Talvi

Helmikuun 27. 1994

"Ja minä annan heille yhden sydämen ja yhden tien, niin että he pelkäävät minua kaiken elinaikansa, ja niin heidän käy hyvin ja heidän lastensa heidän jälkeensä" (Jer.32:39)

Talvi on jälleen kerran tulossa. Viimeisimmätkin lehdet ovat tuulen ja pakkasen voimasta irronneet puista, niin että Johanneksen pihalta näkee esteettä kylälle asti. Niin, kesä on vain muisto kaikkine miellyttävine sekä ikävine kokemuksineen. Johannekselle kesä on ollut täynnä ahdistusta ja vaikeuksia. Hänen mielensä on nyt haikea, kaivaten auringon lämpöä ja luonnon tuoksua. Hän rakastaa kesää enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa, ja hän on mielessänsä varma siitä, että tulevassa, tuonpuoleisessa elämässä olisi oleva pelkkää kesää ja lämpöä.

Vaikka jokaisella vuodenajalla on oma merkityksensä luonnon kulun kannalta, niin siitä huolimatta Johannes uskoo kaiken tämän olevan tarkoitetun vain tätä aikaa varten. Pian olisi koittava iankaikkisuus, jossa ei olisi mitään eilistä eikä huomista, ei päiviä, ei kuukausia, ei vuosia, ei tulevaa eikä menneisyyttä. Olisi oleva vain iloa ja onnea, lämpöä ja rakkautta, sillä kaikki kyyneleet on silloin jo kuivattu pois, eikä menneestä ole edes muistoa. Ei olisi enää oleva yötä eikä sen tuomaa pelkoa, ei tarvitsisi illalla sytyttää valoja, eikä auringonkaan tarvitsisi enää nousta, sillä Herra Jumala olisi oleva valona kaikille omillensa (Ilm.22:5).

Niin, maapallon pyöriminen, kiertäminen auringon ympäri, on sidottu aikaan. Vuodenajat, kesä, syksy, talvi, kevät, ovat kaikki sidotut aikaan, joka itseasiassa on jokaisen inhimillisen olennon pahin vihollinen. Jokainen uusi vuodenaika, jokainen lumentulo, merkitsee niin paljon ajallisen siirtymistä menneisyyteen ainaisesti, peruuttamattomasti. Jokainen syksy merkitsee niin paljon kuolemaa, niin paljon kuihtumista. Syksy ulvovine tuulineen ja yöpakkasineen on kuin portti kuolemaan, talveen. Siksikö mieli niin helposti tulee apeaksi, surulliseksi? Kaikki elämä luonnossa ikään kuin katoaa puiden nesteiden mukana, niiden painuessa alas juuriin. Mutta tässä juuri onkin se suuri jumalallinen järjestys ja viisaus maallisessa olotilassa. Elämä ei todellisuudessa katoakaan, vaan se menee piiloon, näkymättömiin! Elämä tämän maan päällä on riippuvainen entisen kuolemasta. Uusi ei voi elää ilman vanhan kuolemaa. Tällainen on laki, jonka on säätänyt jumalallinen viisaus.

Ihminen luonnostaan rakastaa elämää ja pitäytyy siihen kiinni kaikesta voimastaan, edellyttäen että hänellä on terve sielu terveessä ruumiissa. Jos jompi kumpi, tai kummatkin, ovat sairaita, saattaa ihminen tulla toisenlaisiinkin ajatuksiin. Mutta normaali ihminen haluaa elää niin vanhaksi kuin mahdollista, niin onnellisena kuin vain on mahdollista. Hän toivoo uuden päivän koittavan, jos mahdollista, onnellisempana ja parempana. "Jos mahdollista" — niin, aika ja siinä eläminen on sidottu niin moneen sellaiseen tekijään, että ihminen vähäisen olemassaolonsa aikana huokailee raskautettuna, sillä mikään ei tunnu olevan hänen hallittavissansa; kaikki on mahdollista, niin hyvä kuin pahakin, ja jostakin kummallisesta syystä viimeksimainittu tuntuu rosvona hyörivän kaiken ylöpuolella!

Ihminen siis, ennen kaikkea Luojastansa ja Herrastansa vieraantumisen johdosta, haluaisi kaiken sujuvan hyvin ilman minkäänlaisia kielteisiä tekijöitä. Hän haluaisi sulkea olotilansa ulkopuolelle kaikki ne seikat ja olosuhteet, mitkä eivät häntä miellytä. Useimmiten se ei häneltä onnistu, ja niinpä hän joko joutuu myöntämään tappionsa, tai sitten hän alkaa elää mielikuvituksellisessa, tarkoituksellisen kieltämisen maailmassa. Hän kadottaa todellisuudentajunsa ja elää joko menneisyyden ihanteellisissa olosuhteissa, tai ruusuisissa tulevaisuudenkuvissa. Hän on kuin pitaalinen mies tunkkaisessa luolassansa, muista eristäytyneenä, nähden unta hallitsijan palatsista ja silkkilakanoista, hiiren pureskellessa mitään tuntematonta, ainoata jäljellä olevaa varvasta.

Tällainen ei ole ainoastaan Jumalasta vieraantunut ihminen, vaan ikävä kyllä moni taivastietä matkaavakin on antautunut kaikkialla vallitsevan kylmyyden johdosta samankaltaisiin tunnelmiin. Tämän hetken ihminen, niin jumalaton kuin Jumalan nimeen vannovakin, ei enää näytä jaksavan katsella todellisuutta silmiin, vaan kääntää katseensa johonkin sellaiseen, mikä ruokkii mielikuvituksen pohjattomia ulottuvaisuuksia. Ihminen haluaa omistaa kaiken hyvän, kokea kaiken hyvän, maksamatta siitä mitään, menettämättä mitään. Hän haluaa tuntea itsensä menestyksekkääksi, onnelliseksi, vaikka olisi kuinka epäonnistunut, kuinka onneton. Hän ei halua antaa mitään, hän haluaa ammentaa pohjattomasti, loputtomasti, siitä onnen sammosta, missä itsekukin kokee sen olevan. Hän ei ajattele muita, hän ajattelee itseänsä. Hän työntää kätensä syvälle siihen pussiin, missä uskoo olevan leipää, rahaa, hyvinvointia, välittämättä siitä onko pussi yhteistä vaiko jonkun yksityisomaisuutta. Kun toinen käsi kourii pussissa, työntää toinen pois muita sinne ojentautuvia!

Nyt ollaan tultu aikaan, missä tuskin on pussia, jonne ei joutuisi työntämään koko kättänsä yltettyäkseen pohjaan asti. Mitä vähemmän jaettavaa, sitä lukuisampia ovat ottajat. Niin, Johannes huokaa sisimmässänsä. Tällaista aikaa ei ole milloinkaan ollut, eikä tule varmastikaan olemaan, sillä nyt toteutuu kirjaimellisesti viimeisinkin Raamatun lopunaikaa koskeva profetia. "Miksi Johanneksen osaksi pitikään tulla tässä ajassa eläminen?" Kuka tämän kysymyksen jälleen kerran kuiskaa hänen sisimpäänsä? Sisältääkö se jotakin positiivista, myönteistä, vai onko se osa vaikeuksia pakenemisen halusta?

Juuri tänään Johannes kävi jälleen kerran sairaalassa vanhaa sukulaistaan saattamassa. Tämä ei yksinään olisi osannut löytää sen paremmin oikeata linja-autoa kuin ei oikeata osastoakaan tuossa niin suuressa piirikunnallisessa sairaalassa. Niin, tämän niin rakkaan sukulaisen aivan silmissä tapahtuva vanheneminen ja haurastuminenko oli se seikka, mikä hänet tänään sai tuntemaan itsensä niin avuttomaksi ja surulliseksi? Ihminen on melkoisen tunteeton kaikkea vanhenemista ja heikkoutta kohtaan siihen asti, kun se sattuu omalle kohdalle tai jonkun läheisen kohdalle. Niin kauan kuin kaikki näyttää sujuvan hyvin ja jokapäiväisen tottumuksen mukaisesti, ihminen tuskin ajattelee muuta kuin ajallista onnea ja turvallisuutta. Mutta kun aivan ilmiselvästi alkaa koittaa se vaihe elämässä, jolloin tuntuu luontevammalta käydä lähes päivittäin kastelemassa kalmiston kukkasia edesmenneiden omaisten haudoilla, kuin rientäminen tämän ajan huvituksiin, alkaa itsekukin edes jossakin määrin ajatella tuonpuoleisia.

Johannes huokaa raskautettuna. Katse kiertelee nyt niin paljaan tuntuisessa maisemassa, sillä puut on kuin riisuttu vehmaisesta puvustansa, joka kesän aikana suojasi heidän talonsa uteliaiden katseilta. Kuinka turvallisen tunnun olivatkaan niin pensaat kuin puutkin antaneet koko perheelle, joka ajoittain oli rusketuttanut itseään pihamaalla lähes ilkosillaan! Tämä on heidän oma elinpiirinsä, turvallinen, suojattu. Mutta nyt lumipeitteen kasvaessa pihamaalla käsittää Johannes kaiken inhimillisen ajattelun virheellisyyden ja mielettömyyden. Nyt kaikki on riisuttua ja paljasta, eikä voisi ajatellakaan edes piharakennukseen menemistä ilman asianmukaista puetusta. Niin maantieltä kuin naapuristakin käsin voi nyt nähdä aivan heidän kotiovellensa asti.

Niin, syksy riisuu luonnon, säälimättömästi, armottomasti. Talvi viimeistelee vaikutuksen pukemalla sen hyytävään, kaiken peittävään lumimassaan. Jostakin syystä tämä saa inhimillisen olennon tuntemaan pienuutensa ja heikkoutensa. Ihminen pelkää ajatusta riisuutumisesta, menettämisestä, kylmyyden tuntemisesta. Hän ei haluaisi riisuutua, hän ei haluaisi luopua mistään saavuttamastansa!

Mitä lie Paavali ajatellut, mitä kokenut aikanansa, kun kirjoitti näistä asioista? Toki oli ajoittain Jerusalemissakin lunta, mutta ei varmastikaan sellaisia määriä kuin täällä Johanneksen kotimaassa, eikä ainakaan niin pitkää aikaa. Mutta jotakin samankaltaista hän oli sydämellensä saanut, sillä miten hän muuten olisi kirjoittanut?: "Sillä me, jotka olemme tässä majassa, huokaamme raskautettuina, koska emme tahdo riisuutua, vaan pukeutua, että elämä nielisi sen, mikä on kuolevaista" (2.Kor.5).

Ihmisen on todella vaikea suuntautua sen mukaisesti, mitä ei voida luonnollisilla aisteilla havaita. Uskovainenkin ihminen, vaikka uskossa odottaakin parempaa, tulevaa, joutuu usein epäilysten ja negatiivisten tunteiden valtaan. Hän unohtaa kerta toisensa perään, ettei usko ole tunteita eikä olosuhteista kiinni, vaan se on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Jos ihminen on todella uskovainen, ei hänen uskonsa katoa näinä heikkouden hetkinä, vaan hän ainoastaan antaa tunteiden talven peittää kätketyn elämän, joka sykkii lupausten maan povessa. Aivan niin kuin puut näyttävät kuolleilta ja ilman toivoa olevilta, on kuitenkin niiden elinneste juurissa, suojassa pakkaselta ja hyytävältä viimalta, odottaen vain jälleen kerran auringon keväistä valoa ja voimaa.

Ihminen ei haluaisi riisuutua, hän haluaisi pukeutua. Ja jos hän haluaisikin riisuutua, haluaisi hän nähdä valmiina odottamassa sen uuden puvun, johon hän voisi pukeutua heti entisen valahdettua pois päältänsä. Mutta juuri tähän sisältyykin ihmisen suurin vaikeus, sillä se uusi, mihin hänet Jumala tahtoo pukea, onkin jotakin sellaista, mitä ei voida meille juuri nyt esitellä. Meille on vain annettu jotakin sen vakuudeksi, ettemme tule jäämään alastomiksi: "Mutta se, joka on valmistanut meidät juuri tähän, on Jumala, joka on antanut meille Hengen vakuudeksi. Sentähden me olemme turvallisella mielellä..." (2.Kor.5).

Kuinka mielellään haluaisikaan Johannes nähdä jotakin siitä, mikä häntäkin odottaa, mutta hiljainen ääni hänen sisimmässään vakuuttaa hänelle yhä uudelleen ja uudelleen, että näin on parempi. "...sillä me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä." Niin, Johannes joutuu jälleen kerran myöntämään, että jumalallinen Viisaus on parempi kuin hänen parhainkaan ymmärryksensä. Kuinka usein onkaan hänelle tullut ajatus siitä, että hän varmastikin kestäisi paljon paremmin kaikki niin nykyiset kuin tulevatkin koettelemukset, jos hän saisi luoda vaikkapa kuinkakin pienen silmäyksen tulevaan. Mutta jokin hänessä tyrmää tämän halun alkuunsa. Tai ei nyt oikeastaan sitä kokonaan, sillä onhan mahdollista nähdä jotakin, kokea jotakin jo tässä ajassa. Mutta inhimilliset aistit eivät riitä tämän kokemiseen ja oikealla tavalla käsittämiseen. Ja mikä pahinta, ja syy siihen, miksi Johannes itse aikanaan vakuutti Herrallensa olevansa tyytyväinen ilman mitään tallaisia kokemuksia: hän tunsi lukemattoman määrän ihmisiä, jotka väittivät nähneensä jotakin, kokeneensa jotakin, ja jotka sitten lähes poikkeuksetta lepäsivät tässä kokemassansa jääden makaamaan jonnekin tien varteen itsetyytyväisinä, kilvoitteluun kyllästyneinä!

Johannes tietää, ettei hän jaksaisi odottaa tulevaa, jos jo nyt saisi todella käsittää mitä se merkitsee. Jumalalla on oma tarkoituksensa kaikessa siinä, mitä Hän on suunnitellut omillensa. Jo Vanhassa Testamentissa annettiin lupaus: "Ei ole ikiajoista kuultu, ei ole korviin tullut, ei ole silmä nähnyt muuta Jumalaa, paitsi sinut, joka senkaltaista tekisi häntä odottavalle" (Jes.64:4). Varmastikin oli Paavalilla tämä sanankohta mielessään hänen kirjoittaessansa: "...mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat" (1.Kor.2).

Johannesta alkaa väsyttää, mutta jostakin syystä hän ei kuitenkaan vielä haluaisi mennä nukkumaan. Kaikki muut ovat jo vuoteissansa ja nukkuvat tietämättöminä tämän maailman menosta. "Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta..." Niin, tämä aika on vaellettava uskossa, eikä näkemisessä! Johannes ei voi olla ajattelematta sitä hengellistä suuntausta, joka yhä enemmän saa valtaa tässä ajassa. Ihmiset uskovat vakavissaan näkevänsä ja kokevansa jotakin sellaista, mitä Jumala ei kuitenkaan milloinkaan ole luvannut näyttää tässä ajassa ihmiselle. Toki herätysten aikaan ihmisillä oli monenlaisia näkyjä tulevasta elämästä ja tuonpuoleisesta, mutta siihen aikaan ihmiset etsivät Jumalaa todella vakavalla sydämellä. Mutta tässä ajassa ihmiset haluavat saada kaiken kuin ilmaiseksi, ilman luopumista omista pyyteistä ja haluista. Millaisia näkyjä ja ilmestyksiä saa ihminen, joka viis veisaa Jumalan Sanasta tai Hänen tahdostansa?

"Ja minä annan heille yhden sydämen ja yhden tien, niin että he pelkäävät minua kaiken elinaikansa, ja niin heidän käy hyvin ja heidän lastensa heidän jälkeensä" (Jer.32:39).

Markku Vuori

KUN KESÄÄ EI OIKEIN OLLUTKAAN

29.9.1993

"...ja ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niinkuin eivät sitä käyttäisi, sillä tämän maailman muoto on katoamassa."

"...sillä tämä maailma nykyisessä muodossansa kulkee häviötänsä (tuhoansa) kohden" (Saksankielinen Mengen käännös).  1.Kor.7:31

Sinä vuonna ei ollut kunnollista kesää ollenkaan, vaan lämpötila pysyi normaalia alhaisempana, niin että rahaa tuova turisti ei saanut innoitusta matkalle lähtöön. Mitä ihmiset sitten tekivätkin kesälomansa aikana, mutta Hopeajärven kylälle ei kyllä eksynyt monikaan matkailija entisten kesien tapaan. Pettymys oli melkoinen yrittäjien keskuudessa, sillä kuluneen talven aikana askarrellut tai tilatut tavarat makasivat liikkeiden hyllyillä. Nekin harvat ostavat turistit, jotka eksyivät tiskien ääreen, valitsivat kaikkein halvimmat matkamuistot ja lahjaesineet. Kaupaksi kävivät erikoistarjouksiksi ja houkuttimiksi tarkoitetut tuotteet, joden myynnistä ei jäänyt juuri mitään kauppiaalle. Jokainen asiakas tuntui vain säästävän säästämästä päästyään.

Mikään ei todellisuudessa ollut siten kuin ennen. Kuinka usein saikaan kuulla sanonnan: "Tällaista ei ole tapahtunut sitten viimeisten viidenkymmen vuoden; tällaista rajuilmaa ei ole ollut miesmuistiin; tällaista tapahtui viimeksi sata vuotta sitten." Nyt tuntuivat kaikki tällaiset mullistavat tapahtumat osuvan yhden ainoan vuoden ajalle. Tämän maailman muoto oli todella muuttumassa!

Johannes ei oikein tiennyt mitä ajatella kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Tämä kesä oli ollut hänelle, ja miksei myöskin koko perheelle, vaikeinta aikaa koko elämän aikana. Päivästä toiseen hän oli noussut aikaisin aamulla auttaaksensa lapset kylän torille vihanneskauppaansa harjoittamaan. Äiti oli työttömänä, eli pakkolomalla koko kesän ajan. Ja koska hän ei ollut ainoa väliinputoaja, vallitsi ammattiliiton toimistossa sellainen ruuhka, ettei pitkään aikaan ollut toivoakaan jonkinlaisten korvausten saamisesta. Niinpä oli suorastaan pakko suunnattomasta väsymyksestä ja tympääntymisestä huolimatta laittautua kylän torille aamuvarhaisella, kun useimmat ihmiset vielä nukkuivat vuoteissansa.

Nyt kesä oli jälleen kerran auttamattomasti ohitse, tuo niin omituinen ja erikoinen kesä, jota ei oikein tuntunut olleenkaan. Mutta toisaalta ei ollut normaalia syyskesääkään, tai syksyä. Ikään kuin kaikki olisi kulkenut eteenpäin hurjaa vauhtia, niin että välistä tuntui jääneen pois kaikkea sellaista, mitä normaalisti oli ollut menneinä vuosina, menneessä elämässä. Mikään ei ollut siten kuin ennen, ei ainakaan Johanneksen sisäisen tuntemuksen perusteella. Mitä muut ajattelivat, sillä ei ollut suurtakaan merkitystä suorastaan kuolemaan asti väsyneelle saarnamiehelle; niin, mikä saarnamies hän oikein oli? Oliko hän mikään saarnaaja, Jumalanvaltakunnan työntekijä, sillä koko kesänsä hän oli viettänyt oman tai naapurikylien toreilla yrittäen epätoivoisesti saada myydyksi suurella vaivalla viljeltyjä tuotteita? Mikä hän oikein oli? Syyttävät ajatukset tahtoivat vallata mielen, sillä ikään kuin ilkeänä säteilynä hän tunsi joidenkin odottavalla mielellä olevien ihmisten toruvat tunteet, jotka satojakin kilometrejä kantautuivat häntä polttamaan. Miksi hän ei luottanut Herraan, niin kuin hurskaat henget olivat hänelle sormea nostaen painottaneet? Miksi hän oli mennyt torille, eikä ahkeroinut Jumalan valtakunnan asioissa?

Johannes oli tehnyt kaiken voitavansa selviytyäkseen laskuistansa, mutta oli tullut niin monta odottamatonta rahanmenoa, että ilman varsinaista velantekoa hän oli taloudessansa mennyt miinuksen puolelle pelottavan summan edestä. Eläminen oli kallista, etenkin kun hänellä ei ollut omia tuloja nimeksikään. Ja nyt koko kesän ahkeroimisen jälkeen hän joutui toteamaan, ettei kaikesta vaivannäöstä huolimatta perheen taloudellinen tilanne ollut korjaantunut juuri miksikään. Ihmiset eivät yksinkertaisesti olleet kiinnostuneita hänen pöytänsä tuotteista, oli sitten myymässä itse isäntä tai lapset odottavin ja vetoavin katsein. Ei, ei ja ei! Kylän myymälät ja tavaratalot tarjosivat samoja tuotteita niin halvalla, ettei Johanneksen ollut mitään järkeä myydä siihen hintaan. Ja kun esitti kielteisen kantansa kauheasti tinkivälle hienostorouvalle, ei myöskään tullut perheen niin tuiki tärkeästi tarvitsemaa kotimaan valuuttaa.

Koko kesä oli siis mennyt, ja kirjanpito osoitti myynnin pudonneen katastrofaalisella tavalla edellisestä kesästä, mikä sekin oli ollut säälittävän huono. Oliko siis ihme, jos Johannes entistä enemmän koki maallisen elämänsä tarkoituksettomuuden ja turhanpäiväisyyden? Hän tunsi itsensä niin hylätyksi, niin hylätyksi, ettei sitä saattanut sanoiksi pukea.

Ei, ei toki Jumala ollut häntä hylännyt, vaikka ajoittain vihollinen hänelle sitäkin yritti vakuuttaa. Mutta kaikki inhimillinen tuntui olevan häntä vastaan. Hän oli niin yksinäinen kuin vain joku voi yksinäinen olla. Miten se saattoi olla mahdollista, sillä olihan hänellä vaimonsa ja lapsensa, osa sukulaisistakin oli vielä elossa? Mutta kaikesta huolimatta ihminen voi olla yksinäinen, murheellinen. Usein onkin niin, että suurinta yksinäisyyttä tunnetaan siellä, missä on paljon ihmisiä, suuressa väkijoukossa. Pahin yksinäisyys ei ole yksin olemista, kaukana muista olemista. Kuluttavinta ja masentavinta on se, kun ihmisten keskellä tuntee tulevansa laiminlyödyksi, hyljeksityksi, huomiota vaille jätetyksi.

Menneiden vuosien taakat ja nyt tämän kesän entistä suurempaa taloudellista ahdinkoa tuottanut yrittäminen olivat koetelleet koko perhettä sellaisessa määrin, ettei kukaan tahtonut löytää oikeanlaista henkireikää, minne puuhkaista kaikki pettymyksensä ja masennuksensa. Niinpä Johannes enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin, parhaansa yritettyään, sai tuntea olevansa perheen kaiken negatiivisen latauksen purkauksen kohteena. Oli oikeastaan virhe nousta aamulla samanaikaisesti muun perheen kanssa, sillä levottoman nukkumisen jälkeen, pahanolon lainehtiessa turrassa ruumiissa, tuntui sietämättömältä kuunnella toisten ärtynyttä ja hermostunutta sanailua.

Mikään ei ollut todella huonosti, epätoivoista, ahdistavaa sillä tavoin kuin oli monien kohdalla tässä ajassa. Leipää oli joka päiväksi, vaikkakin joskus vanhaa. Oli katto pään päällä. Oli vaatteet mihin pukeutua, oli jälleen äidilläkin työpaikka. Poika oli saanut työpaikan läheisestä valimosta, tytär opiskeli kansanopistossa, käyden kotona vain viikonloppuisin. Ja mikä parasta ja turvallisinta, tämä perhe uskoi Jumalaan, oli varma osallisuudestansa kaikkeen jumalalliseen. Juuri siitä syystäkö Johannes koki sellaista sisäistä tuskaa kuunnellessaan vaimonsa ja poikansa ahdistavaa negatiivisten tunteiden esiintuomista? Miten olisi käyvä heidän silloin, kun todelliset vaikeudet tulisivat, todellinen tuska, todellinen murhe? Miten he olisivat kestävä kaiken lävitse, jos jo nyt vain jokapäiväisiksi ja luonnollisiksi luokiteltavat asiat saivat ihmiset tällaisella tavalla pois tolaltaan?

Elatuksen murheiden ei tullut raskauttaa uskovaisia, mutta nyt Johanneksen oma vaimo eli päivästä toiseen ja viikosta viikkoon, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ikään kuin ei elämässä olisi ollut muuta kuin työ, työ ja työ. Toki työ oli välttämätön ja tärkeä asia elämässä, mutta minkään ei tullut hallita uskovaista ihmistä, minkään ei tullut saada ylivaltaa. Perhe ei todellakaan käsittänyt hitustakaan siitä, mitä Johannes kävi sisimmässänsä lävitse kaiken tämän keskellä. Jumalan Valtakunta ja Hänen asiansa olivat tulleet hänen sisimmässänsä nyt joksikin sellaiseksi, mitä ne eivät vielä milloinkaan olleet olleet hänelle. Hän ei kyennyt näyttämään sitä läheisillensä, ja tuskin oli ketään uskonystävää, jolle hän olisi sitä voinut julki tuoda, sillä nimenomaan tänä kesänä kaikki näyttivät hylänneen hänet.

Mikä oli saanut kaiken tämän muutoksen aikaan tässä elämäänsä niin kyllästyneessä saarnamiehessä? Olihan hän aina kokenut olevansa muukalainen tämän maan päällä, valmis menemään Herransa luokse? Mitä oli tässä päivässä niin erikoista ja erilaista? Mikä sai hänen sisimmässään kerran toisensa perään soimaan vanhan tutun laulun sanat, kulki hän sitten lähiseudun pelloilla tai läheisillä vuorenrinteillä? "Täällä kuljen niinkuin vieras muukalainen päällä maan, tuolla puolen tumman virran on mun kotimaani vaan, ken vain hengessä on nähnyt Herran Jerusalemin, ymmärtää voi kaipuun taivaan kotihin. Herran halvat matkamiehet ystäviksi valitsin, maksakoon se mitä, vain, mä tahdon taivaan kotihin. Vaikka maa tää kuinka kaunis oisi kukkaverhossaan, Herran luona ihanampi on kuin täällä konsanaan." Niin, ei hän muistanut miten laulu kokonaisuudessaan meni, mutta nämä sanat toistuivat jatkuvasti hänen mielessään, aivan kuin hänestä itsestään riippumatta.

Hänen totisesti teki mieli paeta kaikkea kokemaansa. Ulkonaisesti hänellä tosin oli hyvin moneen muuhun verrattuna, mutta hänen sielunsa ei saanut tyydytysta siitä elämästä, mikä hänelle tarjottiin. Mitä hyödytti kaikki tämä ulkonainen, maallinen, kun sielu huusi ikäväänsä ja tuskaansa päivästä toiseen? Hän oli kaikesta sydämestänsä jumalanpalvelija, vaikka hän ei sitä aina ollut pystynyt käsittämään ja tiedostamaan, etenkin kun hän sai kokea kuin seisovansa tuon yhden ainoan profeetan tavoin kymmeniä ja satoja muita profeettoja vastaan, jotka kaikki mielestänsä olivat oikeassa. Oliko Jumala vihainen hänelle hänen epäuskonsa johdosta? Katsoiko Jumala karsaasti tätä julistajaa, joka ajoittain epäili omaa asemaansa Herransa edessä, tämän palvelijana?

Totisesti, tänä päivänä hän käsitti enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin, mitä hänen veljensä Paavali oli tuntenut tuodessansa julki sydämensä kaipauksen: "Halu minulla on täältä eritä ja olla Herran kanssa..." Johannes olisi halunnut eritä tästä maailmasta, mutta jotakin kummallista oli alkanut tapahtua hänelle, niin ettei hän sittenkään ollut varma siitä, halusiko hän sitä juuri nyt. Uskovat puhuvat yleisesti ja hyvin kevytmielisesti kuolemasta ja Herran luokse menemisestä, ikään kuin se olisi yksinkertaisin asia maailmassa. Kuitenkin se merkitsee jotakin sellaista, mikä ei peruuttamattomuudessansa ja tietynlaisessa kovuudessansa olekaan sitä, mitä monet elämänsä ajattelemattomina hetkinä siltä odottavat.

Vaikka ihminen onkin uskovainen, sisältää kuolema jotakin pelottavaa, kaikesta huolimatta. Merkitseehän se aivan toiseen maailmaan siirtymistä, kaikesta huolimatta tuntemattomaan, ennen kokemattomaan, täydellisesti tälle ruumiille ja olemukselle käsittämättömään ja uuteen. Nyt Johannes kyseli mielessänsä, kokiko kukaan muu näitä asioita siten kuin mihin hänet oli ikään kuin pakotettu ilman hänen vaikutustansa ja tahtoansa. Jos kokivat, niin eikö kaikki olisi tänä päivänä aivan toisin?

Se oli sanoin kuvaamaton tunne, tuntemus, kokemus, joka toistui joskus useammankin kerran päivässä ja usein yöllä, kivun herättäessä hänet kesken niin tarpeellista lepoa. Hän ikään kuin kosketti kuolemaa, tuonpuoleista, tuntematonta, sitä, mitä yksikään ihmissilmä ei ole sellaisenaan nähnyt, mitä korva ei ole kuullut, mikä ei ole tullut kenenkään ajatuksiin. Pahinta kaikessa oli se, että hän näki ja tunsi niin lyhyen matkan päähän, niin rajoitetusti. Hän tunsi vain ihmiselämän lyhyyden, vajavaisuuden, haurauden. Kuolema ei ollutkaan niin kaukana kuin mitä hän aina oli ajatellut kaikkien muiden ihmisten tavoin. Kuolema, tästä elämästä erkaneminen, ei ollutkaan jossakin vanhuudessa, jossakin onnettomuudessa, sairaudessa. Se ei ollut sairaalassa, se ei ollut kadulla, se ei ollut missään kaukaisuudessa, ei tuntien, ei päivien, ei viikkojen eikä kuukausien, ei edes vuosien päässä. Se oli niin lähellä, että se tuntui olevan kuin kerroksittain Johanneksen ruumiin ja elämän yllä!

Kuinka väärä käsitys hänellä ja useimmilla ihmisillä olikaan ollut kuolemasta, tästä elämästä lähtemisestä! Oli väärää luottamusta, itsepetosta, ajatella sen olevan jossakin muualla kuin siellä, missä se todella oli. Hänen nimeänsä ei tultaisi jonakin päivänä kaivertamaan hautakiveen, vaan se oli jo kaiverrettuna Jumalan kaikkitietäväisyydessä. Jokainen hänen elämänsä hetki oli Jumalan ennaltatietämisen perusteella merkitty muistiin, ja kaikkein vakavinta siinä oli se, ettei hän itse tiennyt milloin tuo olematon raja tämän ja tuonpuoleisen elämän välillä ylittyisi hänen kohdallansa. Kuolema ei ollut jossakin tulevaisuudessa, kaukaisuudessa, vaan ojentaessansa kättänsä poimimaan sieniä syksyisessä metsässä, hän ikään kuin tunsi ojentautuvansa ylitse ajan rajan.

Ei, hän ei joutunut paniikkiin, hän ei täyttänyt jokaista hetkeänsä näillä ajatuksilla, mutta Jumalan Henki ikään kuin konkreettisella tavalla oli alkanut puhua hänelle ihmisen elämänlangan hauraudesta, ehkä hyvinkin odottamattomasta kotiinkutsusta. Ehkä juuri tästä syystä hänellä oli sellainen hätä niin sukulaisistansa kuin vaimostansa ja lapsistansakin? Miten ihmiset saattoivat päivästä toiseen kiiruhtaa sellaisella tavalla, äreinä, niin helposti tulistuneina, ollenkaan antamatta näiden Johannesta niin koskettavien asioiden puhutella itseänsä? Kaipa kaikki oli vain niin suurta Jumalan armoa, ettei näitä tuntemuksia päässyt jokainen tuntemaan?

Kuinka mieletöntä olikaan kaiken tämän Johanneksen tunteman keskellä katsella ihmisten kauheaa kiirettä ja maallisissa asioissa rientämistä! Nyt kun talossa oli tehty melkoisen suuri remontti sen jälkeen kun oli todettu vanhojen seinälevyjen aiheuttavan oireita lähes koko perheelle, oli Johannes ihmetellyt entistä enemmän tuntemuksiansa. Hänelle Jumalan valtakunta ja hänen työnsä siinä oli koko hänen elämänsä, vaikka usein ei siltä näyttänytkään. Hänen salainen haaveensa oli, että nyt remontin yhteydessä hänen työnsä huomioitaisiin kerrankin aivan eri tavalla kuin aikaisemmin, mutta kaikki muu kauniiseen kotiin ja viihtyvyyteen vaikuttava tuntui olevan päällimmäisin asia niin Marialle kuin lapsillekin. Perheen mukavuus oli tärkeintä, ja Johannes ei voinut kaiken keskellä mitään sille ajatukselle, mikä jatkuvasti toistui hänen mielessänsä, vaikka hän pyrkikin painamaan sen taka-alalle. Hänen täytyi jälleen kerran todella tarkoin suunnitella kaiken työhönsä tarvitseman sijoittaminen tähän remontoituun kotiin, sillä kaikki muu mahdutettiin ensin; sitten vasta hänen tavaransa. Niin, miksi yhä uudelleen soi hänen sisimmässänsä: "Kylläpä Jumala ja minä olemme todella pieniä, kun me mahdumme niin pieneen tilaan!"

Tämä tuntemus ei todellisuudessa kohdistunut niinkään suurena syytöksenä perhettä kohtaan, vaan se toi julki sen asenteen, mikä ihmisillä tässä ajassa oli kaikkea hengellistä toimintaa kohtaan. Siis sellaista hengellistä toimintaa kohtaan, mikä todella oli jumalallista, ei yleisesti ja julkisuuden hyväksymää. Kukaan profeetta ei ole suosittu omalla maallansa, sen Johannes sai tuta mitä konkreettisimmalla tavalla.

Kaikesta kokemastansa huolimatta Johannes tunsi sellaista syvällistä, joskin kaukaista sisäistä onnellisuutta, mitä hän ei ollut aikaisemmin kokenut. Ulkonaisesti hänet oli ajettu tilaan, missä hän Paavali-veljensä tavoin huokaili poispääsyä tästä elämästä, ollakseen Herran kanssa. Aivan konkreettisesti, ilman minkäänlaista ulkokultaisuutta ja hurskastelua, hän saattoi todeta Otto-veljellensä tämän kertoessa omista murheistansa: "Minulla ei ole mitään tämän maan päällä, minkätähden haluaisin täällä olla. Koko maailma on tullut hulluksi. Minä haluaisin olla Herran kanssa! Ainoastaan Jumalan seurakunnan tähden näen jotakin järkeä täällä viipymiseen!" Siitä huolimatta jokin syvällä hänen sisimmässänsä vakuutti hänelle, että kaikessa tässä oli oma hyvä puolensa, jumalallinen tarkoituksensa. Häntä irrotettiin tästä maailmasta, rakkaudesta siihen ja sen menoon. Niin, hän tunsi olevansa kuin kotkanpoikanen pesässä, jonka yllä suuri ja mahtava kotkaemo leyhytti siipiänsä sellaisella voimalla, että pesästä oli lentänyt jokainen mukava, pehmittävä höyhen ja villansuikale. Jäljellä olivat vain piikikkäät pesän runkoainekset, jotka eivät suoneet hänelle minkäänlaista mukavuutta tai lepomahdollisuutta.

 Totisesti, kaikki tämä puhui siitä, että suuri Taivaallinen Isämme oli levittänyt suuret kotkansiipensä puhaltaakseen pois kaiken maallisen mukavuuden ja turhuuden. Oli aika kotkanpoikasten jättää tämä maallinen pesänsä ja nousta uskonsiivillänsä korkeuteen, kohti pian palaavaa Herraansa!

Niin, kaikesta siitä, mistä Johannes kärsi ja oli nyrpeissään, siitä hänen todellisuudessa olisi tullut olla kiitollinen. Mutta kuka voi mitata sellaisen jumalanpalvelijan tuskaa, joka joka hetki tuntee sisimmässään kutsumuksensa, mutta jota kaikin mahdollisin tavoin estellään suorittamasta tehtäväänsä? Niin, juuri ne ihmiset, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä elämässä, olivat vain omien kiireidensä ja oman tärkeysjärjestyksensä mukaisissa puuhissa, suoden tuskin mitään todellista mielenkiintoa sitä kohtaan, mikä kuitenkin oli kaikkien maallisten arvoasteikkojen yläpuolella. Niin, jos nämä ihmiset eivät suoneet Johannekselle tunnetta oman elämänsä merkityksellisyydestä, niin kuinka sitä sitten olisivat suoneet jotkut kaukaisemmat ihmiset? Johannes oli niin yksinäinen, niin yksinäinen kuin vain joku voi olla! Mutta oliko juuri tässäkin niin suuri kätketty siunaus, ettei Johannes sitä nyt saattanut käsittää? Eikö hän ollut juuri sillä tiellä, mikä jokaisen todellisen Jumalanpalvelijan täytyy kulkea, luottaaksensa yksin Herraansa ja Taivaalliseen Isäänsä?

Kuka todella olisi voinut käsittää Johanneksen tuntemuksia kaiken tämän keskellä? Hänellä ei todellisuudessa ollut ketään ihmistä, johon hän olisi voinut tukeutua hengellisissä asioissa, sillä hänen asemansa Herransa edessä ei sallinut sitä hänelle. Kaikesta kieltämisestä ja hylkäämisestä huolimatta hänellä oli itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan antama tehtävä, joka hänen oli suoritettava vaikka mitä tapahtuisi. Hän kantoi ristiänsä veren valuessa silmiin, kirveltävän hien tehostaessa vaikutusta. Kuinka hänelle olisikaan voinut tapahtua toisin kuin Herrallensa? Elävämmin kuin milloinkaan aikaisemmin hän tajusi käyvänsä lävitse juuri niitä asioita, mitä Hänen Herransa oli kokenut tämän maan päällä, mikä oli kohdannut niin Paavalia kuin muitakin Herran palvelijoita.

Lukemattomia kertoja hän oli lukenut ja saarnoissansakin siteerannut kohtaa, jossa sanotaan, että ketuillakin on luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole minne päänsä kallistaa. Nyt tämä sanankohta puhui Johannekselle jostakin paljon syvällisemmästä kuin mitä hän koskaan aikaisemmin oli tullut ajatelleeksi. Hänellä ei ollut omaa kotia, ei omaa taloa, ei juurikaan ystäviä, joiden luokse hän olisi ollut tervetullut. Mutta tässä ei ollut niinkään se, mikä sai hänet tuntemaan Herransa tavoin, vaan kaikki perustui johonkin vieläkin syvällisempään. Sana kertoo siitä, kuinka aterioitaessa yksi opetuslapsista oli nojannut päätänsä Herraamme vasten. Ja juuri tässä se oli. Jos Johanneksella ei ollut ketään, joka todella käytännössä olisi seisonut hänen rinnallansa, niin tämä oli mitä syvällisin kokemus siitä, mitä meidän Herramme oli joutunut läpikäymään maallisen vaelluksensa aikana. Kuka olisi kaikesta huolimatta ollut sen yksinäisempi kuin Hän! Jos Johanneksella ei ollut rintaa jota vasten olisi voinut itkeä, etsiä lohtua, ymmärrystä, tukea, niin ei sitä edes siinäkään määrin mitä Johannekselta puuttui, ollut meidän Herrallamme. Kuinka yksinäiseksi Hänen täytyikään tuntea itsensä! Millainen murhe olikaan Hänen sisimmässänsä, Hänen katsellessansa Jerusalemia Paimenen rakkaus sydämessänsä. Ei, nämä olivat Hänen kansaansa, Hänen omiansa, mutta he eivät halunneet Häntä, he eivät halunneet tulla Hänen kokoamiksensa. Oi, oi, Johanneksen sydän oli pakahtua ja kyyneleet valuivat virtanaan hänen poskiansa pitkin. Oi, kuinka hän kokikaan Jumalan armon, pohjattoman armon, rakkauden, joka oli tuossa niin vaatimattomassa Miehessä, jota ihmiset eivät minään pitäneet, mutta joka kuitenkin kantoi kaikki meidän syntimme ristinpuulle Golgatalla!

Oi, Johannes ei ollutkaan niin yksinäinen, sillä hän tunsi nyt iankaikkisen rakkauden, iankaikkiset käsivarret ympärillänsä! Oi, mikä olikaan sen autuaampaa ja onnellisempaa, armollisempaa, kuin tulla osalliseksi Herransa kärsimyksistä, päästä ymmärtämään Hänen yksinäisyyttänsä, Hänen tarvettansa läheisyydestä, vastarakkaudesta niiden puolelta, joiden puolesta Hän oli tehnyt niin paljon, antanut kaikkensa, rajoituksetta. Oi millaisen rakkauden tulisikaan vallita seurakunnan keskuudessa kaiken tämän näkemisen johdosta?! Missä, missä oli tuo rakkaus seurakunnan keskuudessa? Kuinka kauan sen julkituleminen antoi odottaa itseänsä? Oi, Johanneksen sydän itki, iloitsi, itki. Kuka voi ymmärtää näitä niin päällekkäisiä tunteita? Oi kuinka hän odottikaan näkevänsä jumalallisen Rakkauden tulevan julki seurakunnan keskuudessa! Mutta nyt oli nähtävissä vain negatiivisia asioita, väärinymmärrystä, vihaa, katkeruutta, kateutta, kaikkea sitä, mikä kuuluu lihan tekoihin, ei hengen hedelmiin.

Kuka voi käsittää sitä, mitä Johanneksen sisimmässä liikkui kaikkien näiden asioiden myllertäessä siellä samanaikaisesti? Hän tunsi ajoittain itsensä niin huonoksi ihmiseksi, ettei halunnut edes peiliin katsoa. Jouduttuaan tahtomattaan törmäämään suureen peiliin jossakin tavaratalossa tai katukäytävällä näyteikkunaan katsoessansa, hänen teki mieli kääntää päänsä pois. Mitä hänelle oli oikein tapahtumassa? Miksi nämä niin ristiriitaiset tunteet? Oliko hän jo liian kauan antanut ihmisten masentaa itseänsä? Oliko hän liian kauan kuunnellut ihmisten mielipiteitä kaiken sen suhteen, mitä hän oli tehnyt? Mikä oli todellisuus, todellisuus jopa sen kuolemantunteen edessä, mikä hänet pysäytti niin usein kuin seinään? Ei, ei edes tuon tuntemuksen edessä hän pienimmässäkään määrin kokenut tarvitsevansa ottaa takaisin jotakin saarnaamaansa, kirjoittamaansa. Ei, ei hän ollut itse kirjoittanut, itse puhunut. Hän oli, näin jälkeenpäin ajatellen, saanut kokea todella ihmeellistä ja jumalallista johdatusta niin monen vuoden ajan, niin monissa asioissa, vaikka ikävät asiat olivatkin saaneet peittää lähes kaiken jumalallisen tuntemuksen. Täytyihän hänelläkin olla saatanan enkelinsä, joka rusikoi häntä säälimättömästi, ettei hän pääsisi ylpeilemään!

Niin, kaikessa vajavaisuudessansa, riittämättömyydessänsä, Johannes tunsi sanoinkuvaamatonta kiitollisuutta sen armon johdosta, mistä hän oli tullut osalliseksi tässä myöhäisessä maailman hetkessä. Jumala oli todella ollut hänelle armollinen, niin armollinen, että hänen olisi tullut tuntea aivan toisella tavalla. Hän sai nähdä, hän sai kuulla jotakin sellaista, mitä profeetatkaan ja suuret jumalanmiehet eivät menneisyydessä olleet saaneet kokea. Hänen Taivaallinen Isänsä, suuri Jumala, Aabrahamin, Jaakobin ja muiden hengellisten esi-isiensä Jumala ei ollut häneltäkään salannut tahtoansa ja sitä, mitä Hän oli tekevä. Mikä Jumalan armo olikaan se, että hän jokaiseen Jumalan Sanaan saattoi sanoa Aamen! Kuinka suurta armoa olikaan se, että saattoi kokea voivansa kulkea jokaisen saarnan hengellisen annin mukana, tuntea tulevansa jatkuvasti Hengen puhuttelemaksi!"

Ihmiset näkivät hänessä vain kaikkea arvosteltavaa, hyljeksittävää, pahaa. Hän oli todellakin, niin kuin veljensä Paavali joutui toteamaan, kaiken kansan tunkio, kaikkien tunteenpurkausten kohde, jolta odotettiin aivan ylimaallista kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä. Siinä olikin juuri kaiken tuskallisuus ja ahdistavuus. Ihminen, jokaista säiettä myöten, mutta kuitenkin samalla jumalallinen astia, jossa säilytettiin jotakin sellaista, mitä ihminen itse ei osannut sen paremmin pyytää kuin käsittääkään!

Markku Vuori

Aabrahamin siemen osa 2

Lokakuu 1993

 

Kuinka Johannesta olikaan aina siunannut ajatus ystävyydestä itse Herran kanssa, mutta nyt hän vasta alkoi todella käsittää mistä siinä oli kysymys. Palvelija ei tiedä mitä hänen herransa tekee, mutta ystävälle kerrotaan kaikki, salaisuudetkin. Eikö juuri tässä ajassa todelliselle seurakunnalle ollutkin paljastettu Jumalan Sana sellaisella tavalla kuin ei milloinkaan aikaisemmin? Voisiko Herra salata tämänkään ajan ystäviltänsä, mitä Hän on tekevä?

Aabraham ei varmastikaan ulkonaisesti poikennut aikalaisistansa. Hän oli Seemin sukua, jonka kautta jumalallinen valinta yhdisti ensimmäisen ihmisen sen Ihmisen kanssa, jonka kautta ihmiskunta sovitettiin Jumalan kanssa. Jumalalle ei ollut mitään merkitystä sillä, mitä muille kansoille tapahtui, sen rinnalla miten Häntä kiinnosti ystävänsä Aabraham. Sen siunauksen kautta, mikä lepäsi Aabrahamin yllä, olisivat kaikki sukukunnat maan päällä tuleva siunatuiksi. Hänen elämästänsä ei kerrota kovinkaan paljoa. Mainitaan kuitenkin, niin Vanhassa kuin Uudessakin Testamentissa, että hän Jumalan puheen uskoen lähti maastansa ja suvustansa mennen siihen maahan, jonka Herra oli hänelle osoittanut (1.Moos.12; Apt.7:4). Hän osoitti uskonsa Jumalan lupauksiin sillä, että oli valmis uhraamaan ainokaisen poikansa. Hän oli ihminen kuten me kaikki, vajavainen. Kahteen eri otteeseen hän joutui vaikeuksiin vaimonsa Saarain tähden, pelätessänsä itsellensä tapahtuvan jotakin, kun vieraan maan kansalaiset näkisivät tämän kauneuden. (1.Moos.12; 20).

Vaikka Aabraham oli niin suurimerkityksinen pelastushistoriallisesti, ei hänestä kerrota sen enempää sankarillista tai erikoista. Ja juuri tässä kohden joutui Johannes jälleen kerran ajattelemaan jotakin todella syvällistä, jumalallista. Kuinka moni tässä ajassa ylipäätään käsitti, mistä oli kysymys? Käsittivätkö edes hänen läheisimmät veljensä? Aabrahamin ei tarvinnut tehdä jotakin hyvin erikoista, suurimittaista, mutta siitä huolimatta hän oli Herran ystävä. Millä ystävyys ansaitaan, aikaansaadaan? Mitä ystävyys merkitsee? "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi!" Hänen ja Jumalan välillä vallitsi keskinäinen luottamus. Hän oli Jumalan ystävä!

Miten sitten on tässä ajassa? Perustuuko ystävyys Herran ja Hänen omiensa kanssa johonkin muuhun? Onko ystävyys kiinni jostakin suorituksesta, päivittäisestä ponnistelusta sen saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi? Eikö ystävyys enää perustukaan luottamukseen, keskinäiseen rakkauteen?

Oi kuinka Johanneksesta tuntuikaan samanaikaisesti sekä hyvältä että pahalta! Hän tunsi konkreettisesti, kuinka Herra osoitti hänelle rakkauttansa ja ystävyyttänsä, jota ei voinut ostaa tai ansaita, vaan joka perustui johonkin aivan muuhun. Mutta miten oli hänen uskonystäviensä suhteen? Miksi hän ei kelvannut heille, miksi hän ei tuntenut kokevansa juuri mitään siitä luottamuksenosoituksesta, mitä itse Herra osoitti hänelle? Hänet hyväksyttiin ystäväksi ja veljeksi, jos hän täytti tietyt odotukset, tietyt vaatimukset. Jos hän pystyi lähettämään veljillensä ja sisarillensa kaiken sen, mitä nämä häneltä odottivat, oli hän jossakin määrin ystävä. Mutta miksi ei ystävää kaivattu sen enempää? Paavalikin toi kaipauksensa julki: "Mutta kun meidät nyt, veljet, on hetkeksi aikaa erotettu teistä, ulkonaisesti, ei sydämeltä, niin on meille tullut yhä suurempi halu päästä näkemään teidän kasvojanne. Sentähden olemme tahtoneet tulla teidän tykönne, minä, Paavali, puolestani, en vain kerran, vaan kahdestikin, mutta saatana on meidät estänyt."(1.Tess.2:17-18).

Kuinka Johannesta siunasikaan se ajatus, että Aabraham oli Jumalalle ja jokaiselle todelliselle uskovaiselle tärkeä ilman mitään erikoisia saavutuksia tai suorituksia! Hänen olemassaolonsa oli tärkeä Jumalalle, ei niinkään se, mitä hänen olisi tullut tehdä uskon lisäksi. Paavali kaipasi saada nähdä veljiensä ja sisartensa kasvot, heidät itsensä heidän itsensä tähden. Kuka on yhä vielä tänäänkin se, joka haluaa estää jumalanlapsia kohtaamasta toisensa tällä tasolla? "...mutta saatana on meidät estänyt."

Jokaisen todellisen jumalanlapsen olemassaolo on tärkeä ilman mitään erikoisia suorituksia, sillä hänhän on Kristuksen oma, Hänen kauttansa Aabrahamin siementä. Jo maallisessa mielessä meidän tulisi nähdä se, kuinka jokaisessa perheessä sen jäsenet hyväksytään ja vastaanotetaan sellaisinansa, siitä yksinkertaisesta syystä, että he kuuluvat perheeseen. On useimmiten aivan samantekevää mitä he tekevät, miten he käyttäytyvät, sillä veri on vettä sakeampaa. Sukulaisuus katsoo kaikkien virheiden, merkittävienkin ohitse, haluamatta nähdä niitä. Jos ulkopuoliset pitävät jotakuta aivan yhteiskuntaan sopimattomana, pitävät omaiset tämän puolta ja saattavat ehkä sanoa: "Hän on hiukan erikoinen, erikoinen luonne, siinä kaikki." Jos jo maallinen järjestys ja luonne pitävät tällaisella tavalla niiden puolta, jotka kuuluvat omaan perheeseen, sukuun, niin kuinka sitten tulisikaan olla niiden joukossa, jotka pitävät itseänsä Jumalan perheenä! Jos maallinen perhe katsoo kaikkien virheiden ja puutteiden ohitse, niin miten tulisikaan olla uskovaisten keskuudessa! Jos maallinen perhe puolustaa ja arvostaa omiansa, niin miten tulisikaan olla Jumalan perheen keskuudessa!

Itse asiassa kaikkien näiden asioiden puuttuminen seurakunnan keskuudesta oli jotakin sellaista, mitä Johannes ei mitenkään saattanut käsittää tai hyväksyä. Hän vain yksinkertaisesti joutui toteamaan tämän tosiasian. Miten voi olla mahdollista, ettei toinen toisensa kunnioittaminen toteutunut juuri millään tasolla, vaan oli ainoastaan panettelua, pahan puhumista, toisen alas painamista, toisen kustannuksella itsensä korottamista, toisen halveksintaa?

Johannes ei voinut olla ajattelematta Jumalan rakkautta ja huolenpitoa, mutta miten Hänen lapsensa saattoivat olla niin erilaisia kuin Isänsä? Miten lapsilta saattoivat puuttua kaikki nämä hyvät ominaisuudet, mitä Isällä oli? Eivätkö nämä lapset olleetkaan aitoja lapsia, vaan ottolapsia, vai eivätkö he tunteneet Isäänsä? Eivätkö nämä lapset käsittäneet, mitä merkitsi se, mitä Hän oli sanonut jo Jaakobille: "...sinut Minä olen valinnut enkä sinua halpana pitänyt"?

Kuinka usein olikaan Johannes saanut tuntea itsensä halvaksi eikä minkään arvoiseksi! Miksi hän sai tuntea itsensä kuin tunkioksi, kaikkien negatiivisten tunteiden kohteeksi? Miksi hänen yllensä sälytettiin kaikkien ihmisten väärät ja kielteiset asiat? Miksi hän ei ollut ainoa, jota tällä tavoin kohdeltiin? Omalla kohdallansa hän olisi sen ymmärtänytkin, mutta että lähes kaikki hänen tuntemansa aidot jumalanlapset saivat kokea saman, missä sitten olivatkin! Mutta, mutta... eikö juuri tässä ollutkin mitä suurimman opin paikka niin Johannekselle kuin kaikille muillekin aidoille jumalanlapsille? Missä loppujenlopuksi oli luvattu jotakin toisten ihmisten taholta? Missä sanankohdassa oli luvattu ymmärrystä ja huolenpitoa ihmisten taholta? Kuka oli antanut kaikki mitä ihanimmat ja suurimmat lupaukset, minne tuli katsoa, mistä odottaa kaikkea tätä? "Sinä olet minun palvelijani, sinut minä olen valinnut, enkä sinua halpana pitänyt..." Näin sanoi itse Herra Jaakobille, Aabrahamin siemenelle, joka on yksi meidän sukulaisistamme. Ketä meidän sitten tulee kuulla, ketä tuli Johanneksen kuulla? "...älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä." (Jes.41:10). Oi, Johannes riemuitsi sisimmässänsä! Miksi hän ei ollut aikaisemmin käsittänyt tätä kaikkea? Nämä lupaukset koskivat häntä mitä suurimmassa määrin, sillä olihan hän juuri sitä sukua, jolle kaikki tämä oli puhuttu! Miksi hän oli niin arkaillut ihmisiä, kun nämä olivat hyökänneet häntä vastaan? Olisihan hänen tullut käsittää kutsumuksensa, tärkeytensä Sille, joka oli hänet kutsunut ja lähettänyt, katsonut arvolliseksi elämään juuri tässä ajassa, jossa Jumalan viimeiset lupaukset toteutuivat aivan silmien edessä. Hän oli valinnut Voittajan puolen, miksi siis surkeilla ja arkailla!

Johannes käsitti kaiken tämän keskellä oman voimattomuutensa ja avuttomuutensa. Hän ei voinut käsittää niitä ihmisiä, jotka puhuivat Jumalan läheisyydestä ja voimasta. Nämä ihmiset riemuitsivat ja iloitsivat, melkein tanssivat, mutta mihin sukuun he todellisuudessa kuuluivat? Hänen esi-isänsä Aabraham oli myös kohdannut Herran Hänen pyhyydessänsä, mutta hänen kokemuksensa oli jotakin aivan toista kuin näiden tämän ajan ihmisten. Hänestä annettiin todistus: "Ja Aabraham uskoi Herraa, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi" (1.Moos.15:6). Kuinka moni ajatteleekaan virheellisesti, että tämä sanottiin hänestä vasta sen jälkeen kun hän oli "uhrannut" Iisakin? Hän vasta sai lupauksen, ja sen johdosta Herra vei hänet ulos ja sanoi: "Katso taivaalle ja lue tähden, jos ne taidat lukea... niin paljon on sinulla oleva jälkeläisiä." Aabraham uskoi tämän mitä Herra sanoi, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi. Hän uhrasi Herralle tuoden Hänen eteensä kaiken sen, mitä Tämä hänelle oli sanonut. Herran pyhyys oli tuossa paikassa, ja sanotaan: "Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet." Heti sen jälkeen Herra puhui hänen kanssaan jälleen.

Miten oli Jaakobin suhteen hänen tullessaan hyvin lähelle Jumalaa? "Silloin Jaakob heräsi unestansa ja sanoi: 'Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt.' Ja pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: 'Kuinka peljättävä onkaan tämä paikka! Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti." (1.Moos.28:16-17). Miten oli Mooseksen suhteen hänen kohdatessansa Herran palavassa pensaassa? Missä oli iloitseminen ja riemuitseminen? Miten oli Elian suhteen, kun Herra soi hänen nähdä itsensä, takaapäin? Eikö hänen ollut kätkeydyttävä kallion onkaloon?

Missä oli todellakin kunnioitus ja jumalanpelko tämän ajan seurakunnan keskuudessa? Mitä kokivat todellisuudessa nämä ihmiset, jotka aivan ilmiselvästi olivat tottelemattomia Jumalan Sanaa ja selvää käskyä vastaan, mutta siitä huolimatta tunsivat suurta iloa ja riemua Herrassa?

Mitä lähemmäksi Herraa Johannes tunsi pääsevänsä, sitä suuremmassa määrin hän joutui kokemaan kunnioittavaa pelkoa tämän ilmestyksen edessä. Toki hän tunsi erikoislaatuista turvallisuuden tunnetta, mutta myös tavatonta vastuuta. Millainen vastuu hänellä olikaan kaiken sen johdosta, mitä hänelle tässä ajassa oli uskottu ja paljastettu! Jos hän tällaisella tavalla sai tuntea tulevansa johdetuksi niin lähelle Herraansa, niin millaisella tavalla sen olisikaan tullut tulla julki hänen elämässänsä?

Ihmiset eivät todellakaan käsittäneet, mistä on kysymys. Toki tuli iloita Herrassa, ylistää Häntä, mutta kaikelle tälle, niin kuin muullekin jumalanvaltakunnassa on tietyt edellytyksensä. Ihmisessä on täytynyt tapahtua jotakin todellista, ennen kuin hän koko sydämestänsä voi kiittää Herraa. Seurakunnan tehtävä on kuin yhdestä suusta tuoda kiitos kaikesta Jumalallensa, mutta voiko Jumala olla läsnä mieltymyksensä kautta sellaisessa seurakunnan kokouksessa, missä Häntä ei todellisuudessa ole asetettu ensimmäiselle sijalle?

Johannes oli kautta koko elämänsä yrittänyt käsittää tiettyjä asioita ilman että olisi todella päässyt selvyyteen niistä. Nyt hän jälleen kerran joutui toden teolla pohtimaan sitä, miten voisi toteuttaa kaiken keskellä Jumalan tahdon. Koska hänen ympäristönsä ei käsittänyt hänen kutsumuksensa ja tehtävänsä todellista merkitystä, oli hänen löydettävä tiensä kaiken tämän keskellä. Mutta missä kulki raja kaiken oikean ja väärän välillä? Mihin asti saattoi tehdä kompromisseja loukkaamatta Herraa? Häntä pelotti todella ajatus saman tuomion kuulemisesta, minkä Aadam aikoinaan oli joutunut yllensä ottamaan: "Koska kuulit vaimoasi..." Ei hän yksinomaan ajatellut Mariaa, vaan yleensäkin veljiänsä ja sisariansa. Oliko hän jo nyt kuinkakin suuresti syyllinen Herransa edessä, sillä olihan hän antanut tietynlaisten mielipideilmaisujen niin suuresti vaikuttaa elämäänsä. Kun jopa läheisimmätkin veljet ja sisaret olivat julkituoneet kielteisiä ajatuksia, joskin aivan käsittämättömistä syistä, oli hän pitempiäkin aikoja ollut ikään kuin lamaannuksissa. Olivatko hänen sydämensä tuntemukset todella niin vääriä, että kaikki aikaansai ainoastaan vastustavia ajatuksia ja torjuntaa?

Johannes oli tuskin kertaakaan astunut puhujanlavalle tietäen mitä tulisi sanomaan. Häntä oli aina suorastaan kauhistuttanut se, kuinka laulu toisensa perään laulettiin ja pian olisi hänen vuoronsa astua esiin. Ja mitä lähemmäksi hänen vuoronsa tuli, sitä suuremmaksi hän usein tunsi halun paeta paikalta. Jos hän jonkin aikaa sitten oli tuntenut jonkinlaisen vireen joidenkin ajatusten suhteen, niin oli nyt kaikki kuin poispyyhkäisty. Ja kun viimeisen laulun viimeisiä säkeitä laulettiin, oli tietynlainen tuskanhiki hänen ihollaan. Miksi eivät laulut olisi voineet jatkua, miksi ei olisi ollut vielä yhtä todistusta, miksi ei vielä yksi veli olisi voinut astua esiin?

Ensimmäiset sanat olivat tulleet kuin pakotettuina, mutta hetken kuluttua hän oli tuntenut ihmeellistä johdatusta, ja sanat alkoivat tulla kuin itsestään. Toki hän oli etukäteen ottanut esiin joitakin sanankohtia, mutta se mitä hän nyt puhui, tuli kuin jostakin syvältä hänen sisimmästänsä, niin ettei hän sitä itsekään voinut käsittää. Hän puhui jostakin sellaisesta, mitä hän ei milloinkaan aikaisemmin ollut tullut ajatelleeksi, ja aivan erikoiset yhteydet avautuivat sellaisten sanankohtien välillä, mitä hän ei milloinkaan aikaisemmin ollut havainnut. Tämä toi pyhän pelon hänen yllensä, sillä hän käsitti, että nyt ei puhunut hän, vaan Henki hänen kauttansa, vaikkakin inhimillisen astian heikkouden leimaamana.

Ihmiset olivat jokaisessa kokouksessa, poikkeuksetta, huutaneet aamenensa ja hallelujansa, ja Johannes oli uskonut ihmisten vastaanottaneen julistetun. Olihan se niin itsestään selvä ajatus, sillä käsittihän hän puheen tulleen ylhäältä. Tietyllä tavalla jokaisen kokouksen lopussa hän tunsi valtavaa väsymystä ja tietynlaista masennusta. Vaikka hän toisaalta oli tuntenut Jumalan Hengen puhuvan, oli hän jatkuvasti tässä vaiheessa tuntenut esittäneensä kaiken niin vajavaisella tavalla, että useimmiten hän olisi heti halunnut jättää huoneen. Mutta ihmiset olivat olleet ystävällisiä ja puhuneet hänelle hymyillen. Mutta olivatko ihmiset todella käsittäneet? Ilmeisestikin kyllä, mutta vaikutus tuntui usein jääneen hyvin lyhytaikaiseksi, sillä kahvia juotaessa kokouksen päätteeksi puheet menivät aina alueille, mitkä ikään kuin veivät pois suuren osan siitä siunauksesta, minkä kokous oli tuonut.

Ihmiset olivat todellakin kuulleet valtavan paljon, mutta kaikesta huolimatta tuntui puuttuvan todellinen rehellisyys ja vilpittömyys. Ihmiset toki silminnähden nauttivat kokouksista, mutta käsittivätkö he todella mitä julkituotu merkitsi nimenomaan heille kuulijoina? Kuinka usein olikaan Johannes joutunut ajattelemaan sitä, mitä Herra Hesekielin kautta 33.luku:

30. "Ja sinä, ihmislapsi! Sinun kansasi lapset puhuvat sinusta seinänvierustoilla ja talojen ovilla ja sanovat keskenään, toinen toisellensa, näin: 'Lähtekää kuulemaan, millainen sana nyt on tullut Herralta'.

31. He tulevat sinun luoksesi joukoittain, istuvat edessäsi minun kansanani ja kuuntelevat sinun sanojasi, mutta he eivät tee niitten mukaan, sillä he osoittavat rakkautta suullansa, mutta heidän sydämensä kulkee väärän voiton perässä.

32. Ja katso, sinä olet heille kuin rakkauslaulu, kauniisti laulettu ja hyvin soitettu: he sanojasi kyllä kuuntelevat, mutta eivät tee niitten mukaan.

33. Mutta kun se toteutuu - ja katso, se toteutuu - silloin he tulevat tietämään, että heidän keskuudessansa on ollut profeetta."

Markku Vuori