Vanhus lasipurkissa osa 6

Minulla on niin paha olo!

Nyt iltapäivällä Matilda oli etsimässä minua ja niitä kahta pikkupoikaa, joita en pysty vieläkään tunnistamaan mihinkään tuon vanhuksen elämänvaiheeseen. Iloissaan edes minun tapaamisestani hän pyörätuolissaan tuli minua vastaan, toinen hattu päässään, toinen sylissään.

Huomenna minun on jälleen palattava kotiin, haikein mielin. Toisaalta nämä useamman päivän oleskelut Matildan paikkakunnalla alkavat henkisesti tuntua voimissani, vaikka ne opettavatkin yhä vielä uusia asioita minulle. Mikä merkitys on tällä vaivannäölläni? Olenko oikeassa uskoessani, että vierailuni pitävät häntä kiinni elämässä ja halussa jatkaa? Kuinka erilaista olisikaan hyvästellä hänet jossakin toisenlaisessa paikassa, vanhuksille tarkoitetussa hoitokodissa!

Tänään Matilda useaan kertaan puhui pois heittämisestä ja läheiseen virtaan kumoamisesta. ”Mitä pahaa olen tehnyt, että tällaiseen on päädytty! Huomenna kyllä lähden etsimään marjoja kalliolta, ja on yhdentekevää vaikka putoaisin sieltä!” En oikeastaan missään vaiheessa ole vielä ollut näin vihainen vallitsevaa tilannetta kohtaan! Kaiken kuvitellun ja epätodellisen keskellä hän tiedostaa niin paljon asioita että se tuntuu suorastaan pahalta. Olen kuitenkin päättänyt, etten kannanotoissani ja asenteessani tähän vanhusasiaan kiinnity keneenkään yksittäiseen Matildaan, vaan haluan säilyttää kokonaiskuvan.

Eräänä päivänä eräs hyvin surumielinen vanhus sanoi selväkielisesti sen, mitä hänen olemuksestaan ja sekavista puheistaan olin jo kuukausien ajan päätellyt. Hän valitti ympärillään kuuluvista rykäisyistä ja köhinöistä, ja totesi ettei kotona sellaista tarvitsisi kuunnella. ”Minulla on niin paha olo!”, hoki hän yhtenään. En ole selvillä hänen taustastaan ja sairauksistaan, mutta ilman mitään suurempia opintoja voidaan päätellä, että hän on yksi Matildoistamme, joka toisenlaisissa olosuhteissa olisi täysin erilainen!

Noina muutamana päivänä ulkoiluttaessani Matildaa huomasin sen valtavan muutoksen, mikä hänen olemuksessaan tapahtui hänen nähdessään tuttuja maisemia. Sairaalassa hän ei oikein ollut selvillä edes kaupungista, missä oli, vaan puhui koko ajan kotikaupunkiinsa menemisestä. Nyt hautausmaalla ja vesistöjen äärellä hän ei ollut enää se hukassa oleva Matilda, vaan hän muisti paikat ja niihin liittyviä tapahtumia. Ei siis ole missään suhteessa samantekevää, millaiset olosuhteet vanhuksiamme ympäröivät! Tunnen olevani vanhukselleni velkaa sen, että vierailen hänen luonaan mahdollisimman paljon, sillä hänen omaisensa todella harvoin ovat tulleet sairaalaan samanaikaisesti kanssani. He todennäköisesti vierailevat hyvin sattumanvaraisesti, koska varmaankaan eivät käsitä näiden vierailujen merkitystä.

Aivan liian monilla omaisilla on väärä käsitys vanhusten mielenelämästä. Vanhukset saattavat olla hyvinkin dementoituneita, mutta usein me tulkitsemme heidän tilansa väärin, ainakin siinä suhteessa mitä tulee läheisiin ihmisiin. Olen pannut tämän asian merkille Matildassa jo vuosia sitten. Dementia ei useinkaan muuta koko ihmisen persoonallisuutta, vaan tietyt piirteet säilyvät loppuun asti, vaikka niitä ei ehkä huomaa muu kuin lähiomainen. Dementiastaan huolimatta Matilda selvästi koko ajan testaa minua ja asennettani tietynlaisilla kysymyksillä ja toteamuksilla. Hän saattaa yllättää piilottamalla hattuni tai puhumalla jostakin aivan odottamattomasta, mikä todistaa järjen toimivan ajoittain hyvinkin ajankohtaisesti.

Jokainen vanhus, lukuun ottamatta aivan tietynlaisia sairauksia, kaipaa kohtaamista läheistensä ihmisten kanssa. Mutta meidän tulisi käsittää, että usein he ovat aivan Itävallan vanhan keisarin kaltaisia, joka Sissi-elokuvissa esiintyy todella huonokuuloisena, mutta sitten kuitenkin paljastaa nuorelle keisarinnalle salaisuutensa: hän ei todellisuudessa olekaan huonokuuloinen, vaan haluaa säästää itsensä monilta kiusallisilta selvittelyiltä. Matilda aivan yllättävällä tavalla kuulee hiljaisiakin sanoja juuri silloin, kun niitä ei ole tarkoitettu hänen korvilleen. Myöskin on huomionarvoista se, ettei hän sano läheskään kaikkea mitä ajattelee. Hän ei useinkaan tuo julki harrasta toivomustaan, että häntä käytäisiin enemmän katsomassa. Päinvastoin hän saattaa harmitella itsestään koituvaa vaivaa ja toteaa kyllä pysyvänsä tallessa vaikka häntä ei käytäisikään katsomassa. Tässä kohden monet lapset ja lapsenlapset tekevät suuren virheen ajattelemalla, että tässä tuo vanhus nyt sanoi totuuden eikä heidän kannata niin usein käydä katsomassa, kun mummo tai vaari lisäksi kai unohtaa nämä vierailut.

Sanomattakin on selvää, että tässä kirjoitetaan hyvin surullista historiaa kansamme keskellä. Monet vanhukset suorastaan kuihtuvat pois yksinäisyydessään!

En voi olla ajattelematta niitä hetkiä, kun aivan yllättäen olen vieraillut joidenkin vanhojen ihmisten luona. Palkkioksi vaivannäöstäni riittää jo se hetkellinen, suorastaan vanhuksen olemuksen kirkastava hymy, joka tulee hänen kasvoilleen hänen nähdessään minun astuvan ovesta sisään.

Ihmiselle ei todellakaan riitä ruoka ja vaatteet ja katto pään päälle. Ihminen tarvitsee sitä turvallisuuden tunnetta, minkä hänelle suo oma tila, paikka, usko tarpeellisuuteensa ja osallisuuteensa johonkin ihmisryhmään. Tarve kuulua jollekin tai johonkin on todella tärkeä tekijä persoonallisuuden säilymiselle. Aivan yhtä tärkeää kuin on tuntea tulevansa rakastetuksi, yhtä tärkeää on saada rakastaa. Vanhukselle kaikki nämä asiat ovat tärkeitä, vaikkakin juuri iäkkäälle ihmiselle olennaisella tavalla. Vanhukselle läheisistä ihmisistä välittäminen on yksi tärkeimmistä tekijöistä, mikä antaa mielekkyyttä elämän jatkumiselle. Vanhus haluaa olla tarpeellinen, juuri siten kuin Matildakin kyselee mitä hän voisi tehdä hyväkseni. Voisiko hän kutoa minulle villasukkia, mihin aikaan tulen huomenna, keittääkö hän minulle aamupuuron? Lähes joka kerta sairaalan ruokailun aikaan hän huolestuneena kyselee missä minun ruoka-annokseni on. Hän on sekava, mutta hän aivan konkreettisesti ja todellisesti välittää, rakastaa minua vieläkin, huolehtii minusta. Hänen itkunsa, kipunsa, tuskansa on aivan yhtä todellista kuin minunkin, vieläkin koskettavampaa, koska hän on vanha ihminen, hauras, herkkä, kokenut niin monia pettymyksiä elämänsä aikana. Nyt hän ansaitsisi jotakin parempaa.

Matildan elämä on ollut täynnä työtä ja huolenpitoa äidistänsä, sisarestansa, lapsestansa. Sairauksien vaikutuksesta sitten myöhemmin hänen voimansa olivat rajalliset. Siitä huolimatta hän pyrki pitämään huolta pojastaan ja tämän perheestä, saaden todella vähän kiitosta kaikesta vaivannäöstänsä. Tuona aikana hän varmaankin itki todella usein, suri näkemäänsä ja kokemaansa ristiriitaisuutta hänelle tärkeimpien ihmisten elämässä. Hän yritti työstää näitä asioita mielessään, usein onnistumatta löytämään oikeita ajatuksia, ratkaisuja. Hän itki herätessään öisin ja risti kätensä hiljaiseen rukoukseen.

Ihminen on siitä erikoinen olento, että hän tavalla tai toisella joutuu selvittämään kohtaamansa asiat, jos mielii säilyttää henkisen tasapainon. Osa tästä selvityksestä tapahtuu unissa ja alitajunnassa. Ne asiat, jotka ihmisen pitkän taipaleen aikana ovat jääneet selvittämättä, ovat yksi tekijä mitkä sitten vanhuudessa saavat meidät syyttämään vanhuksiamme kalkkiksiksi ja dementoituneiksi. Me ihmettelemme vanhusten toistuvia valituksia huonosta olosta ja murheellisuudesta. Me ihmettelemme vanhuksen itkua, jolle ei näytä olevan mitään syytä. Me ihmettelemme muistoja, joista meillä ei ole mitään tietoa. Ihmettelymme on omaa ymmärtämättömyyttämme, sillä nyt kehollisten voimien hiipuessa, mielen herkistyessä ja valmistautuessa väistämättömään, alkaa vanhuksen sisin työstää niitä elämän tragedioita ja traumoja, joita ei ole läpikäyty aikaisemmin.

Aivan kuten pieni lapsi kehittyäkseen tarvitsee mielikuvitusta ja haaveita, oikeassa mittasuhteessa (liiallinen määrä johtaa mielen sairauksiin), aivan samalla tavalla vanhus nyt läpikäy elämäänsä ikään kuin tasapainottaakseen sielunelämänsä ja selvittääkseen persoonallisuuttaan uhanneet tekijät. Usein tämä kaikki tapahtuu meidän näkökulmastamme katsoen ristiriitaisissa olosuhteissa, jos emme tunne vanhuksen sielunelämää. Se ei paljonkaan poikkea nuoremman ihmisen sielunelämästä, siihen vain liittyy niin valtava määrä luovuttamista, heikkenemistä, ruumiillista ja henkistä tuskaa ja ahdistusta, riippuen itse kunkin henkisestä rakenteesta.

Järkyttävintä nykyisessä tilanteessa on siis se, että juuri tässä ihmiselämän herkimmässä ja muutenkin menetystä täynnä olevassa vaiheessa me hylkäämme vanhuksemme yksinäisyyteen ja turvattomuuden tunteeseen. Me rikomme niin inhimillisiä kuin jumalallisiakin lakeja vastaan, ja kannamme kaikesta seuraukset. Jumalan Sana ei turhaan kehota kunnioittamaan isää ja äitiä, vanhusta yleensä. Itse asiassa hylkäämällä vanhuksen me hylkäämme itsemme.

Meidän ei tarvitse tulla vanhaksi tullaksemme avuttomaksi. Sairaaloissa eri puolella maatamme on itseäni paljon nuorempia koulutovereita ja tuttuja todella huonossa tilassa. Hautausmaalla on monia itseäni paljon nuorempia ihmisiä. Jo kouluaikana menetin läheisiä kavereita kuolemalle. Kuolemasta puhuminen ei ole mikään uskovaisten yksinoikeus ja pelottelukeino. Minua itse asiassa hävettää moni asia, johon itsekin olen aikanaan ollut osallinen. Tänään en yhtään ihmettele monien ihmisten negatiivista asennetta hengellisiä asioita kohtaan. En yhtään ihmettele tyhjiä seurakuntasaleja, mutta ihmettelen suuresti sitä, ettei juuri millään hengellisellä yhteisöllä ole rohkeutta tunnustaa tehneensä niin yksilö- kuin yhteisötasollakin monia suuriakin virheitä. Syytetään vain pahaa aikaa ja ihmisten välinpitämättömyyttä. Todellinen usko on elämän virta, joka virtaa olosuhteista riippumatta. Sen tehtävä on virrata toisten ihmisten auttamiseksi, palvelemiseksi. Narsistinen ajattelu on kuin kalkkia ja mutaa, joka tukkii kaikki elävän veden virrat. Missä ei ole palvelemisalttiutta, siellä ei tarvita virtaakaan. Jumalallinen viisaus on sulkenut nämä virrat monen kohdalla tarpeettomina, koska niiden merkitys on unohdettu, tai niitä on pyritty käyttämään väärin.

Matilda – VANHUS LASIPURKISSA

Heitteille jätetyt

Aikanaan yksi tuntemani sairaanhoitaja pahoitteli osastollaan tapahtuvaa vanhusten kohtelua. Lääkekaapissa kuulemma on suuri määrä rauhoittavia tabletteja, joita syötetään vanhuksille, koska hoitajilla ei ole aikaa keskittyä yksittäisten ihmisten asioihin. Tuon hoitajan mukaan vanhuksia suorastaan autetaan nukkumaan pois.

Aivan hiljattain keskustelin parin hoitajan kanssa, ja kumpikin oli sitä mieltä että tilanne on kestämätön. Yrittäessäni kehua heidän työtään ja  kärsivällisyyttään, antoi toinen hoitajista ymmärtää, ettei heitä tule kehua, koska vanhuksien kohtelu on suoranaista eutanasiaa. Tämä ajatus ei ole mikään uusi, mutta sitä ei kovin moni ole avoimesti halunnut myöntää.

Eutanasia tarkoittaa lähinnä armomurhaa. Varsinainen merkitys perustuu ihmisen kärsimysten lopettamiseen. Kun kuitenkin ajattelemme esiin tuomaamme asiayhteyttä, kohtaamme jotakin todella järkyttävää. Sairaalan vuodeosastolle sijoitettu vanhus kokee hitaan alasajamisen ennen kaikkea henkisesti. Tällainen kohtelu ei merkitse mitään armollista, vaan yksinomaan armotonta kärsimyksen jatkamista. Tuntemassamme eutanasiassa kärsivälle ihmiselle annetaan piikki tai myrkkyannos, joka lopettaa hänen elämänsä mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

En voi olla ajattelematta Matildaa ja hänen kumaraista olemustaan odottamassa ruokailun alkamista. Erikoisesti hellyttävä on hänen hyvin harva, harmaa tukkansa, joka hiukan hapsottaa kampaamisesta huolimatta joka suuntaan. Hänestä huokuu sanoinkuvaamaton avuttomuus ja nöyrä asenne. Jos kuka niin hän olisi ansainnut jotakin parempaa elämänsä viimeisille hetkille!

Mieleeni tulee yhä uudelleen hänen usein julkilausumaton pelkonsa kodista pois joutumiseen. Lenneltyään nurin ja satutettuaan itseään hän kielsi palvelutalon henkilökuntaa kertomasta minulle mitään näistä haavereista, pelkona kai se, että alkaisin toimittaa häntä jonnekin muualle. Kun hän nyt kuukausikaupalla on maannut sairaalan täpötäydellä osastolla, pelkään hänen luulevan minulla olevan jonkinlainen osuus hänen sinne joutumiseensa!

Joka tapauksessa minun tulee olla kiitollinen kaikista niistä vuosista mitä sain Matildan tuntea. Liikuttavimpia olivat kai ne hetket, kun jälleen kerran jouduin lähtemään nykyiselle asuinpaikkakunnalleni työni ja asioiden hoidon tähden. Matilda aivan silminnähden alkoi surra lähtöäni jo tunteja ennen eroamisen hetkeä.

Hänen asuntonsa oli hiukan syvennyksessä, niin että yläkerran käytävärakenne varjosti ikkunaa. Ulos astuttuani yritin tarkentaa katsettani saadakseni mahdollisimman tarkan kuvan tuosta kumaraisesta, harmaapäisestä vanhuksesta, joka hymyä kasvoilleen pakottaen rohkaisevasti heilutti laihaa kättään. Milloin olisi viimeinen kerta kun saan nähdä hänen hauraan olemuksensa jäähyväisiä jättämässä?

Siitä on jo kuukausia, mutta siitä huolimatta hän ei ole jättänyt minua ja tätä maailmaa. Totuuden nimessä olisin kai toivonut, että hän olisi saanut toivomuksensa mukaisesti nukkua pois tästä kärsimysten maailmasta!

Helsingin Sanomissa kerrottiin Helsingin vähentävän vanhusten laitoshoitopaikkoja radikaalisti. Tämä tehdään siitä huolimatta, että jonossa on ainakin kolmesataa vanhusta. Paikalliset asiantuntijat ihmettelevät tällaista päätöstä, jolla ei näytä olevan mitään todellisuuspohjaa.

Tänäänkin Matildan huoneessa oli ylimääräinen vuode keskellä lattiaa!

Helsingin Sanomien kirjoituksessa todettiin, että osa vanhuksista on suorastaan jätetty heitteille, koska heille ei ole sairaalassa paikkaa. Tämä tilanne on todella paha, mutta hyvä ei ole sekään tilanne, että vanhainkotiin kuuluvia vanhuksia sijoitetaan sairaaloihin, kun ei ole mitään muuta paikkaa. Sairaala on sairaita varten, eikä normaali sairaala myöskään saa olla korvike mielisairaalalle tai psykiatriselle klinikalle. Varmaankaan ei kenenkään normaalisti ajattelevan mieleen tulisi sijoittaa ruumiillisesta sairaudesta kärsivä jonkin mielisairaalan osastolle, koska näin selvässä tapauksessa jo maalaisjärki kertoo kenen tahansa sairastuvan henkisesti sellaisissa olosuhteissa. (Näin on kuitenkin tapahtunut joillekin esim. Parkinsonin tautia sairastaville!)

Vanhuuteen kuuluu luonnollisena osana jonkinasteinen sekavuus, mikä ei sinänsä ole mitään ihmeteltävää. Loppujen lopuksi monet nuoret ihmiset ovat paljon sekavampia kuin vanhukset yleensä, mutta tällaisessa yhteydessä asiaan ei suhtauduta vakavasti, vaan nuoremman ihmisen sekavuutta pidetään hyvin usein erikoislaatuisuutena, omalaatuisuutena, taiteellisuutena jne. Vanhus on mielestämme aina sekava, mahdollisesti vain siitä syystä että hän kuuluu eri ikäpolveen, jonka tavat ja tottumukset olemme leimanneet vanhanaikaiseksi tai jopa kivikautisiksi.

Miksi joku maallikoksi luonnehdittava joutuu puuttumaan tällaisiin asioihin, joiden on aina oletettu kuuluvan ammattipiireille? Kirjoittaja on puuttunut todella vakaviin epäkohtiin yhteiskunnassamme, eikä kolmeen vuoteen kukaan ole asettanut mitään kysymyksenalaiseksi. Vaikeneminen on ollut selvin vastaus kaikkeen esittämäämme.

Nyt alkaa entistä enemmän näyttää siltä, että tarvitaan maallikkoja maalaisjärkineen puuttumaan näihin asioihin, sillä laajasta ammattikunnasta huolimatta olemme päätyneet nykyiseen tilanteeseen. Alkaa suuresti epäilyttää, että suuri oppineisuus ja ammattimainen näkökulma ei salli päättäjien nähdä todellisuutta, kehityksen nurinkurisuutta. Maallikko katselee asioita ilman koulutuksen pakosta päälle pantuja linssejä, jotka suodattavat pois epämieluiset seikat ja korostavat tiettyjä koulukunnan omaksumia linjoja.

On ilmeistäkin ilmeisempää, että nykytilanteessa tämä yhteiskunta alasajaa jokaista vanhainkotiin kuuluvaa vanhusta, jolle ei ole vanhainkotipaikkaa. Matildamme henkisyyttä kaivertaa jatkuvasti paheneva dementia, niin että omantunnon kolkutuksilta pyritään välttymään ajattelemalla, ettei kehitykselle voida mitään. Mieltä kaivertava seikka ei kuitenkaan väisty mielestä: jos Matildamme olisi heti ruumiillisen vaivan parannuttua saanut arvoisensa paikan jossakin vanhainkodissa, olisiko hänen henkinen tilansa romahtanut sellaisella tavalla? Sitä emme tiedä, sen paremmin ammattilaisina kuin maallikoinakaan. Meillä on kuitenkin oikeus ajatella ensimmäisellä sijalla mieleen tulevan ajatuskaavan mukaisesti, eli luontaisen kaavan mukaisesti. Ilman järjetöntä säästämisohjelmaa Matilda olisi ensi tilassa kiikutettu vanhainkotiin, jotta olisi saatu paikka normaalia sairaalahoitoa tarvitsevalle.

Vanhainkoti- ja dementiakotipaikkojen vähentäminen merkitsee automaattisesti nykyisen tilanteen jatkumista, eli sairaalat eivät voi toimia niille tarkoitetulla tavalla, vaan jonnekin muualle kuuluvat henkilöt vievät paikan loukkaantuneilta ja sairaanhoitoa tarvitsevilta ihmisiltä. Yhdistyksemme tukee kaikin mahdollisin tavoin kaikkia ponnisteluja vanhusten kotihoidon puolesta. Nykyinen omaishoitajatilanne kuitenkin alkaa saavuttaa kestämättömiä piirteitä. Monessa tapauksessa hoitava osapuoli alkaa lähetä ainakin henkisessä mielessä hoidettavansa tasoa. Ihmisen resurssit ovat rajalliset, eikä kenelläkään normaalilla ihmisellä ole sairaanhoitajan koulutusta, mikä hyvin suuressa määrin on edellytyksenä jaksamiselle ja oikeanlaiselle suhtautumiselle työhönsä. Omaishoitajien kohdalla näyttää siltä, että yhteiskunnan ja jopa yksittäisten ihmistenkin on vaikea nähdä näiden ihmisten todella tekevän vaativaa ja kuluttavaa työtä, josta ei kuitenkaan makseta järkevää korvausta. Kaikelle kuvaamallemme alueelle on ominaista henkisten voimavarojen hiipuminen kaikilta osapuolilta, niin että aivan suoranaiset mielenterveysongelmat ovat lisääntyvä räjähdysmäisesti.

Suurin ongelma ei kaikesta huolimatta ole rahan puute, vaan vääränlainen organisoiminen. Jos on tarkoitus jatkaa ihmismäistä elämää tämän maan päällä, on jatkuvuuden tähden pakko löytää oikeat ratkaisut. Useampiakin ihmisiä alkaa vähitellen epäilyttää se, että kaiken takana on pyrkimys totuttaa meidät siihen ajatteluun, että kohta vanhimpien ja sairaimpien kohdalla ei enää mietitäkään hoitopaikkojen mahdollisuutta, vaan yksinkertaisesti isketään piikki takapuoleen. Tämän epäilyksen häivyttämiseksi on vain yksi mahdollisuus: kertoa todellisista suunnitelmista koko kansalle!

Yhdistyksessämme ei kenelläkään ole tällä hetkellä ekonomista koulutusta, mutta mielessämme on yksi perustavaa laatua oleva ajatus ratkaisuksi tähän paisuvaan ongelmaan. Niin valtiollisella kuin kunnallisellakin tasolla, miksei myös yksityisestikin, tulisi ajatella osa rakentamista aivan uudelleen. Koska perusongelma ilmeisestikin on niiden ihmisten kohdalla, jotka tarvitsevat ympärivuorokautista valvontaa, tulisi keskittyä enemmän ns. ryhmäkotirakentamiseen, mikä voi olla yksikerroksista tai monikerroksista rakentamista, koska hissi on keksitty jo vuosikymmeniä sitten.

Joissakin kunnissa näyttää olevan perusteeton pelko siitä, että jos vanhainkoteihin nyt sijoitetaan paljon rahaa, eikä sitten jossain vaiheessa käyttöaste olekaan tarpeeksi suuri, jäisi huoneita tyhjäksi tuottamaan tappiota. Tällainen pelko on aivan harhainen, vai onko kaiken ajattelun takana sittenkin mainitsemamme ratkaisu ”piikki p…seeseen jokaiselle hyödyttömälle”?

Ns. ryhmäkotirakentaminen tarkoittaa mielestämme sitä, ettei tehdä liian suuria yksiköitä, vaan kaikki suunnitellaan monikäyttöperiaatteen mukaisesti. Osa rakennuskompleksia voidaan vanhusten puutteen sattuessa (ei todellakaan satu ilman piikkiä) ottaa esimerkiksi opiskelijoiden tai vastaavan ryhmän käyttöön. Perustarvehan on kai hoitohenkilökunnan mahdollisuus suorittaa valvontaa ja päästä eri huoneisiin. Tällaiselle asumismuodolle ei aina tarvitse rakentaa kokonaan uutta, vaan on olemassa ainakin jossakin määrin kiinteistöjä, jotka suhteellisen pienellä remontilla voidaan muuttaa tarkoitukseen sopivaksi.

Nykyisessä tilanteessa on saatava aikaiseksi jonkinmoinen määrä hoitopaikkoja ilman ajatusta suuresta tuottavuudesta. Me emme tarvitse mitään luksusta, vaan yksinkertaisia mutta siistejä tiloja, jotka sitten mahdollisesti osaltaan omaiset voivat sisustaa haluamallaan tavalla. Aika usein saa kuulla siitä, kuinka omaiset olisivat halukkaita osallistumaan tällaisen asumismuodon aikaansaamiseen, mutta yhteiskunta tuntuu hyvin nihkeältä myöntämään tukeansa. Esim. Heinolassa pari naisihmistä olisi ollut halukkaita perustamaan hoitokodin, mutta ilmeisestikin byrokraattinen ajattelutapa esti hankkeen toteutumisen.

Milloin pääsen pois täältä?

Tulen juuri sairaalasta. Matildalla on kolmas melko vireä päivä. Tänään tulin oikeastaan surullisemmaksi kuin milloinkaan aikaisemmin. Vain muutama sana Matildalta: ”Milloin minä pääsen pois täältä? Huomennako?” Tuntui kauhealta sanoa hänelle, ettei ole mitään muuta paikkaa. Hän joutuu olemaan täällä.

Jo joitakin päiviä sitten yksi hoitajista totesi, ettei Matilda selviä enää yhden hoitajan avulla, sillä hän on tullut niin jäykäksi. Tämä merkitsee alustavasti sitä, ettei häntä enää voida ajatella vanhainkotiin, sillä siellä on sääntönä yhden hoitajan avulla selviäminen.

Miksi sitten Matilda on tullut niin jäykäksi? Onko kysymys vain luonnollisesta vanhuuden kankeudesta, vai onko enemmänkin kysymys siitä mitä itse epäilen? Joinakin päivinä vanhuksemme ei oikein tahtonut alkaa syömistään, vaan piti käsiään sylissään. Useiden kehotusten jälkeen yritin saada lusikan hänen käteensä, mutta se ei heti onnistunut. Kädet olivat sylissä, ruokaliinan alla. Pienoisella pakolla sain kädet esiin, ja ne olivat lujasti ristiin puristetut. Matilda nosti ne mielenosoituksellisesti esiin katsoen minua melkein itkuisesti. Hän oli jäykkänä, ei vain kädet. Tämä kaikki kertoi hänen sisäisistä tunteistaan, avuttomasta kapinastaan sitä kohtaan, että hän joutuu olemaan sairaalassa!

”Pääsenkö minä huomenna kotiin? Milloin pääsen pois täältä?” Olkoon kuinka dementoitunut tahansa, on Matildalla selviä hetkiänsä, joissa hän ilmiselvästi käsittää olevansa väärässä paikassa. Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Hän on väärässä paikassa, ja osaltaan mielipahasta johtuvasta jäykkyydestä johtuen voidaan pian oikeutetusti sanoa, ettei hän sovellu vanhainkotiin. Se tietoisuus mikä Matildalla on jäljellä, nakertaa hitaasti mutta varmasti hänen viimeisiä henkisiä voimavarojaan.

Tunnen Matildan kyllin hyvin voidakseni tulkita hänen katseitaan ja ilmeitään. ”Voi voi!” tulee pakostakin ajoittain kummankin huulilta. Se on ollut yhteinen huudahduksemme kai vuosikymmenien ajan. Tuskin sillä kuitenkaan on ollut niin elävää ja tuskallista todellisuuspohjaa milloinkaan aikaisemmin. ”Miten on tähän päädytty”, kertoo hän katseellaan. Sanoina hän on julkituonut sen lukemattomia kertoja.

Parina viime päivänä Matilda oli harvinaisen puhelias ja vitsejä kertova. Ilahduin siitä ensi alkuun, mutta nyt tarkemmin pohdittuani kaikkea tulen oikeastaan surulliselle mielelle. Olen ollut niin paljon tekemisissä mielenterveysasioiden kanssa, että tällainen kevennys kertoo minulle siitäkin puolesta, mitä useimmat eivät tule edes ajatelleeksi. Vapautunein ja suuriäänisin vitsinkertoja usein on kaikkea muuta kuin mitä pinnallisesti havaitaan. Useimmiten kaikki kertoo asiaa tuntevalle aivan muuta kuin mitä huvittavat sanat viestittävät. Rentous ja huulenheitto merkitsee sisäistä pahoinvointia, mikä tuodaan julki aivan päinvastaisella reaktiolla.

Tämänpäiväinen Matildan katse jäi varmaankin pitkäksi ajaksi mieleeni. Siinä oli jotakin sanoinkuvaamattoman surullista ja toivotonta. Miten voisin selittää hänelle, ettei hänelle ole arvoistaan paikkaa tämän maan päällä? Kuka olisi voinut edes kuvitella sitä, että viimeisillä hetkillään hänet katsotaan niin vähäarvoiseksi, ettei hänelle ole sijaa meidän keskellämme?

jatkuu...