Syyskuu 2004
Mihin pyrin tämän luvun kirjoittamisella? Haluaisin
näyttää meille kaikille jotakin sellaista, mitä tuskin olemme tulleet
omatoimisesti ajatelleeksi. Olen jo useaan kertaan tuonut julki sen, että olen
ollut kristillisen elämän piirissä melkein neljänkymmenen vuoden ajan. On ollut
lukuisia asioita, joita en hyvästä tahdostanikaan ole pystynyt mieltämään
kristilliseen yhteisöön kuuluvaksi, vaikka niitä minulle on yritetty selvittää
ja puolustella. Olemme jo puhuneet toisen ihmisen hallitsemisesta ja
vallitsemisesta. Tämä on yksi osa-alue vallankäytön toteuttamisessa.
Alkakaamme aivan viime vuosien tapahtumista, koska ne
ovat polttavimmillaan mielessäni juuri nyt. Pari vuotta sitten koin mahdottomaksi
jatkaa siinä hengellisessä työssä ja yhteisössä, josta olin ollut osa yli
kolmenkymmenen vuoden ajan. Luterilaisilla on Luther, adventisteilla Ellen
White, Jehovan todistajilla ja kaikilla muilla omat perustajahahmonsa. Olen
kuitenkin kuullut kirkossa hyvin harvoin mainittavan Lutherin nimen, vaikka
koko laitos hänen toimintaansa ja opetuksiinsa perustuukin, joskin ehkä nykyään
vain nimellisesti. Olen vieraillut adventtiseurakunnan kokouksissa noin vuoden
ajan, ja yhden ainoan kerran olen kuullut mainittavan Ellen Whiten.
On kuitenkin maassamme ryhmiä, joissa uskotaan
seurattavan jotakin sellaista, mikä tekee näistä ihmisistä jotakin aivan erikoista
juuri tässä ajassa. Hämmentävintä on vain se, etteivät nämä ihmiset juurikaan
mainitse Herran Jeesuksen nimeä, vaan puhuvat koko ajan niistä henkilöistä,
jotka heille ovat Sanaa julistaneet. Niinpä saattaa jonkin ryhmän vuosijuhla
koostua useammasta kokouksesta, joiden aikana luetaan ehkä kaksi tai kolme
raamatunlausetta, mutta kaikki muu on heidän korkeasti arvostamansa julistajan
lainauksia.
Jonkin ryhmän kokoukset muodostuvat alkurukouksesta,
suuresti arvostetun julistajan saarnan kuuntelemisesta nauhalta, sekä loppurukouksesta.
Tämä julistaja osaltaan mainitsee jonkun toisen julistajan nimen ja tämän
merkityksen joka ikisessä saarnassaan, ja kuulijoille muodostuu vähitellen vaikutelma,
ettei mitään todellista voikaan olla ilman tätä julistajaa, sitä, joka
mainitaan, ja toisaalta… Eli lopputuloksena on se, että on maassamme ryhmä,
joka nyt uskoo tässä maailmassa olevan vain yhden ainoan todellisen
sananjulistajan, jolla on oikeus tuoda julki totuus!
Nämä ihmiset vakuuttavat intohimoisesti, että jokaisen
muun puhuminen on suorastaan kiellettyä ja vahingollista, samoista asioistakin,
koska vääränlainen sanavalinta johtaa väärinkäsityksiin ja koko asian
turmeltumiseen. Uskomatonta, käsittämätöntä, koska jopa katolisella kirkollakin
on kardinaalinsa, piispansa ja pappinsa, jotka julistavat sen totuuksia yksimielisesti!
Miten ihmiset voivat ajautua tällaisiin näkemyksiin ja
ajatuksiin, opetuksiin? Oppi saattaa sinänsä olla aivan totuudellinen, mutta
käytännön totuus ontuu sellaisella tavalla, että sen katselemisestakin tulee paha
olo!
Tämä on yksi äärilaita, mutta tietynlaista ihmisten
korottamista on ollut havaittavissa kautta koko kirkkohistorian, kristillisen
maailman laidasta toiseen. Tiettyjen oppien suhteen on vannottu jonkun armoitetun
julistajan nimeen, painaen alas jonkun toisen näkemyksiä ja opetuksia.
Oikeaoppisuus on ollut tärkeintä, ohitse rakkauden kehotuksienkin.
Ovatko sitten nämä tiettyjen oppien ja julistajien
korostajat ja palvojat jossakin määrin parempia ja hurskaampia kuin muut?
Ovatko taivaan portit aivan erikoisella tavalla apposen auki juuri heitä
varten?
Minua tämä kysymys on vaivannut kautta kaikkien
vuosikymmenien, koska silmäni ovat olleet avoimina muullekin kuin hurskaalle
julistukselle ja oppien korostukselle. Olen pakostakin joutunut kaiken keskellä
katsomaan myös näiden hurskaiden vaellukseen ja suhtautumiseen kanssamatkaajiin.
Ristiriita opetetun ja käytännön elämän välillä on ollut ajoittain
murskaavan konkreettinen!
Eräs mielestäni todella viisas sananjulistaja sanoi
elämänsä aikana lukemattomia kertoja todella sydämelleni jääneen ajatuksen,
jota en kyllä yhden ainoankaan opettajan ole kuullut siteeraavan meidän maassamme,
siitä huolimatta että tuhansia muita sitaatteja on lausuttu julki puutumukseen
asti. ”Parempi olla oikea sydämeltä ja väärä opilta, kuin oikea opilta ja väärä
sydämeltä!” Millaisia kristittyjä me oikein olemme tässä ajassa? Olemmeko todellakin
niin typeriä ja suorastaan idiootteja, että kuvittelemme Jumalan tulleen kuuroksi
ja sokeaksi, niin ettei Hän kuule ja näe muuta kuin sen, minkä täyteen ääneen
huudamme suoraan Häntä kohti? Kuinka voimme olla niin naiiveja, ettemme käsitä
Hänen kuulevan ajatuksemme kovempina kuin suurimmankaan julistuksemme?
Istuin pari vuotta sitten Tampereella sinisessä
bussissa kotimatkalla, kun kysymys tältä alueelta oli polttavana mielessäni, ja
viimeinkin sain vastauksen siihen, mitä vuosikausia olin pohtinut. Miksi nämä
ihmiset sellaisella tavalla… miksi kaikki ihmiset sellaisella tavalla etsivät
itselleen jotakuta, johon voisi koko ajan katsoa ja johon voisi vedota kaikilla
elämän alueella? Miksi ihmisillä oli sellainen tarve korottaa joku ihminen
toisten yläpuolelle, ja henkeen ja vereen puolustaa hänen kunniaansa ja
mainettansa, ylivertaisuuttaan muihin nähden? Oliko kaikki vain sitä, että
haluttiin palvoa ihmistä ja etsiä kunniaa vain hänelle?
Tuossa linja-autossa istuessa kaikki selveni minulle
kuin salamana kirkkaalta taivaalta! Ei yksikään näistä ihmisistä todellisuudessa
etsinyt kunniaa toiselle ihmiselle! Ei yksikään arvostanut suurta saarnamiestä
jonakin ylivertaisena. Ei yksikään halunnut olla nöyränä ja alamaisena
seuraajana! Oli tyrmistyttävää käsittää tämä todellisuus! Olin etsinyt
vastausta oikeasta suunnasta, mutta aivan väärästä kohtaa. Mikä oli avainsana
kaikkeen ongelmaan? Se, ettei yksikään näistä ihmisistä todellisuudessa noudattanut
mitään siitä, mitä tuo kulloinenkin julistaja opetti! Ei yhtäkään positiivista
asiaa!
Kuinka ovelan naamion taakse kaikki kätkeytyikään,
kuin hurskaan sumuverhon taakse! Miten vasta nyt olen kykenevä näkemään tämän
kaiken koko laajuudessaan? Sumu on häipynyt silmistäni, ja näen kirkkaasti
näennäisen lävitse. Suurin osa rakkaudellisuudesta ja hyvyydestä olikin vain
hurskaita eleitä, hetkellisiä ja lyhytaikaisia väläyksiä, jotka olisi tullut
nähdä vain sellaisina, mutta kirkkaudellaan ne polttivat hyvältä näyttävän
kuvan silmiemme verkkokalvoon, emmekä käsittäneet todellisuuden jatkuvan
jonakin aivan muuna.
Miksi ihmiset korottavat toisia muiden yläpuolelle?
Ollakseen alamaisia, nöyriä seuraajia? Höpönlöpöt! Todellisuus on taruakin
ihmeellisempi. Koska ihminen pelkää kohdata itsensä juuri sellaisena kuin on,
katsoo hän mielellään johonkin sellaiseen, joka näyttää juuri sellaiselta mikä
vastaa hänen ihannettaan. Hänen ei tarvitse nähdä todellisuutta tai
kokonaisuutta, vaan riittää tietynlaisen illuusion luominen. Miksi ihminen
katsoo mielellään johonkin mielestään vahvaan ihmiseen? Koska haluaa itse olla
vahva, peläten heikkoutensa näkyvän. Miksi ihminen valitsee jonkun
esikuvaksensa, vaikka ei missään suhteessa halua alistua tämän auktoriteetin
alle? Hän pelkää kohdata jokaisen ihmisen edessä olevat kasvukivut, kehittymiseen
tarvittavan tuskan ja vaikeuksien kasvattavan vaikutuksen säryt!
Jos ihminen ei halua kohdata todellisuutta, aitoa
yksilöllisyyttä niin ihmisten kuin Jumalankin edessä, on hänen turvauduttava
tällaiseen petolliseen, valheelliseen ”jumaluuden” luomiseen. Vastuuta ei
todellisuudessa voi paeta yksikään ihminen, mutta hän voi pettää itseään ja
muita ihmisiä rakentelemalla pilvilinnoja ja kuninkuuksia, joita todellisuudessa
ei kuitenkaan ole, vain ”keisarin uusia vaatteita”!
On helppoa vedota päivästä toiseen ja saarnasta
toiseen johonkin toiseen ihmiseen ja hänen näkemyksiinsä ja elämäänsä, mutta
jos oma elämä jää elämättä ja kaikki henkiseen ja hengelliseen kasvuun auttava
jää kokematta, on selvääkin selvempää se, mikä niin suurta murhetta on
tuottanut kirjoittajalle. Olen aina ihmetellyt sitä, että suurin osa tuntemistani
ihmisistä, veljistä ja sisarista, on tänä päivänä täsmälleen samanlaisia kuin
kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä ja neljäkymmentäkin vuotta sitten.
Mikään heissä ei ole muuttunut, mitään uutta ei ole tullut, ainoastaan ruumis
ikääntynyt ja ryppyyntynyt!
Henkinen ja hengellinen kasvu on totaalisen
riippuvainen eteenpäin kulkemisesta ja kaikesta tiellemme tulevasta,
haavoittavastakin. Joka pelkää tehdä virheitä, ei todellisuudessa opi mitään,
sillä epäonnistuminen ja virheiden tekeminen on perustavaa laatua oleva tekijä
kasvussamme. Virheitä pelkäävä ei todellisuudessa vaella ollenkaan, vaan hän on
varmistanut elämänsä onnistumisen linnoittautumalla varmistettuihin asemiin,
käsittämättä kieltäytyvänsä elämästä. Hän ei vaella, ei kulje eteenpäin, vaan
hän on kuin kuvapatsas ilman henkisyyttä.
Meitä ei ole tarkoitettu hurskaiksi kivipaasiksi tai
jumalankuviksi, vaan inhimillisiksi, puutteellisiksi, vajavaisiksi,
epäonnistuviksi ihmisiksi. Enkelitkin ovat vajavaisia Jumalan silmissä, mutta
siitä huolimatta heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, ettei Hän ota huomaansa
enkeleitä, vaan Aabrahamin siemenen. Se, mikä Jumalan silmissä on kallista, on
Hänen meihin laittamaansa. Se on Hänen täydellisyytensä meissä, vajavaisissa ja
puutteellisissa ihmisissä.
Keskuudessamme on ihmisiä, jotka uskovat tulleensa
täydellisiksi, niin täydellisiksi, että heidän on suorastaan pakko erottautua
kaikista muista ihmisistä. Mikähän lienee pääsyy todellisuudessa? Ovatko he
niin erinomaisia, että se suorastaan murskaa lähelle tulevat? Jotkut väittävät,
että heidän rakkautensa ylittää senkin, mistä Paavali kirjoittaa 1. Kor. 13!
Tuskin on yletön hurskaus syynä tähän erottautumiseen
ja pelkoon muiden murskautumisesta omaan puutteellisuuteensa – taitaa takana
olla pelko oman illuusion paljastumisesta!
Korotetut ihmiset ovatkin jumala-aseman sijasta
sijaiskärsijöitä, joiden syytä sitten on kaikki pettymys ja epäonnistuminen
sinä hetkenä, kun illuusio särkyy ja katoaa. Korotetut ihmiset ovat asetetut
paikalleen elääksensä sen osuuden, mitä itse kukin omassa elämässään kammoaa ja
välttelee viimeiseen asti. Minua alkaa kaikki tämä kauhistuttaa, kun se näin
selvänä silmieni eteen asetetaan. Minut valtaa pelko ja kauhistus tämän petoksen
edessä!
Jos kristillisyys keskuudessamme on vain sanahelinää
ja kylmiä, hetkellisiä halauksia, niin mikä merkitys on elämällämme? Jos meillä
ei ole lämmintä syliä ja rakkaudellista, parantavaa, eheyttävää ilmapiiriä,
niin olemmeko ollenkaan seurakunta? Emme, totisesti emme!
Armottomuus on totuutemme enemmän kuin rakkaudellisuus!
Mitä nämä ihmiset palvovat ja kunnioittavat? Eivät
korottamiaan sankarihahmoja, vaan… ei jää jäljelle muuta mahdollisuutta kuin
että he kaikesta näennäisestä huolimatta kunnioittavat ja palvovat itseään näissä
valitsemissaan auktoriteeteissa. Uskomatonta, mutta ainoa mahdollinen ratkaisu
kysymyksiimme!
Onko tällainen tervettä ja normaaliksi luokiteltavaa?
Tiettyyn rajaan asti tavallisten, maallisten ihmisten keskuudessa, sillä me
kaikki tavalla tai toisella pakenemme vastuutamme niin maallisesti kuin
hengellisestikin. Mutta hengellisen elämän alueella, äärimmäisyyteen vietynä,
kohtaamme jälleen kerran yhden luonnehäiriöisyyden peruspiirteen: hyvien
asioiden projisointi itseensä, huonojen asioiden projisointi toiseen ihmiseen.
Eli kaikki hyvä ja hyväksyttävä on omassa itsessä, kaikki väärä ja paheksuttava
toisessa ihmisessä!
Sanotaan, ettei kukaan luonnehäiriöinen hyväksy
yläpuolellensa minkäänlaista auktoriteettia. Kaikki toisten korottaminen on
siis vain silmänlumetta, mitä petollisimman vallankäytön sumuverho! Näennäinen
alistuminen ja nöyryys ovatkin siis vain toisten hallitsemista äärimmäisellä
julmuudella!
Me emme ole oppineet katselemaan hengellistä julmuutta
oikealla tavalla. Meiltä puuttuu kyky nähdä se tosiasia, että mikä saattaa
naurattaa ja huvittaa toista, voi lähimmäisen särkeä totaalisesti.
Minua on suorastaan alkanut raivostuttaa kaikki
hengellinen leikittely uskonnollisilla asioilla. Uskovaisuutemme on enemmänkin
leikkiä kuin vakavaa elämää. Ihmiset ovat meille kuin leikkikaluja, joille
saamme tehdä mitä mieleen juolahtaa. Me kuvittelemme olevamme asetettuja toinen
toisemme kasvattajiksi, neuvojiksi, tuomareiksi.
On olemassa vain Yksi, joka näkee meidän sydämeemme.
Siksi meitä kielletään tuomitsemasta. Me katselemme vain ulkonaisia tekijöitä,
joista suuri osa on väärien impulssien esiin kutsumia, väärien tekojemme
toisissa aikaansaamia reaktioita. Jumala armahtakoon meitä, että näkisimme sen
todellisuuden, että omat asenteemme, tekomme, vaikuttimemme, suoranaiset
yllyttämisemme ovat aikaansaaneet valtaosan niistä negatiivisista asioista,
joita näemme toisissa ihmisissä! Me itse olemme saattaneet lähimmäisemme kiusaukseen,
me itse olemme olleet loukkaukseksi niille vähäisille veljille ja sisarille,
jotka olemme tuominneet Jumalan Sanan rikkojiksi!
Me olemme kadottaneet uskomme johonkin parempaan,
emmekä soisi toiselle sitä, mitä itse emme pysty saavuttamaan. Jälleen yksi
luonnehäiriöisyyden piirre! Ei suoda toiselle sitä, mitä itsellä ei ole! Ei
kyetä iloitsemaan toisen onnesta tai onnistumisesta, koska me emme ole
uskaltaneet elää omaa elämäämme!
Tässä on perusongelmamme. Me emme elä sitä elämää,
johon meidät on asetettu harmoniaan muiden kanssa. Me emme elä elämää, me
suoritamme sitä! Suoritettu elämä on
teatteria, vailla todellisuutta, totuutta, luonnehäiriöistä illuusion maailmaa.
Koko maailma on pahan vallassa, todistaa Sana.
Tulisiko meidän siksi antaa periksi ja lähteä virran mukana uimaan? Ei
todellakaan. Meidän tehtävämme on pitää kiinni siitä, minkä tiedämme hyväksi ja
todeksi. Virran mukana ajelehtiva on kieltäytynyt olemasta yksilö, taistelija.
Elämä on loppujen lopuksi jatkuvaa kamppailua olemassaolosta, meidän tulee luottaa
Jumalaan, mutta siitä huolimatta jatkaa soutamista. Aivan kuten ilman
harjoitusta ruumiimme toiminnat heikentyvät, aivan samoin paikalleen jääminen
tai virran mukana ajelehtiminen merkitsee elämästä kieltäytymistä. Jatkuvassa
levossa oleva ei ymmärrä mitään siitä mielihyvästä, mikä seuraa päivittäisten
ponnistelujen jälkeen hiljaisuuden hetkinä.
Me olemme sidottuja tiettyihin elämän lakeihin. Lepoon
heittäytyminen merkitsee voimavarojen loppumista. Voimamme kasvavat vain
eteenpäin kulkemisessa, itsemme kuluttamisessa niissä asioissa, mitkä
palvelevat ihmisyyttä kokonaisuutena, ei vain omalla kohdallamme. ”Joka itsensä
lepohon heittää, on kuollut jo eläessään”, sanoo jo kansanviisauskin.
Me emme siis voi antaa muiden elää puolestamme. Kukaan
ei voi tehdä sitä. Se on vain illuusiotamme, jonka viimeistään iankaikkisuus
paljastaa. Rohkenemmeko odottaa siihen asti? Kukaan viisas ei tee sitä!
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti