöisen kanssa on sidottu valtavaan määrään kuvitteellisia asioita, yksinomaan siitä johtuen, ettei hän kykene kohtaamaan elämän tosiasioita oikealla tavalla. Hän koko ajan kirjoittaa historiaa uudelleen ja luo mieleisensä maailman. Uhri pakostakin, tunnustaa sen tai ei, toimii mukana jossakin määrin. Hänhän on tekemisissä luonnottoman maailman kanssa, eikä häneltä voi odottaa, että hän koko ajan pystyisi säilyttämään terveen ajattelun. Hän omaksuu tahtomattaan asioita, joista hän irtautumisen jälkeen haluaa eroon, koska ne eivät kuulu hänen todelliseen persoonaansa.
Joillekin uhreille on mahdotonta tunnustaa tätä puolta asiassa, etenkin kun useat ammattilaiset antavat ymmärtää kaiken korjaantuvan entinen unohtamalla. Valheen maailmasta irti pääsemiseksi on pakko tunnustaa omat heikkoudet ja toisen ihmisen aiheuttamat vääristymät. Ilman tätä ei tapahdu todellista muutosta, oikeata tavoitetta ei saavuteta.
Olemme jo todenneet, että aivopesun vaikutus on saatava poistettua, ja suuri osa tästä on uhrille itselleen käsittämätöntä, osittain tiedostamatonta. Siksi täytyy reilusti tunnustaa, ettei ole sellainen kuin tulisi olla, ja että kiusaaja on todellakin onnistunut injektoimaan uhriin paljon sellaista, mikä on suorastaan rikollista.
Yksinäisyyden keskellä helposti tekee ratkaisuja, joita joutuu katumaan. Uhrin ei kuitenkaan yksinäisyyden pelossa tule antautua suhteisiin, joista saa vain uusia haavoja ja traumoja. Siksi meidän tulisi tehdä kaikkemme yksinäisyyden torjumiseksi oikealla tavalla. Uhrin menneisyys tulee huomioida, eikä tässä suhteessa ole olemassa mitään yksiselitteistä kaavaa, jonka mukaan asia ratkaistaisiin valmiin menetelmin. Niin monta kuin on uhria, yhtä monta erilaista taustaa tulee huomioida. Kaikki uhrit eivät sovi keskenään selvittelemään asioitaan. Siksi tarvitsemme tarpeeksi suuren joukon uhreja, jotka sitten voivat valita itselleen sopivan selvitysympäristön.
Aivan akuutissa tilassa oleva uhri ei sovellu yhteen jo pidemmälle asioitaan selvitelleen kanssa. Useimmiten asiat ovat niin kivuliaita ja tuskaa tuottavia, ettei jokainen todellakaan halua yhä uudelleen kuulla samoista tapauksista. Samoin eivät työpaikkakiusatut ja kodissa tapahtuneen väkivallan uhrit sovellu samaan ryhmään ainakaan pitkäkestoisesti. Ongelmakenttä sisältää hyvin samankaltaisia tekijöitä, mutta tunnelataukset kummallakin sektorilla ovat sen verran erilaiset, että hedelmällinen selvittely ei ole mahdollista.
Suuri ongelma saattaa syntyä, jos joku ryhmässä kokee tietävänsä muita enemmän ja alkaa ikään kuin johtaa ryhmää varsinaisen vetäjän rinnalla.



sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Vastuu lähimmäisestä



Kommentti tänään:
Eilen yksi kärsivimmistä ystävistämme soitti ja esitti kysymyksen: ”Kirjoitatko ja julkaisetko nämä asiat itsesi takia?” Tämä toteamus jäi pyörimään mielessäni ja aikaansai jopa parin tunnin valvomisen yöllä. Jos useampikin ajattelee tällaisia, on työni aivan turhaa. Autettaviemme perusongelmana ovat kaksi eri päätekijää.
Ensimmäinen: ”Olenko minä ainoa, jolle tapahtuu tällaista?”
Toinen: ”Olenko minä niin hullu, kuin miksi minua on aina syytetty?”
Antaaksemme vastauksen näihin kysymyksiin julkaisemme kaiken materiaalin kertoaksemme, että kohtalotovereita on tuhansia ja ettei ystävämme suinkaan ole hullu.

Vastuu lähimmäisestä

Kirjoitettu vuonna 2007

Uskomme elävämme ajassa, jossa myös vastuu lähimmäisestämme kuuluu jollekin toiselle. Välinpitämättömyyden henki on vallannut ihmiskunnan sellaisessa määrin, että se saa tuntemaan traumaattisuutta jopa kirjoittajassakin. Ihmisten hätä ei tunnu ollenkaan niin pahalta kuin välinpitämättömyyden tunteettomuus! Kykeneekö ihminen yleensä ottaen enää tuntemaan empatiaa ja laupeutta? Oman elämän hallinta ja omat tarpeet tuntuvat kuluttavan kaikki voimavarat siinä määrin, että turvaudutaan jo toiseen ihmiseen oman itsensä hellimiseksi.
Narsistinen ajattelu ei pysty ollenkaan paheksumaan tällaista käytösmallia ja elämän filosofiaa. Omiin asioihin keskittyminen johtaa aina vain suurempaan omahyväisyyteen ja ajatusten urautumiseen tiettyyn suuntaan. Tämä suunta näkee koko ajan, katsoo se minne päin tahansa, vain oman kuvajaisensa. Tämä kuvajainen ei oikeastaan ollenkaan perustu todellisuuteen, vaan siihen mieltymään, mielteeseen, mikä narsistisen persoonan olemuksessa vallitsee. Koska narsistinen henkilö kyllästyy nopeasti, tympääntyy jokapäiväisyyteen ja jatkuvaan toistuvaisuuteen, hänen sisimmät tekijänsä pyrkivät koko ajan löytämään jotakin uutta ja kiehtovaa. Ei oikeastaan ole mitään väliä sillä, perustuvatko nämä halutut muutokset hyviin vai pahoihin tekijöihin – pääasia on jatkuva vaihtelevaisuus ja muutokset elinpiirissä!
Siksi kai narsistinen mies on usein suurempi tai pienempi Casanova, narsistinen nainen näkyvämpi tai huomaamattomampi kurtisaani. Näissä olosuhteissa lasten merkitys joudutaan arvioimaan uudelleen, melko järkyttävällä tavalla. Näihin elinpiireihin ei lapsuus sovellu ollenkaan, tai sanottakoon näin, että nämä suuret lapset eivät siedä sellaista lapseutta, mitä jälkeläiset edustavat. Lapset ovat siis vain vallankäytön välineitä, tai esteitä halutulle vallan käytölle. Itsestään selvää on, ettei lapsille jää aikaa olla lapsia, vaan heidät tässä henkisen väkivallan piirissä pakotetaan ottamaan asemansa eräänlaisena lapsipalvelijana, joka itsensä kieltäen pyrkii kaikin tavoin miellyttämään tuota isoa lasta, joka valtaa kaiken tilan. Tässä kohden tulee aina mieleen alkoholismi, joka virtahevon tavoin valtaa koko kodin, muuttaen jokaisen perheenjäsenen eriasteiseksi virtahevoksi.
Alkoholismin yhteydessä viranomaiset ja mielenterveyden ammattilaiset ovat hyvinkin pitkälle nähneet lapsiin kohdistuvat negatiiviset vaikutukset, mutta narsistisen persoonallisuushäiriön kohdalla ollaan vielä aivan lapsenkengissä. Aivan liian usein ammattilainen johtaa omalla asenteellaan ja sokeudellaan siihen, että lapset luovutetaan sairaalle osapuolelle, koska tämä näissä päättämistilanteissa esiintyy huomattavasti terveemmän oloisena kuin ahdistettu osapuoli.
Eron jälkeinen aika ei muuta kiusaajaa, vaan saatuaan lapset haltuunsa hänellä alkaa heti miettiminen, mihin lapset voitaisiin sijoittaa, jotta vapautuisi etsimään uutta puolisoa, uutta alamaista hoviin.
Tulisi olla itsestään selvää ammattilaisillekin, ettei narsistisen ihmisen elämässä voi olla tilaa ja sijaa lapsille, omille jälkeläisille. Tämä tuntuu aivan kammottavalta ja mahdottomalta ajatukselta, mutta se on totta lukemattomissa kodeissa maassamme!
Tämä tilanne ei ole salassa terveeltä osapuolelta, joka oman mielenterveytensä kustannuksella jää kestämättömäänkin tilanteeseen säilyttääkseen edes osan lasten henkisestä terveydestä. Ei ole ihme, että joudumme toteamaan yhä useamman saavan diagnoosin: riippuvainen persoona.
Läheisriippuvaisuutta ei ole vain yhtä lajia. Narsistisen persoonallisuushäiriön yhteydessä emme puhu normaalista läheisriippuvaisuudesta, vaan aivan omasta riippuvaisuuden lajistaan, jossa ei ole mitään hävettävää ja luonnotonta. Parempi on ajatella Tukholman syndroomaa, sillä nämä ihmiset ovat panttivankeja tilanteissa, joista harvempi pääsee pakenemaan omin voimin. Paikkaan ja aikaan sitovia tekijöitä on paljon enemmän kuin mitä ulkopuolinen pikaisesti katsoen pystyy näkemään. Siksi tehdään aivan liian paljon virhearviointeja, ihmetellen ja halveksuenkin niitä henkilöitä, jotka eivät odottamallamme tavalla irtaudu ahdistavasta piiristään.
Erilaiset pelot ovat ehkä suurin tekijä estämässä irtautumista. Nämä pelot eivät ole perusteettomia eivätkä uhrin sairaan mielikuvituksen tuotetta. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, on yksi suurimmista peloista yksin jääminen. Todellisuudessa nämä ihmiset ovat koko liittonsa ajan olleet yksinäisiä. He eivät useimmiten ole olleet ollenkaan niin voimattomia ja saamattomia kuin ajatellaan, vaan todellisuudessa koko perheen tai kodin elämä ja kehittyminen on ollut kiinni heidän panoksestaan! He eivät ole antaneet ainoastaan kaikkeansa, vaan ovat tälle alttarille uhranneet omaa persoonaansakin, siihen asti kuin se ilman romahtamista on mahdollista. Elämä on siis ollut mahdollista heidän panoksensa tähden! He ovat täydentäneet sen, mikä sairaalta osapuolelta on puuttunut, he ovat astuneet kulloinkin vallinneeseen tilanteeseen tai aukkoon, joka on vaatinut toimenpidettä.
Nämä ihmiset eivät ole typeriä, masokistisia ihmisiä, vaan tavallaan hienoimpia ihmisiä, mitä tämä maa yllään kantaa. He ovat uhrautuvaisia, avuliaita, epäitsekkäitä. Kaikki tämä menee sairauden puolelle jossakin vaiheessa, mutta ketä meidän tulee syyttää siitä? Ei toki uhria, vaan panttivankitilanteen luojaa!
Näin monia ihmisiä ei voitaisi käyttää hyväksi toisenlaisissa olosuhteissa. Miksi tästä asiasta on alettu puhua vasta näin myöhään? Miksi aihetta käsitellään yleisellä tasolla vieläkin liian yksipuolisesti, pinnallisesti? Koska sitä ei vieläkään ole virallisesti olemassa, koska emme ole riittävällä tavalla saaneet viranomaisia vakuuttumaan ongelman laajuudesta ja tuhoisuudesta.
Kuvaavaa ongelmallemme on, että ihmiset aivan toiselta puolelta maatamme hakeutuvat kirjoittajan yhteyteen. Näin monen vuoden jälkeen uskoisi auttajia ja ymmärtäviä sydämiä olevan enemmän jokaisessa läänissä. Todellisuus on kuitenkin melko vähän positiivisia ajatuksia herättävä. Ilmassa on kuitenkin tietynlaisia kevään merkkejä, ja uskomme jotakin merkittävää olevan tulossa. Olemmehan sentään saavuttaneet jotakin, kun nettisivuillamme täyttyy juuri 7500 vierailun raja (kesäkuussa 2014 lähes 28000) ja kirjoja on liikkeellä noin 4000 kpl, joista osa kiertää jatkuvasti lainassa, esim. kirjastoissa.

Tänään tapasin Heinolassa aivan uuden ihmisen, jonka kanssa keskustelimme muutaman tunnin ajan. Jälleen kerran tuli esiin ongelmamme yksi puoli - me tarvitsisimme toimintaamme mukaan useammankin lakiasiantuntijan. Näitä tarvittaisiin ensisijaisesti huoltajuuskiistojen yhteydessä. Tulee päivä päivältä yhä enemmän vahvistetuksi se, että kiusaava osapuoli nauttii suurempaa luottamusta ammattilaisten edessä. Uhri ei tule ainoastaan kiusaajan väheksymäksi, vaan tähän epäluottamuksen ruokkimiseen yhtyy usein niin terapeutti kuin sosiaaliviranomainenkin!
Kiusattu on usein aivan liian väsynyt pitääkseen puoliaan oikealla tavalla. Hänen voimavaransa on kulutettu menneiden vuosien kamppailuissa, ja nyt hänen huolehtiessaan lapsen tai lasten hyvinvoinnista, joutuu hän välillä todella uuvuttaviin selvityksiin. Psykopaattisessa ilmapiirissä elänyt lapsi on saanut omalta osaltaan kärsiä vallitsevista olosuhteista, eikä tästä vaikutuksesta jää osattomaksi yksikään. Esim. äiti taistelee nyt sekä omansa että lapsen mielenterveyden säilyttämiseksi tai elvyttämiseksi.
Ammattilaisella ei ole aikaa pitkäaikaisiin ja syvällisiin hoitosuhteisiin. Hänen mahdollisuutensa tiettyyn tapahtumiseen perehtymiseen saattaa rajoittua yhteen tai kahteen tapaamiseen. Tänä aikana hän joutuu panemaan toimintaan kaiken oppimansa ihmistuntemuksen, joka perustuu tietynlaisten merkkien etsimiseen ja tarkkailemiseen. Hän katsoo esim. avioparien tapaamisessa kummankin perusolemusta, ryhtiä, katseita, käsien ja jalkojen liikkeitä. Silmät ovat hyvin ratkaisevat ihmistä arvioitaessa.
Ensimmäistä vaikutelmaa pidetään usein ratkaisevana. Unohdetaan kuitenkin aivan liian usein, että ihminen on todellakin kuin pieni maailmankaikkeus, josta toinen ihminen ei todellakaan pysty muutamassa hetkessä luomaan todellista ja pätevää kuvaa. Voidaan nähdä vain jonkinlaisia välähdyksiä siitä, mitä tässä ihmisessä mahdollisesti on, millainen tämä ihminen on. Joskus nämä ensimmäiset merkit ja havainnot saattavat perustua vain hetkellisiin ilmeisiin, eleisiin ja jopa katsojan kuvittelemiin seikkoihin. Virhearvioinnin tekeminen on helppoa ja nopeaa, ja se tapahtuu luvattoman usein!
Näissä arviointitilanteissa uhri on lähes aina huonommassa asemassa. Hänen olemuksestaan säteilee juuri sellaisia viestejä, mitkä ammattilainen tulkitsee vuosikausien oppineisuutensa perusteella. Tutkistelija havaitsee selviä masennuksen merkkejä. Masennus katsotaan aivan liian usein yksipuolisesti syyksi ihmisten ongelmiin. Miksi ihminen osoittaa masennuksen merkkejä tässä tilanteessa, johon hän joidenkin merkkien mukaisesti on tullut vasten tahtoaan? Toinen osapuoli sen sijaan esiintyy hymyillen, kuin pahoitellen sitä, että nyt kulutetaan ammattilaisen aikaa. Niin, tämä henkilö suorastaan säteilee itsevarmuutta, itsetietoisuutta! Jos hän on mies ja ammattilainen omalta osaltaan vapaa tai aviollisista vaikeuksista kärsivä nainen – ei ole ollenkaan harvinaista, että tapaamisesta muodostuu jonkin asteinen flirttailutilanne. Luodaan ymmärtäväisiä silmäyksiä, jotka uhri useinkin panee merkille - niin tokkurainen ja masentunut hän ei ole! Nyt näillä eleillä ja tietynsuuntaisilla puheilla koko selvittelytilanne muodostuu suoranaiseksi manipuloinniksi. Tämän seurauksena uhrin tilanne huononee entisestään.
Tähän mennessä olemme sanoneet jokaiselle uhrille saman: jos suinkin voit välttää sitä, älä lähde minkäänlaisiin paritapaamisiin, sillä emme ole kuulleet yhdestäkään tällaisesta tilanteesta, josta olisi ollut todellista hyötyä uhrille! Päinvastoin useimmat voivat kertoa suorastaan kauhistuttavistakin tilanteista, jotka loppuelämäksi ovat jääneet ahdistamaan mieltä. Avunhakutilanteessa riittää se, että uhria on kohdeltu mahdollisesti vuosikymmenien ajan todella huonosti, ja nyt sitten tähän henkiseen pahoinpitelyyn yhtyy ammattilainenkin – kiusaajan puolella! Tästä on aivan liian monia käytännön esimerkkejä!
Yhdistyksemme on nyt toiminut viiden vuoden ajan ja on osaltaan jakanut tietoa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Asiasta on puhuttu melko paljon, mutta vielä nytkin voidaan todeta, että kaikesta informaatiosta huolimatta tietoisuus ongelmasta on melko pintapuolinen. Tietyt piirteet ja ominaisuudet ovat tulleet yleiseen tietoisuuteen, mutta tavallaan on vasta päästy näkemään jäävuoren huippu. Tietyt ohjelmat ja dokumentit ovat olleet vain pinnan raapaisuja, joten kokonaiskuvaa asiakokonaisuudesta ei ole tuotu esiin missään laajemmassa yhteydessä.
Mihin perustuvat näinkin kielteisen tuntuiset päätelmämme? Ainakaan näkyvästi ei ole tullut esiin montakaan ammattilaista, jotka rohkenisivat ottaa selvää kantaa tilanteeseen. Useimmat viestit, koskien ennen kaikkea lasten huoltajuuskysymyksiä, tuovat esiin yhä uudelleen ja uudelleen tilanteita, joissa ennen kaikkea lapsen huoltajuudesta kamppaileva äiti näyttää yhä useammin jäävän ilman asiantuntevaa apua. Niin sosiaaliviranomaiset kuin poliisikin näyttävät kiinnittävän liian paljon huomiota uhrin ahdinkoon, jolle syytä etsitään tämän mielenterveydestä. Tämä on suorastaan raivostuttavaa joissakin tapauksissa. Jos äiti esim. viisitoista vuotta sitten koki loppuun palamisen, meidän tapauksissamme perustuen jatkuvaan kiusaamiseen ja henkiseen väkivaltaan, nostetaan tämä niinkin kaukana oleva sairastumistapaus nyt esiin todisteeksi siitä, ettei äiti ole sovelias lapsen huoltajaksi!
Kuinka voi viranomaisilta ja ammattilaisilta yhä vieläkin jäädä näkemättä tämä puoli asiasta? Miksi emme onnistu vakuuttamaan siitä, että narsistinen persoonallisuushäiriö perustuu todella suureen määrään henkistä väkivaltaa, joka kohdistuu kumppaniin tai työpaikalla toisiin työntekijöihin? Narsistisen persoonallisuushäiriön luontaisin olemus, vallan käyttäminen, perustuu jo olemukseltaan siihen, että tavalla tai toisella muut ihmiset joutuvat negatiivisten ja mustamaalaavien vaikutteiden alaiseksi. Vallan säilyttämiseksi, ylemmän aseman turvaamiseksi, suorastaan täytyy osoittaa muiden alemmuus, vähemmyys. Luonnonmukaisessa, normaalissa elämässä ei välttämättä vallitse ns. nokkimisjärjestys ainakaan siinä määrin, että syntyisi yleistä henkistä pahoinvointia. Ihmisinä tarvitsemme oikeanlaista johtajuutta, olemmehan tietyllä tavalla laumaeläimiä.
Kuitenkin puheen ollessa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, emme ole tekemisissä normaalien laumojen ja johtokauriiden kanssa. Eläinmaailmassa johtavat urokset toimivat koko lauman hyväksi, usein nousten korkeammalle kumpareelle voidakseen nähdä lähestyvän vaaran ja johtaakseen lauman turvaan. Korkeampi sijainti ja asema perustuvat siis yleiseen etuun ja turvallisuuteen. Näin ei kuitenkaan ole missään suhteessa siellä, missä narsistinen henkilö harjoittaa valtaansa. On toisaalta ymmärrettävää, kuinka harva todella haluaa pitää totena sitä, minkä me uhreina olemme olleet pakotetut hyväksymään osaksi elämäämme. Kirjoittajalla on jo vuosien ajan ollut mielessä suuri määrä asiaa, jota ei vielä ole rohjennut tallentaa tietokoneelle, saati sitten paperille. Mielessä käy yhä uudelleen ja uudelleen Pirkko Kauppisen tapaus, joka hämmästyttävässä määrin on jäänyt ihmisten mieliin - siinä määrin, että jopa nuorempi sukupolvi on kuullut kerrottavan siitä.
Kuullut tapaukset sisältävät sellaisia määriä aivan uskomattomia asioita, että osaltaan saa jatkuvasti törmätä torjuviin reaktioihin. Ihminen ei haluaisi uskoa lajitoveriensa käyttäytyvän sellaisella tavalla. Kummallista kyllä suosiossa kasvavat elokuvat, jotka enenevässä määrin alkavat muistuttaa niitä painajaisia, joissa lukemattomat ihmiset elävät. Miksi tällaisia elokuvia tehdään, jos ne perustuvat vain mielikuvitukseen? Miksi näillä elokuvilla on niin suuri vaikutus ihmisten elämään? Mieliin painuvimpana esimerkkinä yksi kotimainen viihdesarja, jossa tapettiin yksi sen päähenkilöistä. Seuraavana päivänä oli kuvauspaikalla kynttilämeri, joka oli sytytetty kuolleen muistoksi!
Kukaan ei näytä olevan valmis sytyttämään edes yhtä kynttilää niiden lukemattomien ihmisten muistoksi, jotka päivästä toiseen kamppailevat säilyttääkseen edes osan ihmisyyttään ja persoonallisuuttaan. Kirjoittajaa alkaa jo epäilyttää, ettei sukupolvemme ja kansamme voi olla niin sokea kuin se antaa ymmärtää olevansa. Nämä asiat kai nähdään, mutta niiden ei haluta olevan totta. Omalla tavallaan me olemme tottuneet kieltämään kuoleman, ainakin omamme ja aivan läheistemme. Kun sitten joudumme kohtaamaan todellisuuden, järkyttää se meitä siinä määrin, että mielenterveytemme mahdollisesti järkkyy joksikin aikaa.
Saksassa tehtiin hyvinkin laaja tutkimus nuorison keskuudessa, liittyen tietokonepeleihin. Tutkimuksen tulos oli, ettei keskiverto saksalainen nuori enää pysty kokemaan todellista tyydytystä ja voiton tunnetta muuta kuin tietokoneen ääressä. Miksi tällaista tutkimusta ei tehtäisi aivan tavallisen, suomalaisen kansan keskellä? Tällaisen tutkimuksen tulos olisi mielenkiintoista nähdä!
Kirjoittaja on melko vakuuttunut siitä, että nyt saataisiin selitys aika monelle mieltä painavalle asialle. Todennäköistä olisi, että osoittautuisi olevan hyvin monen kohdalla siten, että hän elokuvissa käsittelee kuolemanpelkonsa, mutta kokee todellisen elämän pakottavan hänet kieltämään kaiken epätodellisena. Tämä näkemys selittäisi todella hyvin paljon siitä, mitä mielenterveysrintamalla joudutaan kokemaan. Suuri osa suomalaisia kykenee elämään tietyt asiat vain television kuvaruudun äärellä! Kaikki tulee entistä korostetummaksi sitä mukaa mitä kuvaruutujen koko suurenee ja mitä elävämmän tuntuiseksi kuvan laatu kaiken tekee.
Kirjoittaja ei käy kovin usein elokuvissa. Syynä lähinnä lippujen korkea hinta ja liian väkivaltaiset elokuvat. Joskus ovat vierellä istuvan reaktiot saaneet aikaan melkoisia sisäisiä tunnekuohuja. Olen nähnyt valtavan määrän elokuvia, mutta niistä on jäänyt hyvin vähän mieleen. En siis katsele niitä sellaisella intohimolla kuin vieressäni istuva, joka jokaisella ilmeellään osoittaa elävänsä mukana melkein intensiivisemmin kuin valkokankaan henkilö!
Ihminen siis uskoo asioihin valikoivasti. Miksi edustamaamme asiaa on niin vaikea tehdä uskottavaksi? Kaipa siksi, että se on niin uskomaton, käsittämätön! Käsitystämme ihmisyydestä loukkaa se, jos meille halutaan uskotella, että joku arvostamamme ja tunnettu johtoasemassa oleva henkilö ei kotiolosuhteissa olekaan sitä, mitä olemme hänestä tottuneet ajattelemaan. Juopumus nähdään selityksenä vaikka millaiselle käytökselle, mutta jos ihminen muka selvin päin käyttäytyy niin poikkeavasti, että puoliso itku silmissä kertoo tämän olevan pahempi kuin heidän kolmivuotias lapsensa pahimman raivon hetkellä – me yksinkertaisesti emme halua uskoa sellaista.


lauantai 28. kesäkuuta 2014

Täydellinen torjunta




Kirjoitus vuodelta 2005

Tänään:
Tarkastaessani tämän kirjoituksen nyt vielä aamulla, heräsi mielessäni aivan uudenlaisia ajatuksia. Kenestäköhän oikein kirjoitamme, kun ajattelee menneitä vuosikymmeniä ja erilaisten ihmisten kohtaamisia? Taitaa koskea aika laajojakin piirejä!

Yksi salaperäisimmistä asioista narsistisen persoonallisuushäiriöisen kohdalla liittyy hänen tapaansa käsitellä kohtaamiaan hänelle kielteisiä asioita. Vuosien ajan on tiedotettu, ettei tällainen ihminen ole harhainen, ainakaan skitsofreenisella tavalla. Hänen tapansa käsitellä negatiivisia ja itselle vahingolliselta vaikuttavia asioita on aivan erikoislaatuinen, emmekä pysty syvällisemmin selvittämään niitä. Kerromme vain siitä mitä olemme havainneet ja kuulleet useilta ihmisiltä.
Kirjasessamme ”Minä olen kaikessa parempi kuin sinä!” kerromme siitä, kuinka tällainen ihminen aivan uskottavasti esittää olevansa tietämätön mahdollisesti edellisenä iltana tekemistään asioista, ja vakuuttaa hankkineensa tiettyjä esineitä, tai vaikkapa puukuorman, jonka puoliso henkilökohtaisesti on tilannut ja käynyt paikanpäällä maksamassa. Nämä ihmiset eivät ilmeisestikään aivan todellisesti muista asioita totuudenmukaisesti, vaan nimenomaan siten kuin omassa olemuksessaan mieltävät. He eivät erota toisistaan sitä mitä ajattelevat ja suunnittelevat, vaan usein uskovat tehneensä jo sen mitä ovat ajatelleet!
Useat tällaiset ihmiset puhuvat puhumasta päästyään, eikä ole täysin selvää yrittävätkö he vakuuttaa kuulijansa vaiko itsensä esittämänsä asian suhteen. Jonkin erittäin mieluisan elokuvan jälkeen tai jo sen aikana nämä ihmiset eläytyvät tiettyyn rooliin sellaisessa määrin, että tuntuu vaikealta uskoa niihin kasvonilmeisiin, mitkä vaihtelevat katsojan naamataululla. Tosin osa ongelmaihmisistämme taas istuu kuin muumio ruudun edessä, osoittamatta minkäänlaista reaktiota näkemänsä suhteen.
Todella järkyttävät ja liikuttavat kohtaukset eivät tunnut vaikuttavan heidän mieleensä, ja elokuvan jälkeiset kommentit usein koskevat kumppanin mielestä toisarvoisia kohtia.
Näyttää ainakin siltä, täytyy meidän sanoa, koska tieteellistä tutkimusta ei ole tehty, että sanoilla on näille ihmisille aivan eri merkitys kuin kumppaneilleen. Siitä ilmeisestikin tulee se tunne, joka on jäänyt hyvin voimakkaana tällaisessa suhteessa eläneiden mieleen. He ovat olleet osallisena lukemattomiin keskusteluihin ja selvittelytilanteisiin, joista on jäänyt mielikuva siitä, ettei heitä koskaan todella ole kuunneltu eikä uskottu. Vasta jälkeenpäin, vuosien kuluttua, kuin ahaa - elämyksenä selviää, ettei itse asiassa ole ollut lainkaan kysymys keskustelusta, vuorovaikutuksesta, vaan sairaan suorittamasta monologista, yksinpuhelusta! Kolmoskirjassamme kerromme siitä, kuinka Liisa jälleen kerran elämässään uskottelee itselleen, ihanalla ulkomaanmatkalla, että nyt varmaankin mies kuuntelee hänen ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, sillä Jussi on selvästi tyytyväinen tähän matkaan.
Liisa kertoo tuntemuksistaan ja Jussi nyökyttelee, siemailee kaljaansa, ja kehottaa jatkamaan. Liisa uskoo miehen kuuntelevan ja puhuu yli tunnin. Puhe katkeaa suuren lentokoneen lentäessä ylitse. Jussi on kuullut yli tunnin ajan Liisan äänen, mutta ei muista yhtään ainoata Liisan esittämää ajatusta! Jussi on siis hyvä kuulija, mutta ei kuuntelija! Hän kuuntelee sujuvasti niin Liisaa kuin sataa eurooppalaista ja itämaista kieltäkin, mutta ei ymmärrä kuulemastaan yhtään mitään, sillä hänen ajatuksensa askartelevat aivan muiden asioiden parissa!
Voimme tässä vaiheessa esittää kysymyksen, että elääkö tällainen ihminen sen hetkisessä tilanteessa juuri koskaan? Hän muistaa kumppaninsa kaikki virheet ja rikkomukset, hän on antanut ehkä anteeksi, mutta ei unohda mitään kärsimäänsä vääryyttä! Ei ole kysymys todellisesta vääryydestä, vaan siitä miten hän on asiat mieltänyt. Hän odottaa tulevaisuudelta korvausta kaikelle kärsimälleen pahuudelle, mutta ei osaa suunnitella oikeastaan mitään todella pitkäjänteisesti. Hän ei aivan käytännössä osaa varautua siihen, mitä kulman tai mutkan takaa tulee. Hän usein näkee vain sen mitä tahtoo ja itse näkee tarpeelliseksi. Siksi rikollisena hän helposti joutuu kiinni teostaan ja istuu vankilassa.
Miksi sitten useiden kotipsykopaattien käytös ja rikkomukset pysyvät niin hyvin salassa? Naamiointiverkkojen takia, koska ihmiset eivät ole kykeneviä katsomaan oikeita, paljastavia asioita. Niinpä psykopaatti pystyy piilottamaan kaiken vääryytensä todella valheellisten ja petollisten asioiden taakse, koska hänellä ei ole omaatuntoa, joka saattaisi hänet toimimaan toisin tai katumaan tekojaan. Mahdollisesti joutuessaan kiinni valheesta tai vääryydestä, hänellä on valmiina aivan uskomattomiakin selityksiä, joita kuunnellessa viisaampikin menee vipuun. Tästä kertoo esim. Robert Hare kirjassaan: Ilman omaatuntoa.
Hän kertoo siitä kuinka psykopaatit tekeytyvät asiantuntijoiksi, eivätkä hätkähdä jouduttuaan arvostelluiksi aivan mielettömistäkin ja paikkansapitämättömistä väitteistä. He putoavat kuin kissa jaloilleen keksimällä korvaavan selityksen, tai kertomalla esittäneensä paikkansa pitämättömän väitteen vain testatakseen kuulijoiden tarkkaavaisuutta!
Luonnehäiriöinen hyvin usein kohtelee uhriaan kuin jotakin koekaniinia, saattaen hänet kiusallisiin tilanteisiin. Tätä tapahtuu erikoisesti sen jälkeen kun uhri ei enää ole pystynyt hillitsemään itseään, vaan on alkanut jonkinasteisen vastarinnan. Kiusaaja kokee kaiken vastustuksen ja moitteen täysin sietämättömänä, koska hän ei usko tekevänsä virheitä, eikä hän mielestään koskaan epäonnistu. Tai epäonnistuu, mutta pitää siihen syypäänä ketä tahansa ympäristöstänsä!
Koska epäonnistumisen tunne on hänelle sietämätön, kompensoi hän tämän etsimällä korvaavan tilanteen, eli hän ei kirjoita vain päivien tai viikkojen takaista historiaa uudelleen, vaan kehitys johtaa siihen, että hän usein viimeistään keski-iässä alkaa kirjoittaa uudelleen samankin päivän historiaa. Mitä tämä tarkoittaa? Hänen mielensä sulkee tiedostamisen ulkopuolelle kaiken epämiellyttävän, mutta mieli on kuitenkin ehtinyt saada virikkeen tapahtuneesta, joka hänen mielensä ohjelmoinnissa on muunnettu kuin tietokoneohjelmalla hänelle sopivaan muotoon.
Suuri osa ammattilaisista tuntuu yhä vielä olevan sitä mieltä, että kaikki asiat pystytään selvittämään, kunhan vain kyllin kauan keskustellaan ammattiauttajan kanssa tai kiusaajan kanssa tämän edessä. Tämä käsitys on suorastaan absurdi, uhreille entistäkin suurempaa tuskaa tuottava!
Yksi autettavistamme kertoi aikanaan, kuinka hänen puolisonsa sanoi hänelle noin puoli vuotta naimisiin menon jälkeen: ”Älä sano minulle milloinkaan mitään negatiivista, äläkä moiti minua koskaan, vaikka tekisin mitä tahansa!” Tuo henkilö oli siinä vaiheessa noin 35-vuotias. Tämä ilmaisu kertoo meille hyvin paljon narsistisen persoonallishäiriöisen ajattelumaailmasta. Hän oli jo tuossa vaiheessa sitä mieltä, ettei tulisi koskaan tekemään mitään moittimisen arvoista! Että hän asettaa tällaisen vaatimuksen tai kiellon toiselle ihmiselle, puolisolleen, kertoo melkoisesta itsekkyydestä ja vallan väärinkäytöstä. Hän ikään kuin, sanomatta sitä ääneen tai selvästi, ilmoitti puolisolleen: ”Minä olen hyvin erikoinen ja täydellinen ihminen, joka ei ainakaan tahallaan tee mitään virheitä, mutta saattaa jossakin vaiheessa epäonnistua hyvissä pyrkimyksissään. Jotten minä joutuisi kokemaan ikäviä tunteita, ole hiljaa kaikissa niissä tilanteissa, missä mielesi tekisi sanoa jotakin, sillä sinä olet joka suhteessa paljon vajavaisempi kuin minä.” Mistä päättelemme tämän kaiken? Siitä, että tuo puoliso muisti vuosienkin jälkeen kaikki kumppaninsa epäonnistumiset ja loukkaukset, mutta oli kymmeniä kertoja todennut omien virheidensä jälkeen: ”Tästä ei sitten koskaan puhuta mitään!” Mutta kumppanin virheet olivat vitsin aiheena kaikilla vierailuilla!
Jospa puhuisimme nyt selvyyden vuoksi tutuiksi tulleista Matista ja Maijasta. Matti tuskin enää muisti mikä oli ensimmäisen riidan aihe, koska jo yhteiselämän ensi hetkistä alkaen, jo ennen papin aamenta, Maija osoitti mieltään kaikissa niissä tilanteissa, mitkä jollakin lailla eivät sopineet hänen suunnitelmiinsa. Yksi ehkä suurimmista ärsyttävistä tekijöistä oli suhde Matin vanhempiin. Nämä eivät oikeastaan koskaan olleet sanoneet mitään loukkaavaa tai suoranaisesti Maijaa arvostelevaa, sillä he omasivat hyvin neutraalin suhteen niin Maijaan kuin hänen sukulaisiinsakin. Ja totuuden nimessä he eivät millään lailla asettuneet jälkeläisensä puolelle missään riitatilanteessa.
Maija ei vain voinut sietää niitä ajatuksia, joita hän oletti, ehkä oikeutetustikin olevan Matin vanhempien mielessä. Katsoivatko miehen vanhemmat häneen kummeksuen tai arvostellen, hiukan liian pitkään? Olisiko joku muu katsonut hiukan erilailla, lyhyemmin, vähemmällä kummastuksella? Sitä emme tiedä, mutta emme oikein osaa ihmetellä vanhempien kummastusta, kun ensimmäisten yhteiselon vuosien aikana Matti vaimoineen ja pienine lapsineen saapui lapsuudenkotiinsa aina reilusti myöhässä siihen nähden mitä oli sovittu. Ei, se ei saanut aikaan kummeksuvia katseita, mutta varmaankin se suuri, tummanpunainen muovivati, joka oli kukkuroillaan märkää pyykkiä! Jos tämä olisi tapahtunut vain kerran tai kahdesti, mutta oikeastaan olisi ketä tahansa alkanut ihmetyttää se, että kylään tultiin, ei matkalaukun kanssa, vaan pyykkivadin kanssa!
Älä koskaan sano minulle mitään negatiivista tai arvostelevaa! Jaa, jaa. Oli siinä Matilla nieleskeltävää ja usein todella vaikeaa pitää suunsa kiinni! Jos katseen kohdisti vaimon kasvoihin, silmiin kun oli aina niin vaikea katsoa, ja suu oli hiukan raollaan, viestitti vaimon ilme ilman ainoatakaan sanaa: nyt on paras pitää suusi kiinni!
Joskus oli joku Matin sukulaisista tulossa heille kylään, ja koska Maija ei koskaan, ei todellakaan koskaan, tehnyt mitään ajoissa, oli hänellä tavaton kiire keittiössä. Kylään oli tulossa myös Maijan veli perheineen, ja kun Maija oletti siellä olevan veljensä, riensi hän suurella innolla ovelle, kuivaillen käsiään esiliinaansa. Oven takana olikin Matin täti, ja hyvin pettynyt ilme kasvoillaan Maija tokaisi: ”Ai, se olitkin vain sinä”, ja riensi takaisin keittiöön, jättäen kuitenkin ulko-oven raolleen!
Myöhemmin Maija suuresti ihmetteli tädin hiljaisuutta ja hiukan nyrpeää ilmettä!
Eikö meidän tulisi ottaa jokainen sellaisena kuin hän on? Toki, toki. Jos joku haluaa matkustaa ympäri maata vaatteensa märkänä pyykkivadissa, on hänellä toki oikeus siihen, eikä mikään laki vaadi hänelle siitä rangaistusta. Mutta jos tädin helminauhan lukko oli edessä tai hameen halkio ei ollut aivan takana tai sivulla, tai missä sen sitten tulikin olla, pani Maija kaiken tällaisen merkille suurella halveksunnalla. Kummallista kyllä, ensimmäisen vuosikymmenen aikana ei kukaan Maijan sukulainen tehnyt mitään moitittavaa, ei pukeutunut vajavaisesti, osasi asettaa korut ja kalut oikeille paikoilleen. Mutta Matin suku oli todella taitamatonta, suorastaan kyvytöntä elämään sellaisella tavalla, että Maija olisi voinut olla heistä ylpeä!
Siinäpä oli ongelma ihmiselle, joka Pokka pitää tyyliin olisi halunnut ympärilleen vain hienoja ihmisiä, tunnettuja ihmisiä! - toki ehdottomasti hiukan alemmalla tasolla kuin hän! Matin suku toisaalta palveli Maijaa mitä erinomaisimmalla tavalla tämän itsetunnon kohottamiseksi. Jokainen Matin sukulaisen epäonnistuminen, sairaus, jne. tuotti tälle suunnatonta nautintoa!
Niinpä Maija saattoi kirjata muistojensa kirjaan merkintöjä jo heidän ensimmäisiltä yhteisiltä vuosiltaan. Yksi merkinnöistä ilmeisestikin kuului: Matin vanhemmat halveksivat minua, ja kohtelevat minua sopimattomalla tavalla! Matti oli yleensä koko ajan paikalla, eikä ollut kertaakaan kuullut vanhempiensa sanovan mitään arvosteluksi luokiteltavaa. Olipa niin äiti kuin isäkin useampaan kertaan ottanut painavan pyykkivadin ja käynyt levittämässä vaatteet saunan pesuhuoneeseen!
Ensimmäisinä vuosinaan lapset olivat hiukan ongelmallisia syömisensä puoleen, etenkin tytär. Miten lie kehitys johtanut siihen, mutta jossakin vaiheessa Matti joutui toteamaan, ettei tytär syönyt oikeastaan mitään muuta kuin perunaa ja voita. Maijan mielestä siinä ei ollut mitään outoa, ja vaikka Matin vanhemmat laittoivat todella monipuolista ja hyvää ruokaa, ilmoitti Maija jopa siinä vaiheessa, kun tytär söi eteensä asetetulta lautaselta lihapullia ja kastikettakin, että kyllä tytär mieluummin söisi perunoita ja voita. Tuossa vaiheessa pikkuisesta näytti tulevan länkisäärinen. Kun tytär äidin huomautuksesta huolimatta pisteli nyt poskeensa oikeata ruokaa, otti Maija lautaselleen pelkkiä perunoita ja sotki sekaan voita!
Tuossakin vaiheessa ainakin jompikumpi vanhemmista loi katseita, jotka päätyivät Maijan muistojen kirjaan!
Miksi kerromme tällaisista asioista? Jos ammattilainen on sitä mieltä, että kaikki erimielisyydet voi selvittää keskustelemalla, niin mistä sitten tulee keskustella? Luuleeko useampikin, että Maija nyt vuosikymmenien jälkeen myöntäisi tyhjentäneensä pesukoneen tuohon punaiseen vatiin useamman kuin yhden kerran? Myöntäisikö Maija syöttäneensä perheen pikkutytölle useamman vuoden ajan vain perunoita ja voita? Myöntäisikö Maija koskaan sanoneensa, ettei häntä saa koskaan moittia? Ei takuulla, ei milloinkaan!
Mitä tietää Maija kertoa noilta vuosilta? Äärettömän ilkeää ja halveksivaa käytöstä Matin sukulaisten taholta, jatkuvaa moitetta ja haukkumista!
Koska miehen vanhemmat olivat niin ilkeitä, ei Maijankaan tarvinnut olla sen kummempi. Hän siis itse antoi itselleen luvan olla vähemmän ystävällinen miehensä vanhemmille, ja etenkin tämän tädeille, jotka eivät olleet käyneet mitään kouluja kansakoulun jälkeen. Jo ensimmäisten vuosien aikana kirjoitti Maija heidän sukuhistoriansa uudelleen, vääristellysti. Nuo muistiinpanot syyllistivät niin miehen kuin sukulaisetkin, ja mikä merkillepantavaa kysymyksen ollessa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä: kaikki myöhemmät arvioinnit ja asenteet perustuivat, ei tapahtuneeseen todellisuuteen, vaan siihen miten Maija oli mieltänyt kohtaamansa tilanteet ja asiat, eli miten hän ne oli kirjoittanut muistojensa kirjaan!
Tuohon aikaan Matti sairasti useampaakin sairautta. Olemme jo kertoneet kirjassamme: ”Yksi kesäinen päivä supermarketissa, eli minä olen kaikessa parempi kuin sinä”, miten yleensä ottaen kaikki nämä matkat suoritettiin. Jos Maija oli väsynyt, Matti ajoi, ja jos Matti oli väsynyt, Matti ajoi. Niinpä mies oli usein hyvin väsynyt näillä matkoilla, ja hänen maatessaan olohuoneen ainoalla tarpeeksi pitkällä sohvalla, suututti se vaimoa sanoinkuvaamattomasti. Vaikka mies kävi kaupassa, osallistui yhteisiin askareisiin, riitti Matin sohvalla makaaminen todisteeksi siitä, ettei mies tehnyt yhtään mitään, vaan vaimon täytyi tehdä kaikki! Että mies oli ajanut koko matkan, ei kirjautunut mihinkään. Maija kirjoitti muistikirjaansa, kuinka hänen vierailunsa miehen kotona olivat täynnä työtä siinä määrin, ettei hän ehtinyt yhtään levätä. Todellisuudessa hän ei auttanut ruuanlaitossa tai tiskauksessa juuri koskaan. Mutta jos hän oli keksinyt erinomaisen tarjouksen lähikaupassa, jaksoi hän tehdä suuren numeron ruuanlaitostaan kuumennettuaan valmiit lihakääryleet mikrossa!
Kerro nyt sitten tästä tuttaville tai ihmetteleville sukulaisille! Uskoisiko kukaan sinua? Ei, ei todellakaan, koska eihän tällaista voi olla olemassa näin hienossa perheessä!
Maija pahoitti mielensä aivan käsittämättömistä asioista. Hän tuskin tunnustaisi milloinkaan lähteneensä ulos pakkaseen sylissään toinen lapsista sisävaatteissa. Tuskin tunnustaisi hän useaan otteeseen lähteneensä uimaan järvenselälle uhkauksella hukuttaa itsensä, vaatteet päällä!


 

Sample text

Sample Text

Sample Text