Uskonnollinen ja hengellinen sitominen

Uskonnollinen ja hengellinen sitominen

ja siitä irtautuminen

Maaliskuu 2010

Hengellisen elämän ja uskonnollisuuden alueella taitaa olla enemmän vakavaa roolileikkiä, kuin mitä olen milloinkaan tullut ajatelleeksi. Olen koko elämäni ajan pannut merkille tämän teatraalisuuden, vaikka ensimmäisinä vuosina kuusikymmenluvun lopulla en voinut antaa itselleni lupaa epäillä niin monien ihmisten aitoutta ja rehellisyyttä. Miksi näin? Oli yksinkertaisesti yleisesti hyväksytty käytäntö pyrkiä hyväksymään jokainen näkemyksistään ja tekemisistään huolimatta, tavallaan pilkaten ja halveksien niitä ilmiselviä opetuksia, joiden pohjalta kenellekään ei saanut tehdä pahaa. Kaikki satuttava ja suorastaan persoonallisuutta rikkova naamioitiin koulutukseksi ja opettavaisuudeksi. Vain heikot ja ymmärtämättömät eivät halunneet avomielisesti antautua vahvojen ja tunnettujen tervaskantojen koulutettaviksi ja nujertamiksi!

Olin aikanaan nuoriso- ohjaajakoulutuksessa seitsemänkymmentäluvun vaihteessa, kun sain kokea jotakin, mikä jäi lopuksi elämääni mieleeni. Olen kertonut tämän lukuisia kertoja, mutta toistan sen tässä lyhyesti. Tuohon aikaan en vielä tiennyt mitään narsismista tai enemmästä, mutta jälkeenpäin voin todeta, että yksi läheisimmistä kavereistani oli aikamoinen narsisti, jonka vaikutus jäänee selvittämättä. Koulutukseni ensimmäisen vuoden aikana voin joka tapauksessa melko huonosti, ehkä eniten pietistisen vaikutuksen alla ollessani. Jo tuohon aikaan kärsin tiettyjen tovereideni nostamisesta eriarvoiseen asemaan muihin nähden. Heidän räiskyvä persoonallisuutensa soi heille koko koulun hyväksynnän ja ihailun, rehtoria myöten. Heille oli sallittua sellainenkin, mikä muilta oli ehdottomasti kielletty. Tämä asetelma johti automaattisesti siihen, että muutamat heikkotasoisemmat ja persoonaltaan ehkä rikkinäiset nuoret naiset joutuivat kokemaan julkista halveksintaa ja alas painamista.

Koin tuon eriarvoisuuden hyvin loukkaavana ja vakavana rikkomuksena niin korkeasti arvostetussa hengellisessä oppilaitoksessa. Tunsin olevani jossakin määrin tuuliajolla kaiken tämän keskellä, kaivaten todellista pohjaa elämälleni. Olin ilmeisesti, itse sitä täysin tiedostamatta, hyvin pettynyt hengelliseen elämään, joka ei ollenkaan vastannut sitä, mitä siltä yleisesti odotettiin. En halua olla ilkeä, mutta kohtasin todella vähän oikeita ihmisiä, rehellisesti omana itsenään olevia. Olin joutunut siis jonkinlaisen olentolauman keskelle, missä kaikki tulivat niin lähelle, että tunnuin puristuvan kasaan voimatta kunnolla hengittääkään. Nyt jälkeenpäin ajatellen suurimmalla osalla oli jo pelottavat silmät, saati sitten muu olemus.

En yhtään ihmettele, että jo ensimmäisinä vuosina mieleeni tuli ajatus, että 95 prosenttia ihmisten hengellisyydestä perustuu siihen, että he näkevät muut huonompina ja heikompina kuin itsensä. Se ei tainnut olla vain oma näkemykseni, sillä tänä päivänä olen entistäkin vakuuttuneempi tuosta asiasta. Historia todistaa esittämäni oikeaksi, sillä menneet vuosikymmenet ovat puhuneet niin selvää kieltä, ettei sitä voi epäillä.

Tähän perustuu kai se ahdistava toiseen tunkeutuminen, liian lähelle tuleminen, joka kautta aikojen on saanut monet kääntämään lopullisesti selkänsä kaikelle hengellisyydelle. Oikeastaan ainoa selvä viesti noilta ensimmäisiltä vuosiltani hengellisyyden piirissä mahtuu kahteen sanaan: ”Tee parannus!” Se toistui jokaisessa tilaisuudessa, keskustelussa, kanssakäymisessä. Kuinka kukaan jaksaa koko ajan tehdä parannusta, loputtomasti, näännyttävästi?

Tällaisissa tunnelmissa pidin puheen jossakin Kymenlaaksossa. Puhuin kai liian positiivisia asioita, kun eräs vanha kansanlähetyksen mies tuli kokouksen jälkeen luokseni, katsoi vieressäni seisovaan evankelistaan ja sanoi: ”Jos tämä Markku saisi olla pari viikkoa kanssani, tulisi hänestä nöyrä mies!” Jos tämä tapaus jäi mieleeni loppuelämäni ajaksi, en yhtään ihmettele lukuisien ihmisten negatiivisia asenteita hengellisyyttä kohtaan!

Olen seurannut etenkin kaikkia hengelliseen elämään liittyviä dokumentteja aivan erikoisella mielenkiinnolla, koska silmäni ovat avautuneet aivan uudella tavalla tarkastelemaan kaikkea vallalla olevaa uskonnollisuutta. Hämmästyttävää on todeta kuinka samankaltaisia ovat kaikki lahkot ja suuntaukset, riippumatta kristillisyydestä ja suoranaisesta pakanuudesta ja noituudesta. Aivan epäkristillistä ohjelmaa katsoessa ei pitkään aikaan voi havaita mitään poikkeavuutta esim. yhteiskristilliseen kokoukseen verrattuna. Laulut kaikuvat samanlaisina, ihmiset pomppivat ja saattavat itseään transsiin ja puhuvat kielillä, aivan kuten jossakin paikallisessa seurakunnassa! Jopa viidakon sydämessä tapahtuva noitatanssi ei mitenkään poikkea kristillisistä kirkoistamme!

Joudumme pakostakin miettimään, kuinka paljon vaikutteita kristillinen elämämme on ottanut näistä pakanallisista noitamenoista, jotka nykyisen kristillisyyden näkemyksen mukaan ovat paljon vanhempia kuin omamme, eli vaikutteet tulevat meihin päin, ei päinvastoin!

On suorastaan naiivia ihmetellä kokonaisvaltaista pahoinvointiamme, kun ns. kirkko tai seurakuntakin on tullut kykenemättömäksi vastaamaan aikamme haasteeseen. Ei ole mitään enempää, mitään parempaa, annettavaksi tarpeessa olevalle maailmalle! Todellisuudessa ei maailma ole tullut pahaksi, koska se on aina ollut sitä. Suurin muutos on tapahtunut seurakunnassa, kirkossa, joka ei siis juuri mitenkään poikkea ympärillään olevasta ns. maailmasta. Ihmisillä on omia roolejaan ja näytelmiään yllin kyllin, eivätkä he enää lisäksi kaipaa kristillisiä naamiaisia, joissa vain harvat ovat oma itsensä!

Markku Vuori