Social Icons

Pages

maanantai 26. toukokuuta 2014

Oikea suunta




Mihin olemme todellisuudessa pettyneet? Olemme varmastikin kaikki yksimielisiä sen suhteen, ettei juuri mikään ole mennyt entisten näkemystemme ja odotustemme mukaisesti. Olemmeko vain tietynlaisten kehitysten tuulten ja aaltojen vietävänä, vai olemmeko mahdollisesti itse jollakin tavoin asettaneet peräsimen tai ruorin omavalintaiseen asentoon, joutuen siten pois siitä suunnasta, joka olisi mahdollistanut jotakin aivan muuta elämäämme? Onko kaikki todellakin tapahtunut täysin meistä riippumattomista seikoista johtuen?
Olemme nyt ehkä karuimman todellisuuden keskellä, mitä koskaan olemme osanneet odottaa tai kuvitella. Tietynlainen toivottomuus tunkee lävitse joidenkin ihmisten ilmaisuista ja suoranaisesta elämästäkin. Kolme suurinta asiaa ovat yhä edelleen usko, toivo ja rakkaus. Uskoa näyttää ainakin jossakin määrin olevan jopa ylitse Herramme oman arvion, rakkaudesta puhutaan yhä vielä todellisena ja olemassa olevana. Mutta miten on toivon suhteen? Ilman toivoa emme osaa odottaa tulevia asioita oikealla tavalla. Toivo ei ole samaa kuin haaveileminen tai unelmoiminen, mutta ne kuuluvat aika tavalla samalle alueelle. Ihmisen mieli tarvitsee oikeanlaisen inspiraation ja sytykkeen, voidakseen työskennellä hyväksemme oikeiden asioiden saavuttamiseksi. Jos ihminen ei toivo, ei odota mitään, tapahtuu omanlaisensa pysähtyminen, joka keskeyttää oikeanlaisen eteenpäin pyrkimisen. Oikeanlainen haaveileminen on terveenä ilmiönä kuin ankkurin heittäminen siihen suuntaan, missä toivottujen asioiden uskotaan olevan. Oikea haaveilu ei ole sinänsä mikään itsenäinen tekijä, vaan tarpeellisen suunnan määrittely.
Pettymykset kuuluvat ihmiselämään, mutta hengellisellä alueella ne eivät ole suinkaan vaarattomia ja merkityksettömiä. Me petymme ensin toisiin ihmisiin, sitten itseemme, kun olemme lukeneet Paavalin kirjeitä ja toteamuksia. Ihmisessä ei itsessään ole mitään hyvää, ei mitään mihin voisimme sitoa luottamuksemme. Me petymme jokaiseen ihmiseen jossakin vaiheessa, ihmisenä. Mutta mitä tulee erilaisiin virkoihin seurakunnan keskellä, etenkin Jumalan asettamina, niin niiden aiheuttamat pettymykset ovat suorastaan traagillisia, perustaakin ravistelevia. Olemme kuulleet totuuden, Jumalan Sanan ihmisen huulilta, mutta sitten tämän teot ja ratkaisut puhuvatkin aivan jotakin muuta kieltä. Me uskoimme ja toivoimme juuri sen mukaan, mitä kuulimme, mutta silmämme eivät olekaan valmiita uskomaan näkemäämme. Todellisuus suorastaan huutaa, hukuttaen alleen kaiken entisen luottamuksen ja toivon. Meidät on hylätty, heitetty ulos piiristä, josta uskoimme olevamme erottamaton osa!
Me olemme kirjaimellisesti ulkopuolella leirin, kaikkien leirien. Emmekö juuri sitä aina odottaneet, siitä puhuneet? Me vain odotimme jotakin muuta, emme sitä, minkä nyt olemme kohdanneet. ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä.” (Hebr.11).
Koko mediamaailma, itse asiassa koko maailma, kuuluttaa nyt koko voimallaan evoluutiota ja miljoonavuotista kehitystä. Kaikki maailman voimavarat on keskitetty tähän julistukseen ja todisteluun, pyrkien tekemään tyhjäksi kaiken jumalallisen ja hengellisen. Olemme siis todella uskomattomassa määrin puun ja kuoren välissä. Pettymyksemme pyrkivät masentamaan meidät ja saamaan meidät unohtamaan uskomme perustan ja alkulähteen. Me olemme perustaneet luottamuksemme ja toivomme alusta pitäen oikeisiin asioihin, mutta olemme erehtyneet katselemaan liiaksi ihmisiin, unohtaen mitä Herramme aikanaan sanoi: ”Kun Pietari hänet näki, sanoi hän Jeesukselle: ’Herra, kuinka sitten tämän käy?’ Jeesus sanoi hänelle: ’Jos minä tahtoisin, että hän jää tänne siihen asti, kunnes minä tulen, mitä se sinuun koskee? Seuraa sinä minua.’ Niin semmoinen puhe levisi veljien keskuuteen, ettei se opetuslapsi kuole; mutta ei Jeesus sanonut hänelle, ettei hän kuole, vaan: ’Jos minä tahtoisin, että hän jää tänne siihen asti, kunnes minä tulen, mitä se sinuun koskee?’ Tämä on se opetuslapsi, joka todistaa näistä ja on nämä kirjoittanut; ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on tosi.” (Joh.21)
Kaikki kohtaamamme kertoo meille siitä, että meidän tulee keskittyä yksinomaan niihin todistuksiin, jotka meille on tallennettu ja jotka ovat tosia. Pietarilla ei ollut huoli tietyn veljen sielunelämästä, vaan yleensä ottaen hän kiinnitti huomionsa seikkoihin, joilla ei tullut olla vaikutusta hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Aivan liian monenlaista puhetta on levinnyt veljien keskuuteen ohitse meidän Herramme selvän todistuksen. Ei missään muussa ajassa ole niin selvästi ymmärretty väärin Herran Jeesuksen tarkoitusta ja puhetta. Mikään seikka ei viittaa siihen, että meidän tulisi olla pettynyt johonkin meidän Herramme sanomaan, vaan kaikki pettymyksemme perustuvat inhimillisiin ajatuksiin ja odotuksiin, selityksiin. Meidän asiamme ei selvän todistuksen mukaan ole asettaa aikoja ja päivämääriä, vaan meidän tulee kaikessa keskittyä henkilökohtaiseen Herran seuraamiseen, varoen yli kaiken sydämemme, sisäisen ihmisemme, sillä sieltä elämä lähtee. Kaikki uskonelämässämme perustuu Jumalan luomiseen ja Hänen suunnitelmaansa ihmiskuntaa kohtaan. Luomakunnan Alku ja Lähde on yhä vielä Herra Jeesus, vaikka emme vielä näekään kaikkea sellaisena kuin sen tulisi olla.
Kaksi hyvin tuntemaani veljeä on jättänyt aivan hiljattain tämän ajan. Mitä heille tapahtui, on yksinomaan Jumalan asia. Miten on minun itseni suhteen? Näissä tilanteissa ensimmäisen kysymykseni tulee olla: ”Mitä minulle tapahtuu? Seuraanko Herraa kaikesta huolimatta entistä suuremmalla antaumuksella?” Vain täten voin olla paikalla, missä Herramme voi minua käyttää. Mitä välitän siitä, mitä muut ihmiset tekevät ja sanovat? Uskon kaiken kuulemani ja lukemani, minkä voin sijoittaa Jumalan Sanan todistuksen sisälle, riippumatta siitä keneltä olen sen kuullut. Uskon Jumalan luoneen niin maailman kuin minutkin, ja itse olen antanut Hänelle luvan ja valtuudet tehdä elämälleni mitä Hän tahtoo.
Meidät on vyöttänyt Hän, joka aikanaan sai kätemme ojentautumaan iankaikkisuuden puoleen. ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.”

”Ja autuas on se, joka ei loukkaannu Minuun.”


Markku Vuori

lauantai 17. toukokuuta 2014

Mikä mättää?




On se vain kumma asia, että heti kun säätiedotukset lupaavat jo täksi päiväksi kesäisiä lämpötiloja, mieli pomppaa ylös viikkoja kestäneestä ”masennuksesta” ja saa jopa ottamaan esiin tietokoneen! Kuinka laiska ihminen oikeastaan onkaan, kun jo nyt miettii sitä, kuinka parin tunnin kuluttua ulos lähtiessä ei tarvitse pukea päälleen ollenkaan niin montaa vaatekappaletta, ja esiin saa ottaa ohuempia puseroita ja pitkät kalsarit voi laittaa naftaliiniin!
Jumalallisesti ei mikään asia ole muuttunut eikä tietyssä mielessä muutukaan, mutta tästä kaikesta voimme huomata inhimillisyytemme ja olemuksemme heikkouden. Ulkonaiset ja aivan normaalit elämän asiat vaikuttavat koko ihmisyyteemme ja persoonaamme enemmän kuin itse toivoisimme. Jumalan armo ja Hänen rakkautensa meitä kohtaan ei ole riippuvainen auringonpaisteesta tai pilvistä tai helteestä tai pakkasesta, mutta itse koemme ja tunnemme usein olevamme heitteille jätettyjä hengellisestikin, kun kokemamme asiat ovat vastakkaisia toivomillemme asioille!
On pakko tunnustaa, että viime kuukausien aikana eräänlainen aivan todellinen masennus on vallannut osan mieltäni. Odotuksemme menneinä vuosikymmeninä olivat tekijät, jotka pitivät yllä rohkeutta ja toiveikasta mieltä. Nyt joutuu kuitenkin kohtaamaan aivan todellisen todellisuuden sellaisena, mitä ei koskaan aikaisemmin olisi voinut edes kuvitella. Ulkonaisesti ja oikeastaan joka suhteessa on valtava määrä kiitollisuuden aiheita sekä taloudellisesti että henkisesti. Voi olla kiitollinen siitä määrästä terveyttä, mikä tällä hetkellä vallitsee. Minimieläkekin on riittänyt aivan ihmeteltävällä tavalla, kun olen kuin israelilainen erämaassa. Mikään ei näytä kuluvan loppuun! En koskaan ole ollut muodin orja tai sen kannattaja, ja pyrin käyttämään vaatekappaleetkin loppuun asti, joskin jonkun mielestä turhan nuhruisina, mutta kuitenkin siisteinä. Perittyjä lakanoita ja pyyhkeitä on ylitse oman tarpeeni, koska mikään ei näytä kuluvan sellaisella tavalla, että sen voisi heittää pois. Tavarani eivät näytä juurikaan hajoavan, niin ettei ole ollut tarvetta uusien ostamiseen. Aihetta kiitollisuuteen siis on. Mutta jokin ”mättää” aivan kurjalla tavalla, niin että se pyrkii harva se yö uniinkin!
En ole nähnyt varsinaisia painajaisunia uskoon tuloni jälkeen. Ikäviä unia kyllä mahtuu pitkiin öihin, mutta varsinaiset painajaiset poistuivat jo vuosikymmeniä sitten. Olenko kertonut niistä missään vaiheessa?
Pikkupoikana pelotti mennä nukkumaan, etenkin kun monina öinä iso höyryveturi kehtasi tulla uunin takana olevasta ovesta olohuoneemme lävitse, missä kaikki nukuimme. Ajoittain vielä teini-iässä jouduin öisin kulkemaan tiloissa, missä lattialla ryömi jotain kauheaa, näkymättömänä, koska en millään onnistunut sytyttämään valoja - katkaisijaa ei löytynyt tai sitten sellainen ei toiminut! Valo vain hiukan välähti katossa, mutta pimeys säilyi!
      Tulin sitten uskoon, ja päätin vakaasti mielessäni, että kun vastaava tilanne seuraavan kerran tulee, potkaisen oikein voimalla noita olentoja ja sanon: ”Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä, menkää pois!” Tuohon hetkeen loppuivat kaikki tällaiset unikokemukset! Totaalisesti!
Pääsääntöisesti, riippumatta ajoittaisista ikävistä unista, unimaailmassani on yli vuosikymmenen ajan ollut positiivinen, myönteinen perusolemus. Kuinka usein rakennammekaan tai korjailemmekaan jotakin rakennusta tai sen osaa tulevaa toimintaa ja asumista varten! Ongelmia on, mutta asia etenee. On yhteishenkeä, yhteiseen hiileen puhaltamista, mitä en oikeastaan koskaan ole todellisessa elämässä päässyt kokemaan. Siksi kai todellisuus usein tuntuu suorastaan ylivoimaiselta. Koen saman kuin israelilaiset vieraalla maalla: ”Baabelin virtain vierillä - siellä me istuimme ja itkimme, kun Siionia muistelimme. Pajuihin, joita siellä oli, me ripustimme kanteleemme. Sillä vangitsijamme vaativat meiltä siellä lauluja ja orjuuttajamme iloa: ’Veisatkaa meille Siionin virsiä’. Kuinka me voisimme veisata Herran virsiä vieraalla maalla?” (Psalmi 137)
Kuinka voisi kiitosvirsi kaikua kaikesta maallisesta hyvästä huolimatta, kun pettymyksemme on niin tavaton ja odottamaton? Milloin Herra puuttuu asioihin ja suo kiitoksen aiheita seurakunnalliseltakin alueelta? Milloin heräämme yhteiseen iloon ja tartumme toimeen Herran asian hyväksi? ”Te odotatte paljoa, mutta se menee vähiin. Te tuotte kotiin, mutta minä puhallan sen pois. Minkätähden? sanoo Herra Sebaot. Minun huoneeni tähden, kun se on rauniona ja te juoksette kukin oman huoneenne hyväksi. Sentähden teiltä taivas pidättää kasteen ja maa pidättää satonsa. Ja minä olen kutsunut kuivuuden maahan ja vuorille, viljalle, viinille ja öljylle, ja mitä vain maa tuottaa, ja ihmisille ja eläimille ja kaikelle kätten vaivannäölle.” (Haggai 1).

Milloin, oi milloin, Herra, meidänkin kohdallamme tapahtuu vastaavaa?:
”Niin Serubbaabel, Sealtielin poika, ja ylimmäinen pappi Joosua, Joosadakin poika, ja kansan koko jäännös kuuli Herran, Jumalansa ääntä ja profeetta Haggain sanoja, jota varten Herra, heidän Jumalansa, oli hänet lähettänytkin, ja kansa pelkäsi Herraa. Haggai, Herran sanansaattaja, sanoi, saattaen Herran sanan, kansalle näin: ’Minä olen teidän kanssanne, sanoo Herra’. Ja Herra herätti Juudan käskynhaltijan Serubbaabelin, Sealtielin pojan, hengen ja ylimmäisen papin Joosuan, Joosadakin pojan, hengen ja kansan koko jäännöksen hengen, ja he tulivat ja ryhtyivät rakentamaan Herran Sebaotin, heidän Jumalansa, temppeliä…

Markku Vuori

Jatkuu…

tiistai 13. toukokuuta 2014

Pelkkää hyvääkö?




Kohtaan ajoittain ihmisiä, joilla on hymy kasvoilla ja pelkkää hyvää mielessänsä. He toteuttavat kirjaimellisesti kehotusta: ”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa?” (Jes.43). Kun sitten kerron jollakin veljellä olevan ongelmia, kehotetaan puhumaan mieluumminkin hyvistä asioista hänen kohdallaan. Tulee ajatella ainoastaan positiivisia ja hyviä asioita! Tämä ei ole mitään uutta, mutta sitä kohtaa tänä päivänä entistäkin enemmän. Mutta onko meidät kutsuttu seuraamaan vain joitakin tiettyjä, ihmisvalintaisia sanankohtia, jotka omalla tavallaan irrotetaan jopa asiayhteydestänsä? Mistä todella on kysymys?
”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi! (Apt. 16) on varmastikin kaikkein petollisimmin käytetty sanankohta lukemattomissa tilanteissa. Nämä sanat lausuttiin tietyssä ajankohdassa tietyille ihmisille, mutta raamatullisesta totuudesta on tullut valkoinen valhe väärin käytettynä. Kuinka montaa ihmistä olemmekaan pettäneet perättömällä lupauksella, joka perustuu vain tiettyyn piiriin ja tiettyyn ajankohtaan! Herramme ei tullut omien sanojensa mukaan tuomaan rauhaa, vaan miekan. Evankeliumi on suuri lupaus, mutta aiheuttaa kuitenkin ristiriitoja henkivaltojen välillä. Meidän ei tarvitse lainata kuin vain yksi sanankohta osoittaaksemme, että on myöskin kirjoitettu: ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa'.” (Matt.10)
Me luemme hyvin mielellämme: ”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” (Room.8) Mutta luemmeko Sanaa väärän vaikutuksen alla, aivan kuten sielunvihollinen siteerasi eri sanankohtia Herrallemme erämaassa? On myöskin kirjoitettu!
Olen kautta elämäni tuntenut ne henkivallat, jotka nuhtelevat minua kirjoitusteni ja puheideni johdosta. Ylitseni on vuodatettu suoranainen virta julistusta: ”Rauha, rauha, ei hätää mitään! Odota, Markku, Jumalan aikaa! Puhu vain hyvistä asioista äläkä kiinnitä huomiotasi ihmisten vajavaisuuteen ja ongelmiin, ei edes vääriin oppeihin! Puhu vain kauniita asioita ja sano loppuun aamen!” Tähän minua aikanaan kehotti merkittävinkin julistaja, aikaansaaden vieläkin sisäistä levottomuutta, ei oman itseni puolesta, vaan hänen puolestaan!
Minua on hiukan vaivannut tämä asia, etenkin kun en itsekään ole oikein ollut selvillä ns. negatiivisten ja positiivisten asioiden keskinäisestä suhteesta etenkin Uudessa Testamentissa. Olenko minä väärässä asenteessa, kiinnittäen niin paljon huomiota ihmisten mielestä negatiivisiin asioihin? Itse asiassa koko Raamatussa ei ole mitään negatiivista, mutta puhummekin nyt ihmiskäsityksistä! Jos halusin ystävälleni kertoa veljemme ongelmista, joita seurakunta hänelle tuotti, katsottiin asia negatiiviseksi, josta tuli täysin vaieta. Ei tule ajatella mitään negatiivista eikä antaa ajatuksissa sijaa ikäville asioille! Ikäviä asioita keskustelun perusteella ovat siis kaikki sanankohdat, jotka lyhyesti sanottuna edellyttävät jonkinlaista korjaamista ja muutosta ihmiselämässä! Juuri siksi ei parannuksesta puhuta tänään juuri ollenkaan! Parannuksesta puhuminen osoittaa, ettei vielä ollakaan siinä, mihin meidät on tarkoitettu, ja se on negatiivista!
Olenko siis väärämielinen etenkin blogissani olevien kirjoitusten suhteen, kun olen paljastanut vääryydet sellaisessa määrin? Eikö olisi pitänyt puhua vain hyvistä ja kauniista asioista? Enkö ole ollenkaan Herran Hengen vaikutuksen alaisena, korostaessani sydämelläni kaikuvaa ja suorastaan pauhaavaa ääntä: Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois. (Matt.15) Jo on myös kirves pantu puitten juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen. (Luuk.3).

Emmekö enää ollenkaan odota Herraamme palaavaksi sydämessämme huuto: ”Tule Herra Jeesus! Tule pian!”

Edessäni on kirpputorilta ostettu Uusi Testamentti. Minulla on niitä kymmenkunta, joihin kuhunkin olen alleviivannut tiettyihin alueisiin liittyviä jakeita. Tuohon kappaleeseen olen nyt alkanut alleviivata kaikki kohdat, jotka ihmismielen mukaisesti eivät ole pelkästään miellyttäviä, lupauksia paremmasta, hyvää mieltä herättäviä. Arvioiminen on joidenkin kirjeiden kohdalla hyvin vaikeaa, koska jotkin kohdat on hyvin vaikea sijoittaa omaan kategoriaansa. Jumalallisessa mielessä tällainen tutkistelu ei ole edes tarpeen, mutta mielenrauhan saamiseksi voimme kerran suorittaa tällaisenkin vertailun, vajavaisena ja puutteellisena.

Tiedoksemme tutkistelun tässä vaiheessa:

Matteuksen evankeliumi,
noin 1070  jaetta  - 483 ihmismielen mukaan negatiivista jaetta

Jaakobin kirje,
108 jaetta – 72  ihmismielen mukaan negatiivista jaetta

Juudan kirje,
25 jaetta – 17  ihmismielen mukaan negatiivista jaetta

1.      Timoteuskirje,
113 jaetta – 48 ihmismielen mukaan negatiivista jaetta

2.      Timoteuskirje
       83 jaetta – 31 ihmismielen mukaan negatiivista jaetta

Tiituskirje,
       46 jaetta – 15 ihmismielen mukaan negatiivista jaetta

Miten on Vanhan Testamentin suhteen? Jo ensimmäisistä uskon tien päivistämme muistamme, että hyvien asioiden jakeita sai etsiä aika kauan, eikä alleviivauksia syntynyt ollenkaan samassa suhteessa kuin Uuden Testamentin kohdalla.

Korostakaamme vielä, että negatiivisilla jakeilla tarkoitamme jakeita, jotka eivät sisällä ihmismieltä miellyttäviä lupauksia ja hyviä odotuksia, vaan pikemminkin ovat tarkoitetut herättämään itsetutkistelua ja mielenmuutosta.

”Sillä vaikka murehutinkin teitä kirjeelläni, en sitä kadu, ja jos kaduinkin, niin minä - kun näen, että tuo kirje on, vaikkapa vain vähäksi aikaa, murehuttanut teitä - nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi; sillä te tulitte murheellisiksi Jumalan mielen mukaan, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä. Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman.” (2.Kor.7)

Koituuko murheen pelkomme sielumme vahingoksi?


Markku Vuori



perjantai 9. toukokuuta 2014

Missä on veljesi?





Missä on veljesi?
Olenko minä veljeni vartija?

”Ja Kain sanoi veljellensä Aabelille: ’Menkäämme kedolle’. Ja heidän kedolla ollessansa Kain karkasi veljensä Aabelin kimppuun ja tappoi hänet. Niin Herra sanoi Kainille: ’Missä on veljesi Aabel?’ Hän vastasi: ’En tiedä; olenko minä veljeni vartija?’ Ja hän sanoi: ’Mitä olet tehnyt? Kuule, veljesi veri huutaa minulle maasta’.”

”Missä on veljesi…?” Me emme ole kai tappaneet ketään, mutta tiedämmekö kysyttäessä missä veljemme, sisaremme on? Tiedämmekö, mitä veljellemme ja sisarellemme kuuluu? Vai olemmeko ehkä sittenkin syyllistyneet jopa jonkun lähimmäisemme kuolemantuottamukseen? ”Joka ei rakasta, pysyy kuolemassa. Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja; ja te tiedätte, ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi.” (1.Joh. 3)
”Jos joku sanoo: ’Minä rakastan Jumalaa’, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä.” (1.Joh.4)
Mikä oli perimmäisenä syynä Kainin kokemalle halulle ja tarpeelle toimia Aabelia vastaan? Kainin toiminnan takana olivat jumalanpalvelukselliset syyt! Kumpikin veli oli uskonnollinen ja halusi suorittaa jumalanpalvelusta omien näkemystensä mukaisesti. Olemmeko ajatelleet sitä, että Jumala puhui Kainin kanssa korvin kuultavalla äänellä, keskustellen hänen kanssansa?
”Ja jonkun ajan kuluttua tapahtui, että Kain toi maan hedelmistä uhrilahjan Herralle; ja myöskin Aabel toi uhrilahjan laumansa esikoisista, niiden rasvoista. Ja Herra katsoi Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen; mutta Kainin ja hänen uhrilahjansa puoleen hän ei katsonut. Silloin Kain vihastui kovin, ja hänen hahmonsa synkistyi. Ja Herra sanoi Kainille: ’Miksi olet vihastunut, ja miksi hahmosi synkistyy? Eikö niin: jos teet hyvin, voit kohottaa katseesi; mutta jos et hyvin tee, niin väijyy synti ovella, ja sen halu on sinuun, mutta hallitse sinä sitä!’"
Olemmeko panneet merkille sitä, että ensimmäiseksi kerrotaan Kainin uhrilahjan tuomisesta? Jokin kuitenkin erotti nämä eri veljesten uhrilahjojen tuomiset toisistaan, niin että selvästi voitiin havaita Jumalan mieltymys toista uhria ja uhraajaa kohtaan. Tapahtuiko vastaavaa kuin Elian ja Baalin profeettojen välisessä selvittelyssä? Vastasiko Jumala tulella vai jollakin toisella tapaa, sitä ei meille ole kerrottu. Kuitenkin tällä jumalanpalvelustapahtumalla oli traagiset ja koko ihmiskuntaan vaikuttavat seuraamukset. Tämä esikuva pätee vielä tänäkin päivänä kaikissa vastaavissa tilanteissa. Miksi ihmiset vihastuvat, hahmot synkistyvät? Miksi eivät monet kykene kohottamaan katsettaan veljien ja sisarten sekä Jumalan edessä? Ihminen ei tässä kohden ole täysin avuton ja neuvoton, sen paljastaa Jumalan ilmaisu: ”Eikö niin: jos teet hyvin, voit kohottaa katseesi; mutta jos et hyvin tee, niin väijyy synti ovella, ja sen halu on sinuun, mutta hallitse sinä sitä!" Kainilla oli siis mahdollisuutensa, jonka hän käytti väärin, koska Paha oli hänen sydämessään!
Me olemme samojen valintojen keskellä myös tässä ajassa. Meillekin esitetään kysymyksiä eri elämämme tilanteissa. Jos jumalanpalveluksemme ei tuota sitä, mitä odotamme, vaan Herra näyttää kuulevan veljeämme ja sisartamme paremmin, ei ole paikka vihalle ja kateudelle, vaan sisäiselle korjaamiselle ja ojentautumiselle. Kateus alkoi jo ensimmäisten ihmisten kohdalla, johtaen veljesvihaan ja kuolemantuottamukseen, harkittuun murhaan. Tämä viha ja kateus tulivat julki meidän Herramme elämässä, vaikka Hän teki pelkkää hyvää. Uskonnolliset johtajat, ei tavallinen kansa, tunsivat pahan piston sydämessään ja halusivat eroon tästä vaatimattomasta Miehestä, jonka elämässä toteutui kaikki se, mitä johtajat olisivat halunneet omalla kohdallaan. Sama jatkui pelastushistoriassa, yhä uudelleen kaikuessa huudon: ”Pois tuollainen, ei tuollainen saa elää!”
Kuka meistä on suurin? Kuka on tärkein? Kenellä on merkittävin tehtävä seurakunnan keskuudessa? Tietynlainen oikeaoppisuus valtasi Kainin mielen oikeutukseksi tuleville asenteille ja teoille. Hän ei suorittanut tekoaan äkillisestä mielijohteesta, vaan Jumalan Sanan mukaisesti hänellä on harkinnan paikka. ”Menkäämme kedolle!” Paha väijyi hänen elämänsä ovella, mutta hän ei halunnut hallita sitä. Hänen uhrilahjansa kauneus oli lumonnut hänet, ja hän oli erittäin itsetyytyväinen varmaankin vielä sillä hetkellä, kun hänen kätensä kohosi lopettamaan veljensä elämän. Mitä hän ajatteli tulevaisuudestaan, jäljellä olevista päivistään, kun tekoa ei seurannutkaan jopa hänen itsensä odottama tuomio? Mitä ajattelemme me, tämän ajan jumalankansa tästä seikasta?
”’Syyllisyyteni on suurempi, kuin että sen kantaa voisin. Katso, sinä karkoitat minut nyt pois vainiolta, ja minun täytyy lymytä sinun kasvojesi edestä ja olla kulkija ja pakolainen maan päällä; ja kuka ikinä minut kohtaa, se tappaa minut.’ Mutta Herra sanoi hänelle: ’Sentähden, kuka ikinä tappaa Kainin, hänelle se pitää seitsenkertaisesti kostettaman’. Ja Herra pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaisi, tappaisi häntä. Niin Kain poistui Herran kasvojen edestä…”
Mihin perustui Kainin merkki, sitä ei meille ole kerrottu, mutta monikin ihminen tekee tästä ilmaisusta vääriä johtopäätelmiä, luoden sisimmässään puolustelevia seikkoja mahdollisille omille rikkomuksilleen ja pahoille aikomuksilleen. Ei ollut tarkoitus ihmisen käden kautta kostaa Kainin teko, vaan jokaisen ihmisen tavoin hänen olisi kerran astuttava saman tuomioistuimen eteen jokaisen ihmisen kanssa. Rangaistus oli jo tässä elämässä: ”Niin Kain poistui Herran kasvojen edestä…”
”Nämä sitävastoin herjaavat sitä, mitä eivät tunne; mutta minkä he järjettömäin eläinten tavoin luonnostaan ymmärtävät, sillä he turmelevat itsensä. Voi heitä, sillä he kulkevat Kainin tietä ja heittäytyvät palkan tähden Bileamin eksytykseen ja hukkuvat niskoitteluunsa niinkuin Koora!” (Juuda) Kaikki nämä esimerkit perustuvat ns. jumalanpalvelukseen, jota ei nähdä oikealla tavalla. Elämme juuri nyt ajassa, jossa kaikki edellisen lauseen henget valtaavat entistäkin enemmän alaa. Kain ei ole vain yksittäinen henkilö ihmiskunnan alussa, vaan hänen nimeään kantaa henkivalta, joka erikoisella tavalla jopa näennäisesti nousee toisia henkivaltoja vastaan, antaen meille petollisen kuvan todellisesta henkien taistelusta. Tähän kohtaan tulee lukea Roomalaiskirjeen 1.luku!
Meille luodaan kaikin mahdollisin tavoin vääriä mielikuvia henkivalloista. Herramme aikanaan syytösten keskellä totesi, että kuinka vihollisen voimat voisivat kestää keskinäisiä ristiriitaisuuksia. Vika ja virhe eivät olleet missään muualla kuin kateuden valtaamien oppineiden sielunelämässä. Vihollisen voimat ovat yhteisessä rintamassa, vaikka usein näyttäisikin valheellisesti toisenlaiselta. Ei ole olemassa hyviä pahoja henkivaltoja, jotka taistelisivat pahoja valtoja vastaan. Kiistämättömästi tapahtuu omaa laatuaan olevia ns. parantumisia, joiden kohdalla ei näytä olevan mitään tekemistä aidoilla hengellisillä elementeillä. Me emme pyri kieltämään näitä parantumisia, joiden puolesta puhuu moni tekijä, vaan puhumme mieluumminkin näkymättömästä petoksesta, joka perustuu siihen, että pienempi henkivalta jättää ihmisen ja tilalle tulee suurempi henkivalta. Ruumis saattaa joltakin osin parantua, mutta sairauden hengen tilalle tulee sielua sitova henkivalta, jonka vaikutus on moninkertaisesti pahempi, vaikka kaikki kätkeytyy vääränlaiseen valkeuteen ja näennäiseen pahojen henkien poistumiseen!
Nykyinen maailma on täynnä Bileamin hengen valtaamia julistajia ja johtajia, joiden sydämen alttarilla ei hallitse Herran Henki, vaan itserakkaus ja oman edun tavoittelu. Bileam on käsitetty aivan väärin kautta kirkkohistorian. Hänen vääryytensä ei ensisijaisesti perustunut rikkauden ja palkkion tavoitteluun, vaan siihen, että hänelle ei kelvannut Jumalan ensimmäinen tahto, vaan hän halusi neuvotella Herran kanssa! Se ei kuitenkaan ole mahdollista ilman todella vakavia hengellisiä vahinkoja. Vaikka hän siunasikin Israelin kansaa, ei hän tehnyt sitä sydämen vakuuttuneisuudessa, vaan pakon edessä. Hänen todellinen kieroutuneisuutensa kätkeytyi vääränlaiseen hengellisyyteen, joka kautta aikojen on eksyttänyt jopa hyvin vilpittömältäkin tuntuvia ihmisiä.
Missä on veljeni, olenko minä veljeni vartija? Tätä kysyy moni uskovainen hyvin vanhurskas ilme kasvoillaan, ei itsestään, vaan tietynlaisen velvollisuudentunteen vaikutuksesta. Kuka tietää mitä minulle kuuluu, kun ei yli kahteentoista vuoteen ole pidetty minkäänlaista yhteyttä? Mitä kuuluu lukuisille ystävilleni, joista emme ole kuulleet yli kymmeneen vuoteen? Haluaako yleensä joku tietää toisesta jumalanlapsesta, joka ehkä on aikanaan antanut sellaisen kuvan, että näkee asioita hieman eri tavoin kuin me? Missä on veljeni, missä on sisareni?

Herramme etsii yhä vielä lampaitaan, karitsoitaan. Tähän Hän tarvitsee maallisia paimenia, joita Hän voi johtaa kadonneiden luokse.

”Ihmislapsi, ennusta Israelin paimenia vastaan, ennusta ja sano heille - paimenille: Näin sanoo Herra, Herra: Voi Israelin paimenia, jotka ovat itseänsä kainneet! Eikö paimenten ole kaittava lampaita? Te olette syöneet rasvat, pukeneet päällenne villat, teurastaneet lihavat; mutta ette ole kainneet laumaa, ette ole vahvistaneet heikkoja, ette ole parantaneet sairaita, sitoneet haavoittuneita, tuoneet takaisin eksyneitä, etsineet kadonneita, vaan te olette vallinneet niitä tylysti ja väkivaltaisesti. Ja niin ne ovat hajaantuneet paimenta vailla ja joutuneet kaikkien metsän petojen syötäviksi - hajaantuneet ne ovat. Minun lampaani harhailevat kaikilla vuorilla ja kaikilla korkeilla kukkuloilla; pitkin koko maata ovat minun lampaani hajallaan, eikä kenkään niistä välitä eikä niitä etsi. Sentähden, paimenet, kuulkaa Herran sana: Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, totisesti, koska minun lampaani ovat ryöstettävinä ja koska minun lampaani ovat kaikkien metsän petojen syötävinä, kun paimenta ei ole ja kun minun paimeneni eivät välitä minun lampaistani, vaan minun paimeneni kaitsevat itseänsä, eivätkä kaitse minun lampaitani, sentähden, paimenet, kuulkaa Herran sana: Näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä käyn paimenten kimppuun, vaadin lampaani heidän kädestänsä ja teen lopun heidän lammasten-kaitsennastaan, eivätkä paimenet saa enää kaita itseänsä. Minä pelastan lampaani heidän kidastansa, eivätkä ne sitten enää ole heidän syötävinänsä. Sillä näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen. Niinkuin paimen pitää huolen laumastaan, kun hän on lampaittensa keskellä ja ne ovat hajallaan, niin minä pidän huolen lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet pilvisenä ja pimeänä päivänä.”   (Hes.34)

jatkuu…

Markku Vuori
 

Sample text

Sample Text

Sample Text