Mitä sisältää sana ”tahdon”?

Jos me luemme Jumalan Sanaa vain kirjaimena, ilman Hengen ilmoitusta, emme milloinkaan ole käsittävä Jumalan todellista olemusta ja ajatusta ihmislasta kohtaan. Vaikka tiettyjä asioita ei olekaan seikkaperäisesti selvitetty Jumalan Sanassa, suo kuitenkin oikea ymmärrys Jumalan olemuksesta ja Hänen kokonaisajatuksistansa meille mahdollisuuden nähdä oikea tie niissäkin asioissa, mitkä eivät kirjaimen mukaan ole niin ilmeisiä ja laajasti selvitettyjä. Väärä näkemys Jumalan todellisesta olemuksesta saattaa myös näkemään väärin itse asiassa kaiken sen, mitä Hänen Sanansa sisältää.

Yksi asia joka meidän on pakko viimeistään nyt käsittää aivan uudella ja lopullisella tavalla on se, ettei Jumalan rakkaus ja uskovaisen vaellus perustu vain sanoihin, vaan tekoihin ja todellisuuteen. Minua ovat vuosikausien ajan puhutelleet aivan erikoisella tavalla ne kaksi sanaa, jotka väistämättömästi nousevat esiin 1. Kor. 7 jakeissa 12-16. ”…ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan”. ”…suostuu …tahtoo”. Kun avioliitto solmitaan, lausuu kumpikin osapuoli tuossa tilanteessa: ”Tahdon!” Kuka on kuitenkaan koskaan tullut ajatelleeksi, mitä tuo yksi sana todellisuudessa ja käytännössä tarkoittaa? Kuka tulee ajatelleeksi yhden ainoan sanan sisältämää merkitystä? On helppoa lausua jotakin, mutta on paljon vaikeampi toteuttaa vaikka vain yhdenkin sanan velvoittama todellisuus.

Se mitä saamme kuulla yhä uudelleen ja uudelleen joidenkin ihmisten suusta, sisältää hämäävän todellisen vakuuttavuuden: ”Kyllä minä olen (olin) suostuvainen ja halukas jatkamaan hänen kanssansa; minä olen (olisin) tahtonut, mutta hän kuitenkin suunnittelee lähtemistä (lähti)!” ”Aivan Jumalan Sanan mukaisesti minä olen (olisin) tahtonut, mutta hän ei tahdo (tahtonut)!” Ja näiden vakuuttelujen johdosta me olemme valmiit tuomitsemaan toisen osapuolen Jumalan Sanan rikkojana, koska hän toisen halusta huolimatta ei itse halua tai ei halunnut. Mutta miten näkee kaikkivaltias Jumala nämä asiat, sillä eihän todellakaan ole kysymys siitä, kestämmekö me toinen toisemme edessä, vaan Jumalan edessä?

Suotakoon minun aivan käytännön esimerkkien avulla tuoda julki jotakin, mikä selvittää meille mistä todella on kysymys. Riittääkö vain jonkin asian toteaminen ja vakuuttaminen, vai tarvitaanko sittenkin jotakin aivan muuta? Riittääkö Herran edessä se, jos uskoon tullessamme sanoimme ”tahdon”, mutta kuitenkin vaelluksemme aikana teoillamme osoitamme jotakin aivan muuta? Riittääkö avioliittomme koko taivalta varten se, jos vihkitilaisuudessa sanoimme: ”tahdon”? Olisiko mahdollista, että tuo meidän ”tahdon” sittenkin merkitsee enemmänkin: ”Minä en missään tapauksessa tahdo!”?

Minä olen monessa suhteessa allerginen ja tietyt aineet ja hajut aikaansaavat suoranaisen tukehtumisen tunteen. Suotakoon minun käyttää tätä aivan luonnollista ja konkreettista vaikeuttani esikuvana jollekin sellaiselle, mikä selvittää mistä on kysymys. Minun on helppo ymmärtää jokaista samoista oireista kärsivää, koska itse olen osallinen niistä. Toisen ymmärtäminen perustuu hyvin suuressa määrin omiin, samankaltaisiin kokemuksiin. Ajatelkaamme nyt kuviteltu esimerkki, että joku mies on naimisissa naisen kanssa, joka aikanaan sanoi hänelle ”tahdon” aivan samalla tavoin kuin jokainen tuossa tilanteessa sanoo. Nainen omalla tavallaan vetoaisi tähän sanaan koko avioliiton ajan, aivan kuin itse kukin olisi valmis tekemään. Jokaisessa elämän ristiriitatilanteessa hän yksinkertaisesti toteaisi: ”Sinä sanoit aikanaan tahtovasi elää kanssani ja teit sopimuksen yhteiselämästä! Sinun on siis tahdottava nytkin, koska meillä on elinikäinen sopimus!”

Kuka voisi väittää vastaan ja sanoa, että asia olisi toisin? Kuka tahansa vihkitilaisuudessa ollut voisi todistaa, että kumpikin sanoi ”tahdon” tai synonyyminä ”suostun”. Aivan samoin voitaisiin marssittaa esiin vaikka koko seurakunta todistamaan, että ainakin toinen osapuoli on kuuluvalla äänellä ilmoittanut yhä vieläkin tahtovansa, suostuvansa. Veli voisi todistaa veljen sanovan tahtovansa yhä edelleen, sisar voisi todistaa sisaren todella tahtovan kaikesta huolimatta. Ja tilanteen mukaan kukin vuorollaan tuomitaan jopa Jumalan Sanan pohjalta, koska ”ei tahdo vaikka toinen tahtoo”. Mutta siitäkö todellisuudessa on kysymys? Vain jonkin sanan toistamisesta ja vakuuttavalla tavalla lausumisesta?

Mies siis olisi naimisissa naisen kanssa, joka sanoo tahtovansa, ja mieskin omalta puoleltaan tahtoo. Kumpikin tahtoo, mutta mistä sitten syntyy tuo tilanne, joka johtaa tarpeeseen todistaa muiden ihmisten edessä omasta halukkuudesta ja tahtomisesta? Mies tahtoo asua tuon naisen kanssa, mutta onko riittävää kummankin tahtominen? Mies on allerginen monille asioille itsestään riippumattomista seikoista johtuen. Hän ei voi mitään sille millainen hän tässä suhteessa on, ja vaimo tietää sen, koska hän jo seurusteluaikana totesi aivastelun ja punoittavat silmät. Mutta entä jos vaimo haluaa sisustaa kodin allergiaa aiheuttavilla materiaaleilla ja tahtoo vuoteen vierellä olevan maljakollisen kukkia, jotka saavat miehen voimaan huonosti? Hän rakastaa noita niin ihania luonnon ihmeitä eikä voi olla katselematta niitä makuulla ollessansa. Toistuvasti hän vaihtaa uudet nuutuneiden tilalle, eikä välitä mitään siitä, että mies voimallisesti protestoi vastaan ja välillä heittää ne roskakoriin. Aivastelun hän toki ymmärtää ja pitää huolen siitä, että miehen yöpöydällä on jatkuvasti puhtaita nenäliinoja, että hän voi niistää vuotavan nenänsä ja pyyhkiä vetistäviä silmiänsä. Hengityksen vinkuva ääni ei häntä häiritse, sillä onhan hän tottunut siihen, että kuukaudesta toiseen miehen tila vain pahenee.

Kysymyksemme aivan tällaisen käytännön esimerkin perusteella kuuluu: ”Tahtooko vaimo todella elää tuon miehen kanssa? Suostuuko hän Jumalan Sanan mukaisesti asumaan hänen kanssaan?” Kirjaimen mukaisesti toki ei ole mitään huomauttamista, ennen kaikkea kun hän aamuin ja illoin ilmoittaa rakastavansa miestä ja nauttivansa hänen seurastansa. Mistään hinnasta hän ei haluaisi jäädä yksin, tai toivoisi miehen poissaoloa edes muutamaksi päiväksi. Sukulaisille ja tuttaville hän vakuuttaa rakkauttaan miestä kohtaan ja kertoo suuresta huolenpidostansa ja kaikesta vaivannäöstänsä, mitä jatkuva nenäliinojen peseminen ja silittäminen merkitsee. Hän todella rakastaa miestä — vai rakastaako hän sittenkään häntä?

Jos miehen tila heikkenee siinä määrin, ettei hän enää pysty hengittämään ilman lääkkeitä ja jatkuvaa raittiissa ilmassa olemista, onko mies paha ja Jumalan Sanaa vastaan rikkova ihminen, jos hän jonakin päivänä lääkärin määräyksestä ottaa oman asunnon? Onko mies uskoton avioliittolupauksellensa, koska vaimo todella tahtoo elää hänen kanssaan, eikä tahdo hänen lähtevän pois yhteisestä kodista? Voidaanko todella sanoa, että mies lähti ja jätti vaimon, vai tulisiko sittenkin sanoa, että miehen oli pakko henkensä pelastamiseksi etsiä jokin toinen paikka?

Me olemme tietyissä järkeilyissämme ja ajatuskuluissamme todella typeriä ja mielettömiä. Me emme useinkaan näe asian kokonaisuutta, vaan kiittelemme hyvää aviovaimoa rakkaudellisuudesta ja huolenpidosta, kun tämä sellaisella antaumuksella pesee miehellensä nenäliinoja ja jopa silittää ne. Mutta emme lainkaan huomioi sitä, että koko huolenpito on aivan turhaa ja mieletöntä ja perusteetonta, koska se johtuu yksinomaan vaimon itsensä aiheuttamasta sairauden puhkeamisesta! Vaimo tahtoo miehensä pysyvän kotona ja pitää tästä huolen kaikin mahdollisin tavoin, mutta ei suostu poistamaan niitä tekijöitä, mitkä tekevät miehen olemisen kotona mahdottomaksi! Sana ”tahdon” ei siis merkitsekään vain tahtomista, vaan kaiken sen lopullisesti ulos heittämistä, mikä on esteenä todelliselle Jumalan tarkoittamalle yhteiselämälle!

On niin monenlaisia seikkoja, jotka toisistaan poiketen tekevät yhden ja toisen elämän mahdottomaksi. Ajatelkaamme myös toisin päin. Mies haluaa vaimonsa pysyvän kotona ja palvelevan häntä kaikin mahdollisin tavoin. Hän tahtoo todella, sillä hän on mies, joka tarvitsee vaimon, ja lukee Raamatusta ettei naisella ole lupaa jättää miestänsä ja lähteä pois kotoa. Mutta mitä sisältää tuo tahtominen tällaisessa tilanteessa? Mies tekee jatkuvasti asioita, jotka saavat vaimon voimaan huonosti, jopa siinä määrin, että tämä tuntee tukehtuvansa ahdistavaan ilmapiiriin. Hän on vaarassa joutua mielisairaalaan, mutta mies ei halua nähdä todellisuutta, vaan ajattelee vain omia oikeuksiansa miehenä. Jumala sanoo Sanassansa: ”Kirottu olkoon se, joka häpäisee isäänsä ja äitiänsä!” (5. Moos. 27:16) Mies jatkuvasti yllyttää lapset pilkkaamaan äitiä ja käyttää näitä joka tilanteessa välikappaleena itsensä ja vaimonsa välissä. Mitä isä ei itse rohkene vaimollensa osoittaa tai sanoa, sen hän panee lapset tekemään. Missä määrin kirous tulee lasten ylle, sen yksin Jumala tietää, mutta mies itse on kirouksen alla perheen päänä, jonka joka suhteessa tulisi suojella ja rakastaa vaimoansa, sekä kantaa vastuu myös lapsistansa ja näiden tekemisistä.

Kaikkea voitaisiin kuvata ikään kuin huoneella, jota lämmitetään puukamiinalla. Mies on mies eikä ole siinä mielessä herkkä kuin vaimonsa. Hän rakastaa lämpöä ja kääntää jatkuvasti pellin niin kiinni, että huone täyttyy savusta. Vaimo pakon sanelemana sietää aikansa savua suuresti kärsien, mutta vähitellen alkaa tuntea tukehtuvansa siihen. Hän rukoilee ja anoo miestänsä avaamaan enemmän peltiä, jotta olisi mahdollista hengittää, mutta mies ajattelee vain omaa itseänsä ja lämpimyyttänsä, ja vaimon anova katse ja silminnähtävä hätä eivät hätkäytä miestä lainkaan. Ajan mittaan vaimo tuntee loppunsa lähestyvän, sillä hän ei enää jaksa hengittää juuri lainkaan, ja välittämättä siitä mitä mies lukee Raamatusta, eräänä päivänä henkensä hädässä lähtee ja jättää miehensä savun sekaan. Onko hän nyt rikollinen Jumalan ja seurakunnan edessä, vai voitaisiinko ajatella, ettei hänellä ollut mitään muuta mahdollisuutta? Mies vaatimalla vaatii häntä takaisin, vedoten avioliittolupauksiin ja viranomaisilla olevaan paperiin. Hän todella tahtoo vaimon takaisin, tahtoo elää tämän kanssa, mutta vaimo ei tahdokaan, sillä hän pelkää henkensä edestä!

Kuka on syyllinen, kuka tahtoo ja kuka ei? Jokaiselle järkevälle ihmiselle on selvää näiden esimerkkien pohjalta, ettei pelkkä sana ”tahdon” tai ”suostun” merkitse yhtään mitään ilman käytännössä toteutettua elämää. Itse asiassa pitkätkään puheet eivät merkitse mitään, vaikka ne kestäisivät vuosikymmeniä. Toisen savustaminen ulos yhteisestä kodista välinpitämättömyydellä ja sydämen kovuudella ei missään suhteessa eroa suoranaisesta avioeron hakemisesta, se vain on niin hämäävän vanhurskas tapa tehdä mitä suurin rikos toista osapuolta kohtaan. Avioero voidaan tehdä omalla elämällä ja asennoitumisella, ja virallisen eropaperin hankkiminen on loppujen lopuksi vain jotakin inhimillistä, ihmisten edessä tapahtuvaa, jo tapahtuneen virallistaminen. Jumalan silmissä moni asia on jo saavuttanut äärirajansa ja ratkaisunsa, vaikka ihmiset eivät sitä tahtoisikaan tunnustaa. Monessa tapauksessa on aikaansaatu niin suuri vahinko, ettei mitään paluuta entiseen ole suuresta tahtomisesta huolimatta. On ylitetty rajat, peruuttamattomasti.

Jos mies ei rakasta ja kohtele vaimoansa Jumalan Sanan mukaisesti, on hän syyllinen niin Jumalan kuin ihmisten edessä, jos vaimo on pakotettu jättämään yhteinen koti. Monet asiat, joita mies saattaa välinpitämättömyydessänsä tehdä, ovat kuin naskalinpisto jalkapohjaan. Avioliiton asioita ei saa viedä julkisuuteen, ulos kodista. Mutta jos mies kuvainnollisesti jatkuvasti herättää vaimonsa naskalin pistolla kantapäähän ja kuitenkin vakuuttaa rakastavansa tätä, ei vaimo todellakaan voi olla syyllinen avioliiton pilaamiseen, jos hänen tuskanhuutonsa kaikuvat läpi kerrostalon tai lähiseudun. Jumala tuomitsee aina sen, joka on pahan aiheuttaja, ei sen kohdetta. Jokainen todellinen jumalanlapsi käsittää Isänsä olemuksen ja vanhurskauden, joka ei tässäkään kohdin poikkea Hänen kokonaiskuvastansa. Vaikka ihmiset eivät näkisikään todellisuutta, ovat silmät jotka näkevät ja korvat jotka kuulevat, ohitse kaiken inhimillisen.

Uskovainen ei ole jokainen joka itseänsä sellaiseksi kutsuu. Herra tunnustaa ainoastaan todelliset uskovaiset, jotka Hän tuntee, ja joille Hänen ei tarvitse sanoa: ”Menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät! Minä en ole koskaan tuntenut teitä!” Avioliitonkin alueella on laittomuutta, joka on vertaansa vailla. Tässä ajassa ulkokultaisuus on saavuttanut huippunsa, ja siten monien kohdalla pätee Paavalin ilmaisu: ”Heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman.” Miten he kieltävät sen? Teoillansa, eletyllä käytännöllänsä! Tässä kohden en voi olla ajattelematta yhä uudelleen sitä, mitä sanotaan 1. Tim. 5: 8: ”Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi.” Millaisessa valossa meidän siis tulisi tämänkin sanankohdan perusteella nähdä se, kun 1. Kor. 7 puhutaan siitä, joka ei usko? Sanat ilman niitä vahvistavia tekoja eivät merkitse yhtään mitään, vaan päinvastoin tuovat tuomion monen ylle.

Se mitä ihminen tuo julki seurakunnassa tai yleensä julkisuudessa, ei ole mikään todiste hänen puolestansa jotakuta toista vastaan. Miellyttävä ulkoinen olemus on usein pettävää ulkokuorta, ja ainoastaan sydänten Tuntija tietää totuuden. Sen tähden yhdenkään ihmisen ei tulisi lausua tuomiotansa tällaisten seikkojen perusteella kenenkään avioelämästä, koska avioliittovaikeudet eivät kuulu julkisuuteen, ja siten ei seurakuntakaan voi olla selvillä kaikista olosuhteista ja tekijöistä.

Jumala on järjestyksen Jumala, rauhan Jumala. Hän haluaa lapsiensa elävän sopusointuista elämää, missä jokainen tuntee olevansa tarpeellinen ja rakastettu. Seurakunnan keskuudessa ei kenenkään tulisi pyytää anteeksi olemassaoloansa, mikä ikävä kyllä monen kohdalla on todellisuutta vielä tänäkin päivänä.

Kirjoittaessani aikanaan edellä olevaa en ajatellut lainkaan luonnehäiriöisyyttä, mutta nyt itsekin hätkähdän huomatessani asiayhteyden.

Pian kirjoittamiseni jälkeen saimme vieraan Keski-Euroopasta, joka nuhteli minua kirjoitukseni johdosta, ja aivan kuin paheksuen antoi minulle esimerkin siitä, kuinka todellinen uskovainen nainen suhtautuu kaikkeen kokemaansa. Hän kertoi kirjaimellisesti: ”Meidänkin maassamme on uskovainen nainen, jota mies jatkuvasti pahoinpitelee ja hän on koko ajan mustelmilla. Siitä huolimatta hän on sanonut useasti: ’Minä annan mieluummin tappaa itseni, kuin että lähtisin pois kotoa’.”

Avioliiton peruuttamattomuutta voidaan siis käyttää kuolettavana pakkokeinona, joka täysin riisuu aseista pahoinpidellyn ja kadottaa häneltä kaiken toivon jostakin paremmasta. Joka lukee kaiken vain lakina, julistaa itse asiassa: ”Avioliitto on peruuttamaton, eikä sinulla ole mitään mahdollisuutta jättää minua, vaikka tekisin sinulle mitä tahdon. Käsitätkö, että koska olemme naimisissa, on minulla oikeus tehdä sinulle mitä vain?”

Onko siis ihminen sidottu toiseen jopa hengen lähtemisen uhalla? Todella pelottava ajatus! Kun nyt puhumme luonnehäiriöisyydestä, tulee mieleeni tapaus erään seurakunnan piiristä. Mies ihastui yksinäisyydestä kärsivään, melko viehättävän näköiseen naiseen. Tämä kuitenkin oli kokenut todella kovia lapsuudessansa, ja kärsi tuolla hetkellä jonkin asteisesta mielenhäiriöstä. Miestä varoitettiin todella vakavasti menemästä naimisiin hänen kanssaan ennen kuin ongelma olisi ratkennut. Kukaan ei tuolla hetkellä käsittänyt miehen luonnehäiriöisyyttä, ja tässä tulee julki jotakin siitä, mitä tällaisen ihmisen mielessä liikkuu. Mies piti kovaa kiirettä ja vei naisen vihille ensi tilassa. Tarpeetonta mainita, että avioliitto oli täydellinen henkinen helvetti tuolle naiselle, sillä mies teki koko ajan mitä mielettömimpiä asioita. Vuosikymmeniä myöhemmin mies heikkona hetkenään myönsi: ”Jos et olisi ollut mielenhäiriössä, et olisi huolinut minua. Siksi halusin juuri silloin mennä naimisiin kanssasi!”

Tässä tulee korostetusti esiin se, kuinka LH-persoona etsii itsellensä henkilöä, jota hän voi alkuun hoivata ja jonkin ajan kuluttua heittäytyä hänen hoidettavakseen kuin pienenä lapsena. Jos ajattelemme tätä nimenomaista tapausta tarkemmin, löydämme siitä yhden käsittämättömimmistä piirteistä LH-persoonassa. Olen joissakin yhteyksissä kertonut siitä, kuinka hän saattaa tehdä pahaa toiselle, vahingoittaa, haavoittaa, voidaksensa sitten auttaa ja lohduttaa. Tämä mies teki itse asiassa hyvin ilkeän teon saattaessaan toisen ihmisen avioon tilassa, jossa tämä ei tiennyt mitä hänelle todella tapahtuu. Myöhemmin tapahtuva ”hyvänä pito ja hoivaaminen” saavat siten hyvin kyseenalaisen leiman, etenkin kun voidaan jälkeenpäin todeta koko avioliiton olleen enemmänkin äiti-poika suhde kuin aviosuhde.

Tällaisissa olosuhteissa elänyt ihminen on siis jäänyt paitsi lähes kaikkea sitä, mitä inhimillisyyteen ja ihmisyyteen kuuluu. Hänessä on syntynyt eräänlainen tunnetyhjiö, joka aivan luonnon lakien mukaan pyrkii löytämään jotakin, mikä täyttäisi sen. Erikoisesti uskonnollisella alueella ollaan valmiita tuomitsemaan näitä ihmisiä, jotka aivan hehkuvat ja huokuvat huutoa: ”missä olisi joku, joka välittäisi minusta, missä olisi joku, joka osoittaisi minulle hellyyttä, lempeyttä, rakkautta, sillä minä en oikein edes tiedä mitä se on!?” Näiden ihmisten silmät saattavat suorastaan anoa rakkaudellisuutta sellaisella tavalla, että heidät leimataan haureellisiksi ja avionrikkojiksi.

Luonnehäiriöisyyden uhrien kohdalla on äärettömän tärkeätä tiedostaa tämä rakkauden ja välittämisen puutteen tuoma tyhjiö. Ihminen, jolta on riistetty itse asiassa kaikki inhimillisyys, jos hänessä vielä on hiukkanenkin elämää jäljellä, ei ensi sijassa ole kykenevä vastaanottamaan mitään monimutkaista. Hänen ensisijainen tarpeensa on saada tunne siitä, että joku edes hiukan välittää hänestä. Pienikin rakkauden osoitus palauttaa hänen olemukseensa jotakin siitä, mitä hän on kadottanut. Jo alan oppikirjojen mukaan potilas usein rakastuu terapeuttiinsa. Tässä yhteydessä lähes jokainen uhri rakastuu keneen tahansa, joka vain osoittaa oikeanlaista myötätuntoa ja ymmärtämystä.

Markku Vuori