Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen!

     ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä. Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, ja uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen uhrilahjoistaan; ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu. Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, ’eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois.’ Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle. Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.” (Hebr.11).

Mikä on tämä usko, josta tämänpäiväinen lainauksemme puhuu? Saadaksemme tyhjentävän vastauksen omalle kohdallemme, tarvitsemme Pyhän Hengen apua ja itse asiassa koko Raamatun todistuksen edellä olevan lisäksi. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi olla korkeasti, teologisesti koulutettuja, vaan päinvastoin meiltä odotetaan lapsen kaltaisuutta, lapsen mieltä, joka on vapaa kaikenlaisista teologisista ja uskonnollisista kiemuroista! Ei ole myöskään kysymys vuosikausien mittaisesta pakollisesta opiskelusta, vaan:

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy…”

Nämä kaksi, luja luottamus ja toivominen eivät ole sidotut aikaan ja inhimilliseen mittaan, vaan joudumme pakostakin ajattelemaan ristin ryöväriä, jolla oli vain muutama hetki olla jumalallisessa läsnäolossa! Omalla kohdallamme voimme vain luottaa Herraamme ja Hänen suunnitelmaansa, joka on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.

Olemmeko koskaan tulleet ajatelleeksi, että nämäkin sanat puhuvat uskosta ja toivosta?:

”Siihen aikaan Jeesus johtui puhumaan sanoen: ’Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt. Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne Poikaa kuin Isä, eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.’” (Matt.13).

Kuinka tarvitsemmekaan tässä vihoviimeisessä ajassa aitoa, jumalallista ja hengellistä lepoa! Ei sanota, että usko vaatii meiltä pohjatonta ponnistusta ja pinnistämistä ikään kuin meidän tulisi puristaa itsemme johonkin muottiin, joka ei lainkaan ole siinä mittakaavassa, mikä mahdollistaisi uuden muotoutumisemme! Ruumiillinen ponnistaminen aiheuttaa kaikenlaisia revähtymiä, hengellinen ponnistelu taas aikaansaa tietyn ajan kuluessa kaikenlaisia henkisiä ja hengellisiä ongelmia! Aito hengellinen usko vie ajatuksemme ja olemuksemme erikoisesti siihen, mitä Herramme sanoo, tarkoittaen sitä hengessä ja totuudessa:

”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.”

Usko ei niinkään ole siis ponnistelua, vaan asenne, oikealle taajuudelle viritetty hengellinen korva, joka päivittäin ja hetkittäin, koko ajan, kuulee Taivaallisen Isän Äänen, aivan kuten oli Herrammekin kohdalla! Tämä tuo mukanaan myöskin hengellisen näkökyvyn, niin kuin lainauksemme todistaa:

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

Näkyvä maailma on omalla tavallaan vihamielinen meitä kohtaan, koska se tietää katoavaisuutensa ja on mitä suurimmissa synnytystuskissa! Usko on siis asenne, oikeanlainen mieli:

”Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa.” (Kol.3).

Jumalan aika ja ihmisen aika

”Kuinka kauan, Herra, minut yhä unhotat, kuinka kauan kätket minulta kasvosi? Kuinka kauan minun täytyy kantaa huolia sielussani, päivät päästään murhetta sydämessäni? Kuinka kauan saa vihollinen ylvästellä minua vastaan?” (Ps.13).

Viime yönä käännettiin jälleen kelloja talviaikaan, ja tämä sai ajatukseni menemään aiheeseen, josta ei ole oikealla tavalla puhuttu pitkään aikaan. Moni iloitsee ehkä hiukan arveluttavalla tavalla siitä, että tämä päivä on nyt tuntia pidempi, mutta todellisuudessa ihminen ei voi vaikuttaa aikoihin muuta kuin omassa mielessään! Sanan mukaan ihmisellä on halu ja tarve vaikuttaa kaikkeen elinpiirissään, jopa aikaankin. Hän ei lainkaan kysy mielessään, mitä kaikki hänen tekemänsä vaikuttaa toisiin ihmisiin, vaan pohtii lähinnä taloudellista edistymistänsä. Elämme siis kautta aikain narsistisimmassa ajassa, mikä saa meidät huokaamaan raskaasti ja kyselemään:

”Herra, armahda minua, sillä minä olen näännyksissä; paranna minut, Herra, sillä minun luuni ovat peljästyneet, ja minun sieluni on kovin peljästynyt. Voi, Herra, kuinka kauan? Käänny, Herra, vapahda minun sieluni, pelasta minut armosi tähden.” (Ps.6).

Kristillisessä maailmassa on saarnattu ja opetettu tuhansien vuosien ajan kaikesta seurakuntaan liittyvästä ja maailmallisesta kehityksestä, lainaten Paavalin kirjettä Timoteukselle, mutta olimmeko osanneet odottaa jotakin sellaista, mikä nyt eräänlaisten henkisten tsunamien tavoin pauhaa ylitsemme?

”Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita…” (2.Tim.3).

Me mielestämme aivan oikeutetusti emme kaihtaneet tuoda julki koko luetteloa kaikista huonoista piirteistä, ajatellen nimenomaan jumalalle kielteistä maailmaa. Mutta mikä on aina ollut se tekijä, joka on saanut meidät huudahtamaan aina vain uudelleen:

”Herra, armahda minua, sillä minä olen näännyksissä; paranna minut, Herra, sillä minun luuni ovat peljästyneet, ja minun sieluni on kovin peljästynyt. Voi, Herra, kuinka kauan?”

Todellinen jumalanlapsi on tuskin koskaan aikaisemmin tuntenut itseänsä niin yksinäiseksi ja hylätyksi kuin tässä ajassa, hetkessä! Hän on kaikin tavoin pyrkinyt toteuttamaan Jumalan Sanaa, Hänen tahtoansa, ja ihmettelee nyt kaikkea kokemaansa ja kohtaamaansa. Maailma on aina ollut maailma ja käyttäytynyt sen mukaisesti. Mutta kun Raamattu puhuu rakkauden kylmenemisestä, puhuu se ensisijaisesti ns. kristillisestä maailmasta, ns. uskovaisista! Mitä maailma sanoo ja tekee, ei milloinkaan satuta sellaisella tavalla ja sellaisessa määrin kuin mitä uskovainen tekee toisellensa hengellisyyden varjolla!

”Herra, armahda minua, sillä minä olen näännyksissä; paranna minut, Herra, sillä minun luuni ovat peljästyneet, ja minun sieluni on kovin peljästynyt. Voi, Herra, kuinka kauan?”

Jumalalla on kaikelle oma aikansa ja paikkansa, ja siksi Uusi Testamentti sellaisessa määrin korostaa kärsivällisyyden merkitystä, ottaen esikuvaksi ehkä laajimmassa mittakaavassa kärsineen Jobin, jonka sielullinen ja henkinen kärsimys on jäänyt aivan liiallisesti tuhkakasan ja ruukunpalasen varjoon! Kaikki lohdutus ei olekaan lohdutusta!

”Olkaa tekin kärsivällisiä, vahvistakaa sydämenne, sillä Herran tulemus on lähellä. Älkää huokailko, veljet, toisianne vastaan, ettei teitä tuomittaisi; katso, tuomari seisoo ovella. Ottakaa, veljet, vaivankestämisen ja kärsivällisyyden esikuvaksi profeetat, jotka ovat puhuneet Herran nimessä. Katso, me ylistämme autuaiksi niitä, jotka ovat kestäneet; Jobin kärsivällisyyden te olette kuulleet, ja lopun, jonka Herra antaa, te olette nähneet. Sillä Herra on laupias ja armahtavainen.” (Jaak.5).

Herra näkee ja tietää kaiken kohtaamamme, mutta Hän rakastaa koetella meitä Rakkaudellaan, joka havaitsee pienimmätkin seikat, mitkä ihmiseltä jäävät piiloon!

”Katselkaa kaarneita: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa, eikä niillä ole säilytyshuonetta eikä aittaa; ja Jumala ruokkii ne. Kuinka paljoa suurempiarvoiset te olette kuin linnut! Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa? Jos siis ette voi sitäkään, mikä vähintä on, mitä te murehditte muusta?” (Luuk.12).

Älkäämme siis pyrkikö siirtelemään hengellisiä kellojamme ja aikojamme, vaan odottakaamme kärsivällisyydellä Jumalan aikaa!

”Hän on niinkuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy.” (Ps.1).

Ikuisesti Sama! 5

”Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on sanonut: ’En minä sinua hylkää enkä sinua jätä’; niin että me turvallisin mielin sanomme: ’Herra on minun auttajani, en minä pelkää; mitä voi ihminen minulle tehdä?’ Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa. Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.” (Hebr.13).

Vielä kerran kirjoitamme tämän sanankohdan herättämistä ajatuksista. Jo parin päivän ajan on mielessäni toistunut:

”…niin että me turvallisin mielin sanomme: ’Herra on minun auttajani, en minä pelkää; mitä voi ihminen minulle tehdä?’”

Sana ei jätä pimentoon sitä, mitä ihminen voi tehdä ja tekeekin, mutta jumalallisesta näkökulmasta sillä ei ole ollenkaan niin suurta merkitystä kuin mitä sille yleisesti on annettu ja annetaan edelleenkin. Lainasimme jokin aikaa sitten Paavalin kuvausta kokemuksistaan ihmisten keskuudessa. Mitä kaikkea ihminen voikaan tehdä erikoisesti Jumalan valitseman ja asettaman ihmisen elämässä!

”Olen nähnyt vaivaa enemmän, olen ollut useammin vankeudessa, minua on ruoskittu ylen paljon, olen monta kertaa ollut kuoleman vaarassa. Juutalaisilta olen viidesti saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä vaille; kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolmesti olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen meressä ajelehtinut; olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanain puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valheveljien keskellä…” (2.Kor.11).

Tämä kaikki ei saanut veljeämme masentumaan ja vetäytymään syrjään, vaan päinvastoin!

”Kuka on heikko, etten minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi? Jos minun kerskata täytyy, niin kerskaan heikkoudestani. Herran Jeesuksen Jumala ja Isä, joka on ylistetty iankaikkisesti, tietää, etten valhettele.” (2.Kor.11).

Olisiko mahdollista, että olemme ainakin jossakin määrin, ellei sitten suuressa määrin käsittäneet väärin, mitä tarkoittaa Herran Jeesuksen Kristuksen oleminen sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti? Ehkä päällimmäinen huokauksemme ja jopa huutomme kuuluukin: ”Kuinka kauan vielä, Herra?”

”Kuinka kauan, Herra, minut yhä unhotat, kuinka kauan kätket minulta kasvosi? Kuinka kauan minun täytyy kantaa huolia sielussani, päivät päästään murhetta sydämessäni? Kuinka kauan saa vihollinen ylvästellä minua vastaan?” (Ps.13).

Jos katselemme ja kiinnitämme huomiomme vain siihen, mitä ihmiset ovat ja mitä he meille tekevät, emme jaksa vaeltaa oikealla ja voimallisella tavalla. Ajatukseni menevät Jobiin, jonka suurin koettelemus ei perustunut hänen sairauteensa, vaan ”hyvien ystävien” jatkuvaan, seitsemän päivän hiljaisuuden jälkeiseen, sanahelinään ja neuvontaan!

”Silloin teemanilainen Elifas lausui ja sanoi: ’Ethän pane pahaksesi, jos sinulle puhutaan? Kuka voi vaitikaan olla?’” (Job.3)

Paavalin kokemukset olivat todella ainutlaatuisia ja kohtaavat vain harvoja keskuudessamme sivistyneissä maissa. Mutta kuinka useasti ja kuinka laajamittaisesti olemmekaan joutuneet panemaan pahaksemme tietynlaisten ja tiettyä tarkoitusta varten korviimme ja silmiimme kantautuvat värähtelyt!!! Voiko kaiken kaikkiaan aito uskovainen olla sellainen toista jumalanlasta kohtaan? Mitä Paavali sanoikaan lainauksessamme?:

”…vaaroissa valheveljien keskellä…”

Miksihän kaikesta vuosikymmenisestä vaelluksesta huolimatta tarkastelemme sellaisessa määrin elämäämme vain maallisesta ja näkyvästä näkökulmasta?

”Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin. Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta.” (Matt.10).

Millainen arvoasetelmien rinnastamien! Olisikohan syytä syventyä ajattelemaan sitä!

Ikuisesti Sama! 4

”Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on sanonut: ’En minä sinua hylkää enkä sinua jätä’; niin että me turvallisin mielin sanomme: ’Herra on minun auttajani, en minä pelkää; mitä voi ihminen minulle tehdä?’ Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa. Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.” (Hebr.13).

Kun Sana sanoo: ”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan…”, niin ei se ole ristiriidassa muiden Kirjoitusten kanssa. On olemassa asioita, jotka voidaan heittää unohduksen syvyyksiin, koska Hän, Herramme, joka on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti, kantoi kaiken syyllisyytemme ja pahat tekomme ristinpuulle. Mutta edellisessä kirjoituksessamme oli kaksi kohtaa, jotka kehottavat muistamaan jotakin opettavaisessa mielessä!

”Ja muista kaikki, mitä on tapahtunut sillä tiellä, jota Herra, sinun Jumalasi, näinä neljänäkymmenenä vuotena on sinua kuljettanut erämaassa…”

Eli siis meidän tulee muistaa mitä meille opetettiin vuosikymmenisessä koulussamme luokissa ja olosuhteissa, jotka usein eivät lainkaan miellyttäneet meitä. Kaikki kunnia Jumalalle, Joka on antanut Henkensä opettajaksemme ja koko koulutuksen ylimmäksi Valvojaksi! Mutta samassa koulussa on ollut lukematon joukko Tien matkaajia, joita meidän myös tulee muistella nimenomaan koulutuksen perusteella, joka on sama ja muuttumaton kautta aikojen!

”Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa.”

Niin ikävää ja suorastaan traagista kuin se onkin, ei ole kovinkaan suuri joukko niitä, joita voisimme muistella puhtaan ja aidon Sanan julistajina ja todellisen Päämäärän saavuttaneina. Onko heidän uskonsa ollut se, mistä sanankohtamme puhuvat?:

”Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehoittaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu. Sillä teidän keskuuteenne on pujahtanut eräitä ihmisiä…” (Juud.1).

Me emme siis käytännössä seuraa ketään ihmistä, jos vain luemme Sanaa oikealla tavalla, vaan heidän esimerkkiään, uskoansa, joka ei siis ole inhimillistä filosofiaa, vaan aivan yksinkertaisesti sanottuna Herra Jeesus Kristus samana eilen ja tänään ja iankaikkisesti, inhimillisessä olennossa asuvana!

En voi mitään sille, että en nuku öitäni niin levollisesti ja yhtäjaksoisesti kuin tulisi, koska eri sairauksieni hoitojen sivuvaikutukset aikaansaavat sen. Mieleeni on palautunut ja palautuu yön hetkinä suuri määrä menneisyyden tapahtumia, jotka perustuvat asioihin, joita Veri ei ole koskaan päässyt peittämään anteeksiantamattomuuden johdosta. Jo varhain aamulla mielessäni alkoi toistua:

”…ja anna meille meidän syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle velallisellemme; äläkä saata meitä kiusaukseen; vaan päästä meidät pahasta.” (Luuk.11).

Hän, joka tämän sanoi, on juuri nytkin aivan Sama ja Sana kuin mitä Hän on aina ollut. Olisiko jokaisen yksittäisen ihmisen kohdalla syytä ainakin kurkistaa menneisyyteen jotta voisimme ymmärtää miksi niin paljo paha kohtaa meitä ja saa kirjoittajan aina vain ihmettelemään sitä, miksi hän hengellisen elämän alueella on niin todella harvoin todistanut ihmisten keskeistä anteeksipyytämistä ja ennen kaikkea anteeksiantamista?

Oikeastaan vasta nyt vanhuuden ensimmäisillä portailla, kirjoittaja aivan tahtomattaan alitajuntansa esiin kantamien muistojen johdosta, alkaa käsittää kuinka käsittämättömän suuressa määrin hän on ollut aivan kirjaimellinen syntipukki, jonka selkänahkaan on istutettu koko tuntemansa piirin virheet, epäonnistumiset ja rikkomukset, ja sitten ajettu kovalla huudolla erämaahan! Ei kai kaikkea ole tarkoitettu Jumalan Maailmassa aivan tällaiseksi?

Tulen toimeen näiden asioiden kanssa, Jumalan armosta, mutta kirjoitan tämän ehkä jotakin vastaavaa kokenutta varten!

Ikuisesti Sama! 3

”Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on sanonut: ’En minä sinua hylkää enkä sinua jätä’; niin että me turvallisin mielin sanomme: ’Herra on minun auttajani, en minä pelkää; mitä voi ihminen minulle tehdä?’ Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa. Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Älkää antako monenlaisten ja vieraiden oppien itseänne vietellä; sillä on hyvä, että sydän saa vahvistusta armosta eikä ruuista, joista ne, jotka niitä menoja ovat noudattaneet, eivät ole mitään hyötyneet.” (Hebr.13).

Näistä jakeista voisimme kirjoittaa loputtomiin, sen paremmin pyrkimällä selittelemään niitä, sillä Jumalan Sana on oma selittäjänsä! Mitä kaiken kaikkiaan tarkoittaa tämä niin useasti lainaamamme ajatus? Jokainen Jumalan Sana on niin ja aamen ja selittyy ensisijaisesti toteutumisensa ja paikkansapitävyytensä johdosta, ollen kokonaisuudessaan harmoniassa itsensä kanssa. Kaikki tämä perustuu ehkä selvimmin sanankohtaan, johon on tallennettu Herramme Itse lausuma ajatus, johon perustuu koko maailmankaikkeus ja ihmisen elämä:

”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee.” (Matt.4).

Tämän Herramme sanoi sielunviholliselle, hänen vaatiessansa Herraltamme jonkinlaista näyttöä Olemuksestansa ja tehtävästänsä. Olemmekohan kokonaan unohtaneet, että Herramme lainasi omia sanojaan Vanhasta Testamentista? Millainen vastaus tämä onkaan meille juuri tässä vihoviimeisessä ajassa, jossa ihmettelemme ja tuskailemme kaiken sen kanssa, mikä meitä on kohdannut ja kohtaa?

Itse olen yli viidenkymmenen vuoden ollut sillä Tiellä, joka eteeni on asetettu, jotkut kauemmin, jotkut vähemmän aikaa. Olemme koko ajan ajatelleet ja korostaneet Herramme olevan sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti ja odottaneet ja uskoneet kaiken tämän merkitsevän vain jatkuvaa iloa ja mielihyvää. Emme tokikaan ole uskoneet tarvitsevamme kaikkea kohtaamaamme koetusta, koska olemme pitäneet itseämme paljon onnistuneempina kuin Israelin kansa. Mistä tämä johtunee? Olemme lukeneet ja muistaneet lähinnä kaikki ehkä punaisella alleviivaamamme sanankohdat ja ihmettelemme siten niiden sanankohtien toteutumista elämässämme, joita emme ole lainkaan panneet merkille, tai jotka olemme alleviivanneet mustalla.

”Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita? Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, silloinhan te olette äpäriä ettekä lapsia. Ja vielä: meillä oli ruumiilliset isämme kurittajina, ja heitä me kavahdimme; emmekö paljoa ennemmin olisi alamaiset henkien Isälle, että eläisimme? Sillä nuo kurittivat meitä vain muutamia päiviä varten, oman ymmärryksensä mukaan, mutta tämä kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että me pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään. Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.” (Hebr.12).

Miten oli Hänen maallisen elämänsä suhteen, joka on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti?:

”Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden. Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden…” (Hebr.5).

Painukoot tämä syvälle olemukseemme ja tietoisuuteemme, ettemme turhaan pahoittele kokemuksiamme, joista ei yksikään tule kohdallemme Herramme tietämättä. Me olemme elämämme mittaisessa koulussa, jossa ehkä usein jäämme luokalle levottomuutemme johdosta, mutta Herramme lohdutuksen avulla jatkamme seuraaville, vielä ehkä jäljellä oleville luokille!

”Ja muista kaikki, mitä on tapahtunut sillä tiellä, jota Herra, sinun Jumalasi, näinä neljänäkymmenenä vuotena on sinua kuljettanut erämaassa nöyryyttääksensä sinua ja koetellaksensa sinua ja tietääksensä, mitä sinun sydämessäsi on: tahdotko noudattaa hänen käskyjänsä vai etkö. Hän nöyryytti sinua ja antoi sinun nähdä nälkää, ja hän antoi sinulle mannaa syödä, jota et ennen tuntenut ja jota eivät isäsikään tunteneet, opettaaksensa sinut ymmärtämään, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan että hän elää jokaisesta sanasta, joka Herran suusta lähtee.” (5.Moos:8).