MINÄ NÖYRYYTÄN TÄMÄN VELJEN!

Jatkoa kirjoitukselle "Onneton vai onnellinen ihminen" vuodelta 2001

Kaikki kivien kerääminen on johtanut minut monenlaisten pienempien ja suurempien järkäleiden luokse. Sallittakoon minun palata taaksepäin noin kolmekymmentä kaksi tai kolme vuotta. Tietyt tapahtumat ovat syöpyneet mieleen erikoisella tavalla ilmeisesti siitä syystä, että niillä on ollut suuri merkitys tulevalle elämällemme. Uskon näiden asioiden koskettavan yllättävän monia ihmisiä, sillä kokemani on vain kuin jäävuoren huippu kaiken keskellä.

Tapasin hiljattain erään henkilön, joka aikanaan kuului Kansanlähetykseen, niin kuin minäkin tuohon aikaan. Hänen kanssaan palauttelimme mieleemme monia asioita. Minä itse asiassa olin heinolalaisena todistamassa koko herätyksen puhkeamisen sen syntysijoilla. Suurin osa sittemmin kuuluisiksi tulleista julistajista ja henkilöistä vaikutti jollakin tavoin Heinolan seudulla. Kerron myöhemmin tarkemmin kaikista kokemuksistani itse Kansanlähetyksen piirissä, mutta haluan aloittaa jollakin Helsingin Raamattukouluun liittyvällä.

Jostakin kummallisesta syystä päädyin Raamattukoulun oppilaaksi. Tuohon aikaan olin melko lapsellinen, ja kun hakupapereihin tuli liittää jonkinlainen elämäntarina, ajattelin sen sisältävän myös sen aikaisen surullisella tavalla päättyneen seurusteluni tyttöystäväni kanssa. Jokainen voi arvata asenteeni ja ajatukseni tuota laitosta kohtaan, kun huomasin, että se ilmeisesti oli annettu koko henkilökunnan luettavaksi, keittäjä mukaan lukien. Syy ei varmaankaan ollut niin paljon Raamattukoulussa, kuin sisimmässäni, mutta tunsin alusta alkaen olevani aivan väärässä paikassa. Minä olin ehtinyt tutustumaan moniin eri kristillisiin suuntiin, eikä mielessäni ollut täysin selvinnyt missä oma paikkani oli. Jo tuohon aikaan sisäinen ääneni kuitenkin kehotti ja lohdutti minua: ”Odota, odota, sinun aikasi tulee ja löydät oman paikkasi, eikä se ole minkään kirkkokunnan piirissä.”

Ilmeisestikin sitten kevättalvella olimme harjoitteluun kuuluvalla puhujamatkalla jossakin Kymenlaaksossa. Tässä kohden tulee ohitse asian mieleen se, kuinka kerran kysyttiin halukkaita kokouksen pitäjiksi sokeainkoululle. Yksi miespuolisista oppilaista ilmoitti halukkuutensa, mutta pahoitteli sitä, ettei osannut viittomakieltä; miten hän voisi pitää kokouksen sokeainkoululla!?

Niin, tuohon aikaan minä olin todella sisäisesti rikki ja haavoilla. Yksi suurista tekijöistä oli ilmeisestikin se, että koin koko koulun olevan kuin rokotusta kaikkia muita uskonsuuntia vastaan, vaikka oppilaiden joukossa oli käsittääkseni sekä helluntailaisia että vapaakirkollisia. Muutamat rehtorin ”lellikit” saivat käyttäytyä aivan muista poiketen, eikä heitä nuhdeltu siitä. Olihan toinen lahjakas laulaja ja toinen rempseä nuorisotyöntekijä. Toisaalta muutamaa suoranaista tyttöressukkaa ruodittiin mitä ankarimmalla kädellä. Kaikki aiheellinenkin arvostelu ja moite tyrmättiin ajatuksella: ”Kaikki tämä palvelee muiden kouluttamiseksi!”

Niin, sisäisesti rikkinäisenä pidin sitten jonkinlaisen puheen tuona iltana Kymenlaaksossa. Minulla ei ollut juuri minkäänlaista tervettä itsetuntoa tallella, ja olin hyvin aralla tunnolla kokouksen jälkeen. Tuskin on mikään niin voimallisesti jäänyt mieleeni kuin se, mitä tapahtui sitten eteisaulassa. Yksi puhujista oli ollut Olli Pessala, jonka ansioksi kai kouluun pääsemiseni katsottiin. Seisoimme siis siinä, kun paikalle tuli vanha, hyvin arvostettu, rokonarpikasvoinen saarnamies. Tunsin tietynlaista kunnioittavaa pelkoa hänen edessään, mutta se mitä hän Olli Pessalalle totesi minun kuulteni, jäi eliniäksi mieleeni jonakin sellaisena asiana, joka ei liiemmin suo kunniaa hänelle. Mainitsen tämän siitä syystä, että uskon sen olevan elävä kuva kaikesta siitä, mikä on ollut niin oleellista ennen kaikkea kansanlähetyksessä sekä kaikissa eri yhteisöissä, omamme mukaan lukien.

Minä olin rikki, hajalla, masentunut. Ja tämä suuri saarnamies toteaa hyvin itsevarmasti ja vaikuttavalla äänellä: ”Jos tämä veli olisi muutaman viikon minun kanssani, tulisi hänestä nöyrä mies!” Nyt jälkeenpäin tässä kaikessa voisi nähdä myös jotakin humoristista ja vähemmän vakavaa, mutta toisaalta on leikki pois kaikesta siitä, mitä sen taakse kätkeytyy. Kuinka ylipäätään joku rohkenee lausua sellaista? Kuinka jollakin on niin suuret luulot itsestään? Vai oliko hän todella varma siitä mitä sanoi? Tietynlainen ahdistus pyrkii vieläkin valtaamaan mieleni ajatellessani sitä. Jos siihen asti oli jonkinlaista ihmispelkoa ollut sydämessäni, sain siinä hetkessä sisimpääni sellaisen iskun, että se itse asiassa vieläkin koskee.

Ihmispelko on todellisuutta, se ei tule itsestään, vaan sen vaikuttavat erilaiset henkivallat eri ihmisissä. Todellisuudessa halusin niin kauaksi kuin mahdollista tuosta miehestä, hänen vaikutuksestaan. Häntä en milloinkaan elämässäni enää haluaisi kohdata! Rikollista ajatteluako? En usko. Tämä on juuri sitä, mitä niin lukuisat julistajat kylvävät ympärilleen ihmetellen sitä, että ihmiset eivät tulekaan sellaisiksi kuin he toivovat, he eivät saavutakaan ihmisten luottamusta. Tietysti on olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka pitävät siitä että heitä nöyryytetään, heitä alistetaan, mutta sallittakoon myöskin todeta, että he eivät ole oikein terveitä.

Filippiläiskirjeen toisessa luvussa kerrotaan siitä mielestä, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Sen mielen tulisi olla meissäkin. Hän alensi itsensä niin alas kuin missä ei kukaan ihminen kulje. Itse asiassa Hän kantaa meitä alta päin. Hän ymmärtää meidän heikkouttamme, Hän on kykenevä säälimään meitä, ymmärtämään meitä. Missä tämä on tänä päivänä meidän seurakunnissamme? Missä ovat ne ihmiset, joilla on tämä mieli?

Minä uskon tänä päivänä enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin vanhanaikaiseen Evankeliumiin, missä kaiken keskipisteenä on Herra Jeesus Kristus meidän puolestamme kuolleena, meidän rikkomustemme tähden ristille naulittuna. Joka katsoo Häneen, ei voi ajatellakaan nöyryyttävänsä jotakin toista saman tien kulkijaa. Tässä ajassa on ahdistusta enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin; suuri osa kristittyjä ei vain kykene havaitsemaan sitä.

Me elämme ajassa, jossa kaiken toiminnan keskeisenä ajatuksena on hyödyn tavoittelu. Mikään liiketoiminta ei kukoista ilman mahdollisimman suurta voiton tavoittelua. Ja koska kristillisyydestä on itse asiassa tullut myös liiketoimintaa, hallitsee kaikkea hyödyn saaminen tavalla tai toisella. Jos joku ei hyödytä toimintaa, hänelle ei anneta merkitystä.

Todellinen kristillisyys, todellinen usko, on kuitenkin kaiken tällaisen yläpuolella. Todellinen uskovaisuus on olemassa muita varten, muiden parhaaksi. Itsensä kieltäminen on vaikea asia, koska se kuitenkin sisältää myös itsestänsä huolen pitämisen. Täydellinen itsensä kieltäminen on, kuten tulemme vielä huomaamaan, jotakin aivan muuta kuin se, mitä tähän asti on sellaisena pidetty. Mieleeni tulee vaistomaisesti esimerkki kansanlähetyksen ajaltani.

Olin tullut uskoon aivan hiljattain. Se ei ollut minulle niin erikoinen ja valtava kokemus kuin joillekin heidän kertomansa perusteella. Minä en sanan varsinaisessa merkityksessä ollut koskaan todella maailmassa, sillä Jumalan varjeleva käsi oli melko erikoisella tavalla mukana elämässäni aivan lapsesta asti. En ollut tunnustava kristitty, en myöskään ollut kovin kiltti ihminen. Mutta minulla oli se etuoikeus, ettei minun tarvinnut ryvettyä kaikessa siinä maailmallisessa menossa, mikä niin monille on aikaansaanut parantumattomia haavoja. Vaikka Jumalan armo tuleekin ihmisen osaksi, ei se kuitenkaan merkitse sitä, että kaikki arvetkin poistuisivat; ehkä joku on saanut kokea senkin, mutta yleensä kaikki meitä haavoittava jättää jälkeensä jonkinlaisia arpia.

Minulla oli siis etuoikeus kokea lapsuus ja nuoruus erikoisessa varjeluksessa, sillä sieluni ja olemukseni tuskin olisi kestänyt kovin suuria pettymyksiä. Olen toisaalla kertonut uskoon tulooni liittyvistä asioista, joten en tässä ryhdy toistamaan kaikkea. Mutta mitä tulee itsensä kieltämiseen ja elämänsä toisten puolesta antamiseen, sain kokea melko konkreettisen esimerkin noina ensimmäisinä uskon vuosinani. Minä selvästikin halusin palvella Herraa, vaikka en tuntenut olevani kotonani missään kirkkokunnassa tai seurakunnassa. Minulla oli aivan kummallinen valmius uskonelämään, vaikka en vielä juurikaan ollut lukenut Raamattua.

Seppo Rantanen oli hyvin merkittävä ja toimelias veli Heinolan seudulla tuohon aikaan ja varmasti myöhemminkin. Hänellä oli pikkubussi ja teltta, joiden kanssa nuoriso ja vanhemmatkin kiersivät koko kesän evankelioimassa. Lisäksi oli pieni sininen vihko, johon tehtiin merkintä joka kerta, kun joku piti puheen telttakokouksissa. Kuinka ollakaan, siellä ei ollut kovinkaan monta merkintää Markku-veljen kohdalla, ja siitä mainittiin kauniisti nuhdellen. Mistä se johtui? Välinpitämättömyydestäkö, penseydestäkö, laiskuudestako? Sen sijaan että olisi jatkuvasti ollut teltalla saarnaamassa, tämä veli istui mieluummin seurakunnan raamattupiirissä ja kehotti muitakin tekemään samoin, sillä seurauksella, että jopa Helsingissä asti puhuttiin tästä kapinamielestä ja – miehestä.

Olin kokenut uskoon tulon, halusin palvella Jumalaa, mutta kaiken rehellisyyden nimessä en kokenut olevani siinä määrin tietoinen jumalanvaltakunnan asioista, että olisin jatkuvasti voinut opettaa muita. Jo terve järki sanoi sen. Asiaan ei vaikuttanut sekään, että jokaista nukkumaani tuntia kohden niin ja niin monta sielua siirtyi iäisyyteen ilman tietoa Jumalasta; minä en menettänyt sen johdosta yöuniani, vaikka moni sen tekikin. Yksinkertaisesti näin tärkeämmäksi saada ensin itse kasvaa uskossa, voidakseni sitten sydämen vakaumuksesta puhua sen minkä puhuisin. Koko elämäni ajan minulle on ollut vastenmielinen ajatus ”puhuminen puhumisen tähden”. Tottahan toki janoinen kuulijakin vaistosi jokaisen puhujan kohdalla sen, puhuiko tämä sydämen kyllyydestä ja vakaumuksesta, vaiko vain puhumisen tarpeesta!

Ilman suurempaa oppineisuutta minä jo silloin käsitin, ettei itsensä kieltäminen ole sitä, että kuluttaa itsensä loppuun muiden ihmisten tähden, jopa ilman mitään merkittävää tulosta. Minä en ole halukas tuomitsemaan, en missään tapauksessa, vaan päinvastoin säälin kaikkia niitä, jotka tuona aikana aivan pakotettiin jatkuvaan julistustoimintaan vastoin sisäistä vakaumustaan. He puhuivat, puhuivat ja puhuivat, mutta mikä on todellisuus Jumalan silmissä? Olisi varmaan parempi ettemme koskaan saa tietää sitä, mutta sydämessä on voimakas epäilys sen suhteen, että monen kohdalla olisi ollut parempi, etteivät he olisi kuulleet mitään, sen sijaan että mahdollisesti kuulivat sellaista ja sellaisella tavalla, että se sulki heidän sydämensä todelliselta Jumalan ääneltä.

Paatoksellinen puhe, joka ei lähde sydämestä eikä ole Jumalan Hengen vaikuttamaa, ei sittenkään palvele hengellisiä tarpeita, koska se ei kykene tyydyttämään sielun hengellistä nälkää ja hätää. Kuka onkaan keksinyt sen ajatuksen, etteivät niin sanotut ”maailman ihmiset” ollenkaan näkisi meidän hurskaan ulkokuoremme lävitse? Näillä kärsivillä ihmisillä on uskomattoman herkkä tutka, jolla he tutkailevat kaikkea hengellisyyden nimen alla kulkevaa. Me olemme kuin avoimia kirjoja heidän edessään, ja voi meitä, jos me emme olekaan Kristuksen kirjeitä ja Hänen tuoksunsa näille ihmisille!

Itsensä kieltäminen on aina katsottu uskovaisen korkeimmaksi hyveeksi, käsittämättä ollenkaan, mitä se todella tarkoittaa. Yksi alkoholin orjuudesta pelastunut veli oli yksi ensimmäisistä ja innokkaimmista ilosanoman eteenpäin viejistä. Hän oli vilpitön, rehellinen, itsensä kokonaan alttarille antava. Mutta jokin soitti hälytyskelloja sisimmässäni jo alkuhetkistä alkaen. Miksi ei tuolle veljelle annettu lainkaan aikaa kasvaa itse hengellisesti? Miksi ei kukaan tämän itsensä kieltämisen keskellä sanonut ainoatakaan rakastavaa sanaa tuolle veljelle? Rakkautta olisi ollut sanoa: ”Veljeni, sinä olet pelastunut syvistä ja raskaista asioista. Jumalan armo on tullut sinun kohdallesi ja sinä haluat palvella Herraa. Mutta Jumalan armo ja rakkaus on siitä kummallinen asia, että se on suunniteltu ihmistä varten, vajavaista, puutteellista ihmistä varten. Suunnitelmissa on huomioitu se, että monien asioiden oivaltaminen ja oppiminen kestää aikansa jokaisen ihmisen kohdalla - yksi on hieman nopeampi kuin toinen, mutta kukaan ei valmistu hetkessä. On kysymys koko elämän ajan kestävästä prosessista; jos ihminen ei sitä käsittäisikään, on Jumala sen säätänyt omassa kiireettömyydessään. Jumalan kädessä on kaikki aika, Hänellä ei koskaan ole kiire. Jos me olemme osa Jumalaa, ei meilläkään ole kiire - ei kiire minnekään.”

Itse asiassa Jumalan Sana ei puhu meidän tuntemastamme kiireestä oikeastaan mitään. On vain yksi varoittava sana Vanhassa Testamentissa: ”Ilman taitoa ei ole intokaan hyväksi, ja kiirehtivän jalka astuu harhaan.” (Snl. 19: 2). Näin on käynyt lukemattomille elovainioiden työntekijöille, niin kuin kävi tuollekin alkoholin orjuudesta vapautuneelle veljelle. Hän yksinkertaisesti paloi loppuun aivan lyhyessä ajassa. Veli Vuoren varoituksia ei kuunneltu eikä niistä välitetty. Hän oli vain häijy vastustaja, joka kehotti muitakin nuoria osallistumaan raamattupiireihin ja kasvamaan ensin uskon elämässä.

Kautta koko Raamatun voimme nähdä sen, että kaikki Herran palvelijat elivät normaalia ihmisen elämää tietoisuudessa levon ja muunkin ihmiselämälle välttämättömän tarpeesta. Itse Herra Jeesuskin vetäytyi öiksi lepoon opetuslastensa kanssa, vaikka inhimillinen mieli olisikin tehnyt toisin. Me emme saa halveksia Jumalan Sanan ja itse Herran esimerkkiä.

Markku Vuori