Paluu laitumelle osa 5

                                                                       Osa 5

Me saatamme kiittää jonkun suuren johtajan nöyryyttä ja vaatimatonta käytöstä, mutta siitä huolimatta jokaisen inhimillisyys ja puutteellisuus tulevat esiin tilanteissa, joita ei ole etsitty, mutta joihin yksinkertaisesti joudutaan, jotta toteutuisi Jumalan Sana: ”Ja taidollisista jotkut kompastuvat, että heidän joukkonsa koeteltaisiin, seulottaisiin ja puhdistettaisiin lopun ajaksi, sillä vielä kestää, ennenkuin määräaika on.” (Dan.11).

Omassakin armaassa Suomemme maassa etsittiin vuosikausia johtopässiä, jolla olisi erikoispaksu kallo ja isot sarvet. Virkaa sovitettiin kirjoittajaankin useampia kertoja, mutta suurella pettymyksellä. Kuka meistä on suurin, kaikui vuosikausia eri piireissä ja tasoissa. Suurimmiksi ilmoittautui aivan omatahtoisesti useampikin, joten maassamme oli ainakin tusina suurinta, joiden mielipahaksi vain pienet joukot asettuivat itse kunkin tukijoiksi.

Afrikan-matkani jälkeen 1984 joillakin oli ajatus, että nyt kirjoittaja ihmeellisellä voimalla varustettuna täyttää kaikki kansan odotukset ja tarpeet, mutta kotimaahan saapuikin laihtunut ja nääntynyt lähetyssaarnaaja, jonka sairauksia ei juuri kukaan huomioinut. Odotukset eivät täyttyneet senkään vertaa kuin aikaisemmin, niin että jopa ulkomaille asti valiteltiin maamme kurjuutta niin mitättömän sananpalvelijan johdosta. Vasta viime päivinä on mieleeni palautunut kuinka sairas tuohonkin aikaan olin. Uniapneani oli aivan erikoisen pahaa laatua, ja väsymystäni paheksuttiin sen sijaan että olisi ymmärretty mistä se johtui. Hengityslaitettani suorastaan pilkattiin suurimman johtajankin taholta ja taustapuheet saivat rönsyillä kenenkään estämättä. Armahtavaisuudesta, lempeydestä, rakkaudesta ja vastaavasta puhuminen siis tuntuvat noiden vuosien osalta melkein jumalanpilkalta!

Nyt laitumen lampaat olivat löytäneet tietynlaisen täyttymyksen, kun suuri johtaja oli korotettu koko lauman ylimmäksi auktoriteetiksi. Kenenkään muun määkäisyllä ei ollut sellaista arvoa, kuin tällä ulkoiselta olemukseltaan aivan tavanomaisella pässillä, jota kylläkin nuoltiin ja putsattiin aivan erikoisella tavalla. Arvostus ei ollut niinkään erikoisessa olemuksessa, kuin yleisessä hierarkian harjoittamisessa. Päätös oli päätös, ja nyt sai johtopässi erikoisasemassaan erioikeuksia ja kunnioittavia asenteita. Johtopässin määkäisyt eivät olleet sen kummempia kuin toistenkaan, mutta ollen nyt suurin ja merkittävin kaikista, nyökkäilivät erikoisesti naaraslampaiden päät hyväksyvästi kuunnellessaan tämän äännähdyksiä. Ei totisesti kukaan ollut kykenevä vastaavaan, yhtä vaikuttavaan ulosantiin, ei varmaankaan missään laumassa koko maailmassa!

Oliko johtopässikin tämän mustan hahmon vallassa, kun ei tippaakaan näyttänyt välittävän lauman järjettömästä ja kuluttavasta käytöksestä ja ponnistamisesta? Siihen emme kai koskaan saa vastausta, koska hän selvästikin nautti tietynlaisesta koskemattomuudesta ja suojasta, joka suuresti muistutti paavin nauttimaa valta-asemaa. Suurta johtajaa ei saanut arvostella, vaan tuli luottaa hänen suureen kutsumukseensa, joka ei sallinut hänen epäonnistua, erehtyä missään asiassa. Hänen neuvonsa oli kuin suoraan taivaalta, koski se sitten ruohoa tai vettä, puiden oksia tai takaniityn myrkyllisiä ja huumaavia kasveja. Minkään myrkyllisen nauttimista ei suositeltu, mutta ajoittain itse kukin löysi muutaman erikoisen olon tuottavan kukkasen tai juurakon. Ajoittain sallittiin melkein millaista käytöstä tahansa, kunhan kunnioittava käytös johtopässiä kohtaan säilyi!

Johtopässiä kadehdittiin ajoittain melko ankarasti, ja kaikkia muita hurskaasti määkiviä arvosteltiin yksinomaan tämän piirteiden perusteella. Ei ollut ketään johtopässin vertaista koko laitumella, ei tämän vuoren rinteillä eikä varmastikaan koko maailmassa! Kukaan ei määkinyt sellaisella tavalla, vaikka kukaan ei todellisuudessa osannut sen paremmin selvittää, mihin erikoisasema perustui. Todellisuudessa useampikin, etenkin vanhempi pässi, päästeli vähintään yhtä hienoa ja oikeaoppista määintää, mutta sitä ei saanut arvostaa, vaan sitä tuli arvostella! Siten ei ollut kaikkien pitkien vuosienkaan jälkeen muodostunut minkäänlaista yhtenäistä kuvaa siitä, mihin todella oli tarkoitus pyrkiä.

Tämä itkettää nyt kirjoittajaakin, joka noin kaksitoista vuotta sitten uskoi piankin tulevan ajan, jolloin voisi kirjoittaa jotakin positiivista ja edistyksestä kertovaa. Lohduttavana ajatuksena kaiken takana alkaa mielessä kaikua vuosituhansien takainen keskustelu jossakin Luvatun Maan kukkuloilla. Silloinkin oli huoli joistakin maan matkaajista, ja Herramme läsnäolosta huolimatta monenlaiset väärinkäsitykset levittäytyivät Juudean vainioilla. Miten käy tämän ja tämän, miten käy minun? Herramme vastaus pätee vielä tänäänkin itse kunkin omalla kohdalla, kunhan vain haluamme kuulla Hänen äänensä: ”Mitä se sinua koskee, seuraa SINÄ Minua!”

Henki sisimmässäni vakuuttaa nyt erikoisella tavalla kaiken käsittelemämme vakavuutta. Kaikki on loppujenlopuksi kiinni henkilökohtaisesta suhteestamme Herraan, jolle ei vieläkään ole tullut eikä milloinkaan tule jotakin uutta välimiestä. Olkoot ihmispässejä tai lammaspässejä, ratkaisevaa on vain oma suhteemme iankaikkisuuteen, joka totaalisesti on kiinni Hänestä, joka itse on Iankaikkinen Elämä, ja Jonka kautta ainoa mahdollisuutemme on elää iankaikkisesti!

Jokainen pässi, jokainen lammas, tuomitaan aikanaan sen mukaisesti, mitä hänen vaikutuksestaan on tapahtunut laitumella tai muualla vuoriniityillä. Mikään pahuus ei ole oikeutettua, mikään vääryys ei kuulu todellisten lampaiden joukkoon. Kaikki pahuus on saapunut ja ujuttautunut joukkoomme sen julistuksen johdosta, joka on ollut niin tavattomasti oikean näköistä ja tuntuista, oikean kuuloista. Mikään sinne päin oleva, melkein kuin, ihan kuin, ei ole lähtöisin Hyvästä Paimenestamme, vaan laitumen laidalta, pahuuden olennon julistuksesta, joka on eksyttänyt melkein valitutkin, etenkin kun jotkut johtajat ovat niin sokeita, vailla henkien erottamisen lahjaa, etteivät näe lampaiden älytöntä ponnistelua ja melkein tuhoutumista!

En ole oikeastaan vielä koskaan aikaisemmin kokenut sellaista pyhää vihaa kaikkea melkein oikeata kohtaan, kuin juuri nyt kirjoitettuani pari viimeistä sivua. Meitä on petetty paljon pahemmin kuin mitä kukaan meistä on rohjennut ajatella. Herramme varoitti meitä, ettei Hän ole tuonut sitä mitä odotamme, vaan Hänen seuraamisensa tuo mukanaan paljon ikäviä seurannaisilmiöitä, jotka eivät kuitenkaan ole lähtöisin Hänestä. Hän toi miekan, Hän toi ristiriidat perheenjäsenten keskuuteen, mutta kaikki vääryys ja pahuus on peräisin tuosta tummasta hahmosta, joka pukeutuu valkeuden enkeliksi ja lainaa Jumalan sanaa omien mielitekojensa mukaisesti. Me olemme joutuneet kärsimään ja kärsimme ehkä vielä tulevaisuudessakin, mutta mikään kaikesta pahuudesta ei ole peräisin Hänestä, joka on alkanut meissä työnsä ja on vievä sen päätökseenkin. Mutta Hän ja Hänen tekonsa meissä tuovat mukanaan asioita, jotka kautta pelastushistorian ovat seuranneet todellisten jumalanlasten tietä. Peruskysymys kuitenkin kuuluu, mistä me uskomme kaiken tulevan. Jos uskomme kaiken tulevan Herraltamme, on meillä täysin väärä kuva Hänen olemuksestaan ja Hänen tarkoituksestaan. Tässä uskomuksessa olemme myöskin vääriä todistajia, jotka antavat väärän kuvan rakkaudellisesta Isästä, jolla ei ole mitään osuutta pimeyden tekoihin.

Kirjoittaja on eri piireistä ahdistettu ulos ennen kaikkea siksi, ettei tämä ole ollut halukas siihen ihmiskorostuksen henkeen, joka on vallinnut keskuudessamme aivan alusta lähtien. Kirjoittaja on antanut mennä ohitsensa lukuisia tarjouksia, joihin myöntyminen olisi merkinnyt aivan toisenlaista nykyhetkeä ja tulevaisuuttakin, niin taloudellisesti kuin arvostuksellisestikin. Jokin kirjoittajan sisimmässä ei vain ole voinut yhtyä niihin näkemyksiin, joita hänen olisi tullut viedä eteenpäin saadaksensa valtaa ja arvostusta, ei kuitenkaan Itse Herran edessä.

Ei voi olla ihmettelemättä sitä sekoitusta, joka menneiden vuosikymmenien aikana laadittiin eteemme hengellisenä ruokana, lopullisena Jumalan tahdon toteuttamisena, täysin irrallaan alkuperäisestä yhteydestänsä. Meitä vaadittiin vastaanottamaan ja hyväksymään kaikki meille esitetty, vaikka mielemme oli täynnä epäilystä ja vastustusta. Kaikki oli melkein kuin, ihan kuin, hyvin lähellä totuutta. Käytännön elämä, näiden ihmisten hedelmä, on nyt vuosikymmenien ajan ollut tarkkailtavana, ja tulos on niin selvä kuin vain ajatella voi. Mieliimme kylvettiin pelko pilkasta Pyhää Henkeä vastaan, minkä taakse useat julistajat pakenivat suojatakseen omia epäraamatullisia näkemyksiään ja uskomuksiaan.

Hengellisen elämän keskellä vallitsivat monet perustekijät ns. psykopatian alueelta. Emme voi näitä ihmisiä psykopaateiksi leimata, mutta heidän elämässään vallitsivat monet samat lainalaisuudet kuin kuvaamamme sairauden tai poikkeavuuden kohdalla. Erikoisesti herätti huomiota se, kuinka monet henkilöt valehtelivat vuodesta toiseen käsittämättä kai itse ollenkaan mitä tekivät. Ajan kuluessa aivan psykopatian esimerkin mukaisesti he vähän kerrallaan alkoivat pitää kaikkea esittämäänsä totena, eli uskoivat kaiken itse puhumansa. Mitkään ristiriitaisuudet eivät saaneet heitä epäilemään esittämäänsä, ja heidän valheellisuutensa oli niin järkyttävää, ettei sitä vieläkään ole helppo pitää totena. Kuinka voivat sanat ja elämä olla sellaisessa ristiriidassa keskenään?

Merkittävin ristiriita perustuu opilliseen torjuntaan, mikä oikeuttaa tekemään kanssamatkaajalle melkein mitä tahansa. Puhuttiin koko ajan rakkaudesta, mutta siitä huolimatta pyrittiin tekemään kanssamatkaajan elämä suorastaan mahdottomaksi. Ikään kuin koko asiaa ei olisi lainkaan käsitetty, myönnetty todeksi, tarkoitus pyhittää keinot mielessä.

Jatkuu joskus myöhemmin...