Yksinäisyydestä

23. toukokuuta 2007

  

Olen itse asiassa joutunut melkoiseen sisäiseen myrskyyn etenkin sairauteni johdosta. Niin kuin olen jo jossakin toisessa kohtaa tunnustanut, jokin minussa ei vieläkään halua todellisella tasolla tunnustaa, että olen ollut syöpäsairas. Ei mutta, löysinpä hienon ja lohduttavan sanamuodon! Olen ollut! Se ei sisällä pätkääkään valhetta, vain toiveikkuutta, ettei pahalaatuinen kasvain uusi tai tule jotakin muuta syöpää.

Voinen kai tunnustaa senkin, kai jonkun lukijan lohdutukseksi ja rohkaisuksi, että ajoittain on kaiken yksinäisyyden keskellä tullut ajatus, ettei tappava tauti sittenkään olisi niin kauhea ajatus sen rinnalla, että olisin tuomittu loppuelämäkseni olemaan yksin, ilman elinkumppania!

Tietyssä mielessä en ole ollut niinkään yksinäinen sen jälkeen, kun tutustuin aivan kuin sattumalta erääseen ryhmään, joka kokoontuu melko usein nimellä ”Kämppis”. Yhtenä erittäin sopivana epävirallisena nimenä on toiminnalla ”Henkireikä”. Nimi on jo joillakin yrityksillä, joten sitä ei voi ottaa viralliseksi nimeksi.

Viime viikonloppuna olin mukana tällaisessa tapaamisessa Keski-Suomessa, missä juhlimme raitista juhannusta noin kahdenkymmenen hengen ryhmässä. Perusperiaatteemme on kämppisten aikana ehdoton päihteettömyys, mikä on oikeastaan ainoa sääntömme sen lisäksi, että halata saa, mutta ei nurkan takana. Yleensä vuokraamme viikonlopuksi jonkin syrjäisen metsästys– tai muun majan, minne ulkopuoliset eivät tule. Kukin tulee omalla tai kimppakyydillä ja perillä olo ruokineen ja majoituksineen on ollut noin 15-30 euroa per henkilö kustannuksista riippuen.

Suurin osa kokoontumisistamme on ollut kristillisellä pohjalla ilman minkäänlaista tuputusta tai pakotusta. Parasta on aina ollut se, että jokainen saa olla sellainen kuin on, eikä kertaakaan kukaan ole tuntenut tulleensa loukatuksi. Missä ihmiset kokoontuvat, siellä on kaikenlaisia heikkouksia ja ongelmiakin, mutta kaikista ongelmista on selvitty. Onhan koko toiminta tarkoitettu särjettyjen majataloksi. Niin mukavaa on aina ollut, että melkein itkien on lähdetty kotiin kun viimeinen laulu on laulettu.

Kirjoitan toisaalla tästä toiminnasta, joka on mitä erinomaisin hoitomuoto ennen kaikkea kaikille narsistien uhreille. Voidaan järjestää kristillisiä ja uskonnosta täysin vapaita ”kämppiksiä” tarpeen mukaan. Tällä hetkellä on vain huutava pula osaavista vetäjistä ja järjestäjistä.

On siis olemassa kahdenlaista yksinäisyyttä. Moni on yksin suuressakin ihmisjoukossa ja itseäni ahdistaa vaimon puute. Yksinäisyys on paljon useamman asian takana kuin olemme tulleet ajatelleeksi. Yksinäisyys on syynä parisuhteen luomiseenkin, koska haluamme elämäämme seuraa. Ikävä kyllä vain kovin moni tekee tässä kohden väärän valinnan, aina ei yhtä vaan useampiakin. Yksinäisyys johtaa vääriin valintoihin usein siksi, että kuka tahansa tuntuu paremmalta kuin ei mitään. Tässä on yksi ihmiselämän suurimmista harhoista, josta todisteena aina vain lisääntyvä avioerojen määrä. Pettymys ihmissuhteessa tekee toiset varovaisemmiksi, liikaakin, toiset taas entistäkin välinpitämättömämmäksi. Kristillinen taustani vaikuttaa näkemyksiini, niin että uskon kaikkien kokeilujen ja syrjähyppyjen vahingoittavan ihmistä. Tehty on tehty, eikä sitä saa tekemättömäksi, enkä halua olla kenenkään tuomari. Meidän olisi vain hyvä oppia tekemistämme virheistä, mutta tietynlainen rikkinäisyys ja epävarmuus toimivat usein meitä vastaan.

Narsistinen ajattelu ja vallitseva markkinatalous merkitsevät tavatonta määrää henkistä pahoinvointia suurelle osalle kansaamme. Täytyy täyttää niin monia kriteerejä, jotka eivät palvele ihmisen parhaaksi, vaan ainoastaan narsismin pohjattoman kaivon täyttämiseksi. Työelämä ei suuressa määrin enää palvele ihmistä ja yhteiskuntaa, vaan lähinnä vain taloutta, joka on narsististen ihmisten hallinnassa. Terveenä pidetään vain ihmistä, joka ajaa omaa etuaan ja omaa parastaan. Eduskuntavaalien alla useampikin ehdokas tunnusti ainakin kirjoittajalle, että hänelle ei niinkään merkitse kansan paras, vaan itsensä ja puolueensa paras. Kaiken tämän keskellä on yksinäisen ja rikkinäisen ihmisen todella vaikea löytää tie henkiseen hyvinvointiin.

Oikeastaan suurin osa meitä ympäröivistä asioista työskentelee meitä vastaan. Mistä ottaa malli ja suunta elämälleen? Meidän kehityksemme ja hyvinvointimme perustuu suuressa määrin peileihin, joista itseämme tutkailemme. Ensimmäinen tällainen peili on äitimme, jonka vaikutus alkaa jo ennen syntymäämme. Kohdussa olon ja ensimmäisten elinkuukausiemme (vuosiemme) aikana luodaan perusta sille mitä meistä kerran tulee. Kaikesta tästä huolimatta vastustan sitä suuntausta, joka etsii narsistisen persoonallisuushäiriöisen uhriksi joutumisen syytä uhrin lapsuudesta. Sillä toki on merkitystä tietyissä valinnoissa ja ratkaisuissa, mutta todellinen ratkaisu on sen näkemisessä, että ongelmat alkavat ihmisestä, joka esittäytyy meille aivan jonakin muuna kuin mitä todellisuudessa on. Tämä naamio ja kulissi on niin taitavasti laadittu, ettei sen taakse pääse näkemään ennen kuin on liian myöhäistä.

Lapsuudenkokemusten mukanaan tuomat ongelmat vaikuttavat sitten irtautumiseen liittyvissä asioissa. Siinä vaiheessa kun ihminen huomaa tulevansa väärin kohdelluksi, on tapahtunut jo niin paljon, ettei sitä kaikkea voida ohittaa niin usein kuullulla kehotuksella: ”Jos sinulla kerran on niin vaikeaa, niin miksi et eroa?” Normaali avioero on jo niin monimutkainen asia, ettei tule lainkaan ihmetellä häiriintyneen ihmisen kanssa elävän vaikeuksia irrottautumisessa. Lapsia on jo saattanut syntyä, ja syntyykin usein vain siksi, että kiusaaja haluaa sitoa toisen itseensä. Lapset ovat varmuudella suurin vallankäyttökeino näissä ongelmallisissa suhteissa. On mahdollisesti hankittu talo kokonaan tai osaksi velaksi. Todella useissa tapauksissa kiusaaja pyrkii saamaan kaiken itselleen, joten uhrin epäröinti eron suhteen on todella ymmärrettävä. Suurimmalta osalta yhdistykseemme yhteyttä ottaneista naisista on viety kaikki omaisuus, niin että suurin osa joutuu eron tullessa asioimaan perusturvakeskuksen kanssa.

Puhuessamme nyt yksinäisyydestä, kohtaamme tämän asian todella merkittävältä puolelta. Useimmissa tuntemissamme tapauksissa yksinäisyyden uhkaa on käytetty häikäilemättömästi uhrin sitomiseksi kiusaajaansa. Todella moni saa kuulla aivan aivopesun perusteellisuudella siitä, kuinka hänellä juuri nyt on maailman paras kumppani, ja mahdollinen ero merkitsisi kuihtumista yksinäisyyteen. Kukaan muu ei huolisi tätä, joka vain hallitsevan henkilön suuren hyvyyden tähden pääsi näin erinomaiseen liittoon.

Markku Vuori