Mielen syövereissä

Kirjoitettu 2010

Noin kymmenen vuotta sitten aloin kirjoittamaan ensimmäistä kirjaani narsistisesta luonnehäiriöstä. Tämän prosessin aikana alettiin puhua ensisijaisesti narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, eli psykopatiasta. Aluksi tuotti ongelmia se, ettei erilaisia käsitteitä eroteltu riittävällä tavalla toisistaan. Niinpä esimerkiksi osittain levisi käsitys, että kaikki luonteeltaan häiriintyneet olisivat toivottomassa tilassa, eli he olisivat mielenterveydellisen hoidon tavoittamattomissa.

Oikeastaan erilaiset käsitteet tuottivat ehkä suurimmat ongelmat eri piireissä. Ammattilaisilla olivat aivan omat ennakkokäsityksensä, puoliammattilaisille taas oli tärkeää nostaa itseään esiin uudenlaisten määritelmien keksimisellä, koska aloimme käsitellä monessa suhteessa aivan uudenlaisia ongelmia. Ei niin että nämä asiat olisivat olleet uusia, vaan ne nostettiin nyt esiin tuottamiensa ristiriitojen johdosta. Tämä käsitteiden kirjo on koko ajan ollut häiritsevänä tekijänä puhuessamme narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ja sen tuottamista tavattomista ongelmista.

Aikanaan Narsistien uhrien tuki ry:n johtohenkilö esitti, ettei tervettä narsismia ole olemassakaan. Vuosikymmeniä käytössä olleelle sanalle annettiin nyt 2000-luvulla aivan uudenlainen merkitys, joka pyrkii mitätöimään tämän käsitteen laaja-alaisuuden. Uusi näkemys saattaa meidät melkoisiin ongelmiin, jos kerran näin ikivanhan kuvauksen mitätöiminen jättää meille niin mittavan aukon mahdollisuuksissamme kuvata ihmisen kehitykseen ja olemukseen liittyviä piirteitä. Mikä olisi uusi käsite kaikelle oppimallemme, jos nyt on menty monissa piireissä niin pitkälle, että aivan käytännössä piirretään yhtäläisyysmerkki narsistin ja psykopaatin välille?

Asiaan niinkin syvällisesti perehtyneenä yli neljänkymmenen vuoden aikana, joudun suorastaan kauhistelemaan sitä linjaa, joka nyt puhuu narsismista aivan liian rajallisessa mielessä. Itse olen joka suhteessa maallikko, joka elämää ja tätä ilmiötä seuranneena voi puhua vahvalla kokemuksen tuomalla varmuudella. Selventävien sanontojen ja käsitteiden puutteessa olemme omalla tavallaan joutuneet luomaan uusia uria mielenterveyden alueella, koska suuri osa narsistisen persoonallisuushäiriön alueesta on kautta vuosikymmenien ollut ammattikirjallisuuden ulkopuolella, joten tietämys on ollut rajattua aivan korkeimmissakin ammattipiireissä. Kolme eri nuorehkoa naispsykologia on avoimesti tunnustanut minulle silmästä silmään, ettei heillä ole mitään tietoa luonnehäiriöstä, koska sitä ei heidän opiskeluaikanaan opetettu heille. Useampikin psykiatrian sairaanhoitaja on ottanut yhteyttä selvittääkseen, mikä hänen elämässään on vialla. Eräältä heistä kuulin ihmettelyni johdosta, ettei heillä ollut kuin yksi luento luonnehäiriöstä, johon liittyi kevytmielinen testi, jonka perusteella jokainen siihen osallistunut oli luonnehäiriöinen!

Näiden kymmenen vuodan aikana on tapahtunut aika paljon tällä rintamalla, vaikka odotuksemme eivät ole toteutuneet läheskään siten kuin aikanaan uskoimme. Emme ole kyenneet perustamaan mitään todellista auttamisverkostoa, koska alalla vallitsee käsittämätön kilpailuhenki, aivan kuten eräässä seurueessa noin pari tuhatta vuotta sitten: ”Kuka meistä on suurin?” Kuka tietää eniten, kuka keksi ensimmäiseksi jotakin? Suorastaan narsistinen mieli on vallannut niitäkin piirejä, joiden luulisi toimivan täysin vastakkaisesti!

Miksi Maijasta kehittyi niin narsistinen persoonallisuus, vaikka osa hänen veljistään ja sisaristaan kehittyi melko normaaleiksi henkilöiksi? Totuuden nimessä täytyy todeta, että melko narsistisia piirteitä oli havaittavissa joissakin sisaruksissa, mutta he selvisivät elämästään melko normaaleissa puitteissa. Jos perheessä oli joitakin ongelmia, niin miksi ne eivät vaikuttaneet koko lapsikatraaseen samalla tavalla? Melko yleisen uskomuksen ja tutkimustenkin mukaan narsistinen kehitys alkaa ihmisen ensimmäisinä elinvuosina, ennen kaikkea puutteellisen isä- tai äitisuhteen takia. Lapsi ei kehity oikealla tavalla, ei opi eriytymään, tulemaan omaksi persoonakseen, vaan kokee ensisijaisesti äidin oman itsensä jatkeeksi. Kun sitten tähän suhteeseen tulee ongelmia, syntyy koko elämän ajan kestävä ristiriitaisuus.

Eikö kaikkia lapsia kohdeltu samalla tavalla? Miksi ei muistakin kehittynyt yhtä vaikeita persoonallisuuksia? Miksi vain yhdelle kehittyi niin voimallinen vahvuuteen kätketty vajavainen persoonallisuuskäsitys? Saattaa hyvinkin olla niin, ettei kasvatuksessa ja itse kunkin huomioimisessa tapahtunut mitään oleellista puutteellisuutta, vaan on enemmänkin kysymys henkilökohtaisesta kokemuksesta, näkemyksestä. Jokin lapsen olemuksessa on alun pitäen siinä määrin vialla, että tämä alkaa mieltää kokemansa asiat asiaan kuulumattomalla tavalla. Maija kertoi Matillekin joskus mieleensä tulleista negatiivisista asioista, jotka kohdistuivat äitiin. Nämä ajatukset saivat sellaisen vallan lapsen mielessä, että hän muistaa ne näin hyvin aikuisena ihmisenä. Perusajatus lapsuudesta perustui siihen näkemykseen, että isä alisti äitiä, vaikka kukaan muu sisaruksista ei tällaista ollut pannut merkille. Todelliset olosuhteet eivät siis muidenkin esimerkkien valossa ole aina se ratkaiseva tekijä, johon voisimme perustaa diagnoosimme, jota meidän maallikoina ei ollenkaan odoteta tekevän.

Ihmisinä me kaikki olemme tavalla tai toisella erilaisia. Siksi me koemme ja näemme samat asiat hyvinkin poikkeavalla tavalla. Kunkin hetken ulkopuoliset vaikuttajat saavat meidät antamaan samasta tapahtumasta mitä erilaisimpia kuvauksia. Tästä näkyvin esimerkki on kai liikenneonnettomuuksista annetut kuvaukset, jotka saattavat sisältää todella ristiriitaisia tietoja. Jonkun mielestä paikalta paennut auto oli punainen, toisen mielestä se varmasti oli musta. Auton merkistä ja mallista tulee lukuisia arvioita, aivan sen mukaisesti, miten itse kukin näki tilanteen. Ongelmana on se, että me automaattisesti, vaistomaisesti, yhdistelemme erilaisia mielikuvia, jotka osaltaan jo ovat mielessämme kokemiemme asioiden johdosta. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, että mielemme ei ehdi erittelemään mielessämme pyörineitä asioita silmiemme edessä tapahtuneista. Emme itse edes havaitse sitä, kuinka paljon eri asioita pyörii mielessämme niin kotona kuin myöskin ennen kaikkea kadulla kulkiessamme tai ajaessamme. Siksi olemme osaksi alttiita erilaisille onnettomuuksille, koska mielemme askartelee mitä moninaisimmissa pohdiskeluissamme, jotka osaltaan koskevat mennyttä, osaltaan tulevaa. Ihminen on loppujen lopuksi hyvin pienellä energialla kiinni nykyhetkessä ja sen tapahtumissa.

Jos näin on terveenkin ihmisen kohdalla, miten sitten on hyvin rasittuneen ja väsyneen, masentuneen ihmisen suhteen? Mieltä ankarasti rasittavat mietteet ja ennen kaikkea murheet johtavat meidät helposti sivuraiteille, joilta on hyvin vaikea palata takaisin pääväylälle, jolla elämämme säästyy monilta tarpeettomilta painolasteilta. Me emme ole täysin sattuman varassa, toisten vietävänä, vaan oma mielemme tekee meille usein pahojakin tepposia, jos liiaksi antaudumme tunteidemme valtaan.

Jotakin tällaista oli mahdollisesti tapahtunut Maijankin elämässä, niin että hänellä ei suorastaan ollut mitään mahdollisuuksia elää elämäänsä siinä todellisuudessa, jossa onneksi suurin osa meistä toimii päivittäisessä realiteetissansa. Mielenkiintoinen ajatus! Kuinka moni meistä todella näkee todellisuuden aivan sellaisena kuin se on? Taitaa olla niin, että suurin osa meistä elää kaikesta viisaudestansa ja älykkyydestänsä huolimatta aika monenlaisissa haavekuvissa, unelmissa, suoranaisissa fantasioissa! Tämä ei tarkoita sitä, että puheemme ja tekomme perustuisivat näihin kuvitelmiin, vaan mielemme jokin osa koko ajan työskentelee tai huvittelee alueilla, joiden todellisuuspohja on hyvinkin kyseenalainen. Osa mieltämme lähtee jo kuin ennakolta sinne, minne niin mielellämme haluaisimme mennä, mikä olisi niin ihanaa ja tarpeellistakin. Jokainen kaunis nainen saa yksinäisen miehen ajatukset pois juuri sillä hetkellä vallitsevasta todellisuudesta, työtehtävästä tai tarpeellisesta navigoinnista ihmisvilinässä, niin että on tipalla ettei valaisinpylväs törmää häneen. Nainen näkee näyteikkunassa unelmiensa asun tai mainoksen etelänmatkasta, ja jo tuottaa suuria vaikeuksia olla törmäämättä vastaantuleviin ihmisiin.

Terveinkin ihminen siis kohtaa tällaisia vaikeuksia jokapäiväisessä elämässään, vaikka ei sitä usein tule ajatelleeksi. Samankaltaisina toistuvat kohtaamiset, tapahtumat, näkymät, sekoittuvat ihmisen mielessä tietynlaiseksi kokonaisuudeksi, niin että on hyvin helppoa pitemmän ajan kuluttua sekoittaa eri aikoina koetut asiat keskenään. Me olemme todellisuudessa melko huonoja todistajia, koska henkilökohtaiset asiamme vaikuttavat niin suuresti mielipiteisiimme ja näkemyksiimme. Huolestuttavaa on sekin, kuinka erilaisissa rikostilanteissa olleita ihmisiä patistetaan jopa vuosikausiakin miettimään vieläkin tarkemmin mitä todella tapahtui. Mitä pidempi aika tapauksesta on kulunut, sitä heikommat mahdollisuudet on saada kiinni tarkoista faktoista. Ihmisen mieli on tavallaan kuin palapelin kokoaja, joka pyrkii täyttämään vajaat kohdat tiedoillaan tai todellisuudessa hyvillä olettamuksillaan. Etenkin painostuksen alla ihmisen mieli pyrkii miellyttämään kuulustelijaansa, ja siten päädytään usein suuriinkin oikeusmurhiin.

Tämä asioiden pyörittely on tuttuakin tutumpaa jokaiselle narsistisen persoonallisuushäiriöisen kanssa eläneelle. Siksi olemme alusta alkaen kehottaneet jokaista kirjoittamaan muistiin mahdollisimman paljon asioita juuri sen hetken valossa. Tuskin on pelkoa siitä, että uhri liioittelisi kokemaansa ja näkemäänsä, koska koko pelin henki toimii juuri tätä vastaan. Uhri ei niinkään kuvittele eikä paisuttele toisen tuottamaa tuskaa, vaan uhri useimmiten henkensä pitimiksi pakenee sinne minne suinkin vain yltää suljetusta tilastaan. Usein ainoa pakomahdollisuus perustuu mielikuvitukseen, joka kykenee lävistämään paksutkin muurit. Tämä helpotus on ikävä kyllä vain hyvin rajallinen. Liiallinen haavemaailmoihin pakeneminen sairastuttaa uhrin samalla tavoin kuin kiusaajansakin.

Kirjojemme Matti ajautui tietyssä vaiheessa niin syviin tuskiin, ettei elämällä enää tuntunut olevan mitään merkitystä. Hän oli joskus ampunut tuttavansa pistoolilla ja toivoi itsekin voivansa joskus ostaa sellaisen. Mutta nyt hän tiesi, että oli todella hyvä ettei hänellä sitä ollut, koska hän aivan varmasti olisi jo käyttänyt sitä jonakin epätoivon hetkenä.

Aivan kuten alkoholisti on aina alkoholisti, samoin narsistin uhrina kyllin kauan ollut ihminen askartelee tahtomattaan menneisyytensä kanssa elämänsä loppuun asti. Matti oli jo ollut erossa Maijasta vuosikausia, mutta siitä huolimatta jotkin tapahtumayhteydet palauttivat hänen mieleensä ajan Maijan kanssa. Ja jos hän hyvin onnistui pitämään ajatuksensa pois menneestä, pilasi nukkumisen tarve hänen tasapainonsa hetkeksi. Miksi ihmisen pitikään loputtomasti nähdä unia, jotka mitä erilaisimmilla tavoilla veivät hänet menneisyyden kokemuksiin, joskus ikävällä, joskus hurmaavallakin tavalla? Miksi jonkun naisen ystävällisyys ja läheisyys unessa saattoi olla niin kokonaisvaltainen, niin todellinen? Matti koki unissaan jotakin sellaistakin, mitä hän ei ollut osannut edes unelmoida, ja joinakin aamuina herättyään hän aivan kuin vieläkin maistoi häntä suudelleen ystävällisen naisen huulten maun.

Nyt oli mitä kaunein kesä takanapäin, ja ulkona satoi miltei jatkuvasti. Jälleen kerran mieli oli allapäin, ja elämässä koetut pettymykset tulivat mieleen. Miksi ihmiselämän tuleekaan olla niin monimutkainen ihmisen omasta tahdosta riippumatta? Kaikki Matin seurusteluyritykset olivat kariutuneet jostakin syystä. Viimeisin tuttavuus oli osoittautunut hyvin narsistiseksi, vaikka kysymys ei ollutkaan narsistista. Elämä vain ajaa ihmisiä kuin karjalaumaa pettymyksestä toiseen, niin ettei ole ollenkaan ihme että monet kehittyvät niin varovaisiksi ja omahyväisiksikin, suojellakseen itseään.

Ihmisen persoona on niin helppo rikkoa, musertaa, mutta sen korjaaminen onkin sitten aivan toinen juttu.

Kesän jälkeen

20.09.2010

Takanamme on ainutlaatuisen kuuma ja mieleen jäävä kesä. Olen aina nauttinut kesän lämmöstä ja auringonpaisteesta, mutta ns. helteiset ilmat ovat aina tuntuneet melko raskailta fysiikkani puolelta, joten hiukan sateisetkin ilmat ovat tuntuneet paremmilta kuin liiallinen kuumuus. Nyt paahdetta oli yötäkin myöten siinä määrin, että liikkuminen jäi vähille, ja siitäkö syystä osaltaan ainakin sydämeni alkoi lyödä ylimääräisiä lyöntejä. Ajoittain piti kävellessä pysähtyä vetämään henkeä, kun eräänlainen huimaus alkoi tuntua. Meiltä ei useinkaan kysytä mistä pidämme, ja siksi jouduin pari viikkoa sitten aloittamaan Marevan - lääkityksen.

Aamulla juuri herättyäni soitti ahdistunut naisihminen, jolla oli ongelmia oman sisarensa kanssa. Parin keskustelukerran jälkeen psykologin kanssa oli henkilömme kuullut mieltä rauhoittavat sanat tämän suusta, mutta sitten uusintakäynnillä oli psykologi suorastaan vetäissyt maton potilaansa alta. Psykologin mieli oli muuttunut kai lähinnä muiden paikkakunnan auttajien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella! Hän oli tiennyt enemmän kuin mitä potilaamme oli kertonut, eli sisar oli käynyt keskusteluja jonkun toisen terapeuttisen henkilön kanssa, ja nyt tietoisesti tai tietämättään tämän henkilön psykologi toi esiin tämän tietämyksen vastoin kaikkea mielenterveyden etiikkaa rienaten!

Olemme törmänneet aikaisemminkin vastaavanlaisiin ongelmiin, mutta ei ehkä näin räikeisiin. Psykologi oli siis ensimmäisillä kerroilla luonut itselleen aivan oikeanlaisen kuvan potilaansa ongelmista, ja antanut oikeat ohjeet ja rauhoittanut potilaan mielen. Potilas oli siis nähnyt ja kokenut kaiken oikealla tavalla, ja hänen tulikin välttää kontaktia ahdistavaan sisareensa. Mutta jossakin tilanteessa, mahdollisesti työnohjauksessa, oli psykologi kuullut kollegaltansa sisaren kanssa käydystä keskustelusta, ja oli siten muuttanut mieltänsä. Mikä oli hänen potilaansa osuus sisaren ahdistukseen? Mitä oli potilas tehnyt väärin?

Tämä tapaus jälleen kerran tuo esiin ongelmamme laajuuden ja erikoislaatuisuuden. Psykologi oli ensimmäisillä käynneillä yhtynyt potilaan käsityksiin ja todennut kysymyksen olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Oireet olivat niin yksiselitteiset ja selvät, että lopputulokseksi tuli ainoan mahdollisuuden olevan välttää yhteydenpitoa ahdistavaan henkilöön. Hyvä tähän asti! Mutta miksi psykologin mieli muuttui sellaisella tavalla? Ainoa selitys voi olla rajallisessa ymmärryksessä ongelmamme suhteen. Eräänlainen psykiatrian paradigma on käsittämättömällä tavalla juurtunut ammattikunnankin mieliin, vaikka sille ei ole mitään todellisia perusteita ja todisteita. ”Molemmissa osapuolissa täytyy olla syytä ongelmiin!” ”Kukaan ei riitele yksikseen!” ”Molempia osapuolia täytyy kuulla tasapuolisesti!”

Nämä niin syvällisesti omaksutut seikat soveltuvat mielenterveystyöhön yleisellä taholla, mutta kun puhumme narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, osoittaa niihin pitäytyvä oikeastaan täydellisen tietämättömyytensä asian suhteen. Hän ei ole vielä mieltänyt asian ydintä ja perusongelmaa. Käsittelemämme sairauden ydin on niin suuressa määrin ongelmapersoonassa, ettei sitä yleinen psykiatria laajemmassa määrin ole vieläkään tiedostanut. Ongelmien ja ristiriitojen syntyminen näissä tapauksissa ei perustu normaaliin inhimilliseen käytökseen ja totuttuihin ihmissuhteisiin, vaan kaikki tapahtuu käsittämättömässä määrin vain sairaan sisimmässä, sisäisistä yllykkeistä ja virikkeistä lähtien.

Loppujen lopuksi ulkoisten tekijöiden vaikutus on melko merkityksetön kokonaisuutta ajatellen. Niillä toki on merkitystä, mutta eräänlainen sisäinen rakenne, tieto- ja tunnerakenne on niin käsittämätön ja erikoinen, että se omalla toiminnallaan ja vaikutuksellaan mitätöi ja kumoaa kaiken ulkoisen informaation. Kaikelle annetaan sisäisen prosessorin ja ohjelmoinnin mukainen selitys ja kuvaus, normaalille ihmiselle käsittämättömällä tavalla. Ei siis ole mikään ihme, että ainoat todelliset asiantuntijat tulevat niistä piireistä, jotka laajemmassa määrin ovat viettäneet elämäänsä näiden sairaiden läheisyydessä!

Useimmat kuitenkin ovat tämän ”läheisyyden” vaikutuksesta siinä määrin rikkoutuneet ja henkisesti hajonneet, ettei heillä ole voimaa tulla esiin tämän asian kanssa. Kysymys on paljon vakavammasta asiasta kuin alkoholistin kanssa eläminen.

Olen useaan otteeseen puhunut ongelmiemme ja ahdistustemme alkuperästä. Useimmilla vaikeuksillamme on ihmiskasvot, eli kärsimystemme taustalla useimmiten on joku ihminen, joka on kohdellut meitä väärin. Tämä vääryys on tapahtunut joko kotona tai ihmissuhteissa myöhemmän elämän varrella. Vain harvat ongelmistamme ovat sisäsyntyisiä, eli perinnöllisiin seikkoihin perustuvia. Siten voimme sanoa, että suurin osa mielenterveysongelmista perustuu kokemiimme negatiivisiin asioihin jonkun ihmisen taholta. Varsinainen romahtaminen on todellisuudessa kuin vedellä täyttyvä vene. Me näemme liian usein vain viimeisimmän aallon tai laidan keikautuksen, joka täyttää veneen ja saa siinä istuvan joutumaan veden varaan. Me olemme liian laiskoja ja omahyväisiä nähdäksemme vaivan paneutua yksittäisiin tapauksiin ja niihin merkittäviinkin tekijöihin, jotka ovat aikaansaaneet ensimmäisen vuodon ihmiselämän veneessä.

Jokainen ihminen on kuin pieni maailmankaikkeus, jota emme koskaan pohjaan asti pääse ymmärtämään. Siksi elämän katastrofeja ei tule tulkita liian suppeasti ja näkyvimpien tekijöiden pohjalta. Usein pienillä, näkymättömillä asioilla taustalla, on loppujen lopuksi suurempi merkitys lopputuloksen kannalta, kuin selvästi havaittavilla seurausilmiöillä.

Me olemme siis hyvin usein ongelmia toinen toisellemme. Nykyisessä maailmassa olemme niin tottuneita tähän ajatteluun, ettemme enää narsistisuudessamme omaa kykyä asettua kärsivän kanssamatkaajamme asemaan. Mikä sitten on niin erikoista ongelmakentällämme? Onhan samankaltaisia vaikeuksia koko mielenterveyden kentällä, eikä kukaan meistä ole täydellinen, vaan olemme kaikki vajavaisia ja puutteellisia! Uskallamme väittää, ettei millään muulla ongelma-alueella siinä määrin invalidisoida ihmisiä. Me emme puhu mistään ihmissuhdeongelmista, vääristä käsityksistä tai hiertävistä ihmissuhteista. Me puhumme tämän ajan vakavimmasta mielenterveyden ongelmasta, joka invalidisoi tsunamin tavoin ympäristössään olevia ihmisiä aivan omalaatuisen aaltovaikutuksensa välityksellä. Suurimmat kärsijät ovat lähinnä, mutta tämä aaltoliike leviää ympäristöönsä siitä osalliseksi tulleiden ihmisten vaikutuksen kautta.

Kun perheenäiti voi todella huonosti, siirtyy tämä vaikutus väistämättömästi lapsiin, jotka oireilevat siinä määrin, että tämä pahoinvointi heijastuu päiväkotiin tai kouluun asti. Vaikutus on lieventynyt, mutta se leviää jälleen eteenpäin lukemattomiin koteihin, minne oman annoksensa saaneet lapset sen kuljettavat. Opettajat saavat oman osansa, ja lisäkärsijöiksi tulevat heidän puolisonsa ja omat lapsensa, koska oikeastaan kukaan tämän vaikutuksen piiriin joutuva ei voi olla täysin oma itsensä ja sitä mitä hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi.

Perheenäiti voi siis huonosti, ja jos hän ei ole kotiäiti, vie hän tahtomattaankin kärsimyksensä työpaikalleen ja sukulaisiin ja kaikkiin ihmissuhteisiinsa. Hän ei ole paha, ei ole huono ihminen, vaan hän on juuri sitä mitä mies hänestä on tehnyt. Me vain emme voi mitään sille, että pahoinvointimme leviää kulkutaudin tavoin kaikkialle, minne menemme.

Olemme puhuneet myös siitä, kuinka perhosen siiven isku jossakin päin maailmaa vaikuttaa koko maailmankaikkeuteen. Meidän jokaisen persoonalla on aivan käsittämättömän suuri vaikutus koko ihmiskunnan elämään, laajemmin kuin kukaan on osannut ajatellakaan. Meille jokaiselle on tuttu joulunajan amerikkalainen filmi, jossa päähenkilö haluaa tehdä itsemurhan, mutta sitten enkeli näyttää hänelle millainen hänen kotikaupunkinsa olisi ilman hänen elämäänsä ja panostansa. Olisiko nimi ”Ihmeellinen on elämä”? Aivan samalla tavalla meidän jokaisen elämä heijastuu uskomattoman laajoille alueille, joten meidän tulisi olla enemmän tietoisia vastuustamme tässä olevaisuudessamme.

Emme tee vääryyttä kenellekään, jos väitämme että ongelmaihmisemme eivät millään tavoin tunne vastuutansa mistään tekemisestänsä ja vaikutuksestansa. He eivät ole maailmaa varten, vaan maailma on heitä varten. He eivät voi hyväksyä mitään auktoriteettia itsensä yläpuolelle, ei edes Jumalaa, joka kummallisella tavalla on saanut heidän olemuksessaan aivan oman kuvansa. Ns. hengellisillä alueilla näitä ihmisiä on normaaliväestöön verrattuna prosentuaalisesti moninkertainen määrä, mutta millaista on heidän uskonnollisuutensa todellisuudessa? Kirjoittajasta tuli alan maallikkoammattilainen nimenomaan ns. seurakuntatyössä, missä pahoinvointi ajoittain oli suorastaan murskaavaa. Kaikesta voi tehdä vain sellaisen johtopäätelmän, että ns. jumaluus voi saada aivan omalaatuisen muotonsa näissä ihmisissä, jotka ottavat Jumalan nimen ja arvovallan itselleen, oikeuttaakseen kaiken tekemisensä, olkoon se sitten oikeaa tai suorastaan rikollista. Sisäinen prosessori ja käyttöjärjestelmä soveltavat kaiken aidon hengellisyyden heidän omiin näkemyksiinsä ja periaatteisiinsa, niin etteivät he todellisuudessa itsekään käsitä vääristynyttä uskonnollisuuttaan, jolla usein ei ole mitään tekemistä todellisten uskon ja Jumalan kanssa!

Vilpittömyys on siis hyvin petollinen käsite alueellamme. Nämä ihmiset ovat niin vilpittömiä ja ”rehellisiä”, että useimmat hämääntyvät ja antavat johtaa itsensä pettävälle suolle, kunnes sitten elämän erilaiset koukerot mahdollisesti avaavat silmät ennen lopullista vajoamista. Perinteinen valheenpaljastamiskonekaan ei reagoisi näiden ihmisten kohdalla, koska he itse niin vakuuttavasti uskovat omaan valheeseensa, josta sisäinen prosessi on luonut totaalisesti vääristellyn kuvan. Älä siis liiemmälti katso tällaisen ihmisen silmiin, joista loistaa uskomaton viattomuus ja rehellisyys, joka tietysti perustuu hänen maailmankuvansa ja – piirinsä todellisuuteen, mutta jolla ei todennäköisesti ole mitään tekemistä yleisen todellisuuden kanssa.

Miksi kaikki tämä on niin salaperäistä ja kuitenkin aivan liian tutun tuntuista? Kaikki rakentuu niistä normaaliin elämään sisältyvistä tekijöistä, joiden kanssa olemme jatkuvasti tekemisissä. Raimo Mäkelä luettelee kirjassaan ”Naamiona terve mieli” oikeastaan kaikki ihmisen pahat piirteet luonnehäiriöisen ominaisuuksina. Hän ei siinä ole ollenkaan väärässä, mutta miksi sitten lukemattomat, etenkin naisihmiset, ovat osaltaan masentuneet, koska kokevat kaikkia näitä piirteitä olevan itsessäänkin? Useampikin on puhelinkeskustelussa todennut: ”Sano minulle rehellisesti, olenko minäkin sinun mielestäsi luonnehäiriöinen?”

Meissä jokaisessa on näitä piirteitä tietyissä rajoissa, koska ne kuuluvat ihmisen luonnolliseen perusolemukseen. Me yksinkertaisesti olemme jokainen sellaisia! Me olemme vajavaisia, puutteellisia, tietyissä olosuhteissa vakaviinkin rikoksiin valmiita ihmisiä, jos olemme kadottaneet todellisen kosketuksen ihmisyyteen. Me olemme jokainen omalla tavallamme varastaneet, ainakin työnantajan varoja ja aikaa tupakkatauoillamme, ylimääräisillä lepotauoillamme, tai viemällä kotiin ”ylimääräisiä” tarvikkeita, mitkä ovat jääneet yli urakastamme. Me jokainen olemme jossakin elämän vaiheessa olleet mustasukkaisia, hirveään uhmaankin asti. Me olemme kohdelleet väärin lukemattomia ihmisiä, mutta silti emme ole luonnehäiriöisiä. Me olemme vain luonnollisia ihmisiä!

Luonnehäiriöisyys, persoonallisuushäiriöisyys, koostuu aivan samoista tekijöistä, joista itse olemme osallisia. Kysymys on kuitenkin näiden normaalien tekijöiden kärjistymisestä, liikakasvusta, kohtuuttomuuksista. Mustasukkaisuus on normaaliin elämään kuuluva asia, mutta ongelmakentällämme se saa kohtuuttomia mittasuhteita siinä määrin, että se aikaansaa suoranaista pahoinvointia laajoissakin piireissä. Jonkun naisen mielestä aviomies ei saa keskustella edes sukulaisten 12- vuotiaiden tyttöjen kanssa. Mies ei saa pysähtyä kadulla keskustelemaan naapurin kymmeniä vuosia vanhempien naisihmisten kanssa. Mustasukkainen mies laittaa vaimonsa kauppaan, mutta jos vaimo viipyy viisitoista minuuttia pidempään matkallaan, epäilee mies jo sukupuolisuhdetta jonkun miehen kanssa!

Tämä viimeinen esimerkki ei ole mikään äärimmäisen harvinainen tapaus, vaan vastaavaa saa kuulla aivan liiankin usein.

Mitä tulee sitten vihaan ja suuttumiseen, on se aivan oma lukunsa, mistä olemme jo toisaalla kirjoittaneet kylliksi. Ongelmaihmisemme suuttuvat ja vihastuvat aivan käsittämättömistä asioista, kuten jokainen meistä joskus. Mutta nämä vihanpurkaukset tapahtuvat käsittämättömän usein ja aivan uskomattoman voimallisina. Oikea kuvaus kaikelle on loppujen lopuksi raivo. Nämä ihmiset suorastaan elävät näistä purkauksistansa, saaden sairasta mielihyvää toisen ihmisen mollaamisesta ja usein suoranaisesta henkisestä väkivallasta. Se on olennainen osa heidän elämäänsä.

Luonnehäiriöisellä siis normaalit, yleiset negatiiviset piirteet korostuvat nimenomaan hänen sisäisen mekanisminsa johdosta. Hän ei käsittele kohtaamiaan asioita normaalin ihmisen tavoin, vaan kaiken värittää hänen oma historiankirjoituksensa, joka ei perustu todellisuuteen perinteisessä merkityksessä, vaan hänen oman, rajallisen maailmannäkemyksensä todellisuuteen. Toisaalta nämä näkemykset ovat niin lähellä toisiaan, että se hämää usein ammattilaisetkin, mutta toisaalta taas lukemattomat ristiriitaisuudet saavat asiaan perehtyneen huokaamaan raskaasti. Tämä ristiriitaisuus on juuri se tekijä, joka mielettömyydellään rikkoo ihmisen persoonaa ja tunkeutuu kohteensa elämään tuhoavalla tavalla.

Suomalaisella psykopaatilla joitakin erityispiirteitä? 2

Miksi siis olen niin kiinnostunut tästä aiheesta ja miksi itsellenikin hämmästykseksi tiedän niin paljon näistä asioista? En ole psykologian enkä psykiatrian erikoistuntija, mutta olen ihminen, joka ehkä yhtenä miljoonista olen harhaillut siinä viidakossa, missä tieto ja kokemus sekoittuvat toisiinsa puurona, josta selvän tien näkeminen on tuskien ja vuosikymmenien etsiskelyjen jälkeen hahmottunut edes jollakin tavalla.

Mikä tekee näistä asioista niin vaikeita? Se, että ei niinkään ole kysymys tietoon perustuvista tutkimuksista ja asioiden hahmottamisesta, vaan ihmisyydestä, ihmisenä elämisestä, kokemisesta — yksinkertaisesti ihmisyydestä. Leikkaus usein onnistuu, mutta potilas kuolee, koska veitsi ja tuska eivät aina ole sitä miksi ne mielletään. Veitsellä haavoitetaan, tapetaan, veitsellä myös parannetaan, mutta harvoin kysytään, miksi veitsi yleensä ottaen on otettu käyttöön. Puhutaan veitsestä tai kirurgin välineistä, mutta jos ihminen olisi ajoissa otettu huomioon ihmisenä aivan toisella tapaa, tarvitsisiko ollenkaan niin paljon tutkistella veitsen vaikutusta?

Psykopatiaan liittyvät asiat ovat kaikki elämään liittyviä seikkoja. Siksi puhutaan helposti kylläkin oikeutetuista ja tarpeellisista asioista, mutta asian perusolemus hukkuu laajoihin tutkimuksiin ja selvityksiin. Hoidetaan oiretta, mutta ei ihmistä itseään kehona ja persoonana!

Me olemme tottuneet nauramaan tietyille asioille, kuten ensimmäisenä mieleeni tulevassa esimerkissä. Minulle on aina ollut yksi merkittävimmistä ohjelmista televisiossa "Pokka pitää" – sarja. En väsy katsomaan noita jaksoja yhä uudelleen ja uudelleen. En väitä, että sarjan Hyasintti olisi psykopaatti, vaan sanon kuten tri. Harekin, että tietyissä ihmisissä ja tapauksissa tulee hyvä kuva psykopaatin piirteistä, ilman että välttämättä olisi kysymys psykopaatista. On useita muitakin nimeltä mainitsemattomia sarjoja ja ohjelmia, joissa psykopaatin ominaisuudet aivan hyppäävät silmille kuvaruudusta, mutta koska me olemme tottuneet pitämään niitä elämään kuuluvina ja usein huvittavinakin, on koko todellinen kärsivä ihminen hukkunut muiden elementtien alle. Me nauramme Hyasintille ja Richardin alistuneelle ja huvittavan tuskaiselta näyttävälle kärsimykselle niin täydellisen ihmisen seuralaisena ja mukana elävänä. Kaikella on oma paikkansa, ja nauran yhä edelleen Richardin ilmeille ja päänpuisteluille, mutta meidän on varmaankin syytä katsella toista puolta näkemästämme.

Katsoin hiljattain suomalaisen mustavalkoisen elokuvan "Niskavuoren Heta", jossa Hetan mies tavattomasti muistuttaa "Pokka pitää" – sarjan Richardia. Tuo elokuva ei naurattanut minua oikeastaan missään kohden, vaikka yhteneviä seikkoja oli niin paljon, koska mieleeni on lähinnä jäänyt kuolemaa tekevä miesparka, joka itse asiassa saa kaiken tunnustuksen vasta lyhyinä hetkinä ennen kuolemaansa. Voidaan käytännössä sanoa, että Hetan empatian puute ja suuri määrä psykopaatin piirteitä ajaa miespoloisen ennenaikaiseen hautaan.

Kuten Nürnbergin oikeudenkäynnistä tehdyn elokuvan lopussa natsirikollisten kanssa keskustellut juutalaiskapteeni vastaa kysymykseen siitä, mitä pahuus on natseissa kuin muissakin, niin vastaan minäkin: pahuus on empatian puutetta. Emme tarvitse natseja tai muita rikollisia esimerkiksemme pahuudelle: tässäkin maassa empatian puute on uskomattoman laajalle levinnyt, koska niin tiedotusvälineet kuin teatterikin on meidät siihen totuttanut. Pahuus on pahuutta kaikkialla, ja mikä pahinta, nimenomaan seurakunnallisessa elämässä. Siksi kai olen niin kiinnostunut tästä kaikesta, koska en vielä milloinkaan ole kohdannut sellaista empatian puutetta normaalin väestön keskuudessa. Valhekaan ei tunnu ollenkaan niin pahalta maallisen kansan keskellä, kuin kristikansan keskellä! Valhe ja valehteleminen tuntuvat hyväksyttävältä ja elämään kuuluvalta asialta siellä, missä siihen on totuttu, mutta minä en ikinä tule tottumaan siihen, että seurakunnissa valehdellaan, kerrotaan muunnettua totuutta, enemmän kuin missään muualla!

Tri. Haren kirjassa ehkä päällimmäiseksi jää, tai ainakin minulla jäi se seikka, että psykopaatit ovat aivan mahdottomia valehtelijoita ja tarinaniskijöitä. Saman seikan olen havainnut neljäkymmenvuotisen toimintani aikana erilaisissa hengellisissä piireissä. Olen haastatellut lukuisia ihmisiä, ja suurin osa näistä kertoo saman asian. Yksi suurista kysymysmerkeistä tässä yhteydessä on se, mihin tri. Harekaan ei antanut vastausta: missä määrin nämä ihmiset itse uskovat kertomansa?

Suomen olosuhteissa olen tullut siihen tulokseen ainakin toistaiseksi, että suurin osa tuntemistamme psykopaateista on todellakin lahjakkaita valehtelijoita, ja osa heistä tiedostaa valehtelevansa. Puhun nyt vain siitä mitä tiedän lähinnä seurakunnallisten kokemusteni perusteella ja useiden haastattelujenkin pohjalta. Olen monen muun kanssa sitä mieltä, että tietyssä vaiheessa nämä psykopaatit täysin tiedostavat valehtelunsa, mutta koska uskomme vakaasti siihen, mitä kerromme kirjamme luvussa "Historian kirjat kirjoitetaan uudelleen", on hyväksyttävä se tosiasia useiden kohdalla, että mitä enemmän tapahtunutta todellisuutta muutetaan ja selitetään itselle sopivalla tavalla, sitä kauemmaksi ajaudutaan mielikuvituksen maailmaan, pois totuudesta.

Havaintojeni pohjana ovat siis suurimmaksi osaksi seurakunnalliset ihmiset. Tämä tuo mukanaan tietynlaisen vaikeuden ja toisaalta selvyyden näihin asioihin. Ns. uskovainen ihminen tietää valehtelemisen olevan väärin. Siitä huolimatta ns. hengellisissä piireissä puhutaan uskomattomassa määrin valheellisia ja vääriä asioita totuutena. En väitä että tämä tekee näistä ihmisistä psykopaatteja, mutta tämä piirre on heissä niin kuvaava ja usein kokonaisvaltainen, että siitä ei voi olla puhumatta.

Olen itse ollut lukemattomia kertoja tilanteissa, joissa seurakuntalainen puhuu täyttä soopaa käsi sydämellä ja vakuuttaa puhuvansa ainoastaan totuuden, vaikka olen täysin tietoinen asioiden todellisesta laidasta. Valehteleeko tämä ihminen häpeämättömästi, vai puhuuko hän vain vakaumuksestaan? Kokemukseni perusteella rohkenen väittää, että tällaiset ihmiset, ovat sitten psykopaattisia tai luonnehäiriöisesti käyttäytyviä, tiedostavat valheensa ainakin alkuvaiheessa, mutta kerrottuaan saman valheen tarpeeksi moneen kertaan, itsekin lopulta uskovat puhuneensa totta. Niinkin laajan kokemuksen perusteella kuin itselleni on kertynyt, olen todella huolestunut siitä kehityksestä, joka nyt vallitsee ns. kristillisessä maailmassa. Puheet ja teot ovat tavattomassa ristiriidassa keskenään, mutta aivan luonnehäiriöiselle ominaisella tavalla kaikki ahdistavat vastakkaisuudet ja ristiriitaisuudet hukutetaan valtavan puhetulvan alle. Siksikö monet seurakuntalaiset ovat niin puheliaita?

Uskovainen ei siis saisi valehdella, ja uskon tässä kohden olevan suuri ero siinä, puhummeko psykopatiasta vain tri. Haren kirjan perusteella, vai huomioimmeko kansalliset eroavaisuudet. Yhdysvalloissa on aivan oma identiteettinsä uskonnollisella rintamalla. Kanadasta en ole selvillä.

Tri. Hare toteaa useaan kertaan, ettei psykopatian synnylle ole vielä löydetty virallista ja selvää syytä. Kaikki on toistaiseksi arvailuja, mutta hän panee melko suuren painon geneettisille / perinnöllisille tai syntymästä saakka vaikuttaville seikoille. Hänen mielestään tietyillä lapsuuteen liittyvillä seikoilla ei välttämättä ole mitään tekemistä psykopatian kehityksen kannalta. Huomioikaamme se, että hän pääasiassa on suorittanut tutkimuksensa rikollisten parissa. TV-dokumentissa, jossa hänkin esiintyi, mainittiin ettei muita psykopaatteja ole ollut mahdollista tutkia. En ryhdy väittelemään tästä asiasta kenenkään kanssa, mutta uskon puhuvani totta väittäessäni, että tietyt seikat selvästi vaikuttavat jo olemassa olevan psykopatian kehitykseen ja sen saamaan luonteeseen. Siksi jokaisessa maassa vallitsevat olosuhteet ja kansallinen perintö vaikuttavat käsittelemämme asian kehittymiseen, joskaan ei ehkä itse perusolemukseen.

Koska uskovainen ei uskalla valehdella, antaa hän esittämilleen asioille oman selityksensä, joka ei missään suhteessa pienennä asian vakavuutta vaan päinvastoin. Jos ihminen tietoisena asian vakavuudesta, siis valistettuna persoonana, tekee jotakin vastoin sisäistä minäänsä ja vakaumustaan, tulee mielestäni kaikki katsoa sitäkin suuremmaksi rikkomukseksi. Tuomioistuimetkin määrittelevät tapauksia sen mukaisesti, mistä ihmisellä on ollut tieto. Tietoinen ja tahallinen rikkomus katsotaan vakavammaksi, kuin tietämättömyydessä tapahtunut teko.

Suhtauduin aikanaan hyvin varauksellisesti erääseen ammattilaiseen, joka esitti, että kaikki ihmisen sisäiset ristiriidat aiheuttavat suuria vaikeuksia, jopa ruumiillista sairastumista. Tänä päivänä olen hyvin vakaasti tämän näkemyksen puolestapuhuja, etenkin nähdessäni ja kohdatessani yhä enemmän sielullisesti rikkinäisiä ihmisiä, erikoisesti seurakunnallisista piireistä. Tämä sielujen rikkonaisuus on paljon laajempaa ja yleisempää kuin kukaan meistä on halukas näkemään ja myöntämään. Kaikki on peitetty tietynlaisten naamioiden ja kulissien taakse, niin että usein itse uhritkaan eivät ole tietoisia omasta pahoinvoinnistaan, koska heille koko ajan vakuutetaan kaiken kuuluvan asiaan: Kärsi, kärsi vaan, kirkkaamman kruunun saat!

Tämä on suorastaan jotakin raivostuttavaa, ja tuskin rohkenisin puuttua kaikkiin näihin asioihin, ellei sisimmässäni myllertäisi sellaisella tavalla pyhä viha kaikkea tätä väärää uskonnollisuutta vastaan. Meidät on suorastaan aivopesty näkemään vain tiettyjä asioita ja toisaalta sulkemaan silmämme mitä räikeimmiltäkin epäkohdilta. Meille on opetettu, että ristiriitaiset ja rikkovat asiat kuuluvat toimenkuvaan ja ovat meille vain koulutukseksi. Kuitenkin ihminen sisimmässään tietää totuuden, ja jälleen kohtaamme tuon tekijän: sisäinen ristiriita synnyttää lisää ristiriitaa, ja jossakin vaiheessa ruumis alkaa oireilla sisäisten ristiriitaisuuksien johdosta. Ehkä kaikkein rikkinäisimmät ihmiset löydämme juuri sieltä, missä tulisi olla vain entisiä rikkoutuneita, mutta nyt eheytyneitä persoonia: seurakunnasta!

Seurakunnista on omalta osaltaan tullut psykopaattien temmellyskenttiä, niin että näitä nimityksemme alaisia ihmisiä on jokaisella tasolla, hallinnosta rivikansalaiseen asti. Jos aikaa on vähän ja muutamalla sanalla pitäisi kuvailla luonnehäiriötä, minä henkilökohtaisesti kuvaan psykopatian perusolemuksen seuraavasti: "Se on väärää vallankäyttöä!" Seurakunnissa tätä on aivan tavattomasti, mutta aivan kuten olemme tottuneet nauramaan Hyasintille, samoin me pidämme tiettyjä seurakunnassa vallitsevia asioita hengellisinä omalaatuisuuksina tai fanaattisuutena. Hyväksyntä on vähä vähältä annettu yhä uusille kielteisille ja ihmistä ja persoonallisuutta rikkoville asioille, niin että olemme päätyneet tilanteeseen, joka on suorastaan raivostuttava, jos näin saa asian julkituoda. Tietynlainen määrä vihaa on tarpeen että joku puuttuu näihin asioihin!

Kohtaamme siis melkoisen problematiikan puhuessamme valheellisuudesta, koska erilaisissa olosuhteissa valheen peittämiseksi tarvittavat keinot vaihtelevat suuressa määrin. Perusseikka lienee kuitenkin, että tässä kohden valmistuu selityksen maailmanmestari toisensa jälkeen, ja pidemmän päälle tuottaa vaikeuksia erottaa todellinen psykopaatti todellisesta valehtelijasta.

Aikanaan yksi psykopaatti raivosi siinä määrin, että puoliso ei voinut muuta kuin työntää sormet korviin ja istua pöydän ääressä odottaen raivon päättymistä. Huutaja huusi aikansa, mutta kun toinen ei näyttänyt pystyvän kuulemaan mitään, meni tämä toisen luokse ja iski nyrkillä päähän sellaisella voimalla, että uhri joutui vuorokaudeksi sairaalaan. Uskovaisessa perheessä! Kun puoliso sitten tuli kotiin vaivaisena, hämmästeli lyöjä tapahtunutta käsittämättä ollenkaan miten kaikki oli voinut mennä siten. "Minä vain halusin sinun sormesi pois korvista", kuului viaton selitys!

Kertomustemme Maija tai Jussi saattoivat tehdä aivan samankaltaisia asioita. He saattoivat iltamyöhällä pitää sellaisen raivokohtauksen, että naapurit tulivat soittamaan ovikelloa, mutta seuraavana päivänä kysyivät puolisoltaan: "Eikö meillä ollutkin eilen ihan mukavaa?" Huuto oli saattanut seurata muutaman tunnin kestänyttä yhteistä lemmiskelyä, ja nyt seuraavana aamuna huuto ja mahdolliset korvapuustit olivat kuin pois pyyhityt mielestä.

Tämänkaltaisia kertomuksia kuulee ainakin puolelta tapauksia, ja juuri tässä kohden joutuu todella kysymään ovatko nämä ihmiset näin suuria valehtelijoita, vai ovatko he todella unohtaneet kaiken negatiivisen, itselleen epäedullisen? Ainakin toistaiseksi olen vakuuttunut siitä, että suurin osa näistä ihmisistä on ajautunut niin pitkälle historian uudelleen kirjoittamiseen ja totuuden pakenemiseen, että suomalainen melankolisen perussävyn omaava persoonallisuus mielellään turvautuu kaiken kieltämiseen, eli ei kestä kohdata tapahtunutta todellisuutta. Kenelle tahansa kehittyy näissä olosuhteissa kieltävä reaktio, jota kutsutaan täydelliseksi torjunnaksi — aivan kuten tietokone olisi ohjelmoitu pyyhkimään kaikki laskut koneen muistista, ja lisäämään saataviin pari nollaa lisää!

Uskon, että suomalaisessa luonnehäiriössä on melkoinen määrä epävarmuutta ja itsetunnon puutetta amerikkalaiseen psykopatiaan verrattuna. Suomalainen psykopaatti joutuu pönkittämään omaa egoaan huomattavasti enemmän kuin amerikkalaisen luonteen omaava toverinsa. Olin sanoa että amerikkalaisilla psykopaateilla on enemmän kansallistuntoa ja isänmaallisuutta, mutta Haren kirjan mukaan psykopaatti ajattelee vain itseään ja omaa parastaan. Toisaalta, jos tällainen ihminen ei ole kovin isänmaallinen, on hän mahdollisesti kansallisuustuntoisena sitäkin itsevarmempi.

Kuinka paljon eri kansallisuudet poikkeavat toisistaan käytöksen ja luonteen perusteella on joidenkin mielestä kiistanalainen seikka. Jos väitän meillä suomalaisilla olevan aivan erikoisia piirteitä, kerron väitteelleni tueksi erään asian.

Amerikkalaisilla on aivan omanlaisensa suhtautuminen aseisiin, mikä ilmenee jo tri. Haren kirjassakin rivien välistä. Entä sitten Sveitsiläiset? Voisimmeko ajatella tapojen vaihtamista suuremmassa määrin?

Vierailin usein Sveitsissä monissakin perheissä. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, kuinka erään perheen poika esitteli minulle rynnäkkökiväärinsä, joka hänellä aina oli kotona silloin kun hän ei ollut asepalveluksessa. Ihmettelin asiaa mutta totesin, ettei hänellä kai ollut ammuksia siihen. Mutta totta tosiaan, hänellä oli kuulemma peltirasiallinen ammuksia, armeijan antamana! Voitaisiinko ajatella, että suomalaisilla asevelvollisilla olisi rynnäkkökivääri eteisen komerossa panoksineen päivineen? Kuinka moni sadasta suomalaisesta olisi tämän kannalla? Ehkä kolme prosenttia, eli juuri se määrä, mitä uskotaan psykopaatteja olevan maassamme. Tri. Haren arviota kahdesta prosentista pidän alimitoitettuna.

En tiedä onko oikein ottaa tällainen seikka esiin puhuttaessa ihmisten ja kansallisuuksien erilaisista luonteista, mutta tuntien niin monta sveitsiläistä henkilöä ja vierailtuani ainakin sata kertaa Keski-Euroopassa, olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä, että psykopatian ongelma maassamme on omaa luokkaansa. Mikä sen aiheuttaa, jos kerran lapsuuden kokemuksilla ei ole siihen suurta merkitystä (Hare)? Jos persoonallisuutta rikkovilla tekijöillä ei ole ratkaisevaa merkitystä (itse en yhdy siihen ainakaan toistaiseksi, pitäytyen Eurooppalaisten alan ihmisten käsityksiin), niin on kuitenkin suuri merkitys kansallisella identiteetillämme.

Muutkin maat ovat olleet miehitettyinä tai vieraan vallan alaisina, mutta olisiko pitkä talvi ja sen pimeys yhtenä syynä siihen, että suomalaisia vaivaa tietynlainen melankolisuus? Yksi yleisesti hyväksytty selitys on viime sotamme, jossa pamahti lukemattomia kertoja, eikä kukaan järjestänyt terapiaa pamausten keskellä olleille, saati sitten sureville ja kotona odottaville vaimoille. Martti Paloheimon kirja "Suomalaisen lapsuuden haavat" mielestäni suuressa määrin antaa osaselityksen sille puolelle isien perintöä, mistä moni nykysuomalainen vielä nauttii.

Erityispiirre, josta ei juurikaan ole kirjoitettu, on suomalaisen psykopaatin ominaisuus tietyillä elämän alueilla ja tietyissä tilanteissa takautua jopa kolmevuotiaan tasolle. Suurin osa haastattelemistani ihmisistä on havainnut tämän puolen, jota tuskin on laajemmin pantu merkille. En väitä että nämä ihmiset olisivat kolmevuotiaita, tai 8-10 vuotiaita, ei edes teini-ikäisiä, vaan he käyttäytyvät rajatuissa tilanteissa KUIN pienet lapset.