Social Icons

Pages

torstai 31. maaliskuuta 2016

Jäykkä selkäranka?



”Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa’. Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.” (1.Kor.12).

Miksi Jumala on kutsunut sinut, minut? Onko meissä jotakin sellaista, mikä tekee meidät toisia paremmiksi? Olemmeko uskovaisina jotakin aivan erinomaista, niin että voimme kulkea erikoisen ryhdikkäästi ja luoda arvioivia silmäyksiä, hiukan kuin alaspäin, niihin uskosta osattomiin, jotka eivät ole ymmärtäneet liittyä kirkkokunnalliseen seuraamme?

Niin kummallista kuin se onkin, en tänä aamuna voi olla ajattelematta sitä, että ehkä yksi suurimmista ongelmistamme on aina ollut ja on edelleenkin vääränlainen täydellisyyden tavoittelu, joka ei salli meidän elää aitona persoonana, vaan joka suorastaan pakottaa meidät suorittamaan ”hengellistä” elämää. Me olemme joka suhteessa maallisia ja vajavaisia olentoja, inhimillisyyteen sidottuja, mutta jokin osa meitä saa vakuuttuneeksi siitä, että olemme sittenkin tietyissä sfääreissä niin täydellisiä, että voimme katsoa toisiin alaspäin.

Jostakin syystä on mieleeni jäänyt eräs tapahtuma lopuksi elämääni. Olin erään kaupungin torilla pienen torikatoksen kanssa esitellen yhdistyksemme toimintaa ja myyden henkiseen väkivaltaan liittyviä kirjasia. Samaan aikaan oli eräällä hengellisellä ryhmällä torikokous, joka kesti useampia tunteja. Väliajalla toria kiersi kookas ja huomiota herättävän ryhdikäs nainen, joka tuli minunkin katokseni luokse. Selkä ei taipunut yhtään hänen pää kallellaan luodessa silmäyksiä kirjoihini. Mitähän hän piti näkemästään? Kasvoille tuli hetkeksi nopea hymy ja pää nyökkäsi arvokkaasti kerran. Sitten hän nopeasti sanaakaan sanomatta siirtyi kauemmaksi.

Jotenkin tämä tapahtuma on jäänyt mieleeni kuvana siitä, millaisia suuri osa hengellisistä piireistä ja yksittäisistä ihmisistä on ns. maailman ihmisten silmissä. Uskovaiset eivät ole tavallisia ihmisiä, vaan ovat mielestään ryhdikkäämpiä ja pidempiä kuin kohtaamansa ihmiset. Jos jotakin suopeaa pystytään havaitsemaan, huomioidaan se jäykällä nyökäytyksellä ja hetken välähtävällä hymyllä. Sanoja tuskin saadaan kuulla koskaan!

Miksi oikeastaan ihmettelemme ulkopuolisen maailman asennetta meitä, uskovaisia, kohtaan? Niin metsä vastaa, kuin siihen huudetaan!

”Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen…”

Ei kai Paavali, niin merkittävänä jumalanmiehenä, voi tarkoittaa tätä aivan tosissaan? Ei ehkä meidän mielestämme, koska me rakastamme omaksumaamme suoraselkäisyyttä, joka perustuu uskomukseen jonkin suuren saavuttamisesta, ainakin osittaisesta täydellisyydestä!

Herramme ei kaihtanut kumartumista ja jopa spitaalisen käden koskettamista. Hänellä ei ollut varaa meidän ihannoimaamme jäykkäselkärankaisuuteen, vaan Hän oli kipujen Mies ja sairauden tuttava. Veljemme Paavali sai armon nähdä Hänet tarpeeksi kauan voidakseen samaistua Hänen kanssaan ja kirjoittaakseen kaiken mitä kirjoitti, todella tarkoittaen kaikkea esiin tuomaansa!

”Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” (Room.7).

Eivätkö nämä sanat aivan kummallisella tavalla ravistele ja pehmitä kovaa ja jäykistynyttä selkärankaamme? Tästä on hyvä jatkaa, kunhan mietimme sitä jonkin aikaa!

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Kutsu heikkouteen



”Ja etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua, etten ylpeilisi. Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa’. Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.” (1.Kor.12).

En varmaankaan ole milloinkaan aikaisemmin kokenut itseäni niin heikoksi kuin juuri nyt. Oikeastaan mitkään odotuksistamme eivät ole toteutuneet siten kuin odotimme ja oletimme. Niin, me odotimme odotuksia, joita jokin osa olemustamme kutsui olemassaoloon, selvästikin ohitse selvän jumalallisen säätämyksen. Herramme näyttää kautta aikojen sallineen tämän osoittaakseen meille oman tiensä erinomaisuuden. Eikö olekin totta, että kaikissa ongelmissamme ja vaikeuksissamme mielemme pyrki pakenemaan niitä suomalla sijaa sellaisillekin ajatuksille, joiden selvästi sisimmässämme tiesimme olevan todellisuuden ulkopuolella.

Me olemme Paavalin tavoin, kiitos Herralle hänen rehellisyydestään ja perinnöstään, pyrkineet rukouksinkin pakenemaan epämieluisia asioita. Onkohan Herra milloinkaan aikaisemmin niin selvästi halunnut osoittaa meille riippuvaisuuttamme yksin Hänen armostaan ja valinnoistaan? Me olemme melkein poikkeuksetta ihastuneet ajatukseen kiitävistä ratsuista ja loistokkaista asuista, onneksi ohimenevästi! Upeimmankin ratsun selästä voi päätyä hienopukeisenakin pahanhajuiseen mutavelliin. Miksi siis emme tyytyisi alhaisiin oloihin ja vaatimattomaan elämäntyyliin, jos kerran Herra sitä niin selvästi arvostaa?

”Ja etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua, etten ylpeilisi. Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta.”

Miksi meitä, tavallisia maan tallaajia, vaivataan vastaavilla ”enkeleillä”, kun kerran emme näe ilmestyksiä, emmekä ehkä enneuniakaan? Käsitämmekö ollenkaan, millainen Jumalan armo on meitä kohdannut, kun saamme kuulla mitä kuulemme, ja lukea mitä luemme? Jumalan Sana on aivan erikoisella tavalla avattu silmiemme eteen voidaksemme syödä sen hengellisenä ruokana, joka aikaansaa meissä uuden elämän. Me emme ole itsestään selvästi niin avoimia ja vilpittömiä, kuin usein ajattelemme. Siksi meitä kohtaavat mitä erilaisimmat asiat, jotka saavat meidät näkemään todellisen olemuksemme, uskovaisuudestamme huolimatta!

”Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa’.”

Kuinka monta kertaa tarvitsemme tällaisen kohtaamisen Herramme kanssa, tyytyäksemme siihen armoon ja ratkaisuun, joka on aito ja todellinen osamme jumalallisessa suunnitelmassa?

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Minäkin olin mukana!



 "Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet. Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.” (Jes.53).


Mitä me haluamme nähdä, mihin kiinnittää katseemme ja huomiomme? Mieltämme innoittaa ensisijaisesti kaikki kaunis ja miellyttävä, aivan esi-isiemme esikuvan mukaisesti. Mutta minkä näkee Jumala suureksi ja arvokkaaksi? Kun Hän saapui keskellemme oman mielisuosionsa mukaisesti, annetaan Hänestä jo Vanhassa Testamentissa todistus:

”Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet.”

Me emme minäkään pitäneet! Me, minäkin! Koko todellinen kristillinen elämä on jumalallisen todellisuuden mukaisesti tämän otsikon alla. Siitä paras esimerkki on aivan ihmiskunnan alussa, Kainissa ja Aabelissa.

”Ja jonkun ajan kuluttua tapahtui, että Kain toi maan hedelmistä uhrilahjan Herralle; ja myöskin Aabel toi uhrilahjan laumansa esikoisista, niiden rasvoista. Ja Herra katsoi Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen; mutta Kainin ja hänen uhrilahjansa puoleen hän ei katsonut.” (1.Moos.4).

Mikä oli merkittävintä Kainin uhrissa? Kauneus, silmän ilo! Hänellä ei ollut sitä yhteyttä Luojaansa, joka aivan selvästi kertoi jo Aabelille siitä, että jonkin on kuoltava sovitukseksi. Uhraaminen merkitsi jo tuolloin jotakin sellaista, mikä ihmismielen mukaan ei ollut kaunista ja miellyttävää. Sama inhimillinen ajattelu on elossa vielä tänäänkin, ainakin päätellen jo siitä, kuinka kaikki vanhat, ”veriset” laulut ovat jääneet ”kukkaisten ja hedelmällisten” laulujen varjoon. Mieleeni tulee eräs hevosrakas naapuri, joka omasi todella kielteisen asenteen Jumalaan, joka salli eläinten tappamisen! Sama hengellinen ilmapiiri valtaa alaa entistä enemmän, käsittämättä Golgatan tien karuutta ja todellisuutta. Ihminen säälii enemmän eläintä kuin Herraamme! Millainen paradoksi, millainen ristiriita! Todellisuudessa me jokainen, minäkin, omilla rikkomuksillani ja asenteillani olin mukana tuossa kansanjoukossa, joka aivan kuin eilen karjui ääni käheänä: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!”





lauantai 26. maaliskuuta 2016

Minun tähteni! MINUN!




”Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet. Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.” (Jes.53).

Käsitämmekö todella, kuinka lähellä meitä tämä Sanan Totuus on? Jos ajattelemme sitä vain pääsiäisenä lyhyen hetken, on se meille vain ehkä totena pitämämme asia, mutta se ei kosketa meitä oikealla tavalla!

Suuri osa maailmaa tietää tämän sanankohdan koskevan meidän Herraamme Jeesusta Kristusta, jopa siinä määrin että juutalaisessa maailmassa tämä Vanhan Testamentin kohta jätetään lukematta, suorastaan kiellettynä asiana!

Aikanaan Herramme kysyi:

”Mitä arvelette Kristuksesta?” (Matt.22).

Kuinka pelottavan suuri valta meille onkaan annettu jumalallisia asioita koskien! Meidän ajatuksemme ja ratkaisumme ovat avainasemassa iankaikkisuutemme suhteen!

On helppoa ja uskonnollista mieltä rauhoittavaa lukea:

”Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana…”

Me pidimme Häntä! Määrätynlaisessa tietoisuudessamme on Hänen ristinkuolemansa koko maailman puolesta. Me voimme muistella Hänen kärsimystietään siihen asti, kun Hän ristillä todellisessa tuskassansa ja tietoisuudessaan huudahtaa:

”Eeli, Eeli, lama sabaktani?" Se on: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt.27).

Kunpa todella voisimme aivan uudella ja elävällä tavalla käsittää ja koko olemuksellamme tiedostaa, ettei Hän huudahtanut tätä itsensä tähden, eikä meidän tähtemme, vaan nimenomaan MINUN tähteni!

”Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana…”

Minä voin pitää Häntä koko maailman syntien kantajana, ilman että asia todellisuudessa koskettaa sisintäni. Minussa ei ehkä ole mitään kaikesta siitä, mitä Sana luettelee pahimpina asioina ja rikkomuksina ihmistä ja Jumalaa kohtaan, mutta koko olemukseni on kyllin syntinen jäädäkseni Jumalan armon ulkopuolelle – ilman Herramme suorittamaa lunastusta! Ei riitä vain:

”Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.”

Ilman minkäänlaista vääryyttä meidän on voitava lukea jokaisen ”meidän” - sanan kohdalla ”MINUN”! Vain Hänen haavojensa kautta MINÄ voin olla pelastettu ja parannettu Jumalan lapsi!

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Pitkäperjantai



”Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan? 2. Hän kasvoi Herran edessä niinkuin vesa, niinkuin juuri kuivasta maasta. Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. 3. Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet. 4. Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, 5. mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. 6. Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. 7. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut. 8. Ahdistettuna ja tuomittuna hänet otettiin pois, mutta kuka hänen polvikunnastaan sitä ajatteli?” (Jes.53).

”Ahdistettuna ja tuomittuna hänet otettiin pois, mutta kuka hänen polvikunnastaan sitä ajatteli?”

Kuka meidän polvikunnastamme todella ajattelee sitä, mitä aikanaan tapahtui? Nyt pääsiäisenä ajatuksemme oikeastaan vain käväisevät hetken aikaa tapahtumissa, joiden todellisuus tahtoo kadota yleisen tilanteen ja kaikenlaisten ahdistustemme taakse. Kaikki tapahtui meidän tähtemme, minun tähteni! Tietyllä tavalla tuo tapahtuma ei ole vain ajallinen, vaan ainainen!

Me emme mielestämme olisi millään tavoin olleet suostuvaisia Herran saamaan kohteluun, jos olisimme eläneet tuona aikana. Mutta oma elämämme tässä ajassa todistaa meitä vastaan, tässä ns. valistuksen ja ymmärryksen hetkessä, jossa me toimimme vastoin kaikkea hengellistä ymmärrystä ja mielekkyyttä!

”Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen.”

Kuka meistä todella ajattelee oikealla tavalla kaiken tapahtuneen merkitystä, koska yhä vielä omalla tavallamme vaellamme omaa hengellistä tietämme, ollen mielestämme korkeintaan vain vähän eksyksissä, omalla ja tutulla tiellämme?

Niin kauhistuttava kuin Mel Gibsonin ohjaama elokuva Kristuksen kärsimyksistä onkin, tulisi jokaisen nähdä se useampaankin kertaan, jotta  saisimme edes jonkinlaisen kosketuksen siihen todellisuuteen, joka ei vallinnut vain aikanaan, pari tuhatta vuotta sitten, vaan mikä on omaakin elämäämme ja kokemaamme todellisempaa nytkin, tässä ajassa ja hetkessä! Tämän todellisuuden tulisi voittaa kaikki mielestämme kestämättömät tilanteet ja vaikeudet, jotka saavat meidät liiaksi ajattelemaan itseämme. Voi, jospa todella käsittäisimme todellisuudessa itsesäälimme mielettömyyden Herramme kärsimyksen rinnalla!

 

Sample text

Sample Text

Sample Text