Mene tällä haavaa pois

"Mene tällä haavaa pois,

 mutta kun minulle sopii,

 kutsutan sinut taas..." (Apt.24:25)

                 Kirjoitettu tammikuussa 1994

Tämä kirjoitus oli suorastaan kadonnut kovalevylle muiden tiedostojen joukkoon. Tänä aamuna koen sen olevan monelle tuntemalleni ihmiselle merkittävin kaikista sivustollani olevista teksteistä, jos vain ymmärrämme sen oikein.

Miten voisimme saada tämän mahdollisimman monen vanhan tutun tietoisuuteen?

Jumalan kansan keskuuteen on pesiytynyt joitakin täysin epäraamatullisia ajatuksia ja näkemyksiä vastoin kaikkea sitä opetusta, mistä olemme olleet osallisia jo lähes neljännesvuosisadan ajan. Ihminen on siitä erikoinen olento, että hän tottuu asioihin niin helposti, että kun peräkkäisten päivien välinen ero ei ole suuri, ei hän lainkaan huomaa itsessänsä ja ympäristössänsä tapahtuneita muutoksia - vaikka jonkin ajan kuluttua kaikki olisi täysin toisin kuin aikaisemmin. Tässä on syy siihen, miksi Jumalan Sana kehottaa uskovaisia valvomiseen ja raittiuteen.

Paavali kirjoittaa Timoteukselle, että on tuleva aika, jolloin ihmiset eivät siedä tervettä opetusta, vaan tulevat haalimaan opettajia korvasyyhyynsä. Mutta olemmeko ollenkaan tajunneet sitä, kuinka lähellä tämä kaikki voi olla meitäkin, vaikka emme sitä ehkä käsitäkään?

Minun on korostaen sanottava yhä uudelleen se, että arvostan tietyn veljemme julistusta todella suuresti, ja uskon hänellä olevan uusitestamentillisen esikuvan mukaisesti palvelustehtävän suoraan Jumalalta. Jumala itse antoi hänelle tehtäväksi julistaa Sanaa, eli jakaa varastoitua ruokaa. Mutta käsitämmekö todella, mitä tämä kaikki merkitsee? Mitä tarkoittaa ruuan jakaminen hengellisessä elämässä ja hengellisellä alueella? Jumalan Sanan todistuksen mukaisesti profeetat joutuivat itse syömään kirjakäärön voidakseen profetoida ja tuoda esiin Sanaa oikealla tavalla. Ymmärrämmekö tämän merkityksen, kun on kysymys Sanasta? Julistajan itsensä täytyi tulla samaistetuksi jakamansa ruuan kanssa, sulautua yhdeksi sen kanssa. Aivan niin kuin vanha sanonta kuuluu, että ihminen on sitä mitä hän syö, aivan samoin on todellisen jumalanpalvelijan suhteen. Mitä hän on hengellisesti syönyt, sulattanut ja omaksunut ravinnoksensa, imeyttänyt olemukseensa, sitä hän tuo esiin elämällänsä ja julistuksellansa, ilman mitään erikoisia ponnisteluja tai yrittämistä jonakin sellaisena olemisesta, mitä hän ei ole.

Tässä yhteydessä julkaistavassa tutkistelussa tulee mitä selvimmin ilmi se, ettei Uuden Testamentin seurakunnan alussa kukaan toiminut kuin gramofonina toistaen ainoastaan jotakin sellaista, mitä joku oli jo sanonut. Profeetat olivat puhuneet ammoisista ajoista lähtien, ja itse kukin julistaja mainitsi Pyhän Hengen johdatuksessa määrättyjä kohtia näiden ennustuksista ja lausumista. Näin on aina ollut, sillä kaikki profeetat ovat Pyhän Hengen vaikutuksesta lausuneet julki sen, mitä heille puhuttavaksi annettiin, täydellisessä sopusoinnussa toistensa kanssa.

Kunkin ajan jumalanpalvelijoilla, olivat he sitten profeettoja tai apostoleja, oli tehtävänään julistaa Jumalan Sanaa sen hetken valossa, sopusoinnussa jo julistetun ja nyt tapahtuvan kanssa. Jumalan Henki ei ole pysähtynyt jonnekin menneisyyteen, vaan vaikuttaa tänäkin päivänä aivan erikoisella tavalla. Niin kuin on aina ollut, niin nytkin Pyhän Hengen vaikutuksesta puhuvat sananpalvelijat osoittavat kansalle yhteyden jo tapahtuneiden ja julistettujen asioiden, sekä sen välillä, mitä Henki juuri parhaillaan tekee, siinä ajassa ja hetkessä, missä ihmiset nyt elävät.

Niin kuin Kirjoituksista ilman pienintäkään epäilyksen häivää käy julki, oli Jumalalla aina välikappaleensa, joita Hän erikoisella tavalla käytti. Tiettyinä, erikoisina ja pelastushistoriallisesti tärkeinä hetkinä, Hän lähetti pääprofeettansa, joilla oli aivan erikoislaatuinen palvelustehtävä kansansa keskellä. Mutta milloinkaan ei kaikki Jumalan toiminta jäänyt tämän yhden profeetan varaan, tai päättynyt tämän poismenon hetkellä. Jokaiselle todelliselle jumalanlapselle tulisi olla itsestään selvää sen, miksi Jumala on antanut nämä palvelustehtävät seurakunnallensa. Ne kaikki on tarkoitettu palvelemaan Hänen kansansa parasta, Hänen seurakuntansa rakentumista. Missään pelastushistorian vaiheessa ei tämä Jumalan toiminta ollut ajoitettu siten että kyseinen profeetta olisi johtanut yksinänsä tietyn aikakauden loppumiseen, vaan aina hän teki tietä Jumalan kansalle kulkea eteenpäin niiden lupausten varassa, mitä hän Jumalan käskystä oli tuonut kansalle.

Aivan kuten Mooses ei kulkenut kansan kanssa luvattuun maahan, samoin Johannes Kastajan oli jätettävä tämä elämä näkemättä sitä täyttymystä, mikä tapahtui Golgatan kummulla. Mutta siitä huolimatta heillä, kaikkien muiden todellisten profeettojen ohella, oli oma ja tärkeä tehtävänsä Jumalan kansan tien valmistajina!

Jumala ei muuta Sanaansa, koska Hän itsekään ei voi muuttua. Siksi on mitä tärkeintä käsittää se merkitys, mikä on tuotu julki Jesajan kirjassa: " Kuka on tämän tehnyt ja toimittanut? Hän, joka alusta asti kutsuu sukupolvet esiin: minä, Herra, joka olen ensimmäinen ja viimeisten luona vielä sama." (Jes.41). Myös tässä ajassa Jumala toimii valitsemiensa välikappaleiden kautta, jotka Hengen vaikutuksesta pitävät kansan ajan tasalla niin hengellisen kuin yleisenkin kehityksen kanssa. Tuskin on sen informoidumpaa kansaa kuin Jumalan kansa tässä ajassa — todellinen Jumalan kansa!

Jos todella ymmärrämme, mitä merkitsee ajatus siitä, että Jumalan kansa viedään takaisin alkuun, alkuperäiseen apostolien ja profeettojen opetukseen, niin ymmärrämme myös, että tässäkin ajassa on moninaiset palvelustehtävät, jotka Jumala itse on asettanut seurakuntaan.

Suomentamiani saarnoja on valtava määrä, ja niillä on mitä suurin merkitys todelliselle uskovaiselle, joka ymmärtää, ettei joku ihminen puhu, vaan Jumala hänen kauttansa. Mutta voidaanko ajatella, että ainoastaan yhdellä veljellä olisi jotakin sanottavana tämän hetken Jumalan kansalle? Toki hänelle suotiin näky, missä Jumalan Sanan miekka asetettiin hänen käteensä, mutta merkitseekö se sitä, että yksin hänellä on oikeus julistaa Sanaa tässä ajassa, niin kuin jotkut äärimmäisen fanaattiset henkilöt haluavat uskotella meille? Eivätkö kaikki kirkkokunnat olekin osaltaan lähteneet siitä, että yksi tai muutama julistaja on korotettu kaiken yläpuolelle nikolaiittain hengessä? Eikö tässä nimenomaan ole kirkkokunnallisuuden juuri, kun sanotaan, että vain yhdellä henkilöllä olisi valta julistukseen?

Tässä ajassa sekaannus on saatu lähes täydelliseksi tietynlaisten väittämien johdosta. Niiden mukaan vain yhdellä olisi oikeus julistamiseen, ja kaikki muut olisivat laittomia, ilman jumalallista valtuutusta toimivia julistajia. Mihin on kadonnut Sanan merkitys näiden ihmisten elämästä? Mihin he perustavat nämä ilman minkäänlaista Jumalan Sanan pohjaa olevat väitteensä? Tällaisten väitteiden esittäminen on suorastaan mieletöntä, ja osoittaa sen, etteivät nämä ihmiset todellisuudessa lue ja kunnioita Jumalan Sanaa, vaan halveksivat sitä käytännön elämänsä kautta.

Alussa jokainen todellinen jumalanpalvelija teki työtänsä sopusoinnussa toisten julistajien kanssa, julistaen sitä, mitä Pyhä Henki kussakin tilanteessa antoi julki tuotavaksi. Se, mitä saarnattiin, oli riippuvaista kulloisistakin tilanteista.

Ne, jotka ovat suurin piirtein säästyneet välikappaleiden liialliselta korostamiselta, ovat kuitenkin ajautuneet omalta osaltaan, olosuhteiden vaikutuksesta, tietynlaisiin vääriin asenteisiin. Koska ympärillä oleva malli on ollut sitä mitä on, on hyvin vaikea suuntautua raittiilla ja täysin puhtaalla tavalla. Tietynlaiset vaikutukset eivät ole jääneet ilman tulosta, ja niinpä me olemme väärässä hengessä luokitelleet erilaiset julistukset ja julistajat sellaisella tavalla, mikä murehduttaa meidän Herraamme.

Ymmärrämmekö todella, mitä aito Jumalan Sanan julistus pitää sisällään? Ymmärrämmekö mekään, jotka uskomme olevamme vapaat kaikista vääristä vaikutteista?

Vielä kerran, uskon tietyillä saarnoilla olevan hyvin suuren merkityksen meille jokaiselle, mutta olisiko kuitenkin niin, että me olemme jättäneet jotakin elintärkeätä huomioimatta? Olemmeko jossakin määrin syyllisiä "korvasyyhyltä kuulemiseen", ei niin että julistetussa tai julistajassa olisi jotakin moitteen sijaa, vaan onko sydämemme alkanut valita sitä, mitä se haluaa kuulla ja mitä ei?

Minä aivan hätkähtäen jouduin toteamaan nämä asiat juuri tämän kirjoittamisen keskellä. Me olemme nauttineet näistä ulkomailta saamistamme saarnoista, mutta olemmeko milloinkaan tulleet ajatelleeksi jotakin hyvin merkittävää? Mitä saarnoja me olemme kuulleet ja tulemme jatkossakin kuulemaan? Millaisia kokouksia ne ovat? Kokoukset ovat kerran kuukaudessa. Mutta mitä me kuulemme, kun kuuntelemme vain näitä kokouksia? Mitä merkitsee yksinomaan se, että lähes jokaisen kokouksen yhteydessä esitetään kysymys: "Saammeko tietää, onko joku keskuudessamme ensimmäistä kertaa? Olkaa hyvät ja kohottakaa kätenne!" Nämä kokoukset ovat tilaisuuksia, missä julistus kohdistetaan suurille joukoille! Jo itse tilaisuuksissa on normaalia suurempi määrä kuulijoita, ja nämä kasetit leviävät ympäri maailmaa, osittain myös eri kielille käännettyinä. Mutta käsitämmekö ollenkaan, mikä ero on tällaisilla kokouksilla, mihin tulee ulkopuolisiakin ja asioista tietämättömiä ihmisiä, ja sellaisilla kokouksilla, mitä kutsutaan seurakunnan kokouksiksi?

Onko kukaan veljistä ja sisarista tullut ajatelleeksi sitä, että yleisissä ja julkisissa kokouksissa aina julistetaan eri tavalla kuin seurakunnan sisäisissä tilaisuuksissa? Eikö tämän tulisi olla itsestään selvää jokaiselle raittiille ja tervehenkiselle uskovaiselle? Onko kukaan tullut ajatelleeksi sitä, että eri maissa on joka keskiviikko seurakunnan kokous? Onko kukaan tullut ajatelleeksi sitä, että on kokouksia lauantaisin ja sunnuntaisin, muulloinkin kuin vain kuukauden ensimmäisen viikonlopun aikana? Onko kukaan ollut mukana esimerkiksi noissa keskiviikon tilaisuuksissa? Mitä siellä puhutaan ja julistetaan? Onko kukaan päässyt näkemään sitä, että muutkin saarnaavat? Niin, tähän ei kukaan osaa vastata, koska ei ole ollut siellä! Eikö juuri siitä syystä ole kohtuutonta se arvostelu, mitä on osoitettu minun palvelustehtävääni kohtaan, vertaamalla sitä yksinomaan niihin kokouksiin, mitä me kuulemme kaseteilta?

Olen todellakin pannut merkille sen seikan, että läheisimmätkin veljet ja sisaret asennoituvat omiin koko­uksiimme ja minun kirjoituksiini ja saarnoihini sellaisella tavalla, mikä ei ehkä, eikä varmastikaan miellytä Häntä, joka on asettanut niin moninaiset palvelustehtävät seura­kuntaansa. Suurten kokousten julistus on omalla paikal­laan hyvin tärkeää ja välttämätöntä, mutta ei ole yhtään sen vähempiarvoista se, mitä Hengen kautta julistetaan seu­rakunnan kokouksissa ja pienemmissä tilaisuuksissa. Mo­nesti nimenomaan näiden omassa piirissä tapahtuvien kokoontumisten yhteydessä on kysymys todella kosket­tavista ja läheisistä asioista, joilla monessa suhteessa on vieläkin suurempi merkitys yksilöille seurakunnassa, kuin mitä laajoille joukoille pide­tyissä suurkokouksissa.

Minä ymmärrän ja näen sen, että nämä suomentamamme kokoukset ovat jotakin sellaista, mitä ihmiset kaipaavat, mutta se ei ole kaikki se, mitä Jumalalla on sanottavana seurakunnallensa. Miksi sitten olisivat kaikki palvelustehtävät Jumalan kansan keskellä, jos vain yksi elossa oleva henkilö koko maailmassa omaisi oikeuden Sanan julistamiseen? Koko ajatuskin on mieletön, järjetön, äärimmäisen fanaattinen!

Me olemme antaneet väärien vaikutusten muuttaa koko seurakunnan elämää, sallimalla veljien ja sisarien tehdä melkein mitä tahansa he sitten ovat tahtoneetkin. Koska palvelustehtäviä ei ole kunnioitettu ja arvostettu, on jokainen toteuttanut omaa itseänsä sellaisin seurauksin, ettei todellista seurakuntaelämää ole juuri missään. Kun joku on korottanut äänensä, täysin oikeutetusti, kaikkia näitä vääryyksiä vastaan, on hänet vaiennettu hienotunteisesti ja tahdikkuudella, mikä kuitenkin on palvellut todellisuudessa vain vihollisen asiaa.

Miksi sielläkään, missä asiat jotakuinkin on ymmärretty, eivät veljet rohkene tuoda julki sydämensä ajatuksia? En tarkoita sellaisen julkituomista, mikä ei ole sopusoinnussa Sanan kokonaistodistuksen kanssa, vaan sitä, mitä Pyhä Henki itse kunkin sydämelle on tehnyt suureksi Sanasta. Miksi veljet jokaisen kokouksen yhteydessä tavalla tai toisella pyytelevät anteeksi esiin astumistansa? Eikö tilanne ole aivan mieletön, kun ajattelee kaikkea sitä, mitä olemme kuulleet näiden lähes neljännesvuosisadan ajan?

Eikö tässä ajassa ole juuri niin, että ne, joita Jumala ei missään tapauksessa ole voinut asettaa niihin virkoihin, missä nämä ihmiset väittävät olevansa, ovat jatkuvasti suuressa äänessä halliten kaikkea, kun taas ne, joiden sydämelle Herra aivan ilmiselvästi on laskenut todellista taakkaa seurakunnasta, vaikenevat vuodesta toiseen? Kenellä on vastuu kaikesta tästä nurinkurisuudesta? Ovatko yksin väärät vastuussa, vai onko vastuuta niilläkin, jotka ikään kuin pelosta kaivavat leiviskänsä maahan odottamaan parempaa aikaa? Milloin on tuo parempi aika tuleva? Eikö kaikki ole menevä tietyssä suhteessa aina vain huonommaksi? Kun Herra todella alkaa tehdä viimeistä suurta tekoansa kansansa keskellä, onko silloin hiljaisten aika avata suunsa, vai onko silloin jo liian myöhäistä?

Minä uskon koko sydämestäni, että leivisköiden maasta kaivamisen aika on ollut jo kauan sitten, ja nyt jokaisen totuudessa olevan on otettava asemansa Jumalan Sanassa ja seurakunnassa, maksoi mitä maksoi.

Seurakunta on mitä suurimmassa hädässä, käsitämme sen tai emme. Jokaiselle on jotakin tekemistä, kunhan vain kysytään Pyhän Hengen johdatusta. Nyt tarvitaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin sitä, että veljet ottavat asemansa siinä ryhmässä, missä he ovat, vaikka se olisi kuinka pieni. Nyt tarvitaan seurakuntalaisilta tukea ja arvostusta palvelevia veljiä kohtaan, vaikka näillä ei olisikaan mitään erikoisen suurta palvelustehtävää. Jumalan edessä ei ole milloinkaan ollut kysymys siitä, että olisi tarvinnut arvostaa jotakin suurta, vaan päinvastoin: vaikeus on aina ollut siinä, ettei ole käsitetty Jumalan toiminnan yksinkertaisuutta ja nöyryyttä. Se, mitä ihmiset pitävät jonakin suurena, on Jumalan silmissä pientä, ja se, mikä Jumalan silmissä on suurta, on usein katsottu arvottomaksi ja niin pienimerkityksiseksi, että sen ohitse on kuljettu halveksien.

Meidän on mahdotonta jatkaa entiseen tapaan. Meidän on ymmärrettävä, että me todella elämme viimeisissä hetkissä ennen Herran tulemusta. Jos me haluamme tehdä Herralle jotakin, on se tehtävä nyt! Kohta on liian myöhäistä tehdä mitään! Me emme voi loppuun asti odottaa jotakin tulevaa, ja pitää käsiämme sylissämme toimettomina. Veljemme ja sisaremme tarvitsevat meitä juuri nyt!

Minä ymmärrän hyvin sen, jos veljiltä ja sisarilta on kaiken sekaannuksen keskellä kadonnut rohkeus. Moni ei voi nähdä ympärillänsä muuta kuin sekaannusta ja vaikeuksia. Mikään ei tässä maailmassa ole muuttuva paremmaksi, vaan päinvastoin huonommaksi. Mutta seurakuntana ja Jumalan lapsina meillä on kuitenkin edessämme jotakin todella ihanaa ja kaunista, vaikka emme sitä juuri nyt pystykään näkemään. Koska laittomuus on päässyt valtaan, on useimpien rakkaus kylmennyt.

Minulla on pitkään ollut sydämelläni kirjoittaa siitä, millainen todellinen uskovainen on. Toisaalta on suorastaan irvokasta, että tällaisesta aiheesta on tarpeen kirjoittaa, sillä sen tulisi olla itsestään selvää. Mutta me olemme, vaikka olemmekin etuoikeutettuja uskovaisia tässä ajassa, jostakin syystä ajautuneet sellaiseen epätietoisuuteen, ettei juuri kukaan rohkene olla sitä, mitä hänen tulisi olla. Tässä juuri on yksi suurimmista pulmista tässä ajassa. Kukaan ei voi seurakunnan jäsenenä olla sitä mitä haluaisi, jos muut jäsenet eivät suo sitä. Seurakunnan suhteen on täsmälleen samoin kuin ihmisruumiinkin suhteen. Jos jokin jäsen on sairas, kärsii kirjaimellisesti koko ruumis. Niin kuin juuri tällä hetkellä on omalla kohdallani, riittää kun kurkku on kipeä ja ääni on käheänä. Mikään normaaliin ja tavalliseen elämään kuuluva asia ei suju siten kuin pitäisi, sillä yhden paikan sairaus vaikuttaa koko ruumiiseen. En voi sanoa itselleni: Sinä tarvitset nyt raitista ilmaa, lähdepä siis raikkaaseen pakkasilmaan, kun aurinkokin paistaa niin kauniisti! Mene ja nauti elämästäsi, hengitä syvään puhdasta ilmaa ja suo sydämellesi mahdollisuus pumpata happirikasta verta. Muista vain yksi asia, jätä kurkkusi kotiin, sillä se on sairas eikä voi lähteä ulos!

Me tiedämme, että ihminen ei voi jakaantua ja jättää osaa itsestänsä jonnekin muualle. Ihminen on kokonaisuus, ja tuon kokonaisuuden erilliset osaset ja jäsenet määräävät koko ruumiin tekemiset ja menemiset, tuntemiset ja olemiset. Yhdenkin ruumiinosan puuttuminen vaikeuttaa elämää, ja pienelläkin alueella tuntuva kipu hallitsee koko ruumista. Samoin on seurakunnan suhteen. Kun yksi jäsen kärsii, kärsii koko ruumis!

Me uskovaisina olemme jossakin suhteessa maailman tyhmimpiä ihmisiä. En tarkoita sitä, mistä 1.Kor.1. luku puhuu, vaan aivan normaalia typeryyttä. Kun normaalilla maailman ihmisellä on vielä melkoinen määrä järkeä tallella, tuntuu siltä kuin uskovainen olisi kadottanut kaiken otteensa normaaliin elämään. Hän käyttäytyy monessa suhteessa täysin järjenvastaisesti ja tekee asioita, joita ei kukaan saata ymmärtää. Hän on taipuvainen vähitellen liukumaan täysin mielettömiin asioihin, käsittämättä enää ollenkaan käyttäytyvänsä täysin vastoin normaalin ihmisen käsityksiä. Onko siis mikään ihme, jos on kirjoitettava aiheesta: "Miksi pesty sika rypee rapakossa!" (Kirja: "Minun laitumeni lampaat Osa 3")

Meidän suurin puutteemme on se, ettei meillä ole todellisuudessa toimivaa seurakuntaa. Vaikka maailman tilanne on sellainen kuin onkin, uskon kuitenkin Jumalan tahdon olevan jotakin muuta kuin se tilanne, joka keskuudessamme nyt vallitsee. Monenlaiset tekijät ovat esteenä käytännössä tapahtuvalle seurakuntaelämälle, mutta toisaalta suurin syy kaikkeen sekaannukseen ja elintärkeiden asioiden puuttumiseen uskovaisten keskuudesta perustuu vääriin asenteisiin ja inhimilliseen vajavaisuuteen. Me olemme vuosikausia puolustelleet vääriä asioita väärässä ymmärryksessä. Kaikki näkemämme ja kokemamme on vienyt meiltä rohkeuden pitäytyä itse lujasti siihen, minkä olemme tienneet olleen totuuden ja Jumalan tahdon. Kun veljemme ja sisaremme eivät olekaan yhtyneet esittämiimme Jumalan Sanan ajatuksiin, olemme me masentuneet ja ajatelleet: "Kun kaikki kerran on näin, niin olkoon!" Mutta käsitämmekö lainkaan, ettei tämä voi olla pysyvä asenne todellisella uskovaisella, vaikka ajoittain inhimillinen puoli meissä pääsee voitolle? Nimenomaan juuri tässä hetkessä tunnen kehotuksen rohkaista jokaista todellista Jumalan lasta aivan uudenlaiseen asenteeseen kaikkea ympärillämme vallitsevaa kohtaan. Me olemme uskoneet Totuuden Sanan, pitäkäämme siitä kiinni ja nostakaamme päämme, sillä meidän lunastuksemme lähenee!

Markku Vuori