Miksi aivot? Osa 2

Marraskuu 1995

   Kunpa todella voisimme käsittää, että kaikki on vain armoa! Jokainen hetkemme, koko elämämme, on alusta loppuun armoa. Ja todellista Jumalan armoa tarvitsemme siihen, että todella olemme uudestisyntyneitä, aitoja Jumalan lapsia. Ei riitä alkuunkaan se, että saamme tietää paljon! Me tarvitsemme todellisen Jumalan antaman ymmärryksen voidaksemme ottaa vaarin siitä päivästä, jossa elämme, ja sen sanomasta! Sieluni itkee, itkee, kun kuulen kaikenlaisia selityksiä, joilla ei ole mitään tekemistä Jumalan Sanan kanssa! Menneinä vuosina kaikki tämä ei kauhistuttanut minua siinä määrin kuin nyt. Me olemme lopussa, aivan lopussa, ja Herran tulemus on oven edessä! Missä on Jumalan Seurakunta, missä on todellinen jumalanlasten yhteys? Taivaallinen Isä, katso meidän puoleemme, muista seurakuntaasi! Armahda meitä, auta meitä, anna todellinen muutos, anna Hengen tuulten puhaltaa elämä kuiviin luihimme! Me emme ole kylmiä emmekä palavia, me olemme penseitä! Sytytä meidät, ennen kuin Sinun on pakko sylkäistä meidät ulos suustasi!

   Minulle on aivan käsittämätöntä se, kuinka yksin minut on jätetty. Jumala tietää kaiken ja on antava vastauksensa tässäkin asiassa. Miksi ei kukaan muu korota ääntänsä kaikkea väärää vastaan! "Onhan toki veljiä, jotka saarnaavat juuri nytkin Jumalan Sanaa kansamme keskellä!" Kyllä minä tiedän sen, minä tunnen jokaisen. Erityisesti on yksi veli, joka pasuunan lailla on noussut kaikkea vastaan, mutta jokin sisimmässäni huutaa ja itkee siitä huolimatta: Hän on kuin Apollos, jolla ei ole tarpeellista taitoa ja ymmärrystä. Hän haluaa hyvää ja pyrkii hyvään, mutta kuitenkaan ei ole vastaus kaikkeen siihen, mitä me todella tarvitsemme! Jumala siunatkoon häntä niin kuin jokaista muutakin veljeä! Mutta me tarvitsemme jotakin paljon enemmän! Me tarvitsemme veljiä ja sisaria, jotka asettuvat Herran Jeesuksen Kristuksen jalkojen juureen Marian lailla, ja haluavat kuulla ja oppia Häneltä!

   Kun suuni on avautunut puhumaan ja sormeni kirjoittamaan, tulkoot esiin kaikki, mitä sydämelläni on. Huomenna eivät sormeni ehkä kykenekään kirjoittamaan, huomenna ei minua ehkä enää olekaan. Minä näen yhden todella suuren virheen kaikkien, kaikkien tuntemieni saarnaajaveljien kohdalla, minkä tuonee julki osaltaan se, mitä yksi johtavassa asemassa oleva veli on sanonut: "Jumala paljasti minulle tämän, Jumala antoi tämän minulle henkilökohtaisesti. Minulla oli saarnakirjanen pöydälläni, mutta en lukenut sitä. Sitten eräänä iltana saarnasin samasta aiheesta ja vasta sitten tunsin, että minun tulee lukea tuo saarna, ja katso, olin puhunut aivan samoin." Miksi hänelle on niin tavattoman tärkeätä, että hän voi tuoda julki sen, että Herra paljasti hänelle tietyt asiat? Jo vuosikymmeniä sitten Herran valtuutettu palvelija julisti nämä asiat ja lähes kahdenkymmenen vuoden ajan niistä on puhuttu maassamme. Mitään oleellisesti uutta ei ole tullut esiin. Miksi minun todistukseni on aivan päinvastainen?

   Minun todistukseni kuuluu seuraavasti. Minä uskon, että jokaiseen todelliseen uskovaiseen Kaikkivaltias Jumala on istuttanut osan iankaikkista totuuttansa, Sanaansa. Hän ei näytä noudattavan mitään olennaisen samanlaista kaavaa, vaan itse kullekin tietyt Sanan Totuudet ovat itsestään selviä mahdollisesti jo nuoruudessa. Tuo meihin pantu Sana on se, mikä Hengen auringon paisteen alla saa meissä aikaan valtavan janon Jumalan ja Hänen Sanansa puoleen. Sana kaipaa täydellisyyttä, ja sen Se saavuttaa vain sen kautta, että Henki voi vastata kysymyksiimme ja kaipauksiimme, antamalla meille lisää tuota siunattua Sanaa ja tekemällä sen eläväksi. Mitä enemmän Sanaa saamme, mitä enemmän se meille paljastetaan, sitä suurempi on ilomme ja onnemme ja kaipauksemme tosin tyydytetään, mutta sitä seuraa vieläkin suurempi kaipaus lähemmäksi Herraa!

   Minä voisin röyhistää rintaani ja kerskua sillä, mitä jo ensimmäisen ja toisen Raamattuni esilehdillä luki. "Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti", "Takaisin Raamattuun" jne. Todella monet asiat olivat minulle "itsestään selviä", kun useimmat vielä haparoivat pimeydessä. Olisiko tämä kerskauksen aihe? Ei missään tapauksessa, niin kuin jo edellä olen selvittänyt! Taivaallinen Isämme oli nämä asiat laittanut sydämeeni ilman omaa ansiotani tai pyyntöäni ja paljastanut ne minulle, kuin köydenpääksi kaikelle sille, mitä oli tuleva. Minun todistukseni on, etten tänä päivänä tietäisi mitään tämän hetken asioista ja jumalallisista salaisuuksista, ellei Herra olisi lähettänyt palvelijoitansa, jotka toivat meille kaikki nämä asiat. Herra paljasti nämä asiat, ja sen johdosta minäkin saan ne paljastettuna. Totta on, että tarvitsemme myöskin tässä kohden henkilökohtaisen ilmestyksen, voidaksemme samalla tavoin olla osallisia näihin ilmestyksiin. Mutta että Herran tarvitsisi uudelleen ja erikseen paljastaa nämä asiat jollekin saarnaajalle, ei ole muuta kuin vihollisen niksi oman kunnian etsimiseksi ja löytämiseksi.

   Minä en ole itsessäni mitään enkä ole veljieni yläpuolella. Mutta Jumalan Sanan totuuden tähden minun on sanottava seuraava Jumalan Rakkauden tähden. Te saarnaajaveljeni, monet teistä vanhemmatkin kuin minä olen, useimmat paljon nuorempia ja kokemattomampia: Minä haluan kysyä teiltä kaikilta Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä: Oletteko milloinkaan todella olleet Herran neuvottelussa, hiljentyneet Hänen eteensä, jotta Hän olisi voinut todella paljastaa teille Sanansa? Se, mitä meille tässä ajassa on julistettu, ei ole mitään muuta kuin Jumalan Sanaa.  Tässä ajassa julistetun tarkoitus oli tuoda julki ne Sanan salaisuudet, jotka kautta vuosisatojen ja tuhansien olivat kätkettyinä. Ei tuotu julki jotakin uutta, lisäystä Jumalan Sanaan, vaan julistettu oli kuin valo, joka auttaa näkemään Jumalan Sanan kokonaisuuden. Valo ei ole sitä varten, että sitä tuijotettaisiin, vaan että se valaisisi meille sen, mikä on tärkeätä tässä ajassa!

   Kun ensimmäinen sanansaattaja tuli Kristuksen ensimmäisen tulemuksen edellä, julisti hän: "Jo on kirves pantu puitten juurelle: jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen."  Jumalan Sanan miekan tuli jo tuolloin leikata pois se, mikä oli ihmisistä peräisin. "Minä olen totinen viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri. Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmää, hän karsii pois; ja jokaisen, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, että se kantaisi runsaamman hedelmän. TE OLETTE JO PUHTAAT SEN SANAN TÄHDEN, JONKA MINÄ OLEN TEILLE PUHUNUT!" (Joh.15:1-).

   Halleluja! Halleluja! Ylistys Jumalalle! Me olemme jo puhtaat, jos me todella olemme kuulleet ja ymmärtäneet sen Sanan, jonka Herra on meille puhunut! Mutta onko jokainen asettunut Jumalan Sanan miekan leikattavaksi? Onko jokainen antanut poistaa itsestänsä vanhan hapatuksen, inhimilliset, perinnäiset säädökset ja opetukset? Onko meistä tullut uusi taikina?

   Jumala siunatkoon jokaista veljeä, joka vuosien varrella on vieraillut luonamme tai kokouksissamme. Mutta miksi ei ole todellista yhteyttä meidän välillämme? Miksi emme ole kuin yksi sielu ja yksi mieli, yksi ruumis Kristuksessa? Eivätkö kaikki tarpeelliset Jumalan Sanan salaisuudet ole paljastettu meille? Eikö eteemme ole asetettu Yksi Tie, jolla kukaan ei eksy? Eivätkö kaikki opilliset eroavuudet ja erimielisyydet ole löytäneet loppuansa, kun Jumalan valtuuttamat sanansaattajat julistivat kaiken sekaannuksen keskellä totuuden, totuuden kaikissa tärkeimmissä ja vähemmän tärkeissä asioissa? Miksi kukin tekee niin kuin omassa mielessänsä oikeaksi näkee kaikesta tästä huolimatta? Miksi, miksi? Miksi minä kysyn miksi, kun kerran tiedän sen?

   Iloitsin jokaisesta veljestä, joka tuli luoksemme kaikkina vuosina, ja aivan viime vuosinakin. Itse kukin oli tietoinen siitä työstä, mitä olen tehnyt vuosikymmenet. Juuri siksi he tulivatkin. Minä en pidä enkä ole pitänyt itseäni minään erikoisena henkilönä; kaikki on vain Jumalan armoa. Mutta miksi sydämeni kuitenkin itki useimpien kohdalla? Veljet tulivat ja esittelivät itsensä ja näkemyksensä hengellisistä asioista. Mutta miksi mieleeni tulee vain yksi ainoa veli, joka tuli ja sanoi: "Veljeni, minä tiedän, että Jumala on tehnyt erikoisia asioita tässä ajassa. Niin kuin ymmärrän, sinä olet selvillä siitä. Ole hyvä ja kerro minulle." Ei hän ollut ainoa, mutta ainoa, joka voimakkaasti tässä suhteessa jäi mieleeni.

  Mitä tekivät useimmat? He antoivat ymmärtää uskovansa samalla tavalla, mutta kuitenkin jonkin ajan kuluttua halusivat kertoa meille mitä tehdä ja miten tehdä, mitä painaa ja minne mennä. Tämä oli enemmän sääntö kuin poikkeus ja sitä se on tänäkin päivänä. Minä en ole itsessäni mitään, mutta kuitenkin minulla on ollut kaikkina näinä vuosina tehtävä, tehtävä viedä eteenpäin sitä, mitä Jumala on tässä ajassa tehnyt ja puhunut. MUTTA KUKA ON HALUNNUT KUULLA? KUKA ON HALUNNUT USKOA PALVELUSTEHTÄVIIN TÄSSÄ AJASSA? JOKAINEN ON HALUNNUT OLLA OMAN ONNENSA SEPPÄ, JOKAINEN ON HALUNNUT SÄILYTTÄÄ OMAN KUULIJAKUNTANSA JA OTTAA VASTAAN SEN VERRAN KUIN KULLEKIN ON SOPINUT! MUTTA KUKAAN EI OLE OLLUT HALUKAS ARVIOIMAAN KAIKKEA UUDELLEEN JUMALAN EDESSÄ JA PESEYTYMÄÄN KAIKESTA VANHASTA HAPATUKSESTA. EI YKSI AINOAKAAN TUNNETTU SAARNAAJAVELI! JUMALA ON TODISTAJANI, ETTÄ PUHUN VILPITTÖMÄLLÄ SYDÄMELLÄ HALUAMATTA SYYTTÄÄ KETÄÄN.

   Vuosikausia on sydämelläni käynyt ajatus, että jonakin päivänä minä olen kirjoittava vihkosen, jossa minä syytän jumalallisella arvovallalla kaikkia tämän ajan uskovaisia ja saarnaajia Herran Jeesuksen Kristuksen uudelleen ristiinnaulitsemisesta. Onko tämä se hetki, jossa minun on esitettävä tämä syytös, ei inhimillisenä, henkilökohtaisena syytöksenä, vaan Jumalan Sanan ja Jumalan Totuuden tähden!

   Rakkaat veljeni ja sisareni, jotka tunnustaudutte julistettuun. Olisiko mahdollista, että te omine näkemyksinenne tälle ajalle puhutusta Sanasta olette jälleen kerran ristiinnaulinneet meidän rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen ristille? Olisiko mahdollista, että teidän elämänne ja opetustenne ja puheittenne kautta ennennäkemätön häpeä on tullut sen ylle, minkä tuli olla ylevää ja jaloa tässä ajassa? Puhdas ja kristallinkirkas Sana julistettiin teille, mutta te olette tehneet siitä ennenäkemättömän sekasotkun ja pilkan aiheen!

  Meidän käyttöömme annettiin ruokavarasto, jonka laatuista ei milloinkaan ennen ole ihmiskunnalle annettu, Hengellisen Ruuan varasto, jolla tuli tyydyttää kuolevan maailman hengellinen nälkä. Mitä on tapahtunut tuolle varastohuoneelle? Mitä ovat niin kutsutut kuullun seuraajat ja saarnamiehet tehneet tuossa huoneessa? Jo Hesekielin kautta Herra puhui nuhdellen ja vihaisena: "Eikö teille riitä, että olette hyvällä laitumella, kun vielä tallaatte jaloillanne loput laitumestanne, ja että saatte juoda kirkasta vettä, kun vielä hämmennätte jaloillanne loput? JA ONKO MINUN LAMPAITTENI OLTAVA LAITUMELLA SIINÄ, MITÄ JALKANNE OVAT HÄMMENTÄNEET? Sentähden sanoo Herra, Herra niille näin: Katso, minä, minä tuomitsen lihavan lampaan ja laihan lampaan välillä!" (Hes.34:) Millainen nuhde, millainen ojennus! Jumalani, Jumalani, armahda meitä kaikkia! Mitä me olemmekaan tehneet? Mitä me olemmekaan tehneet! Armahda meitä, armahda meitä, ennen kuin on liian myöhä! ANNA MEILLE ANTEEKSI, ME EMME OLE TIENNEET, MITÄ OLEMME TEHNEET! (???????)

   TUOMARI SEISOO OVELLA! IHMISKUNNAN VIIMEISET NORMAALIN ELÄMÄN HETKET OVAT KÄSILLÄ! MITÄ ME OLEMME TEHNEET?  Kuraiset, likaiset jalat ovat tallanneet mitä kallisarvoisinta ruokaa, minkä taitamattomat ja välinpitämättömät kädet ovat tiputelleet lattialle. Ymmärtämättömät ja sydämeltään pimentyneet ihmiset ovat aukoneet Jumalan varastohuoneiden laatikoita yltiöpäisyydessään ja uteliaisuuden janossansa kumonneet niitä lattialle ja läikyttäneet lähes jokaisesta juoma-astiasta kallisarvoista juomaa lattialle. EIKÖ KAIKKIVALTIAS JUMALA NÄKISI KAIKKEA TÄTÄ? EIKÖ HÄN TIETÄISI KAIKKEA TÄTÄ? VELJENI, SISARENI, HERÄTKÄÄ NÄKEMÄÄN TOTUUS ELÄMÄSTÄNNE. TE ETTE OLE VIELÄ VASTAANOTTANEET YHTÄÄN SEN ENEMPÄÄ KUIN NE IHMISET, JOTKA TUOMITAAN VÄÄRINÄ JA TURMELIJOINA - TE OLETTE SAMOJEN TUOMIOIDEN ALAISIA, SILLÄ SANA ON KAUTTANNE PIDETTY VÄÄRYYDEN VALLASSA! ETSIVÄT SIELUT JA NÄLKÄISET SIELUT EIVÄT OLE VOINEET TULLA RAVITUIKSI, KOSKA TE OLETTE NISKOILLANNE TYRKKINEET HEIDÄT POIS. TE OLETTE ETSINEET ITSELLENNE JONKINLAISTA ASEMAA KRISTUKSEN MORSIAMEN KESKELLÄ JA OLETTE SEN KAUTTA PÄÄTYNEET VÄÄRIIN JA VIRHEELLISIIN JOHTOPÄÄTELMIIN. SEN SIJAAN ETTÄ OPETUKSENNE OLISI YHDISTÄNYT KRISTUKSEN RUUMISTA PYHÄN HENGEN KAUTTA, ON PYHÄ HENKI TULLUT MURHEELLISEKSI JA POISTUNUT KESKUUDESTANNE, KOSKA HÄN EI OLE VOINUT VAHVISTAA SITÄ, MITÄ OLETTE JULISTANEET.

  TE OLETTE KAIKEN HAPATUKSENNE KESKELLÄ UNOHTANEET, ETTÄ TÄSSÄKIN AJASSA PÄTEE SE, MITÄ JUMALAN SANA IANKAIKKISELLA ARVOVALLALLA SANOO: 'MUTTA KUN HÄN TULEE, TOTUUDEN HENKI, JOHDATTAA HÄN TEIDÄT KAIKKEEN TOTUUTEEN. SILLÄ SE, MITÄ HÄN PUHUU, EI OLE HÄNESTÄ ITSESTÄÄN; VAAN MINKÄ HÄN PUHUU, SEN HÄN PUHUU, JA TULEVAISET HÄN TEILLE JULISTAA. HÄN ON MINUT KIRKASTAVA, SILLÄ HÄN OTTAA MINUN OMASTANI JA JULISTAA TEILLE.”

   AAMEN, AAMEN! OLETTEKO TE JULISTUKSENNE JA OPETUKSENNE KAUTTA SAATTANEET HERRAN JEESUKSEN KRISTUKSEN KIRKASTETUKSI KANSANSA KESKELLÄ JA MAAILMAN SILMISSÄ? ETTEKÖ PAREMMINKIN OLE LUONEET MAAILMALLE SELLAISEN KUVAN, ETTÄ TÄSSÄ ON UUSI, ENNENNÄKEMÄTÖN HARHAOPPI? ETTEKÖ TE OLE SAATTANEET SANANSAATTAJAT JUURI SIIHEN VIHOVIIMEISEEN TILAAN, MIHIN HEITÄ EI JUMALA OLE TARKOITTANUT JA MIHIN HE ITSE EIVÄT MILLOINKAAN HALUNNEET JOUTUA? ON VAIN YKSI NIMI YLITSE KAIKKIEN MUIDEN NIMIEN, JOKA ON JEESUS KRISTUS, JOSSA YKSIN ON PELASTUS.

  MITÄ KUITENKIN LUKEE TEIDÄN VIIRISSÄNNE TUON NIMEN SIJASTA? ASETTAMALLA IHMISEN NIMEN TUON NIMEN YLÄPUOLELLE, TE OLETTE UUDELLEEN TÄSSÄ PELASTUSHISTORIAN VIIMEISIMMÄSSÄ HETKESSÄ RISTIINNAULINNEET HERRAN JEESUKSEN KRISTUKSEN UUDELLEEN, MITÄ HIRVITTÄVIMMÄLLÄ TAVALLA! JUMALA ARMAHTAKOON JOKAISTA, ETTÄ VOITAISIIN SANOA, ETTETTE OLE TIENNEET, MITÄ TEITTE! JUMALA ARMAHTAKOON MINUA KAIKESSA, MITÄ OLEN TEHNYT JA SANONUT! JUMALA ANTKOON KAIKKI VÄÄRYYTENI JA SYNTINI ANTEEKSI. HERRA, MINÄ OLEN SYNTINEN IHMINEN, MENE POIS MINUN TYKÖÄNI!

   Vielä on armon päivä, vielä on pelastuksen päivä! Vielä on aika peseytyä Karitsan Veressä ja tulla Jumalan opettamaksi. Tämä on se päivä, jota olen kauan odottanut; en ilolla, en onnella, mutta kuitenkin olen sitä kautta näiden vuosien odottanut. Nyt on toteutunut se, mitä uskoin Jumalan tekevän. Tänä päivänä kaikki väärät opetukset ja näkemykset ja inhimilliset salaisuuksien etsimiset ovat tulleet tiensä päähän ja tulleet paljastetuiksi. Minä en voi lyödä rintaani ja sanoa olleeni koko ajan oikeassa. Ei, murhe ja tuska on liian suuri. Minä en ole ollut oikeassa, Herra on ollut koko ajan oikeassa. Jos Hän on pitänyt minut samalla Tiellä koko ajan, puutteellisena, vajavaisena, on se vain Hänen armoansa.

   Seurakunta, nyt on sinun hetkesi koittanut! Seurakunta, katso yksin uskosi alkajaan ja täyttäjään, Herraan Jeesukseen Kristukseen. Hän on sinun Kuninkaasi, sinun Herrasi, joka on tässä pimeässä, synkeässä ajassa antanut Valonsa loistaa ja kuuluttanut suurella äänellä: "Sentähden minun kansani on tunteva minun nimeni, sentähden se on tunteva sinä päivänä, ETTÄ NINÄ OLEN SE, JOKA SANON: 'KATSO, TÄSSÄ MINÄ OLEN'. (Jes.52:6).

   Minun jalkani eivät ole kauniit, eikä minussa ole mitään inhimillisesti arvostettavaa. Mutta siitä huolimatta minä haluan olla yksi niistä, joista Jumalan Sana todistaa:

   "Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta, sanoo Siionille: SINUN JUMALASI ON KUNINGAS! KUULE! VARTIJASI KOROTTAVAT ÄÄNENSÄ, KAIKKI HE NÄKEVÄT SILMÄSTÄ SILMÄÄN, KUINKA HERRA PALAJAA SIIONIIN!"

   AAMEN, AAMEN, HALLELUJA! SUO, HERRA, MINUN JULISTAA SINUN IANKAIKKISTA, VÄÄRENTÄMÄTÖNTÄ SANAASI, SALLI MINUN TÄSSÄ MYÖHÄISESSÄ HETKESSÄ ILMOITTAA SINUN HYVÄ SANOMASI TÄLLE MAAILMALLE, JANOISILLE, NÄLKÄISILLE SIELUILLE! SUO KAIKKIEN VELJIENI LIITTYÄ KANSSANI TÄHÄN SUUREEN, VIIMEISEEN TYÖHÖN, JOSSA SINÄ ITSE OLET SEISOVA OMIESI TAKANA JA VIERELLÄ. SUO KAIKELLE SEKAANNUKSELLE JA JAKAANNUKSELLE TULLA LOPPU. MUODOSTA SEURAKUNTA, JOHON RIKKIREVITYT JA RAASTELLUT VOIVAT TULLA KOTIIN JA TURVAAN. SUO MEILLE ARMOSI, ETTÄ MEIDÄT KATSOTAAN ARVOLLISIKSI PITÄMÄÄN HUOLI SINUN LAMPAISTASI! TÄMÄ ON SINUN TYÖSI, SINUN SEURAKUNTASI, ÄLÄ ENÄÄ SALLI KENENKÄÄN SOTKEVAN SITÄ, REPIVÄN SITÄ!

  MITÄÄN EMME OLE ANSAINNEET, VAIN KUOLEMAN JA IANKAIKKISEN KADOTUKSEN. KUULE RUKOUKSEMME JA TEE SUURI TEKOSI KESKELLÄMME, NIIN ETTÄ MEISTÄ TODELLA VOIDAAN SANOA: KATSOKAA, KUINKA HE TOISIANSA RAKASTAVAT! KATSOKAA, KUINKA SUURI ON HERRA JA HÄNEN NIMENSÄ HEIDÄN KESKELLÄNSÄ! OI HERRA, SUO SEN TAPAHTUVAN PIAN, OTA MINUT UUDELLEEN, OTA MEIDÄT KAIKKI UUDELLEEN JA SUO UUSI SYNTYMÄ KAIKILLE NIILLE, JOTKA EIVÄT VIELÄ OLE SITÄ KOKENEET, VAIKKA OVATKIN KULKENEET USKOVAISEN NIMELLÄ!

   ME OLEMME VAIN ARVOTTOMIA PALVELIJOITA, JOTKA TEKEVÄT VELVOLLISUUTENSA! OLE SINÄ SUURI MEIDÄN KESKELLÄMME, OI TAIVAALLINEN ISÄ, OLE SINÄ MEIDÄN KUNINKAAMME, JA OTA SEURAKUNTASI TÄYDELLISEEN VALVONTAASI JA JOHTOOSI. TAPAHTUKOON TÄMÄ KAIKKI HERRAN JEESUKSEN KRISTUKSEN NIMESSÄ!

   Taas joudun toteamaan, luettuani kirjoittamani, että tulos on jotakin aivan muuta, kuin mitä tarkoitukseni oli kirjoittaa.

Miksi aivot? Osa 1

Marraskuu 1995

  

                      

   "Ja Hän sanoi myöskin kansalle: 'Kun näette pilven nousevan lännestä, sanotte kohta: Tulee sade; ja niin tuleekin. Ja kun näette etelätuulen puhaltavan, sanotte: Tulee helle; ja niin tuleekin. Te ulkokullatut, maan ja taivaan muodon te osaatte arvioida; mutta kuinka ette arvioitse tätä aikaa?

   MIKSI ETTE JO ITSESTÄNNE PÄÄTÄ, MIKÄ OIKEATA ON?" (Luuk.12:54-57).

  

   Päiväkausia monenlaiset ajatukset ovat myllertäneet sisimmässäni ja monta kertaa on ollut halu istuutua jälleen kirjoittamaan. Kuitenkin kaikenlaiset toisarvoiset asiat ovat riistäneet aikani, vai tulisiko oikeamminkin sanoa, että olen sallinut toisarvoisten asioiden määräillä itseäni. Jos meillä ei ole aikaa sen tekemiseen, mikä on ensiarvoista, ei syy ole olosuhteiden, vaan oman itsemme. Me itse teemme arvojärjestyksen, mutta sen toteuttaminen on sitten aivan toinen asia. Herääkin kysymys, olemmeko sittenkään käsittäneet asioiden oikean järjestyksen, jos niin helposti sorrumme pois vakaasti päättämästämme linjasta.

   Viimeksi lopettaessani kirjoittamisen, osuivat edellä olevat sanat silmiini jo suljettuani tietokoneen. En voi olla ohittamatta noita sanoja, sillä uskon niiden sisältävän jotakin hyvin merkityksellistä juuri meille tässä ajassa.

   Herramme nuhtelee meitä vääristä asenteista. Hän vetoaa meidän Jumalan luomaan ja suomaan, syntymästämme asti meihin asetettuun käsityskykyyn. Mitä tulee maallisiin, jokapäiväisiin asioihin, ne me aivan luonnostamme näemme oikealla paikallansa, ja suuntaamme elämämme niiden mukaisesti. Mutta kun tulee kysymys hengellisistä asioista, me kaikesta ympärillämme tapahtuvasta huolimatta emme käsitä, mistä on kysymys. Lopunajan tapahtumat aivan vyöryvät ylitsemme joka päivä sellaisella voimalla, että ainakin uskovaisten odottaisi käsittävän aikamme lyhyyden. Aivan yhtä selvää kuin on sateen tulo ja tuulten huminat, aivan yhtä selvästi meidän tulisi näiden Herramme sanojen mukaisesti osata päätellä, missä ajassa elämme. Ja jos käsitämme, missä ajassa elämme, pelkän inhimillisen järjen jo tulisi sanella meille, että elämämme ei voi jatkua entisenlaisena, vaan jotakin aikaa vastaavaa täytyy tulla elämäämme ja asenteisiimme! MIKSI ETTE JO ITSESTÄNNE PÄÄTÄ, MIKÄ OIKEATA ON?

   Minä iloitsen tällä hetkellä näistä sanoista. Kautta koko elämäni olen halunnut käsittää Herran tiet ja seurata Häntä. Minä olen halunnut löytää sen, mikä on oikeata. Kautta niiden vuosien, joina olen armosta saanut vaeltaa Herran tiellä, olen sydämessäni kokenut suurta varmuutta Jumalan Sanan suhteen. Kaiken, mikä on pitänyt sataprosenttisesti yhtä kirjoitetun Sanan kanssa, olen halunnut sulkea syvälle sydämeeni ja toivonut sen tulevan elämäksi, joka voi veden lailla kummuta muillekin kanssamatkaajille.

   MIKSI ETTE JO ITSESTÄNNE PÄÄTÄ, MIKÄ OIKEATA ON? Tässä kohden tulee mieleeni vaistomaisesti eräs sanankohta, joka viimeisten viikkojen aikana useampaan kertaan on tullut esiin. Myös menneiden vuosikymmenien aikana se on ollut selvä vastaus joihinkin kysymyksiin, joita tietynlaiset epämääräiset ja levottomuutta herättävät Jumalan Kirjoitetun Sanan käyttämiset ovat tuoneet eteeni. Mainittakoon esimerkkinä eräs liikemiesveli, joka kokoushuoneen ulkopuolella peukalollansa pläräyttää Raamattunsa sivut laidasta laitaan ja sanoo: "Tämän kirjan perusteella olen jo tänään päättänyt kaksi eri talokauppaa."

   Jumalan Sana ei ole mikään hokkuspokkuskirja, jonka sivuja voimme plärätä mielemme mukaisesti ja tökätä sormemme sattumanvaraisesti auenneen sivun sattumanvaraiseen kohtaan ja sanoa siinä olevan vastauksen kiinteistökauppojemme hyväksymiseksi tai hylkäämiseksi. Jo se, että kyseinen kokouspaikka, jonka edessä tämä tapahtui, jouduttiin myymään pois pakon sanelemana, osoittaa sen, ettei Herra ollut asiassa mukana. "TARKKAA, MITÄ SANON: HERRA ON ANTAVA SINULLE YMMÄRRYSTÄ KAIKKEEN." Näin sanoo Paavali Timoteukselle (2.Tim.2:7).

   Tämä sanankohta on ollut siunattu vastaus minulle monta kertaa. Kun Jumala loi ihmisen, asetti Hän tähän myöskin aivot. Aivot ovat se kohta kehoamme, joka sanelee koko kehon toiminnot. Aivot ovat kuin tietokone, käyttääksemme nykyajan termiä, joka hoitaa käskyjen antamisen ja toteuttamisen, niin että eri jäsenet toimivat harmoniassa keskenään ja toteuttavat sen, mikä elämässä on tarpeen.

   Miksi on kuitenkin niin, että tänä päivänä tuo kiinteistövälittäjä jää kaiken nyt pinnalla olevan varjoon? Miksi vaikuttaa siltä, kuin tämän hetken niin sanotuilla "todellisilla uskovaisilla" ei olisi enää aivoja ollenkaan? Tämä saattaa tuntua rumalta puheelta, mutta tilittäessäni tuntemuksiani tämän kirjassarjan puitteissa, rohkenen tuoda julki todelliset ajatukseni, jotka eivät perustu ilkeämieliseen asenteeseen ja virheiden etsimiseen, vaan sen todellisen sekasorron näkemiseen, joka silmien eteen on avautunut? Miksi todella tuntuu siltä, että ihmisillä olisi vain "henki", mutta ei aivoja? Ja jos aivot puuttuvat, niin mikä on se henki, joka heitä hallitsee?

   "Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan... Mutta meillä on Kristuksen mieli" (1.Kor.2:). Mihin perustuu hengellisen ihmisen tutkistelu? MIKSI ETTE JO ITSESTÄNNE PÄÄTÄ, MIKÄ OIKEIN ON? TARKKAA, MITÄ SANON: HERRA ON ANTAVA SINULLE YMMÄRRYSTÄ KAIKKEEN. MUTTA MEILLÄ ON KRISTUKSEN MIELI.

   Mitä tämä sulkee sisäänsä, sitä emme milloinkaan ole kykeneviä ammentamaan tyhjiin. Mutta sydämeni vakaumus on se, mitä nyt yritän sanamuotoon laatia. Jumalan luomakunnassa vallitsevat tietyt lakinsa, jotka eivät rajoitu itse asiassa mihinkään alueeseen, vaan kaikki on sidottu yhteen, yhdeksi kokonaisuudeksi. Koko tämä maaplaneetta ilmakehineen ja siihen luotuine asioinensa on yksi kokonaisuus, josta ihminen on osa. Psykologiaako, tiedettäkö? Ei, vaan Jumalan Sanaa. "Sillä luomakunnan harras ikävöitseminen odottaa Jumalan lasten ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle - ei omasta tahdostaan, vaan alistajan - kuitenkin toivon varaan, koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen. Sillä me tiedämme, että KOKO LUOMAKUNTA YHDESSÄ HUOKAA JA ON SYNNYTYSTUSKISSA HAMAAN TÄHÄN ASTI..." (Room.8:18-).

   "Ja pakanakansat ovat vihastuneet, mutta sinun vihasi on tullut, ja tullut aika tuomita kuolleet ja maksaa palkka sinun palvelijoillesi profeetoille ja pyhille ja niille, jotka sinun nimeäsi pelkäävät, JA TURMELLA NE, JOTKA MAAN TURMELEVAT" (Ilm.11:18).  

   "MAA ON SAASTUNUT ASUKKAITTENSA ALLA, SILLÄ HE OVAT RIKKONEET LAIT, MUUTTANEET KÄSKYT, HYLJÄNNEET IANKAIKKISEN LIITON. Sentähden kirous kalvaa maata, ja sen asukkaat syystänsä kärsivät: sentähden maan asukkaat kuumuudesta korventuvat, ja vähän jää ihmisiä jäljelle." (Jes.24).

   Tunteeko maa, tuntevatko eläimet, tunteeko luomakunta yleensä mitään, vai onko ihminen ainoa, jolla on tunteet? "Maa murehtii ja lakastuu, maanpiiri nääntyy ja lakastuu... viini murehtii, viiniköynnös kuihtuu... (Jes.24). "Sillä minun ovat kaikki metsän eläimet ja tuhansien vuorten karjat. Minä tunnen kaikki vuorten linnut, ja kaikki, mikä kedolla liikkuu, on minun edessäni" (Ps.50).

   Käsitämmekö lainkaan, mitä olemme ihmiskuntana tehneet ja teemme edelleen? Jumala antoi alussa ihmisen tehtäväksi vallita meren kalat ja taivaan linnut ja karjaeläimet ja koko maan ja kaikki matelijat, jotka maassa matelevat (1.Moos.1:26). "Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: 'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja TEHKÄÄ SE ITSELLENNE ALAMAISEKSI; JA VALLITKAA MEREN KALAT JA TAIVAAN LINNUT JA KAIKKI MAAN PÄÄLLÄ LIIKKUVAT ELÄIMET" (1.Moos.1:28).

   Sen sijaan että ihminen oikeamielisesti olisi vallinnut luontoa, on hän riistänyt sitä säälimättä ja intohimoisesti, käsittämättä ollenkaan, että hän on saastuttanut oman maanpiirinsä, elinpiirinsä, maan, ilman, veden. Miksi? Koska hän on hylännyt Jumalan lait ja säätämykset, elämän järjestykset. Kun luonto kärsii, ihminen kärsii.

   Tiedostaako ihminen mitenkään rikostansa? Kyllä, mutta hän haluaa unohtaa sen. "Te ulkokullatut, maan ja taivaan muodon te osaatte arvioida; mutta kuinka ette arvioitse tätä aikaa? MIKSI ETTE JO ITSESTÄNNE PÄÄTÄ, MIKÄ OIKEATA ON?"

   "Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa, sentähden että SE, MIKÄ JUMALASTA VOIDAAN TIETÄÄ, ON ILMEISTÄ HEIDÄN KESKUUDESSAAN; SILLÄ JUMALA ON SEN HEILLE ILMOITTANUT.

   Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa, koska he, VAIKKA OVAT TUNTENEET JUMALAN, EIVÄT OLE HÄNTÄ JUMALANA KUNNIOITTANEET EIVÄTKÄ KIITTÄNEET, VAAN OVAT AJATUKSILTANSA TURHISTUNEET, JA HEIDÄN YMMÄRTÄMÄTÖN SYDÄMENSÄ ON PIMENTYNYT" (Room.1).

   Jumalani, Jumalani, minä en sitä halunnut enkä etsinyt tällä tavoin, mutta on kuin hengellinen ilmestys tulisi minulle juuri nyt näiden lauseiden kautta! Ilmestys, joka ei ilahduta, vaan enemmänkin murehduttaa! Jos tämä todella pitää paikkansa, ja sen täytyy pitää paikkansa, sillä se on Jumalan Sanaa, niin mitä merkitsee meille tänään se, että itse luomakunnan todistus jo merkitsee sitä, että väärienkin ihmisten kohdalla pätee se, että mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan!

   Kuka todella on uskovainen tänä päivänä? MIKÄ JUMALASTA VOIDAAN TIETÄÄ, ON ILMEISTÄ MEIDÄN KAIKKIEN KESKUUDESSA! ME OLEMME OPPINEET TUNTEMAAN JUMALAN, MUTTA EMME OLE HÄNTÄ JUMALANA KUNNIOITTANEET JA KIITTÄNEET! ME OLEMME AJATUKSILTAMME TURHISTUNEET!

   OI JUMALANI, TÄSSÄ ON KAIKKI SE, MITÄ TÄNÄÄN NÄEMME NIIN HELSINGISSÄ KUIN MUUALLAKIN MAASSA! MIKÄ JUMALASTA VOIDAAN TIETÄÄ, ON ILMEISTÄ MEIDÄN KESKUUDESSAMME, MUTTA KUINKA MONET OVATKAAN AJATUKSILTAAN TURHISTUNEET JA PIMENTYNEET YMMÄRTÄMÄTTÖMÄLTÄ SYDÄMELTÄNSÄ!

   Miksi joku kolme vuotta tai vähemmän uskossa ollut haluaa selittää minulle, lähes kolmekymmentä vuotta Herran tielle kulkeneelle joitakin ylen ihmeellisiä asioita, joita ei mitenkään voi mieltää Jumalan Sanan kokonaistodistuksen pohjalta? Miksi tässä ajassa, jossa meidän jo tulisi olla kuin yksi sielu ja yksi sydän, ajassa, jossa tulisi jo olla todellisen Herran seurakunnan, jossa lahjat toimivat ja josta voidaan todeta: "Katsokaa, kuinka he toisiansa rakastavat" - miksi juuri nyt on vaikeata löytää kahtakaan veljeä, jotka omaisivat saman näkemyksen opillisista asioista?

   Jos näiden asioiden tämän Kirjoitusten kohdan mukaisesti tulisi olla selviä jo väärille ja totuutta vääryyden vallassa pitäville, niin kuka todellisuudessa on uskovainen, todellinen, uudestisyntynyt uskovainen?

   Kuinka minua siunaavatkaan tällä hetkellä nuo sanat: "MIKSI ETTE JO ITSESTÄNNE PÄÄTÄ, MIKÄ OIKEATA ON? Millainen uskon vahvistus tämä onkaan! Jokainen todellinen Jumalan lapsi tulee Jumalan opettamaksi ja on, niin kuin Paavali painokkaasti ilmaisee, SAAVA JUMALALTA YMMÄRRYKSEN KAIKKIIN NIIHIN ASIOIHIN, MITKÄ OVAT TÄRKEITÄ! EI MITÄÄN HOKKUSPOKKUSTA, LEIKKIMISTÄ JUMALAN PYHÄN SANAN KANSSA, VAAN OLLA KRISTUKSEN HENGESSÄ, MIELESSÄ.

   MUTTA MILLAISEN HÄTÄHUUDON TULISIKAAN NOUSTA KAIKKIVALTIAAN JUMALAN PUOLEEN TÄSSÄ HETKESSÄ, JOSSA KAIKKI KULKEE LOPPUANSA KOHDEN! Me lähestymme hetkeä, jossa: "Kauhu ja kuoppa ja paula on edessäsi, sinä maan asukas. Joka pakenee kauhun ääntä, se putoaa kuoppaan, ja joka kuopasta nousee, se puuttuu paulaan. Sillä korkeuden akkunat aukenevat ja maan perustukset järkkyvät" (Jes.24). Me kaikki olemme yksimielisiä sen suhteen, että taivas on vielä avoinna siunauksien sadetta varten, ja aivan yhtä varmasti me tiedämme taivaan synkkenevän ja taivaiden akkunoiden aukeavan Jumalan vihalle.

   Mutta jos näin on, niin miksi yhä suuremmassa määrin henkivallat rakkaiden veljien ja sisartenkin kautta huutavat minulle: vaikene, vaikene, odota rauhassa! Kuinka minä voisin vaieta, kun näen kaiken tämän sieluni silmien edessä! Kuinka voisin vaieta, kun kaikki lopun ajan merkit tapahtuvat päivittäin silmieni edessä? "Sinä et saa puhua mitään henkilökohtaista, sinä et saa tuoda julki niitä ajatuksia, mitä sydämelläsi on! Tyydy suomentamaan niiden saarnoja, jotka paremmin taitavat kaiken!"

   Mutta jos sydämeni on liekeissä ja Henki puhuu sisimmässäni päivittäin ja hetkittäin, kuinka voisin astua kerran Herrani eteen, jos olen kaikesta vaiennut? Eikö Jumalan saarnatun Sanan tarkoitus ole nimenomaan se, että tuo jumalallinen tuli syttyy kaikissa kuulijoissa ja tulee henkilökohtaiseksi elämäksi itse kussakin!? Mutta miksi tätä henkilökohtaista niin pelätään ja siitä varoitetaan? Minuako ihmiset pelkäävät, karttavat? Minäkö olen puhunut? Omia sanojaniko olen julkituonut? Tänä päivänä jos milloinkaan aikaisemmin käsitän kirkkaammin kuin milloinkaan sen, ettei olekaan kysymys minusta. Turhaan olen vuosikausia syytellyt itseäni, painanut itseäni maan rakoon ja peljästynyt ihmisten edessä! Ei ihme, että Herra on ollut loukkaantunut minuun! Ei kukaan ole itse asiassa loukkaantunut minuun tai saarnoihini tai kiertokirjeisiini, vaan loukkaantuneet ovat loukkaantuneet itse Herraan!

   Koko elämäni ajan olen asettanut haasteen kenelle tahansa: "Jos olen opettanut tai sanonut jotakin vastoin Jumalan Sanaa, niin ojentakaa minua! Ojentakaa minua Jumalan Sanalla; osoittakaa kahdella tai kolmella sanankohdalla, että olen sanonut jotakin väärin, niin minä julkisesti korjaan asian." Tähän päivään mennessä ei ole ilmaantunut yhtään ainoata veljeä tai sisarta! Jos siis en ole mitään väärää julkituonut, on kaikki puhumani ja kirjoittamani ollut Jumalan Sanan mukaista, eli minulla ei ole mitään hävettävää Jumalan edessä! Kymmenet kerrat olen saattanut lukea saman kirjoitukseni tai kiertokirjeeni, löytämättä siitä mitään sananvastaista. Päinvastoin, niin kuin olen joillekin rohjennut todistaa, olen yhä uudelleen löytänyt vanhoista kirjoituksistani, niin kuin uudemmistakin, aivan uusia hengellisiä ulottuvuuksia. Miten se on mahdollista?

Minä olen istuutunut ja kirjoittanut, mitä minulle on ikään kuin saneltu. Minä olen kirjoittanut, ja ihmetellyt itsekin: tätä en milloinkaan ole tullut ajatelleeksi. Ja katso, siinä se on paperilla, mahdollisesti vajavaisena, mutta siitä huolimatta Hengen vaikutuksesta syntyneenä!

   Minä en voi kirjoittaa ja puhua niin kuin joku toinen. Minä en voi olla niin kuin joku toinen. MINUN TÄYTYY OLLA OMA ITSENI, SE, JONKA JUMALA, NIIN KUIN USKON, ENNEN MAAILMAN PERUSTAMISTA ON VALINNUT OLEMAAN HÄNESSÄ, PALVELEMAAN HÄNTÄ TÄSSÄ VIIMEISIMMÄSSÄ AJASSA SELLAISENA KUIN OLEN. Jos kuka, niin minä tiedostan mitättömyyteni ja vajavaisuuteni. Jo nuorena uskovaisena, kun kiivailin Herran puolesta, tulin käsittämään, ettei todellisessa Jumalan palveluksessa kukaan voi ottaa kunniaa ihmisten edessä. Jumala on kiivas Jumala, kiivas kunniansa tähden. Hän on Itse Rakkaus, Lempeys, Hyvyys, Armahtavaisuus, mutta mitä tulee Hänen kunniaansa, sitä Hän ei anna toiselle, ei edes suurimmalle profeetalle!

"Lapseni, jos haluat olla jotakin Minussa, jos haluat miellyttää Minua, et sinä koskaan ole voiva niittää mainetta ja kunniaa ihmisten edessä! Jos sinä haluat palvella Minua, ei sinun edessäsi ole oleva helppo tie. Sinun on unohdettava itsesi, nöyryytettävä itsesi, jos haluat palvella Minua."

   Kuinka vaikeata onkaan ihmisten uskoa todistukseni tässä asiassa! Missä tilassa me yleensä ottaen olemme, kun emme voi uskoa toistemme todistusta? Kuinka usein minua onkaan syyttäen moitittu: "Miksi Markku on niin varma? Miksi Markku esittää kaikki asiat sellaisella varmuudella?" Jumalani, armahda minua! Armahda minua, ja anna minulle anteeksi, että niin kauan olen pelännyt ihmisten arvostelua! Miksi olen niin varma? Herrani, Sinä, joka olet Kaikkivaltias Jumala, Henki, jota kukaan ei voi nähdä, Sinä astuit minun tielleni Herran Jeesuksen Kristuksen hahmossa ja annoit minun ymmärtää:

  Kun olen nähnyt Herran Jeesuksen, olen nähnyt Sinut. Minä en etsinyt Sinua, minä en elänyt hyvää elämää, kelvollista elämää, että Sinä olisit voinut sanoa: Katsopas vain, tuossa on sellainen kaveri, josta Minä pidän! Hänessä on jotakin erikoista! Ei, minussa ei ollut mitään, mitä Sinä itse et olisi minuun laittanut. Äitini sai elämänsä Sinulta, hänen kauttansa minä sain elämäni Sinulta. Mitään en tuonut tullessani tähän maailmaan enkä mitään ole vievä mukanani! Mutta jostakin minulle käsittämättömästä syystä Sinä valitsit minut ja asetit minut tähän aikaan. Itse en olisi osannut valita tätä aikaa, tätä hetkeä. Millainen kunnia onkaan palvella Sinua juuri nyt! Armossasi Sinä olet näyttänyt minulla hengelliset, pelastushistorialliset rakennuspiirustuksesi; miksi juuri minulle, se on armoa, armoa, armoa, ei mitään muuta. Minä en ymmärrä kaikkea, minä en käsitä kaikkea, mutta kuitenkin Sinä olet asettanut minuun jotakin, mikä ei voi vaieta, mikä ei voi jäädä sisimpääni! Sinä Itse olet puhunut minulle, Sinä itse olet paljastanut Sanasi minulle! Miksi en siis voisi puhua varmuudella, varmuudella, jonka tuo vain se, että Itse Kaikkivaltias Jumala seisoo minun rinnallani, jos minä vain pysyn Hänen Sanassansa!

Eron jälkeen

 2005

Kaikki kirjoitustemme henkilöt ovat kuvitteellisia ja olemme yhdistelleet eri henkilöille tapahtuneita asioita. 

Narsistin kohtaaminen eron jälkeen

Olemme kirjoituksissamme korostaneet irtautumisen tärkeyttä ja narsistin kohtaamisen välttämistä. Lasten ja lastenlasten takia neuvomme noudattaminen ei aina ole mahdollista eikä järkevääkään. Näissä tilanteissa vaaditaan kuitenkin aivan erikoista vahvuutta ja viisautta.

Reino ja Anna eivät eronsa jälkeen ole nähneet toisiaan kuin vain sattumalta ostoskeskuksessa tai lasten tapaamisen yhteydessä. Lapset eivät ole puhuneet kummankaan kanssa toisesta vanhemmasta, ei oikeastaan sanaakaan. Niinpä ei Reino tiedä ex-vaimostaan oikeastaan yhtään muuta kuin sen, että tämä on elossa eikä sairasta ainakaan mitään kovin vakavaa vaivaa. Onko tämä töissä tai onko tämä kohdannut uuden elinkumppanin, siitäkään ei ole mitään tietoa. Lapset ovat kokeneet eron ja sitä edeltävät vuodet niin traumaattisina, etteivät vähimmässäkään määrin halua kohdata todellisuutta sen paremmin menneisyydessä kuin tässäkään hetkessä.

Reino on siis totaalisen tietämätön entisen kumppaninsa asioista, eikä ole viimeisten vuosien aikana yrittänytkään udella jotakin lapsilta, jotka ovat niin vaitonaisia vierailuistaan äidin luona. Nyt kuitenkin kohdataan aivan uudenlainen tilanne, kun Reinon isä on viety sairaalaan ja kaiken todennäköisyyden mukaan ei enää palaa kotiinsa. Anna oli aikanaan järjestänyt lukemattomia kohtauksia miehen vanhempien aikana, niin että pariinkin kertaan isä oli jouduttu viemään sairaalaan sydänkohtauksen takia. Vaimo oli yksinkertaisesti saanut sellaisen raivokohtauksen, ilman mitään todellista syytä, että oli haukkunut miehensä isän pataluhaksi, koska työpaikalla ei jokin ollut mennyt hänen mielensä mukaan!

Anna ei useaan vuoteen ollut halunnut olla missään tekemisissä Reinon vanhempien kanssa, mutta nyt kun isän poisnukkumisen hetki näytti lähenevän, putkahti ex-vaimo yhtäkkiä sairasvuoteen äärelle pyydelläkseen anteeksi ja lohdutellakseen harmaapäistä miestä.

Reino kohtasi tässä hetkessä itsessään jotakin aivan odottamatonta ja niin mielen valtaavaa, että koko ruumis alkoi väristä ja sisimmässä oli aivan käsittämätön hurina, niin että kädet melkein vapisivat. Anna oli pahoillaan heidän erostaan ja siitä että elämä oli mennyt juuri siten kuin oli…

Anna pyysi jälleen kerran anteeksi, jos oli jollakin tavoin rikkonut Reinoa vastaan. Toivoi tämän tulevan käymään luonaan kahvilla, voidakseen sitten nähdä myös lapsenlapset, jotka juuri nyt olivat isoäidin luona.

Mitä meidän tulisi ajatella tällaisessa tilanteessa? Pystymmekö asettumaan miehen asemaan ja tuntemaan hänen kanssaan? Ensimmäinen mieleemme tuleva kysymys, mikä se on, mikä sen tulisi olla? Olemmehan aina varoittaneet… mistä? Tulisiko miehen nyt iloita ja panna kätensä ristiin kiitollisuudesta, koska… mitä on tapahtunut, vai onko tapahtunut jotakin sellaista, mistä tulee olla kiitollinen? Tietysti tulee olla kiitollinen siitä, jos nyt saa tavata lapsenlapsiaan entistä useammin, tai paremminkin normaalilla tavalla, vähintään pari kertaa kuukaudessa.

Ensimmäisen kysymyksemme tulisi varmaankin koskea vieläkin rikkonaisen ihmisraukan turvallisuutta ja äkillisen mielenmuutoksen syytä ja taustatekijöitä. On suuri asia se, että joku pyytää anteeksi. Mutta mitä kätkeytyy tietyssä tilanteessa anteeksipyynnön taakse, etenkin kun on kysymys narsistisesta ihmisestä? Olemme todenneet kirjoituksissamme ja luennoissamme, ettei tällainen ihminen yleensä ottaen koskaan pyydä anteeksi, vaikka poikkeuksiakin on. Miksi juuri nyt vaimo pyytää anteeksi sekä isältä että mieheltään? Onko hänessä tapahtunut muutos, muuttuminen jopa siinä määrin, että miehen sisimmässä alkaa jyllätä mahtava ja itsellekin käsittämätön myllerrys, joka tuo mukanaan uskomattomia aaltoja, jotka niin mielellään saattaisivat kädet liikkeeseen ja kaappaamaan tämän niin hirvittäviä tuskia tuottaneen naisen syleilyyn… jospa Anna pyytäisi hänet jäämään yöksi ja…

Olemme jo uskoneet Reinon saavuttaneen sellaisen tasapainon ja tilan, jossa tämä käsittäisi kaiken entisen olevan ohitse aivan kuin on alkoholistin ryypyn suhteen. Parantunut alkoholisti on juonut viimeisen ryyppynsä viimeisellä kerralla, aivan kuten uskomme Reinon käsittävän entiseen paluun totaalisen mahdottomaksi. Mutta miehellä ei vuosikausiin ole ollut elämänkumppania, kosketusta naiseen, eikä lisäksi oikeastaan yhtään hyväksi ystäväksi luokiteltavaa lähimmäistä. Miten juuri nyt sitten entinen elämä näin konkreettisesti ja uskomattoman voimallisella tavalla palautetaan hänen mieleensä? Asioita ei siis käsitelläkään muutamassa vuodessa sellaisella tavalla, ettei entinen jossakin määrin pyrkisi tunkeutumaan tietoisuuteen tällaisella ylitse vyöryvällä tavalla!

Olemme silloin tällöin kummeksuen ja osaltaan hiukan ivallisestikin suhtautuneet henkilöihin, jotka vuosikautisen eron jälkeen ovat hairahtuneet etsimään kontaktia entiseen kiusaajaansa, ennen kaikkea yksinäisyytensä ja seksintarpeensa takia. On uskomatonta kuinka muutama vuosi saa unohtamaan kaiken hirvittävyyden ja suorastaan sadistimaisuudenkin – suureksi osaksi yksinäisyyden peikon kultasiveltimen johdosta. Kun sielu ja persoonallisuus ovat korjautuneet jossakin määrin ja pahin tuska on ohitse, tunteet karkaavat tervehdyttävän järkevyyden otteesta ja kokoavat ei toivottuja järkeilyjä kumppanikseen, johtaakseen vielä epävarman persoonan joskus suorastaan järjettömiinkin johtopäätelmiin ja tekoihin!

Mitä merkitsee se, että narsistinen ihminen nyt niin monen vuoden jälkeen pyytää anteeksi? Asiaa tarkemmin pohtimatta tulisi kaiken merkitä iloista ja positiivista asiaa, mahdollisesti uutta alkua jollekin toivotulle. Mutta olkaamme realisteja, ehkä julmiakin asian pohtijoita ja arvostelijoita!

Reino oli aikanaan joutunut turvautumaan ammattiapuun ja oli pari kertaa yrittänyt itsemurhaakin, joskin aivan naurettavalla ja toivottomalla tavalla. Kaikki tämä vaimon loputtoman piinan takia! Jossakin vaiheessa eroa hankittaessa oli Anna todennut asian varmistuttua, että jos miehen mieleen mahdollisesti tulisi jotakin, missä kohden hän olisi miestänsä vastaan rikkonut, niin tämä voisi kyllä pyytää anteeksi. Anna ei siis itse ollut valmis millään tavoin pohtimaan asiaa, vaan jätti miehensä julkituotavaksi mahdolliset rikkomukset! Menneinä vuosina ei Anna koskaan ollut pyytänyt anteeksi, vaikka oli niin totaalisesti murjonut miestään, että tämän sääret olivat täynnä arpia ja mustelmia. Erovaiheessa hän pani miehensä muistelemaan mahdollisia rikkomuksiaan, joita hän ilmoittamisen jälkeen voisi pyytää anteeksi!

No niin, me olemme ilkeämielisiä ja pohdimme asiaa nyt todella syvällisesti.

Anna pyysi nyt siis toisen kerran anteeksi avioeron jälkeen, tai oikeastaan se ensimmäinen oli tarjous anteeksipyytämiselle jos Reino mainitsisi jotakin. Ajatelkaamme tässä yhteydessä miehen vuosikymmenistä piinaa ja ahdistusta, lukuisia ruhjeita ja lääkärikäyntejä, itsetuhoisia ajatuksia ja suoranaisia itsemurhayrityksiä. Mitä odotamme tämän kaiken jälkeen anteeksipyynnöltä? Riittääkö yleinen: Pyydän anteeksi kaikkea pahaa mitä olen tehnyt? Tarvitaanko kyyneliä vakuudeksi, tai vaikkapa hellää kosketusta?

Kysymme näitä asioita, koska olemme jo oppineet melko syvällisesti tuntemaan narsistista persoonallisuushäiriötä. Anteeksipyyntö on harvinaisuus meidän alallamme, mutta tietyissä kohden se on hyvinkin yleisesti käytetty osa vallankäyttöä. Narsisti pyytää anteeksi jos se tuo hänelle itsetyydytystä, kunniaa kuulijoiden joukossa, lisää valtaa. Mitä Anna pyysi anteeksi? Kaikkea sitä väärää, minkä tiesi tehneensä, muisti tehneensä. Eli hän tuskin muisti tai tiesi mitään niistä hetkistä, jotka olivat saaneet hänen miehensä epätoivon partaalle ja suorastaan syöksymään helvetillisiin kuiluihin. Hänen tietokoneensa oli pyyhkinyt pois tietoisuudesta kaiken häntä syyllistävän ja kaiken epäonnistumisen, yksinkertaisesti kaiken häntä vastaan todistavan. Tämän hetkinen anteeksipyyntö siis koski lähinnä vain mahdollisia, huomaamattomia rikkomuksia, jotka nekin ilmeisesti olisivat vain Reinon väärinkäsityksiä!

Kun nyt jokin miehen sisimmässä, kaiken yksinäisyyden keskellä, kuohuvan aallon tavoin pyrki viemään hänet mukanaan siihen entiseen, ajoittaisia onnen hetkiäkin sisältäneeseen elämään, toivomuksella saada edes hetken olla yhdessä naisen kanssa, yhtyä tähän… näinkö pian mieskin unohtaa kaiken oppimansa ja vieläkin alitajunnassa vallitsevan tuskallisuuden?

Rehellisyyden nimissä mikään ei todistanut Annan muuttuneen pienimmässäkään määrin, ja itse asiassa jokainen miehen huomio tuki hänen päätelmiään siitä, ettei mihinkään entiseen ole paluuta.

Uskallamme väittää, realistisina ihmisinä, että Reinon kärsimyksiä vastaavan anteeksipyynnön tulisi olla jotakin paljon, paljon enemmän, jotakin sellaista, mitä ei tarvitse pohtia ja pyöritellä ja ylipäätään käydä keskustelua siitä voidaanko se katsoa anteeksipyynnöksi!

Kun narsistinen ihminen pyytää anteeksi, hän tuskin koskaan määrittelee anteeksipyynnön kohdetta. Hän ei tunne empatiaa, hän ei todellisuudessa tunne tehneensä mitään väärää, mutta tietyissä tilanteissa anteeksipyytäminen tuottaa hänelle hyötyä, ikään kuin pidättelee narsismin lähdettä vallan ulottuvilla. Olivatko kaikki heidän eronsa jälkeiset narsismin lähteet kuivuneet, eivätkö kaikki Annan odotukset olleetkaan toteutuneet? Miksi Reinon juuri nyt sallittiin astua lähelle, tulla näkyväksi, vaikka häntä ei ollut ollut olemassakaan näiden menneiden vuosien aikana? Siinä määrin hänet oli hylätty. Häntä ei oltu hylätty vain aviopuolisona ja lasten isänä, vaan juuri viime aikoina hän oli mielessään työstänyt tätä kaikkein kamalinta puolta tuskassaan. Niin Anna kuin hänen seurakuntansakin olivat hylänneet hänet myöskin ihmisenä, mikä on pahin hylkäämisen laji!

Juuri nyt mies myös tajusi jälleen kerran, kuinka voimakas on ollut se side, millä Anna liiton aikana oli sitonut hänet itseensä. Jokin osa hänen tajuntaansa näiden tapaamisten aikana olisi heti ollut valmis aloittamaan suhteen alusta, ainakin sukupuoliyhteyden suhteen. Mies tarvitsee naista, ja entinen elämä oli opettanut hänet tarvitsemaan naista, ja pirskatti sentään, tässä oli yksi exän valttikorteista, vaikka hän sen vasta nyt tajusi sellaisella selvyydellä mitä ei vielä koskaan ollut!

Juuri seksillä oli vaimo sitonut hänet pikkusormensa ympärille, vaikka useimmiten kaikki oli mennyt poskelleen vaimon herkistyessä juuri niinä hetkinä kun mies oli ollut huippuhetkissään. Juuri silloin oli vaimo alkanut itkeä tai kiukutella ja muistella menneitä epäonnistumisia. Miestä oli kiihotettu kohti… kohti… korkeuksia ja sitten pettymyksen syvyyksiä! Jos homma olisi hoitunut ja onnistunut aina, olisi siihen kai toisaalta kyllästynyt, mutta nämä pudotukset juuri ennen sitä täyttymyksen hetkeä tekivät elämästä helvetillisen… ja samalla järjenvastaisella tavalla kiihottavan, sairaan kiihottavan. Jospa seuraavalla kerralla sitten…

Miten oikeastaan on mahdollista että niin epäonnistuneessa ja suorastaan helvetillisessä suhteessa jaksetaan siinä määrin odottaa seuraavan kerran onnistumista? Siihen tietää vastauksen vain narsistin oma mieli, mutta joka ei todennäköisesti koskaan kerro sitä uhrilleen, eikä omalle isännälleenkään. Tarpeiden luominen ja ylläpitäminen on yksi keino käyttää valtaa ja luoda muuria uhrin ympärille!

Juuri tänä aikana kun Reinon isä oli tekemässä lähtöä, alkoi Reinon yksinäisyys tuntua entistä pahemmalta. Hän oli pannut merkille erään seikan jo aikaisemminkin ja oli yrittänyt työstää sitä mielessään. Mutta nyt asia tuli esiin sellaisella voimalla, että hänen sisimpänsä täytti ilkeä kaivertava tunne, joka ei tuntunut vain sydämen alueella, vaan koko ruumiissa. Hän oli iloinnut erostaan niin tuskaa tuottavasta ihmisestä jopa muutaman vuoden ajan, surren samalla sitä että elämä oli tällaisella tavalla tuhraantunut. Samalla hän oli kuitenkin entistä enemmän käsittänyt yksinäisyytensä, ja nyt tavatessaan Annaa tuntui entinen elämäkin, olemattomissa kultareunuksissaan, sittenkin paremmalta kuin tämä yksin päivästä toiseen raahautuminen. Tuntui, tuntui… järki sanoi aivan toista, ja nämä kaksi asiaa kävivät sellaista kamppailua hänen sisimmässään, ettei hän oikein osannut tajuta lastenlasten kieppumista ympärillään.

Elämä tulee ottaa sellaisena kuin se meille suodaan, mutta narsistisen kumppanin kanssa eletty elämä injektoi ihmiseen tämän tahtomatta uskomattoman määrän sellaista, mikä ei tämän elämään kuulu. Nyt Reinon mieleen tuli se, kuinka häntä suorastaan oli kielletty tuntemasta mitään, olemasta mitään. Hän ei saanut itkeä, hän ei saanut iloita, hän ei saanut olla oma itsensä, sillä kaikki hänessä aiheutti ristiriitoja Annassa, joka koko ajan etsi onnea elämäänsä, mutta todellisuudessa juoksi sitä koko ajan karkuun!

Reinon sisin alkoi nyt, vasta näin monen vuoden jälkeen, todella itkeä menetettyä elämää, onnea, jota aina oli reunustanut niin valtava määrä ohdakkeita ja kaktuksia. Oli toki ollut onnellisia hetkiä, kuten lasten syntymä ja näiden ensimmäiset askeleet, mutta iloa oli aina hämärtänyt Annan aivan kohtuuttomalta tuntuva reaktio ja asenne joihinkin lasten tekemisiin ja… ei, ei sitä näin voi sanoa, ei kerta kaikkiaan! Annan vihanpurkaukset, jotka olivat suoranaista raivoa myöskin lapsia kohtaan, eivät löytäneet miehen melko järkevissä aivoissa mitään kiinnekohtaa kyseiseen hetkeen tai menneeseen tai tulevaan. Jokin vain napsahti Annan aivoissa ilman pienintäkään ennakkovaroitusta, eikä näiden erikoisten hetkien mieleen painaminen ja niistä oppiminen hyödyttänyt mitään, sillä seuraavan raivokohtauksen tullessa tapahtui se aivan eri kaavan mukaan.

Käsittämättömän, inhimillisen käsittelykyvyn ulkopuolella olevat asiat rikkovat ihmisen persoonallisuutta enemmän kuin tänäkään päivänä juuri kukaan pystyy käsittämään. Miehen elämä oli ollut täynnä tällaista, ja siitä huolimatta hän olisi ollut valmis menemään sänkyyn tämän naisen kanssa! Miksi ihmeessä, hulluko tämä mies on? Ei Reino ole hullu, mutta traumaattinen. Eikä näin traumaattisen ihmisen tulisi ollenkaan kohdata vaimonsa kaltaista ihmistä, mutta isä ja isoisä ovat aina isä ja isoisä. Hän tekee mitä tahansa saadakseen useammin tavata lapsiaan ja lapsenlapsiaan, eikä tällaisessa tilanteessa oma elämä tunnu niin tärkeältä. Tai toisaalta, jos mies pimahtaa, sekoaa, ei lapsilla ole isää eikä isoisää!

Minne vetää raja, mitä sanoa? Onneksi me emme voi tehdä sitä, ja jokaisella uhrilla on nyt kerrankin vapaus päättää omasta elämästään. Hänellä on oikeus surra, itkeä, valittaa menneisyyttään. Hänellä on oikeus olla vihainen, karjua, huutaa, ja vaikkapa raivotakin. Kaikki se puhdistaa sisäisen ihmisen komeroita ja saa luurangot murenemaan ja hämähäkinseitit karisemaan. Tämä tietenkin saa aikaan kauheita yskänkohtauksia ja kramppeja ja tuskallisia istuntoja pöntölläkin kaiken kuonan poistuessa vähitellen ruumiista ja sielusta.

Kuka tietää mikä on parasta kenellekin. Reino jatkoi sisäisiä selvittelyjään, jotka useimmilla uhreilla kestävät vuosikausia. Pohjimmaltaan osa injektoiduista asioista, tai paremminkin niiden aiheuttamista komplikaatioista, kestävät loppuelämän ajan, eli askarreltavaa riittää. Mutta elämä on tullut jo irtautumishetkellä elämisen arvoiseksi ja laatu paranee päivä päivältä ja vuosi vuodelta. Irtautuminen ei ole vain jokin päivämäärällä ilmaistava tapahtuma, vaan se on prosessi sanan varsinaisessa merkityksessä. Onneksi sen viemä aika vähenee sitä mukaa kuin luurangot ja kaikki haitallinen roina poistuu olemuksesta. Ja tapahtuu paljon todella konkreettistakin, eli useimmilta uhreilta poistuu suuri määrä ruumiillisiakin vaivoja, jotka ovat puhtaasti psykosomaattisia.

Reino muisti hyvin sen, kuinka hänellä ei itse asiassa ollut koskaan mitään vaivoja, vaan hän ilmeisestikin oli vain vaimonsa jatke. Jos hän töistä tultuaan valitti vatsavaivoja, kulki Anna viimeistään seuraavana aamuna hiukan kumaraisena ja piteli toisella kädellään vatsaansa. Jos Reinolla oli sydänoireita, alkoi Anna heti selitellä, kuinka hänen sydämensä pomppi aivan mahdottomasti raskaan työpäivän loppuvaiheissa. Kuinka kauan hänen elimistönsä kestäisi sellaista stressiä, mitä työ niin taitamattomien tovereiden kanssa aiheutti!?

Voidaan siis aivan oikeutetusti sanoa, ettei Reinoa oikeastaan ollut olemassakaan muuna kuin huomionherättäjänä. Hän jokaisella sairaudellaan, ahdistuksellaan, itkullaan, yksinkertaisesti kaikella, muistutti vain vaimoaan kaikista tämän vaivoista, niin että on suorastaan ihme (huumoria), ettei niissä tilanteissa kun Reino meni leikkaukseen tai tutkimuksiin Anna tullut ja tönäissyt miestä lattialle sairaalan vuoteesta ja itse heittäytynyt sille. Ei tämä oikeastaan tainnutkaan olla vitsi, kun tarkemmin ajattelee! Se on oikeastaan mitä oivallisin kuvaus Reinon tunteista ja hänen kokemastaan elämästä. Valitsihan vaimo aina matkoilla ja vierailuilla itselleen parhaan vuoteen ja parhaat vuodevaatteet! Olipa kerran yksi vanhemmista sukulaisista laittamassa Reinon makuupaikkaa kun vaimo huomasi tämän vetävän lakanaa aivan uuden ja tavallista suuremman peitteen päälle. Anna tempaisi peitteen käteensä kuuluttaen, että se kuuluu kylläkin hänelle. Tilanne oli todella tuskallinen vanhalle sukulaiselle, joka juuri oli ostanut peitteen ajatellen Reinon pitkiä jalkoja!

Vieläkin nämä kaikki mielikuvat tuntuivat Reinosta todella pahoilta. Sanoimme hetki sitten, että uhri saa vaikka raivota, koska se puhdistaa tunkkaisia ihmisolennon nurkkia. Puhdistusta ei tule kuitenkaan suorittaa kovin raivoisasti loputtomiin, vaan kaikki tietyt tunteenpurkaukset ovat tarkoitetut mahdollisimman perusteelliseen puhdistukseen. Niinpä kaikella on rajansa, ja uhrin kaikkien lopultakin saamiensa oikeuksien keskellä tulee muistaa, että hänellä on vaara vieläkin samaistua liikaa kiusaajaansa. Kaiken negatiivisen tilalle on pakko löytää jotakin positiivista, hyvää, tervettä, raitista, raikasta, elävöittävää. Uhri on ollut mukana sellaisessa, mistä ei mielellään edes puhuisi, hän on ollut osallisena hulluudessa, mielettömyydessä, samassa veneessä kiusaajan kanssa. Mutta hän on ainoa joka siitä veneestä voi pois lähteä. Hän on ainoa jolla on pakomahdollisuus, kiusaaja on tuomittu jäämään tilaansa. Vain ani harvoin joku on kykenevä tulemaan ulos harhakuvistaan, tuskin kukaan täydellisesti.

Reino oli nyt siis vuosikausien ajan käsitellyt sisäisiä ongelmiaan ja yskinyt ja kakkinut valtavan määrän häneen kuulumatonta. Mutta mitä oli Anna tehnyt näinä vuosina? Oliko hänellä ollut jonkinlainen prosessi käynnissä, vai miksi hän nyt viimeinkin halusi tavata miehensä? Anna varmaankin oli ajatuksissaan käynyt lävitse jotakin, mitä tuskin koskaan tulemme tietämään. Voimme vain aavistella ja arvailla. Mutta tuntien hänen sielunrakennettaan ja asennettaan entiseen mieheensä, joka totaalisesti hylättiin yksinäisyyteen, osaamme epäillä kaikkea positiivista lopputulosta. Tiedämme hänen, kaikkien kaltaistensa tavalla, mustamaalanneen miehensä mainetta kaikin mahdollisin tavoin. Sitä ei oltu kerrottu kaikille, mutta tarpeeksi monelle, että Reino ei voinut olla henkisesti aivan terve, ja Annan oli ollut pakko jättää hänet pelastuakseen itse tulemasta hulluksi.

Anna oli myöskin tehnyt todella paljon saattaakseen minimaaliseksi lasten ja lastenlasten kohtaamisen. Etenkin tyttäreen äidin vakuuttelut olivat vedonneet siinä määrin, ettei tämä koskaan jättänyt lapsia isoisän luokse, vaan aina piti huolen siitä että hän itse tai miehensä oli paikalla. Tässä kohden Reino ei voinut olla ajattelematta sitä, kuinka katkeraa oli… katkera on paha sana, mutta sekin oikeus uhrille tulee hetkittäin suoda. Eihän loppujen lopuksi Pyhä Kirjakaan kiellä katkeruuden hetkittäistä esiintymistä, vaan sen juurtumisen. Vai kuka keksii paremman sanan? Kun on hiukan katkera, on hyvin kitkerä olo! Elämä oli ollut suoranaista henkistä helvettiä kymmenien vuosien ajan, sitten tulee ero ja vaimolle jää koko talo parhaine huonekaluineen ja tarvikkeineen, hän saa viimeinkin kaipaamansa rauhan ja yksinäisyyden, johon kuitenkin kuuluvat lapset ja lapsenlapset, mutta mitä jää jäljelle Reinolle?

Tässä kohden katkerat ajatukset tulevat mieleen jokaiselle uhrille ja heidän asioitaan tunteville. Yksi asia mikä vasta nyt tulee kirjoittajankin mieleen. Koko yhteiselämän ajan Anna oli tehnyt kaikkensa tehdäkseen miehensä totaalisen riippuvaiseksi itsestään. Siinä hän olikin onnistunut mitä suurimmalla menestyksellä, vaikka vielä oli paljon sellaista mitä vaimo ei ollut onnistunut saavuttamaan, ja se olikin kai lopullinen syy sille, että Anna itse haki eron. Eli Reino jää yksin tilanteessa, jossa kaikki paras maallinen omaisuus jää vaimolle. Hänet on tahtomattaan tehty riippuvaiseksi kaikesta siitä mitä muka Anna hänelle vain yksin voi antaa. Kaikki tuttavat ovat saaneet kuulla miehen olevan mielisairaan, parturi ja monet liikkeenharjoittajat virnuilevat ja puhuvat siihen malliin että mies lakkaa käymästä näissä liikkeissä… Reino menettää työpaikkansa, kesämökkinsä, seurakunta hylkää hänet totaalisesti, ja lapset pelkäävät häntä monen vuoden ajan eivätkä uskalla jättää häntä lastenlasten kanssa ilman valvontaa. Hyvät ihmiset, eikö jo vähäisempikin tuhoa normaalin ihmisen?

Kaikkein häpeällisintä on kai loppujen lopuksi vielä se, että on todella vaikeaa löytää ammattiauttajaa, joka ei syyllistäisi Reinon kaltaista ihmistä esittämällä mitä tämän olisi tullut tehdä ja mitä tämän olisi pitänyt jättää tekemättä?

Niin, mitä Anna pyysi anteeksi Reinolta? Ei yhtään mitään siitä, mitä todella oli tapahtunut! Olisiko siis nyt mahdollista aloittaa jotakin alusta? Mistä alusta? Siitäkö alusta, minkä Anna muistaa, vaiko siitä, mikä on polttokaivertimella kirjoitettu miehen sieluun? Aivan alusta pitäen voimme nähdä jokaisen tällaisen liiton kohdalla, ettei narsistisella persoonalla ole ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä todelliseen avioliittoon kuuluu ja mihin se perustuu.

Annalla ei koskaan ollut tarkoitustakaan elää samanvertaisena Reinon kanssa. Hänen käsityksensä mukaan Reino tuli hänen elämäänsä hänen itsensä jatkeeksi, hänen ehkä kalleimmaksi omaisuudekseen, palvelijakseen, tarpeidensa tyydyttämiseen. Hän ei sietäisi mitään vastaansanomista, ei mitään poikkeamisia itse laatimistaan säännöistä. Hyvin pian naimakaupan jälkeen hän totesi Reinolle kuten moni muukin kaltaisensa: ”Älä sano minulle milloinkaan mitään negatiivista, älä milloinkaan moiti minua, tein sitten mitä tahansa!”

Tämä on oikeastaan yksi narsistin sotahuudoista, joka kuulutetaan julkisuuteen aivan eri sanoin ja erilaisella äänensävyllä. Mutta kotona ja työpaikalla sen voi kuuluttaa juuri siten kuin olemme kertoneet.

Pelkästään tämän lausunnon perusteella olisi Reinon tullut tehdä päätelmänsä ja lähteä omalle tielleen, mutta eihän tuohon aikaan kukaan puhunut narsismista tai vastaavasta. Olihan oikein ja kohtuullista, että mies suojeli perheen mainetta ja oli valmis heittäytymään kuralätäkköön ja minkä kaltaisen kuilun ylle tahansa, kunhan vain ihana puoliso ei likaisi jalkojaan ja putoaisi mihinkään vahingolliseen paikkaan!