”Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on
sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa’.
Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima
asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen,
pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun
olen heikko, silloin minä olen väkevä.” (1.Kor.12).
Miksi
Jumala on kutsunut sinut, minut? Onko meissä jotakin sellaista, mikä tekee
meidät toisia paremmiksi? Olemmeko uskovaisina jotakin aivan erinomaista, niin
että voimme kulkea erikoisen ryhdikkäästi ja luoda arvioivia silmäyksiä, hiukan
kuin alaspäin, niihin uskosta osattomiin, jotka eivät ole ymmärtäneet liittyä
kirkkokunnalliseen seuraamme?
Niin
kummallista kuin se onkin, en tänä aamuna voi olla ajattelematta sitä, että
ehkä yksi suurimmista ongelmistamme on aina ollut ja on edelleenkin
vääränlainen täydellisyyden tavoittelu, joka ei salli meidän elää aitona
persoonana, vaan joka suorastaan pakottaa meidät suorittamaan ”hengellistä”
elämää. Me olemme joka suhteessa maallisia ja vajavaisia olentoja, inhimillisyyteen
sidottuja, mutta jokin osa meitä saa vakuuttuneeksi siitä, että olemme
sittenkin tietyissä sfääreissä niin täydellisiä, että voimme katsoa toisiin
alaspäin.
Jostakin
syystä on mieleeni jäänyt eräs tapahtuma lopuksi elämääni. Olin erään kaupungin
torilla pienen torikatoksen kanssa esitellen yhdistyksemme toimintaa ja myyden
henkiseen väkivaltaan liittyviä kirjasia. Samaan aikaan oli eräällä
hengellisellä ryhmällä torikokous, joka kesti useampia tunteja. Väliajalla
toria kiersi kookas ja huomiota herättävän ryhdikäs nainen, joka tuli minunkin
katokseni luokse. Selkä ei taipunut yhtään hänen pää kallellaan luodessa
silmäyksiä kirjoihini. Mitähän hän piti näkemästään? Kasvoille tuli hetkeksi
nopea hymy ja pää nyökkäsi arvokkaasti kerran. Sitten hän nopeasti sanaakaan
sanomatta siirtyi kauemmaksi.
Jotenkin
tämä tapahtuma on jäänyt mieleeni kuvana siitä, millaisia suuri osa
hengellisistä piireistä ja yksittäisistä ihmisistä on ns. maailman ihmisten
silmissä. Uskovaiset eivät ole tavallisia ihmisiä, vaan ovat mielestään ryhdikkäämpiä
ja pidempiä kuin kohtaamansa ihmiset. Jos jotakin suopeaa pystytään
havaitsemaan, huomioidaan se jäykällä nyökäytyksellä ja hetken välähtävällä
hymyllä. Sanoja tuskin saadaan kuulla koskaan!
Miksi
oikeastaan ihmettelemme ulkopuolisen maailman asennetta meitä, uskovaisia,
kohtaan? Niin metsä vastaa, kuin siihen huudetaan!
”Sentähden minä mieluimmin kerskaan
heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä
olen mielistynyt heikkouteen…”
Ei kai
Paavali, niin merkittävänä jumalanmiehenä, voi tarkoittaa tätä aivan tosissaan?
Ei ehkä meidän mielestämme, koska me rakastamme omaksumaamme suoraselkäisyyttä,
joka perustuu uskomukseen jonkin suuren saavuttamisesta, ainakin osittaisesta
täydellisyydestä!
Herramme
ei kaihtanut kumartumista ja jopa spitaalisen käden koskettamista. Hänellä ei
ollut varaa meidän ihannoimaamme jäykkäselkärankaisuuteen, vaan Hän oli kipujen
Mies ja sairauden tuttava. Veljemme Paavali sai armon nähdä Hänet tarpeeksi
kauan voidakseen samaistua Hänen kanssaan ja kirjoittaakseen kaiken mitä
kirjoitti, todella tarkoittaen kaikkea esiin tuomaansa!
”Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka
tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä
sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta
jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja
pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä
viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos
Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis
tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”
(Room.7).
Eivätkö
nämä sanat aivan kummallisella tavalla ravistele ja pehmitä kovaa ja
jäykistynyttä selkärankaamme? Tästä on hyvä jatkaa, kunhan mietimme sitä jonkin
aikaa!