MINÄ NÖYRYYTÄN TÄMÄN VELJEN!

Jatkoa kirjoitukselle "Onneton vai onnellinen ihminen" vuodelta 2001

Kaikki kivien kerääminen on johtanut minut monenlaisten pienempien ja suurempien järkäleiden luokse. Sallittakoon minun palata taaksepäin noin kolmekymmentä kaksi tai kolme vuotta. Tietyt tapahtumat ovat syöpyneet mieleen erikoisella tavalla ilmeisesti siitä syystä, että niillä on ollut suuri merkitys tulevalle elämällemme. Uskon näiden asioiden koskettavan yllättävän monia ihmisiä, sillä kokemani on vain kuin jäävuoren huippu kaiken keskellä.

Tapasin hiljattain erään henkilön, joka aikanaan kuului Kansanlähetykseen, niin kuin minäkin tuohon aikaan. Hänen kanssaan palauttelimme mieleemme monia asioita. Minä itse asiassa olin heinolalaisena todistamassa koko herätyksen puhkeamisen sen syntysijoilla. Suurin osa sittemmin kuuluisiksi tulleista julistajista ja henkilöistä vaikutti jollakin tavoin Heinolan seudulla. Kerron myöhemmin tarkemmin kaikista kokemuksistani itse Kansanlähetyksen piirissä, mutta haluan aloittaa jollakin Helsingin Raamattukouluun liittyvällä.

Jostakin kummallisesta syystä päädyin Raamattukoulun oppilaaksi. Tuohon aikaan olin melko lapsellinen, ja kun hakupapereihin tuli liittää jonkinlainen elämäntarina, ajattelin sen sisältävän myös sen aikaisen surullisella tavalla päättyneen seurusteluni tyttöystäväni kanssa. Jokainen voi arvata asenteeni ja ajatukseni tuota laitosta kohtaan, kun huomasin, että se ilmeisesti oli annettu koko henkilökunnan luettavaksi, keittäjä mukaan lukien. Syy ei varmaankaan ollut niin paljon Raamattukoulussa, kuin sisimmässäni, mutta tunsin alusta alkaen olevani aivan väärässä paikassa. Minä olin ehtinyt tutustumaan moniin eri kristillisiin suuntiin, eikä mielessäni ollut täysin selvinnyt missä oma paikkani oli. Jo tuohon aikaan sisäinen ääneni kuitenkin kehotti ja lohdutti minua: ”Odota, odota, sinun aikasi tulee ja löydät oman paikkasi, eikä se ole minkään kirkkokunnan piirissä.”

Ilmeisestikin sitten kevättalvella olimme harjoitteluun kuuluvalla puhujamatkalla jossakin Kymenlaaksossa. Tässä kohden tulee ohitse asian mieleen se, kuinka kerran kysyttiin halukkaita kokouksen pitäjiksi sokeainkoululle. Yksi miespuolisista oppilaista ilmoitti halukkuutensa, mutta pahoitteli sitä, ettei osannut viittomakieltä; miten hän voisi pitää kokouksen sokeainkoululla!?

Niin, tuohon aikaan minä olin todella sisäisesti rikki ja haavoilla. Yksi suurista tekijöistä oli ilmeisestikin se, että koin koko koulun olevan kuin rokotusta kaikkia muita uskonsuuntia vastaan, vaikka oppilaiden joukossa oli käsittääkseni sekä helluntailaisia että vapaakirkollisia. Muutamat rehtorin ”lellikit” saivat käyttäytyä aivan muista poiketen, eikä heitä nuhdeltu siitä. Olihan toinen lahjakas laulaja ja toinen rempseä nuorisotyöntekijä. Toisaalta muutamaa suoranaista tyttöressukkaa ruodittiin mitä ankarimmalla kädellä. Kaikki aiheellinenkin arvostelu ja moite tyrmättiin ajatuksella: ”Kaikki tämä palvelee muiden kouluttamiseksi!”

Niin, sisäisesti rikkinäisenä pidin sitten jonkinlaisen puheen tuona iltana Kymenlaaksossa. Minulla ei ollut juuri minkäänlaista tervettä itsetuntoa tallella, ja olin hyvin aralla tunnolla kokouksen jälkeen. Tuskin on mikään niin voimallisesti jäänyt mieleeni kuin se, mitä tapahtui sitten eteisaulassa. Yksi puhujista oli ollut Olli Pessala, jonka ansioksi kai kouluun pääsemiseni katsottiin. Seisoimme siis siinä, kun paikalle tuli vanha, hyvin arvostettu, rokonarpikasvoinen saarnamies. Tunsin tietynlaista kunnioittavaa pelkoa hänen edessään, mutta se mitä hän Olli Pessalalle totesi minun kuulteni, jäi eliniäksi mieleeni jonakin sellaisena asiana, joka ei liiemmin suo kunniaa hänelle. Mainitsen tämän siitä syystä, että uskon sen olevan elävä kuva kaikesta siitä, mikä on ollut niin oleellista ennen kaikkea kansanlähetyksessä sekä kaikissa eri yhteisöissä, omamme mukaan lukien.

Minä olin rikki, hajalla, masentunut. Ja tämä suuri saarnamies toteaa hyvin itsevarmasti ja vaikuttavalla äänellä: ”Jos tämä veli olisi muutaman viikon minun kanssani, tulisi hänestä nöyrä mies!” Nyt jälkeenpäin tässä kaikessa voisi nähdä myös jotakin humoristista ja vähemmän vakavaa, mutta toisaalta on leikki pois kaikesta siitä, mitä sen taakse kätkeytyy. Kuinka ylipäätään joku rohkenee lausua sellaista? Kuinka jollakin on niin suuret luulot itsestään? Vai oliko hän todella varma siitä mitä sanoi? Tietynlainen ahdistus pyrkii vieläkin valtaamaan mieleni ajatellessani sitä. Jos siihen asti oli jonkinlaista ihmispelkoa ollut sydämessäni, sain siinä hetkessä sisimpääni sellaisen iskun, että se itse asiassa vieläkin koskee.

Ihmispelko on todellisuutta, se ei tule itsestään, vaan sen vaikuttavat erilaiset henkivallat eri ihmisissä. Todellisuudessa halusin niin kauaksi kuin mahdollista tuosta miehestä, hänen vaikutuksestaan. Häntä en milloinkaan elämässäni enää haluaisi kohdata! Rikollista ajatteluako? En usko. Tämä on juuri sitä, mitä niin lukuisat julistajat kylvävät ympärilleen ihmetellen sitä, että ihmiset eivät tulekaan sellaisiksi kuin he toivovat, he eivät saavutakaan ihmisten luottamusta. Tietysti on olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka pitävät siitä että heitä nöyryytetään, heitä alistetaan, mutta sallittakoon myöskin todeta, että he eivät ole oikein terveitä.

Filippiläiskirjeen toisessa luvussa kerrotaan siitä mielestä, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Sen mielen tulisi olla meissäkin. Hän alensi itsensä niin alas kuin missä ei kukaan ihminen kulje. Itse asiassa Hän kantaa meitä alta päin. Hän ymmärtää meidän heikkouttamme, Hän on kykenevä säälimään meitä, ymmärtämään meitä. Missä tämä on tänä päivänä meidän seurakunnissamme? Missä ovat ne ihmiset, joilla on tämä mieli?

Minä uskon tänä päivänä enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin vanhanaikaiseen Evankeliumiin, missä kaiken keskipisteenä on Herra Jeesus Kristus meidän puolestamme kuolleena, meidän rikkomustemme tähden ristille naulittuna. Joka katsoo Häneen, ei voi ajatellakaan nöyryyttävänsä jotakin toista saman tien kulkijaa. Tässä ajassa on ahdistusta enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin; suuri osa kristittyjä ei vain kykene havaitsemaan sitä.

Me elämme ajassa, jossa kaiken toiminnan keskeisenä ajatuksena on hyödyn tavoittelu. Mikään liiketoiminta ei kukoista ilman mahdollisimman suurta voiton tavoittelua. Ja koska kristillisyydestä on itse asiassa tullut myös liiketoimintaa, hallitsee kaikkea hyödyn saaminen tavalla tai toisella. Jos joku ei hyödytä toimintaa, hänelle ei anneta merkitystä.

Todellinen kristillisyys, todellinen usko, on kuitenkin kaiken tällaisen yläpuolella. Todellinen uskovaisuus on olemassa muita varten, muiden parhaaksi. Itsensä kieltäminen on vaikea asia, koska se kuitenkin sisältää myös itsestänsä huolen pitämisen. Täydellinen itsensä kieltäminen on, kuten tulemme vielä huomaamaan, jotakin aivan muuta kuin se, mitä tähän asti on sellaisena pidetty. Mieleeni tulee vaistomaisesti esimerkki kansanlähetyksen ajaltani.

Olin tullut uskoon aivan hiljattain. Se ei ollut minulle niin erikoinen ja valtava kokemus kuin joillekin heidän kertomansa perusteella. Minä en sanan varsinaisessa merkityksessä ollut koskaan todella maailmassa, sillä Jumalan varjeleva käsi oli melko erikoisella tavalla mukana elämässäni aivan lapsesta asti. En ollut tunnustava kristitty, en myöskään ollut kovin kiltti ihminen. Mutta minulla oli se etuoikeus, ettei minun tarvinnut ryvettyä kaikessa siinä maailmallisessa menossa, mikä niin monille on aikaansaanut parantumattomia haavoja. Vaikka Jumalan armo tuleekin ihmisen osaksi, ei se kuitenkaan merkitse sitä, että kaikki arvetkin poistuisivat; ehkä joku on saanut kokea senkin, mutta yleensä kaikki meitä haavoittava jättää jälkeensä jonkinlaisia arpia.

Minulla oli siis etuoikeus kokea lapsuus ja nuoruus erikoisessa varjeluksessa, sillä sieluni ja olemukseni tuskin olisi kestänyt kovin suuria pettymyksiä. Olen toisaalla kertonut uskoon tulooni liittyvistä asioista, joten en tässä ryhdy toistamaan kaikkea. Mutta mitä tulee itsensä kieltämiseen ja elämänsä toisten puolesta antamiseen, sain kokea melko konkreettisen esimerkin noina ensimmäisinä uskon vuosinani. Minä selvästikin halusin palvella Herraa, vaikka en tuntenut olevani kotonani missään kirkkokunnassa tai seurakunnassa. Minulla oli aivan kummallinen valmius uskonelämään, vaikka en vielä juurikaan ollut lukenut Raamattua.

Seppo Rantanen oli hyvin merkittävä ja toimelias veli Heinolan seudulla tuohon aikaan ja varmasti myöhemminkin. Hänellä oli pikkubussi ja teltta, joiden kanssa nuoriso ja vanhemmatkin kiersivät koko kesän evankelioimassa. Lisäksi oli pieni sininen vihko, johon tehtiin merkintä joka kerta, kun joku piti puheen telttakokouksissa. Kuinka ollakaan, siellä ei ollut kovinkaan monta merkintää Markku-veljen kohdalla, ja siitä mainittiin kauniisti nuhdellen. Mistä se johtui? Välinpitämättömyydestäkö, penseydestäkö, laiskuudestako? Sen sijaan että olisi jatkuvasti ollut teltalla saarnaamassa, tämä veli istui mieluummin seurakunnan raamattupiirissä ja kehotti muitakin tekemään samoin, sillä seurauksella, että jopa Helsingissä asti puhuttiin tästä kapinamielestä ja – miehestä.

Olin kokenut uskoon tulon, halusin palvella Jumalaa, mutta kaiken rehellisyyden nimessä en kokenut olevani siinä määrin tietoinen jumalanvaltakunnan asioista, että olisin jatkuvasti voinut opettaa muita. Jo terve järki sanoi sen. Asiaan ei vaikuttanut sekään, että jokaista nukkumaani tuntia kohden niin ja niin monta sielua siirtyi iäisyyteen ilman tietoa Jumalasta; minä en menettänyt sen johdosta yöuniani, vaikka moni sen tekikin. Yksinkertaisesti näin tärkeämmäksi saada ensin itse kasvaa uskossa, voidakseni sitten sydämen vakaumuksesta puhua sen minkä puhuisin. Koko elämäni ajan minulle on ollut vastenmielinen ajatus ”puhuminen puhumisen tähden”. Tottahan toki janoinen kuulijakin vaistosi jokaisen puhujan kohdalla sen, puhuiko tämä sydämen kyllyydestä ja vakaumuksesta, vaiko vain puhumisen tarpeesta!

Ilman suurempaa oppineisuutta minä jo silloin käsitin, ettei itsensä kieltäminen ole sitä, että kuluttaa itsensä loppuun muiden ihmisten tähden, jopa ilman mitään merkittävää tulosta. Minä en ole halukas tuomitsemaan, en missään tapauksessa, vaan päinvastoin säälin kaikkia niitä, jotka tuona aikana aivan pakotettiin jatkuvaan julistustoimintaan vastoin sisäistä vakaumustaan. He puhuivat, puhuivat ja puhuivat, mutta mikä on todellisuus Jumalan silmissä? Olisi varmaan parempi ettemme koskaan saa tietää sitä, mutta sydämessä on voimakas epäilys sen suhteen, että monen kohdalla olisi ollut parempi, etteivät he olisi kuulleet mitään, sen sijaan että mahdollisesti kuulivat sellaista ja sellaisella tavalla, että se sulki heidän sydämensä todelliselta Jumalan ääneltä.

Paatoksellinen puhe, joka ei lähde sydämestä eikä ole Jumalan Hengen vaikuttamaa, ei sittenkään palvele hengellisiä tarpeita, koska se ei kykene tyydyttämään sielun hengellistä nälkää ja hätää. Kuka onkaan keksinyt sen ajatuksen, etteivät niin sanotut ”maailman ihmiset” ollenkaan näkisi meidän hurskaan ulkokuoremme lävitse? Näillä kärsivillä ihmisillä on uskomattoman herkkä tutka, jolla he tutkailevat kaikkea hengellisyyden nimen alla kulkevaa. Me olemme kuin avoimia kirjoja heidän edessään, ja voi meitä, jos me emme olekaan Kristuksen kirjeitä ja Hänen tuoksunsa näille ihmisille!

Itsensä kieltäminen on aina katsottu uskovaisen korkeimmaksi hyveeksi, käsittämättä ollenkaan, mitä se todella tarkoittaa. Yksi alkoholin orjuudesta pelastunut veli oli yksi ensimmäisistä ja innokkaimmista ilosanoman eteenpäin viejistä. Hän oli vilpitön, rehellinen, itsensä kokonaan alttarille antava. Mutta jokin soitti hälytyskelloja sisimmässäni jo alkuhetkistä alkaen. Miksi ei tuolle veljelle annettu lainkaan aikaa kasvaa itse hengellisesti? Miksi ei kukaan tämän itsensä kieltämisen keskellä sanonut ainoatakaan rakastavaa sanaa tuolle veljelle? Rakkautta olisi ollut sanoa: ”Veljeni, sinä olet pelastunut syvistä ja raskaista asioista. Jumalan armo on tullut sinun kohdallesi ja sinä haluat palvella Herraa. Mutta Jumalan armo ja rakkaus on siitä kummallinen asia, että se on suunniteltu ihmistä varten, vajavaista, puutteellista ihmistä varten. Suunnitelmissa on huomioitu se, että monien asioiden oivaltaminen ja oppiminen kestää aikansa jokaisen ihmisen kohdalla - yksi on hieman nopeampi kuin toinen, mutta kukaan ei valmistu hetkessä. On kysymys koko elämän ajan kestävästä prosessista; jos ihminen ei sitä käsittäisikään, on Jumala sen säätänyt omassa kiireettömyydessään. Jumalan kädessä on kaikki aika, Hänellä ei koskaan ole kiire. Jos me olemme osa Jumalaa, ei meilläkään ole kiire - ei kiire minnekään.”

Itse asiassa Jumalan Sana ei puhu meidän tuntemastamme kiireestä oikeastaan mitään. On vain yksi varoittava sana Vanhassa Testamentissa: ”Ilman taitoa ei ole intokaan hyväksi, ja kiirehtivän jalka astuu harhaan.” (Snl. 19: 2). Näin on käynyt lukemattomille elovainioiden työntekijöille, niin kuin kävi tuollekin alkoholin orjuudesta vapautuneelle veljelle. Hän yksinkertaisesti paloi loppuun aivan lyhyessä ajassa. Veli Vuoren varoituksia ei kuunneltu eikä niistä välitetty. Hän oli vain häijy vastustaja, joka kehotti muitakin nuoria osallistumaan raamattupiireihin ja kasvamaan ensin uskon elämässä.

Kautta koko Raamatun voimme nähdä sen, että kaikki Herran palvelijat elivät normaalia ihmisen elämää tietoisuudessa levon ja muunkin ihmiselämälle välttämättömän tarpeesta. Itse Herra Jeesuskin vetäytyi öiksi lepoon opetuslastensa kanssa, vaikka inhimillinen mieli olisikin tehnyt toisin. Me emme saa halveksia Jumalan Sanan ja itse Herran esimerkkiä.

Markku Vuori

ONNETON VAI ONNELLINEN IHMINEN?

Kirjoitus vuodelta 2001

Kaiken tämän minä tulin näkemään, kun käänsin sydämeni tarkkaamaan kaikkea, mitä auringon alla tapahtuu aikana, jolloin ihminen vallitsee toista ihmistä hänen onnettomuudekseen.  (Saarnaaja 8: 9)

Saarnaajan kirjan kolmannessa luvussa puhutaan määräajasta ja ajasta.

On monenlaisia aikoja eri asioita varten.

Tässä kohden haluaisin kuitenkin aluksi korostaa erästä aikakäsitettä, jonka pohjalta meidän nyt tulee nähdä kaikki ensisijaisesti omassa elämässämme ja toissijaisesti jokaisen elämässä. ”Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne.” (Hebr. 4: 7). Kuinka kiitollisia meidän tulisikaan olla siitä, että on vielä tämä päivä, armon päivä, meidän nykyhetken olevaisuutemme! Meillä on mahdollisuus tutkistella kaikkea tapahtunutta ja tällä hetkellä tapahtuvaa, ja siten pyrkiä löytämään vastaus niihin asioihin, jotka vaikuttavat meihin niin yksilönä kuin seurakuntanakin. Tämän tutkistelun ei kuitenkaan tulisi tapahtua inhimillisen järjen avulla, vaan niin kuin tekstimmekin osoittaa, kaikki todellinen asioiden arvioiminen tapahtuu kaukana järkiperäisestä, nykyään vallitsevasta näkemyksestä. Vain sydämessämme me voimme osallistua kaiken näkemämme ja kokemamme terveeseen pohdintaan.

Kun Sana puhuu siitä, että on parempi mennä surutaloon kuin ilotaloon, tuo se silmiemme eteen sen tosiasian, että kaikki tässä maailmassa on Jumalan iankaikkisuutta lukuun ottamatta sidottu katoavaisuuteen ja kuolemaan. Mitään todellista elämää ei voi olla ilman että hyväksymme kuoleman todellisuuden, ei pelottavana ja ahdistavana uhkana, vaan kiitollisuutena jokaisesta päivästä, jonka saamme elää tämän maan päällä.

Minä en kirjoita tätä nyt uskovaisena uskovaiselle, vaan ajattelen jokaista ihmistä, jokaista ihmisolentoa, jokaista lähimmäistäni.

Saarnaaja oli saanut armon Jumalan edessä, ja hän omalla tavallaan toi esiin elämän asioita asettaen suuren määrän kysymyksiä, ei epäilynä, vaan saadakseen meidätkin ajattelemaan tavalla, joka suo jokaiselle yksilölle mahdollisuuden itse ratkaista elämäänsä liittyvät asiat. Suotakoon minun sanoa jo tässä kohden rohkaisuksi ja lohdutukseksi jokaiselle lukijalleni, että minä uskon Jumalan olevan niin suuren rakkaudessaan, ettei Hän pakota ketään mihinkään. Hän ei pakota omia ajatuksiaan yhdellekään ihmiselle, vaan ihmismielen käsityskyvyn ylittävässä rakkaudessaan hän on antanut jokaiselle vapauden päättää omaan elämäänsä liittyvistä asioista. Jumala ei pakota ketään kadotukseen, paikkaan, jota kutsumme helvetiksi, vaan jokainen sinne joutuva suorastaan itse on omien valintojensa kautta päättänyt mennä sinne.

Viime aikoina on sydämelleni kaiken muun ohella puhunut mitä vakavinta ja rakkaudellisinta kieltä se, mikä tulee julki Ilmestyskirjan kolmannessa luvussa, jakeessa 20: ”Katso, Minä seison ovella ja kolkutan!” Suuri, iankaikkinen, näkymätön, kaikkivaltias Herra ei tule kenenkään sydämeen pakolla, eikä pakota millään tavalla. Verratkaamme tätä siihen, millaisella innolla ja paatoksella jotkut ihmiset yrittävät tavalla tai toisella pakottaa meidät johonkin. Kuinka tuskaisesti ja näkyvän hädän heijastuessa niin äänestä kuin silmistäkin, ovat useat ihmiset tuoneet viime aikoina minulle julki sen, kuinka heidän sielunsa suorastaan on alkanut inhota kaikkea sitä pakottamista, mikä vallitsee nykyisessä niin sanotussa seurakunnassa, uskonnollisissa yhteisöissä ja kirkkokunnissa. Onko häpeä heidän, vaiko niiden, jotka hengellisiä asioita julki tuovat? Sen ratkaiskoon itse kukin sydämessään.

Kaikkivaltias Jumala, joka toi julki oman täyteytensä inhimillisessä hahmossa Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa, esitti selvästi sen, että jokaisella ihmisellä on itsellään ratkaisuvalta häntä koskevissa asioissa. Vaikka Herra onkin niin suuri, että Hänestä sanotaan Ilm. 3:7: ”Näin sanoo Pyhä, Totinen, jolla on Daavidin avain, hän, joka avaa, eikä kukaan sulje, ja joka sulkee, eikä kukaan avaa”, ei Hän kuitenkaan tällä jumalallisella arvovallallaan avaa kenenkään sydäntä väkisin! Hän ei tunkeudu keneenkään ihmiseen pakolla! Hän seisoo meidän sydämemme ovella ja kolkuttaa; jokainen saa itse päättää avaako vai pitääkö sydämensä oven suljettuna. Eikö tämä ole sanoinkuvaamattoman valtava ja kaikista inhimillisistä pakotuksista vapauttava evankeliumin Sana meille jokaiselle!

Se, että Jumala ei pakota meitä mihinkään, ei tee Hänestä jossakin mielessä pienempää tai heikompaa Jumaluudessaan, vaan päinvastoin: Hänen rakkautensa on niin suuri ja valtava, että Hänellä on varaa jättää ratkaisu jokaiselle henkilölle. Eikö meilläkin tulisi vallita sydämessämme tämän valtavan ja ymmärtäväisen Rakkauden, niin että kenenkään lähimmäisemme ei tarvitsisi tuntea ”pakkoa” meidän seurassamme, saati sitten puheissamme?

Vain kuolevaisuutemme tunnossa me pystymme elämään mielekästä elämää tässä hetkessä jossa juuri olemme. Kuinka monen elämä liukuukaan iankaikkisuuteen tulevan odottamisessa ja menneistä puhumisessa! Jumalan tarkoitus on, että me elämme tässä päivässä ja juuri nyt, sillä sehän on todellisuudessa ainoa elämämme, mikä meillä tämän maan päällä on! Menneisyys on auttamattomasti ohitse, ja tulevaisuudessa eläminen tänään voidaan luokitella sielulliseksi sairaudeksi. Kuinka moni onkaan tässä mielessä taivaallisen Terapeutin tarpeessa!

Minä en kirjoittaisi tällä tavalla, ellen omassa elämässäni olisi joutunut pakottavien seikkojen johdosta tutkistelemaan itseeni liittyviä asioita kuolema kasvojeni edessä. Minä olen tuntenut, että se on vastuuni ensisijaisesti itseäni kohtaan, eikä yhtään sen pienemmässä määrin jokaista lähimmäistäni kohtaan!

Joskus vuosia sitten jouduin välähdyksen omaisesti kohtaamaan tilanteita, joissa kuolema, tai sanottaisiinko iankaikkisuus, oli kuin käden ojentamisen päässä. Olimme sienimetsässä silloisen asuntomme läheisyydessä. Puusto oli hyvin tiuhaa kuusikkoa, ja valoa pääsi tunkeutumaan vain rajoitetusti korkeiden puiden lävitse. Tunnelma oli hiukan aavemainen työntyessäni tahtomattani hämähäkinseittien lävitse, joita tuskin pystyi havaitsemaan ennen kuin oli niiden keskellä. Ojentaessani kättäni sieniä kohti koin sanoin kuvaamattomalla tavalla tunteen tai tietoisuuden, jota varmastikaan sitä ennen en milloinkaan ollut kohdannut. Minä olin juuri nyt tässä, mutta mikä takasi sen, että vielä sienen maasta nostettuani olin samassa olotilassa? Kehoni toki oli siinä, mutta entä se, mitä minä todellisuudessa, syvimmältäni olen? Pystyykö ihmismieli käsittämään sen, mitä merkitsee olla juuri tässä, ja hetken kuluttua ajan ulkopuolella, poissa tästä elämästä? Se ei ollut pelottava kokemus, mutta se sai minut ajattelemaan vastuutani omasta elämästäni, teoistani, sanoista, asenteistani, ajatuksistani. Aika on niin lyhyt, katoavainen. Iankaikkisuus on jokaisen edessä kuoleman muodossa, mutta sen hetkeä ei kukaan tiedä ennen kuin kokee sen.

Vastaavanlainen kokemus oli varmaankin juuri noihin aikoihin ollessani poikani kanssa saunassa. Tultuamme löylystä istuin pesuhuoneen penkillä vilvoittelemassa poikani pestessä itseään. Koin sanoin kuvaamattoman voimallisena elämän lyhyyden ja haurauden. Poikani oli jo yli kaksikymppinen ja itse lähenin viiden kymmenen rajaa, jolle ihmismielissä varmaankin on annettu liioiteltu merkitys. Sisäinen ääni kuulutti voimallisempana kuin milloinkaan elämäni aikana: ”Poikasi on elänyt jo ainakin neljänneksen siitä ajasta, mikä hänellä kaiken todennäköisyyden mukaan tämän maan päällä on; itse olet elänyt jo yli puolet omasta elinajastasi, tajuatko, mitä merkitsee se, että sinua ei enää ole tämän maan päällä? Aivan yhtä alastomana kuin tuossa seisoo poikasi, aivan yhtä alastomana kuin itse istut siinä penkillä, olet sinä lähtevä tästä elämästä. Mitään et voi ottaa mukaasi; vain se, mikä on sielussasi, todellisessa olemuksessasi, se kulkee sinun mukanasi.”

Minä en masentunut, en tuntenut pelkoa, koin vain tietynlaista käsittämätöntä neuvottomuutta. Samanaikaisesti jokin pyrki tutkistelemaan itseäni ja valmiuttani täältä lähtemiseen.

Nämä samat tuntemukset ja ajatukset ovat entistä suuremmalla voimallisuudella olleet lähelläni viime kuukausien aikana. Aivan konkreettisesti, ilman tappavaa ruumiillista sairautta, olen joutunut kokemaan sen väistämättömän tosiasian, että minun on ratkaistava haluanko elää, vai olenko valmis kuolemaan tuhoavien asioiden keskellä. Kaikella on ollut aikansa, nyt on elämääni tullut toisenlainen aika – aika kohdata niin elämä kuin kuolemakin ”tänä päivänä”, ennen kuin on liian myöhäistä!

Meitä tuhoavat monenlaiset voimat, enkä halua ainakaan tässä yhteydessä mennä yksityiskohtiin. Sydämelläni on ollut valita tuo Saarnaajan kirjan jae kaiken tutkistelumme otsikoksi, koska koen sen tuovan enemmän kuin mikään muu Pyhän Kirjan kohta esiin sitä, mikä omassa elämässäni on ollut tuhoamassa kaikkea sitä, mitä pidän ihmiselämässä arvokkaimpana ja kalleimpana.

Vain tuskan ja ahdistuksen, kuoleman kohtaamisen kautta, näyttää kulkevan ainoa tie siihen, mikä iankaikkisuutta ajatellen palvelee parhaaksemme. Ei ainoastaan yksilön parhaaksi, vaan myös lähimmäisen parhaaksi. On pakko, ei Jumalan pakottamana, vaan itse elämään liittyvien asioiden johdosta tehdä itselleen selväksi, mikä elämään kuuluu ja mikä ei!

Tässä onkin todella suuri ongelma, mutta myös äärettömän riemullisen löytämisen mahdollisuus. Elämääni ei kuulu kaikki se, mitä siinä on, koska itse en ole läheskään kaikkea valinnut ja itselleni hyväksynyt. Jumala ei ole kaikkea elämääni tuonut, en minä itsekään. Mutta niin armollinen Jumala kuin minä itsekin, olemme sallineet monia asioita, joista joudumme toteamaan, että kaikella on oma aikansa, ja että nyt, aivan varmasti, onkin toinen aika, jolloin minulla inhimillisenä ihmisenä, Jumalalta elämäni saaneena, on oikeus ja jopa velvollisuus tehdä inventaario, ja armottomasti sulkea ulos elämästäni kaikki sellainen, mikä siihen ei kuulu. Miksi? Koska en yksinkertaisesti enää jaksa elää kaiken sen kanssa, mikä ei palvele parhaakseni, vaan tuhoaa minua!

”Kärsi, kärsi vaan, kirkkaamman kruunun saat!” on sanonta, jonka olemme kuulleet niin usein ja sellaisissa tilanteissa, ettemme todellisuudessa enää vakavasti yhdistä sitä hengellisiin asioihin. Minä olenkin halukas muovaamaan sen uudelleen tietynlainen ironisuus mielessäni kaikkea hurskastelevaa kärsimistä kohtaan: ”Kärsi, kärsi vaan, mustemman kärsän saat!” Eikö jopa rimmaakin paremmin!

Kuuluisa mielenterveyttä koskevia kirjoja kirjoittanut henkilö on tuonut julki ajatuksen, joka suuresti on puhutellut minua, ja saattanut monet asiat aivan toiseen tärkeysjärjestykseen: ”Me makaamme maassa ja ihmettelemme sitä, että kasvomme ovat täynnä jalanjälkiä!”

Minulle on tullut ennen näkemättömällä vakavuudella hetki, jossa koko olemukseni ja sisimpäni huutaa niin Jumalan kuin ihmistenkin puoleen: ”Kaikella on ollut tarkoituksensa ja aikansa, mutta näin en halua, en voi, en pysty jatkamaan! Jumalan käsissä on koko elämäni, mutta on myös tullut aika, jolloin en enää halvenna Herraani pitämällä Häntä jonkinlaisena ”karamelliautomaattina”, josta aina rukoukseni tai huokaukseni seurauksena putoaa jotakin hyvää.” Samoin eivät kaikki asiat muutu hartaimmankaan rukouksen tai paaston tai hurskaan elämän johdosta, vaan meidän on noudatettava sitä, mitä myös on Pyhään Sanaan kirjoitettuna: ”Miksi ette jo itsestänne päätä, mikä oikeata on?” (Luuk. 12: 56) ja ”Tarkkaa, mitä sanon; Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen.” (2. Tim. 2: 7)

”Kaiken tämän minä tulin näkemään, kun käänsin sydämeni tarkkaamaan kaikkea, mitä auringon alla tapahtuu aikana, jolloin ihminen vallitsee toista ihmistä hänen onnettomuudekseen.” Saarnaaja 8: 9

Mitä tarkoittaa johdantonamme olevan sanankohdan käsite: ”…jolloin ihminen vallitsee toista ihmistä hänen onnettomuudekseen?” Siihen haluan mennä tulevien tutkistelujemme aikana mahdollisimman seikkaperäisesti, koska uskon sen palvelevan hyvin monia lähimmäisiäni. Muistuttakaamme mieleemme vielä kerran se tosiasia, johon uskon kaiken kokemani perusteella lujemmin kuin koskaan aikaisemmin: Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, mutta Jumala ei pakota ketään ottamaan vastaan jotakin. Hän on todella kaikkivaltias Jumala, jonka Rakkaus meitä kohtaan on niin valtava ja ihmismielelle käsittämätön, että Hänellä on varaa siihen; ja jos kerran Jumalalla on varaa siihen, tulisi jokaisella Hänen lapsellaan olla varaa siihen. Vakuutan siis sinulle, veljeni, sisareni, ystäväni, lähimmäiseni, että tämä on totta. Jos se vaikuttaa uskomattomalta puheelta jonkun koko ikänsä Herraa palvelleen vajavaisen palvelijan suusta, uskon sinun vakuuttuvan siitä näiden tutkistelujemme aikana.

Minä tunnustan avoimesti, minua on petetty monissa asioissa hengellisyyden varjolla, ja suuri epäilykseni on, että sinuakin on petetty. Mutta näin ei tarvitse, eikä myöskään tule jatkua. Minä en saarnaa luopumista Jumalasta ja Hänen Sanastaan, mutta minä saarnaan sinulle epäilystä kaiken sen suhteen, mikä kulkee kristillisyyden ja hengellisyyden ja uskonnollisuuden nimen alla, mutta mikä kuitenkaan ei ole missään suhteessa pyhää eikä tottakaan. Meitä on petetty! Mutta katkeruus ei tuo mitään uutta eikä apua meille; sen sijaan meillä on oikeus olla oikealla tavalla vihainen kaikkea sitä kohtaan, mikä on saanut niin suuren sijan ja vaikutusvallan elämässämme ilman suoranaista haluamme; me vain emme ole omanneet kyllin rohkeutta vastustaaksemme tiettyjä asioita, ehkä siitä syystä, että meihin on kylvetty pelkoa seuraavanlaisilla hurskailla sanonnoilla:

-          Jos sanot sanankin tätä vastaan, et voi pelastua, tai olla osallinen siihen, mitä minä sinulle tarjoan!

-          Sinä et saa arvostella kuulemaasi, vaan se tulee uskossa ottaa vastaan!

-          Jumalan asiat ovat niin vaikeatajuisia, ettet sinä niitä voi ymmärtää, sinun on kuitenkin uskottava kaikki. (Palauttakaamme mieliimme pimeä keskiaika ja kielto lukea Raamattua).

-          Todellinen pelastus on ainoastaan meidän keskuudessamme!

-          Älä mene minnekään muualle kokouksiin. Vain meillä on puhdas Sana ja Jumalan totuus!

-          Älä kuuntele ketään muuta kuin sitä ja sitä henkilöä!

-          Älä ole missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät usko täsmälleen samalla tavalla kuin me!

-          Kenelläkään muulla ei ole oikeutta saarnata, kuin tällä yhdellä Jumalan armoittamalla julistajalla!

Tätä luetteloa voitaisiin jatkaa loputtomiin, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä jokainen tietää mitä tarkoitan.

Tämän elämän tragedia on siinä, ettei kaikki ole sitä miltä se näyttää. Ei jokainen uskovaisen nimeä kantava ole todella sitä, mitä hänen tulisi olla. Ei ole mitään ihmettelemistä siinä, jos on sotia ja taisteluja ja kaikenlaista riitaisuutta ja toisen lyömistä niin sanotun maailman keskellä. Meidän tarvitsee vain lukea sanomalehtiä ja seurata uutisia televisiosta nähdäksemme, että ihminen tekee toiselle kaikenlaista pahaa ylitse villeimmänkin mielikuvituksen.

Mutta miten on niin sanotun hengellisen elämän suhteen? Jos kaiken kärsimyksen näkeminen maailmassa on ahdistavaa ja tuskastuttavaa, niin onko sitten seurakuntien ja erilaisten hengellisten yhteisöjen kohdalla jokin poikkeus? Tuskin, juuri siitä uskon lainaamassamme Saarnaajan kohdassa olevan kysymys. Tuskin missään muualla vallitsee sellainen ristiriita oikean ja väärän välillä, kuin mitä on niin sanottujen uskovaisten kohdalla. Minua, meitä on petetty mitä törkeimmällä tavalla!

Me olemme olleet sinisilmäisiä tai hyväuskoisia, tai jos emme ole olleet kumpaakaan, olemme päätämme puistellen alistuneet joko pelosta tai rauhan säilyttääksemme asioihin, joilla ei ole sitten höykäsenpöläyksenkään vertaa tekemistä jumalallisten asioiden kanssa. Suotakoon anteeksi tämä sanontatapa, mutta se vastaa sitä tunnetta, joka vallitsee sydämessäni. Vai miten on meidän kohdallamme? Onko kaikki hyvin, olemmeko onnellisia ja tasapainoisia kaiken sen keskellä, minkä olemme joutuneet kohtaamaan pakosta? Olenko minä jostakin syystä erehtynyt ja luullut muidenkin kokeneen samaa: ”Ihminen vallitsee toista ihmistä hänen onnettomuudekseen!”

Minä uskon koko sydämestäni, että on viimeinen hetki, aika, käsittää se, mikä nyt on tärkeintä meille jokaiselle. Kaikella on oma tarkoituksensa ja merkityksensä, mutta eikö jo pelkkä loogisuus sano sen, että nämä niin moninaiset asiat eivät ole olemassa jonakin instituutiona, mitä ei mikään voi horjuttaa, vaan ne ovat asioita, joiden syvällisin merkitys piilee siinä, että ne haluavat provosoida meidät tekemään ratkaisuja puolesta tai vastaan. Ihminen, joka vain nielee kaiken ja hyväksyy kaiken, ei jonkin ajan kuluttua enää olekaan todellinen ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan enemmänkin kuin purjeeton ja peräsimetön laiva, jota kaikki maailman tuulet heittelevät sinne tänne.

Uskon, olen vakuuttunut siitä, että meillä on myös oikeus sanoa: ”Minä olen Jumalan luoma ihminen, jolla ei ole vain velvollisuuksia, vaan myös oikeuksia. Jos kerran Jumala ei väkisin tunkeudu minuun, miten sitten jollakin ihmisellä voisi olla oikeus siihen!? Minulle ei enää saa tehdä mitä tahansa, minä kiellän sen!”

Uskomatonta puhetta, käsittämätöntä uskovaisen suusta tai kynästä! Mutta minä vajavaisena ihmisenä ja uskovaisena ja jumalanvaltakunnan työntekijänä näen siinä ainoan vastauksen meidän ongelmiimme ja tilanteisiimme. Minusta on tullut realisti sanan varsinaisessa merkityksessä. Saako uskovainen olla sitä? Mitä realisti tarkoittaa, eikö sillä ole huono kaiku hengellisissä piireissä? Eihän uskovainen voi olla realisti, kun jo itse sana ”uskovainen” puhuu enemmänkin tuonpuoleisesta ja näkymättömästä?

Minä olen aina uskonut, ja olen nyt vakuuttunut siitä, että todellinen uskovainen on realistisin, todellisuuteen pitäytyvin ihminen maan päällä, joka seisoo kaksin jaloin kaikissa kohtaamissaan tilanteissa ja hetkissä!

Minä haluan olla todellisuudentajuinen, sillä pilvilinnoissa eläminen ei pidä ketään pystyssä sen paremmin, kuin mitä pilvi kannattaa lentokonetta. On hienoa liukua taivaan sinessä kuvitelmissaan, mutta todelliset ongelmammehan ovat kai täällä maan päällä?

Minä en halua masentaa itseäni enkä myöskään sinua. Mutta todellisuus on se, ettei kaikista kuvitelmista huolimatta mikään täällä maan päällä muutu paremmaksi. Terve järki ja havaintokyky kertovat sen, että kaikki on muuttumassa aina vain epävarmemmaksi ja epävakaammaksi. Syy ei ole Jumalan. Syy on ihmisen, joka ei halua ottaa Jumalaa huomioon!

Niin kuin jo totesimme, Jumala ei pakota ihmistä mihinkään, vaan ihminen itse on halunnut tulla jumalaksi ja ottaa kaiken hallintaansa. Tulos on sen mukainen. Syyllisyys sille joka on syyllinen. Mutta minulla on sinulle kuitenkin todella hyvä uutinen: kaiken tämän keskellä sinulle tarjoutuu tilaisuus johonkin parempaan. Kun sinä käsität sen, että sinun elämäsi kuuluu vain sinulle ja sinun määräysvaltaasi, käsität samalla, että sinulla on oikeus päättää mitä sinuun tulee ja mitä sinulle saa tehdä!

Saarnaajan sanoja siteerataksemme todetkaamme edelleen jotakin todella tärkeätä: ”Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla… Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet.” (3: 1,5). Minun elämässäni on tullut aika kivien keräämiselle, sillä selvittääksemme itsellemme oma tilamme, ja syy joskus aivan riuduttaviin syytöksiin ja itsesyytöksiin, on palattava menneisyyteen, sillä siellä on vastaus lukemattomiin asioihin. Kiven lentäessä oli eri aika kuin nyt. Jokaisen on itse pääteltävä riittääkö kiven heittäminen ilman seurauksien ajattelua. Minulle ei, kuin ei monelle muullekaan, riitä tapahtunut tosiasia, vaan kysymys kuuluu: ”Jos näillä kivillä ei ole heitelty leipiä järven rantaveteen, vaan ne ovat tahallisesti tai vahingossa osuneet johonkin Jumalan luomaan ihmiseen, niin eikö ole aika selvittää niiden vaikutus viimeistään nyt, kun vielä elämme ajassa, tässä päivässä, armossa?” On hyvinkin mahdollista, että jotakin vielä voidaan korjata, sovittaa, palauttaa ennalleen (oi, kunpa tämä viimeinen olisi mahdollista!).

Minä en voi mitään sille, että minun täytyy nyt keräillä näitä kiviä, sillä muutoin en voi jatkaa. En pysty elämään päivääkään ilman sitä. Unohtaminen on hyvää ja jumalallista, mutta me voimme unohtaa vain sellaisen, mikä on Veren alla, mikä on selvitetty, pyydetty anteeksi. Me saamme uskotella itsellemme, että kaikki on mennyttä ja anteeksiannettua, koska olemme todellisia uskovaisia, mutta sydämemme sisimmässä tiedämme kuitenkin, että todellisuus ei vastaa hurskaita sanojamme. Ihmisinä kykenemme kylläkin tietyt asiat antamaan anteeksi, mutta me emme pysty unohtamaan ilman Jumalan erikoista armoa.

Minun mieleeni ja elämääni on lähtemättömästi syöpynyt tiettyjä asioita käsittämättömän voimallisina. Minä en vihaa, en halua kaivella esiin menneitä syyttääkseni, vaan löytääkseni avun ja selvyyden itselleni ja myös kärsiville lähimmäisilleni. Kukaan jumalanlapsi ei koe jotakin sellaista, mikä ei koskettaisi jotakuta muutakin. Siksi kaikki palvelee niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat – eikä vain Jumalaa, vaan myös lähimmäistänsä. Ja paradoksaalista ylitse inhimillisen järkeilyn ja käsityskyvyn – me emme pysty rakastamaan lähimmäistämme, ellemme pysty rakastamaan itseämme. Eli voidaksemme rakastaa lähimmäistämme vallitsematta häntä hänen onnettomuudekseen, meidän on kyettävä näkemään itsemme oikealla paikalla jumalallisessa maailmankaikkeudessa voidaksemme rakastaa itseämme sellaisella rakkaudella, jonka sitten lähimmäisemmekin kykenee hyväksymään rakkaudeksi itseään kohtaan.

Jos minä olen sisäisesti rikkinäinen ja haavoitettu, saattaa olla ja onkin niin, etten ole terveesti kykenevä hyväksymään itseäni, ja jos en hyväksy itseäni, en voi myöskään hyväksyä lähimmäistäni! Siksi haluan sinun kanssasi kerätä kiviä, joita on heitetty. Ja niin katkeraa kuin se saattaakin olla, on myös kerättävä ne kivet, joita on itse heittänyt.

Minä olen yli kolmenkymmenen vuoden ajan ollut hengellisen työn johtajana Suomessa. Minä olen suunnilleen selvillä siitä, mitä tällaiselta henkilöltä odotetaan, ja rohkenen suoraan tunnustaa, etten mielestäni milloinkaan ole täyttänyt sitä, mitä minulta on odotettu, tai mitä itse olen itseltäni odottanut. Minusta ei oikeastaan ole johtajaksi ollenkaan, yksinkertaisesti siitä syystä, ettei minussa ole mitään mikä kelpuutettaisiin ”nykyaikaiseksi johtajuudeksi”. Minä en ole mikään keskiverto ihminen, vaan hyvin vajavainen olento, joka ei milloinkaan ole tuntenut kasvaneensa täysin aikuiseksi. Kerronko nyt jotakin sellaista, mikä tekee mahdottomaksi toimintani jossakin hengellisessä työssä? Onko edukseni olla rehellinen, vai onko parempi esittää jotakin sellaista, mitä en kuitenkaan todellisuudessa ole?

Minä tiedän kokemuksesta, että todistustani on vaikea uskoa, mutta tullessani uskoon Heinolassa Kansanlähetyksen nuorisotyön piirissä, oli ensimmäinen asia, minkä Herra teki minulle selväksi: ”Kunniaani en minä toiselle anna!” (Jes. 48: 11) Minä otin sen silloin aivan kirjaimellisesti, enkä ole nytkään muuttanut asennettani siihen. Siksi minun on ollut ja on edelleenkin mahdotonta ”palvoa” jotakin henkilöä tai katsoa ylöspäin johonkin suureen Jumalan palvelijaan. Kun lisäksi Joh. 13 on tullut yhdeksi rakkaimmista luvuistani Raamatussa, on sitäkin mahdottomampaa antaa kunnia jollekin ihmiselle. Koko Raamattu on tärkeä, mutta tähän lukuun sisältyy jotakin sellaista, mikä sulkee ulos, sallittakoon minun se suoraan sanoa, kaiken sen ihmispalvonnan, mitä tänä aikana harjoitetaan lähes kaikissa kristillisissä piireissä, saati sitten muissa uskonnoissa.

Kaikkivaltias Jumala liharuumiissa, ihmishahmossa, kumartui jokaisen opetuslapsen eteen pesten tämän jalat ja sanoen: ”Sillä minä annoin teille esikuvan, että myös te niin tekisitte, kuin minä olen teille tehnyt.” Hän ei tehnyt erotusta edes Juudaan kohdalla, joka kavalsi Hänet. Tämän sanankohdan valossa minun on mahdotonta nähdä raamatullisena se johtajuus, joka tänä päivänä kaikkialla vallitsee. Se, mitä tänään näemme, ei ole todellisuudessa missään tekemisissä sen kanssa, mitä tässä Herrastamme luemme. Siispä todellinen johtaja ei ole mikään korkealle korotettu johtohahmo, jonka edessä jokainen tuntee itsensä mitättömäksi, vaan todellinen seurakunnan johtaja haluaa asettua laumansa tasolle aivan kuten lammaspaimenkin kulkee laitumellansa. Jotakin tällaista minä olen aina halunnut olla ja toivottavasti onnistunkin siinä jossakin määrin.

Viime aikoina olen joutunut kokemaan todella vaikeita asioita, ja kuitenkin oma kärsimykseni on tahtonut jäädä sen tuskan alle, mitä tuottaa sen näkeminen, mitä veljilleni ja sisarilleni, ystävilleni, läheisilleni tapahtuu. Tunnen tuskin yhtään veljeä tai sisarta, joka ei jossakin määrin kärsisi henkisistä vaikeuksista. Tämä ei ihmetytä minua, vaikkakin tekee tavattoman surulliseksi.

Säilyäkseni edes jonkinlaisessa johtajaroolissa jokin varottaa minua olemasta liian avoin, mutta katson jo menettäneeni kaiken sen, minkä menettää voin. Niin alhaalla ei ole enää mahdollisuutta muuhun kuin johonkin parempaan, ja Jumalalle kiitos, jo parin kuukauden ajan olen kokenut jotakin aivan uutta ja ihmeellistä, minkä yksin Herra voi vaikuttaa. Mutta kun tulee se hetki, ettei enää kykene jatkamaan, vaan mieluummin haluaisi kuolla pois tästä elämästä, tajuaa viimeistään silloin, että nyt on jonkin muutoksen tultava elämään. Suurimman tuskan ja ahdistuksen keskellä, suurimman pimeyden keskellä, riittää yksikin hopeareunainen pilvi vakuuttamaan siitä, että jotakin parempaakin on olemassa, ei vain yleisesti, vaan myöskin minulle.

Minä tunnustan avoimesti, vaikkakin antautuen entistä suuremman kritiikin alaiseksi, että olen joutunut etsimään apua ulkopuolelta niin sanotun seurakunnan. Niin kuin jo oma asenteeni palvelustehtäviin osoittaa, olen käynyt niin kutsutussa vertaisryhmässä keskustelemassa muiden vaikeuksissa olevien ihmisten kanssa. Ryhmässä ei ole ketään koulutettua johtajaa, vaan kaikki ovat samalla tasolla, omine vaikeuksineen, jotka muiden kanssa jaettuina eivät sitten enää olekaan niin suuria ja ylitsekäymättömiä. Voiko jonkin hengellisen työn johtaja myöntää tämän? Mitä jos sanoisin käyväni psykiatrilla ja mielenterveystoimistossa? Hyväksyttäisiinkö minut edelleenkin tekemäni työn johtajaksi? Häh? Minä en käy psykiatrilla enkä mielenterveystoimistossa – esitin vain kysymyksen. Mutta minä käyn tietynlaisessa kriisipalvelussa keskustelemassa erittäin asiallisen ja miellyttävän mieshenkilön kanssa. Ja tiedättekö mitä, heittäköön ensimmäisen kiven joka tahtoo, mutta ensimmäistä kertaa liki kolmeen kymmeneen vuoteen olen tuntenut olevani ihminen ihmisten joukossa!

Minä en tuomitse enkä arvostele veljiäni ja sisariani, mutta meidän keskuudessamme on jotakin perusteellisesti vialla. Minulla ei ollut muuta tietä saadakseni apua ja ymmärrystä, sillä en tunne yhtään ainoata veljeä tai sisarta, jolle voisin purkaa sydäntäni tarvittavassa määrin. Murheellista, äärimmäisen murheellista! Miksi kerron kaiken tämän? Siksi, että tiedän monien, monien, kamppailevan samankaltaisten asioiden kanssa, tuntien itsensä epäihmisiksi, koska kukaan ei aivan todellisuudessa ymmärrä eikä halua tai pysty auttamaan.

Meistä kukaan ei ole psykiatri tai psykologi tai koulutettu terapeutti, eikä siitä olekaan kysymys. Me kaikki olisimme jo ainakin 75 prosenttisesti autettuja yksin sillä seikalla, että olisi edes yksi ihminen, jolla olisi kuuntelemisen lahja ja vaikenemisen jalo taito. Minä kerron näistä asioista sen tähden, että haluan viestittää kaikille kärsiville: Jumala ei tuomitse sinua siitä, jos tunnet tarvitsevasi apua, etkä saa sitä seurakunnan tai uskonnollisen yhteisösi piiristä. Lähes kaikilla suurimmilla paikkakunnilla on jonkinlainen tai useampia kriisipalvelukeskuksia, joissa on vaitiolovelvollisia ja koulutettuja ihmisiä. Jostakin ihmisen on apu saatava, ja jos sitä ei saa seurakunnan piiristä, on se etsittävä sieltä mistä sen saa. Kenenkään ei ole tarkoitus kuolla ahdistuksiinsa.

Minunkin on kerättävä kiviä, joita en itse ole heittänyt, mutta joilta ehkä olisin pystynyt muita varjelemaan, jos olisin ollut vahvempi ja lujempi uskossa. Meidän piirissämme, siinä hengellisessä yhteisössä, johon itsekin kuuluin, on varmastikin tehty suurimmat vääryydet mitä hengellisissä piireissä tässä maassa on tehty. Minä olen pahoillani siitä ja palaan asiaan myöhemmin. Jos anteeksipyyntöni voidaan hyväksyä, on se meille kaikille helpottavaa.

Niin kuin jo totesin, ei Jumala ole mikään hyvien asioiden automaatti, mistä kaikki tipahtaa rukouksen ja paaston avulla, vaan Hän on Sanassaan antanut meille selvät ohjeet sen suhteen, miten meidän niin monissa asioissa on itse itseämme autettava. Saatat hämmästyä, että uskovainen julistaja puhuu jotakin tällaista, mutta se on kuitenkin totta. Itse asiassa suurin osa elämäämme koskevista asioista on meidän omassa harkintavallassamme, niin kuin Paavalikin kirjoittaa Timoteukselle: ”Jumala on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen!”

Markku  Vuori

Uskon omiin sanoihini

 

Uskon omiin sanoihini,

kunhan vain saan toistaa ne

kyllin usein!

 

    Aasian katastrofista on nyt kulunut pari viikkoa. Tuo tapahtuma on järkyttänyt koko maailmaa ennennäkemättömällä tavalla. Suremme kaikkien surevien kanssa. On hyvä herätä näkemään elämämme hauraus ja ainutkertaisuus.

Työni johdosta sisimmässäni myllertävät kaiken tämän kriisin keskellä mitä erilaisimmat ahdistavat ajatukset. Tämänhetkisten tietojen mukaan uhrien lukumäärä on noin 160 000. En halua siirtää huomiota pois tapaninpäivän tuottamasta murheesta ja ahdistuksesta, mutta tämä uhrimäärä tuo mieleeni ne uhrit, joita autamme tässä maassa. Vain harva tiedostaa sen, että meidän omassa maassamme henkisen väkivallan uhrina tekee hidasta kuolemaa ainakin yhtä suuri määrä ihmisiä, mutta koska heidän kärsimyksensä ja onnettomuutensa on niin näkymätön, vain harvojen havaitsema, jäävät he melko totaalisesti ilman tarpeellista huomiota. Kuka auttaa heitä, kuka kerää heille varoja, kuka antaa heille tuiki tarpeellista terapiaa?

Aasian tapahtuma haluaa kiinnittää huomiotamme mitä erilaisimmalla tavalla, enkä hengellisestä taustastani huolimatta halua ryhtyä spekuloimaan uskonnolliselta pohjalta. Uskoni Jumalaan ei horju tuon tapahtuman johdosta, enkä syvällisemmin aio miettiä sen tarkoitusta ja Jumalan osuutta siihen. Oli yksinkertaisesti jälleen kerran aika hauraan maankuoren osasten liikahtaa toisiinsa nähden. Sen seuraukset näemme nyt tiedotusvälineiden kotiimme kantamina.

Suomalaisina ja pohjoismaalaisina jouduimme juuri kokemaan myöskin sen, etteivät omat rannikkoseutumme ole turvassa muuttuvien ilmasto-olosuhteiden keskellä.

Mutta jos puhumme siitä ahdistuksesta ja kriisistä, mikä vallitsee lukemattomissa kodeissa ja työyhteisöissä omassa maassamme, emme ole aivan yhtä avuttomia ja tietämättömiä. Elämme ajassa, jossa tietyt asiat vallitsevat ja saavat yhä enemmän tilaa olosuhteiden ruokkiessa kehitystä. En ole sen paremmin optimisti kuin pessimistikään näiden asioiden suhteen. Voidakseni auttaa niin itseäni kuin kanssamatkaajianikin, on parasta olla realisti. Tämä on ehdottomasti hyödyllisin ja käytännöllisin asenne, joskaan ei missään suhteessa helpoin.

Kuten lukijani tietävät, olemme erikoisella tavalla tahtoneet tuoda julki persoonallisuus– eli luonnehäiriöisyyden tuottamaa ahdistusta, mikä suurelta osin perustuu todellisuuden pakenemiseen. Tämä pakeneminen vain tapahtuu niin ovelalla ja havaitsemattomalla tavalla, että tässä suhteessa olemme itse kukin enemmän tai vähemmän osallisia tähän itsepetokseen. Tiedostamme tietyt negatiiviset, tsunamin tavoin uhkaavat vaarat, mutta emme halua uskoa edes omaa itseämme ja tietoisuuttamme, koska liian monet tekijät puhuvat järjen sanelemaa tervettä suhtautumista vastaan.

Nyt uuden vuoden koittaessa on kiinnostus asiaamme kohtaan selvästi kasvanut. Ylivoimaisesti suurin ja raskauttavin osa yhteydenotoista liittyy tavalla tai toisella seurakunnalliseen elämään. Siksi koen tärkeäksi puhua siitä puolesta, vaikka se ehkä häiritseekin niitä asiastamme kiinnostuneita, jotka eivät mielellään puuttuisi hengellisiin asioihin. Tässäkin kohden joudumme toteamaan, ettemme ole harhautuneet kauaksi asian ytimestä, sillä tarkemman tutkistelun perusteella tämä negatiivinen asenne on todiste siitä, että uskonnollinen maailma on hyvästä tarkoituksestaan huolimatta itse syyllinen uskosta vieraantumiseen.

Asiaamme ei palvele yleinen, medialle ominainen asioiden personoiminen. Kirjoitan yli nelikymmenvuotisen kokemuksen perusteella, en huhupuheiden kuulemisen kannustamana. Siitä huolimatta toivon voivani puhua näistä asioista ilman että minun tarvitsisi osoittaa sormellani mihinkään suuntaan. Samat asiat pätevät ja vallitsevat jokaisessa uskonnollisessa yhteisössä ja järjestössä, joskin hyvin vaihtelevassa määrin.

Viimeisimmässä puhelussa koskien työpaikkakiusaamista uskonnollisessa järjestössä, jäi päällimmäiseksi ajatus valehtelemisesta ja valheella leimaamisesta. Tämä on koko edustamaamme asiaa leimaava tekijä, joka aivan kuin pursuaa esiin jokaisen kohtaamamme tapauksen jokaisesta saumasta. Kuinka tällainen voi olla mahdollista piireissä, missä puhujankorokkeilta ja saarnastuoleista korostetaan rehellisyyden merkitystä ja jopa tulisesti saarnataan jokaisen valehtelijan osan olevan tulisessa järvessä?

Minä itse en sitä pysty käsittämään, mutta realistina ja lukemattomia pahoinvointikertomuksia kuulleena joudun ottamaan nämä asiat todella vakavasti.

Perusongelmamme on kai siinä, etteivät ihmiset aina edes itse huomaa huonovointisuuttaan, vaan selittävät kaiken kokemansa, niin hullua kuin se onkin, jopa kiusaajansa tarjoaman mallin mukaisesti. Valehteleminen ja valheellisuus ei enää ole vain irrallisia, hetkellisiä tilanteita, vaan aivan oma maailmansa, jossa vallitsevat omat lakinsa.

Kaiken näkyvän ja ensimmäiseksi mielenkiintoa herättävän ominaisin tunnusmerkki on oikeaoppisuus, koskee se sitten uskontoa tai työpaikalla vallitsevia metodeja. Onko jesuiittamaisuus vallannut kohta koko maailman, kun tarkoitus näyttää pyhittävän keinot lähes kaikessa vallan harjoituksessa?

Miksi kirjoitan tällaista, jopa vastoin joidenkin uhrien omia näkemyksiä? Avatakseni mahdollisimman monen silmät näkemään, ettei pahoinvoinnissa läheskään aina tarvitse viipyä, koska se kauhistuksen kanahäkin tavoin sitoo ihmisen tietynlaisiin olosuhteisiin, mutta kanalan portti ei ole sittenkään niin varma kuin miltä se näyttää. Se unohtuu aina silloin tällöin raolleen, ja jos sitä ei tapahdu, voi joku vaikkapa yön pimeydessä käydä aukaisemassa sen sepposen selälleen.

Mitkä ovat ne seikat, jotka kanahäkin tavoin rajoittavat ihmisten elämää ja jopa tukahduttavat sen? Ehkä kaikkein pahin ja kokonaisvaltaisin on valhe ja valheellisuus, väärän todistuksen antaminen lähimmäisestään. Väärä todistus ei ole yksinomaan jonkin yksiselitteisesti väärän asian kertominen lähimmäisestämme, vaan väärä todistus on mikä tahansa asia, joka tavalla tai toisella tuottaa vahinkoa hänelle. Yksi perusajatuksistamme perustuukin juuri Saarnaaja 8:9, missä puhutaan ajasta, jossa ihminen vallitsee tai hallitsee toista hänen vahingokseen. Niinpä jopa paikkansapitävänkin asian julkilausuminen väärällä ajalla ja väärässä paikassa on jo väärä todistus lähimmäistämme vastaan, mistä joudutaan vastaamaan aivan yhtä varmasti kuin taposta ja toisen ihmisen aviopuolison viemisestä.

Sanouduin jo noin kolme vuotta sitten irti entisestä uskonyhteisöstäni, jossa kylläkin näennäisesti vallitsi hyvä ilmapiiri, mutta pelkkä yksittäisten ihmisten tarkkaileminen johti väistämättömään lopputulokseen: oikeastaan jokainen voi huonosti tavalla tai toisella, jopa siinä määrin, että itsetuhoiset ajatukset valtasivat monen mielen!

Minä en siis tänä päivänä niinkään katsele ulkonaisia asioita, oikeata oppia tai oikeita metodeja, vaan toteutan sitä, minkä katson parhaaksi perinnöksi, minkä meidän Herramme jätti omillensa: hedelmistään te tunnette heidät! Se pahoinvointi, tuska ja ahdistus, joka vallitsee kautta eri uskonnollisten ryhmien, on alkanut tulvaveden lailla tunkea esiin kaikkialla.

Ymmärrän tämän kaiken todella hyvin jo kokemuksen perusteella. Vaikka irtautumisestani on jo yli kolme vuotta, kaikesta huolimatta tein vielä viimeisen yrityksen saadakseni edes jonkinlaisen selvyyden siihen, miksi itse voin niin huonosti, ja miksi minut aivan suoranaisesti savustettiin ulos siitä, missä yli kolmenkymmenen vuoden ajan palvelin ihmisiä. Halusin vielä kerran antaa mahdollisuuden kertoa minulle, mistä minua syytetään, mitä olen tehnyt väärin, mitä olen puhunut tai kirjoittanut väärin. Kerroin yksinkertaisesti ja totuuden mukaisesti maassamme vallitsevan tilanteen, joskin ehkä kärjistetyllä tavalla. Olen ollut suorastaan jumalallisen vihan vallassa sen johdosta, mitä ihmiselle voidaan tehdä, kertomatta kuitenkaan syytä moiseen käytökseen ja kohteluun! Saamani vastaus kuului lyhykäisyydessään: ”Sinun ei tarvitse sitä tietää!”

Nyt en edes enää halua kuulla jotakin, sillä asioiden selvittämisen sijaan minut itseni leimattiin mieleltäni sairaaksi ja valehtelijaksi. Oikeaoppisuus on näköjään paljon tärkeämpi tekijä kuin mikään muu. Valehteleminen on sallittua, kunhan se tapahtuu hyvän asian puolesta, tai se kohdistuu henkilöön, josta on vaaraa yhteisön imagolle ja kehitykselle, vaikka vääräänkin suuntaan. On tullut todistetuksi se, että tietyn arvovallan tunnustaminen oikeuttaa tekemään melkein mitä vain.

Mutta mitä hyötyä on oikeasta opista ja oikeista metodeista, jos tuloksena on pahoinvointia, itsetuhoisuutta, masentuneisuutta ja jopa itsemurhia? Minun ei tarvitse olla Luther tai joku muu suuri jumalanmies voidakseni tehdä selväksi, että pienikin määrä valhetta tekee koko näkemyksen turhaksi ja petokseksi. Parhain ja oikein oppi on aivan yhtä tyhjän kanssa sellaisen ihmisen elämässä, joka ei sitä mitenkään noudata ja itse omalla elämällään todistaa olevansa valehtelija.

Tekisinkö palveluksen yhdellekään ihmiselle, jos vaikenisin näistä asioista? Minua on vuosikymmenien ajan kehotettu vaikenemaan kaikesta negatiivisesta ja puhumaan vain hyvistä asioista, niin kuin tietyt henkilöt tekevät. Elämme kuitenkin sen verran erikoisessa ajassa, että pelkkä hyvien asioiden ja oikeiden oppien korostaminen ei tuo ratkaisua tuhansien ja kymmenien tuhansien ihmisten ongelmiin.

Suohon kaulaansa myöten uponneelle ihmiselle ei viedä juhla-ateriaa suolle, syöttäen sitä hänelle letkulla tai hopea-aterimilla. Likainen työ on tehtävä ensin, eli itsekin likaantuen on hänet vedettävä ulos kauhistuttavasta tilastaan, ennen kuin mätänevä vesi tukehduttaa hänet. Kauniit laulut tai hyvät puheet eivät häntä ilahduta niin kauan kuin kylmä ja haiseva lieju ympäröi häntä.

Aivan samalla tavoin meidän on tuomittava kaikki se väärä, mikä johtaa ihmiset väärille pitkospuille ja pettäville rämeille. Me emme tuomitse ihmisiä, vaan asioita, vääryyksiä, jotka suureksi osaksi huutavat sellaisella voimalla, että se kuuluu taivaaseen asti. Hyvästä on selvästikin tullut parhaan pahin vihamies. Hyvästä on koko ajan jouduttu tinkimään yhä enemmän ja enemmän, niin että hyvän nimikkeen alle on kaiken asteikon siirtymisen johdosta tullut jo niin sameaa vettä, että sitä tuskin voi juoda. Mitä tänään kutsutaan hyväksi, ei sitä ollut joitakin vuosia tai vuosikymmeniä sitten.

Kuka nämä käsitykset ja asteikot sitten siirtelee tai sanelee? Niin uskomatonta kuin se onkin, mutta äärimmäisen totta: nämä käsitteiden vesittämiset on suorittanut juuri se henkilö tai yhteisö, joka eniten tuottaa meille tuskaa ja ahdistusta!

Kauhistuttavin herääminen kirjoittajan elämässä perustuu siihen, että suurin ahdistus ei ole tullut jostakin ulkopuolelta, vaan aivan sisäpiiristä. Minua ja ystäviäni ei ole vihannut ns. maailma tai maailmalliset ihmiset, vaan juuri ne henkilöt, jotka äänekkäimmin ovat ilmoittautuneet ystäviksi ja tukijoiksi. Vai tarkoittaako Herramme maailmalla juuri näitä ihmisiä, jotka me näennäisten tekijöiden perusteella olemme luokitelleet niiksi, jotka etsivät vain meidän parastamme, tuskastammekin huolimatta? …ajassa, jossa ihminen hallitsee toista hänen vahingokseen!

Yksi tuskallisimmista asioista juuri tällä hetkellä on se, että jopa paras ystäväni käy ahdistavaa sisäistä kamppailua sen johdosta, voiko hän pitää minusta, vai tulisiko hänen pelätä minua — kaikkien niiden valheiden johdosta, mitä minusta on kerrottu Euroopan laajuisesti, joita minun ei edes tule tietää! Ymmärrän niiden tuskan, joka joutuvat kokemaan samoja asioita kuin minä ja ystäväni. Mutta kuinka rikkinäisiä meidän täytyykään olla, että ulkopuoliset ihmiset siinä määrin saavat vaikuttaa elämäämme!

Niin ystäväni kuin minäkin tiedämme, että kaikki syytökset perustuvat valheeseen ja vääriin todistuksiin. Näitä todistuksia ei ole antanut vain kaksi tai kolme, vaan paljon lukuisampi joukko. Miksi minä ahdistun, vaikka tiedän syytösten vääryyden ja tiedän jopa Herramme sanat, että autuaita ovat ne, joita väärin syytetään Hänen nimensä tähden? Miksi ystäväni käy kamppailuaan siitä huolimatta, että järjellisesti tietää nämä asiat?

On kysymys todella vakavasta asiasta, joka selittää ahdistuksen todella monen elämässä. Meitä on potkittu päähän niin kauan, että tunnemme syyllisyyttä asioista, joihin meillä ei ole mitään osuutta. Me syyllistämme lopulta itseämme ja häpeämme sitä, mitä ihmiset meistä ajattelevat ja uskovat meidän olevan. Tässä ei ole mitään järkeä, mutta niin asia kuitenkin on. Ystäväni, tässä kohden et ole yksin, vaan meitä hiukan ”järjettömiä” on satoja tuhansia tässäkin maassa. Siksi sorron yöstä nouskaa…!

”Puhu vain hyvistä asioista!” Kyllä, sen olen tehnyt ja tulen edelleenkin tekemään. Minä vain käsitän hyvät asiat hiukan eri tavalla kuin sortajamme, jotka haluavat kiinnittää katseemme kauniiseen maisemaan samalla kun iskevät veitsen selkäämme. Minusta on äärettömän hyvä asia se, että aikanaan erämaassa saarnasi hullun maineen saanut Johannes Kastaja: ”Jo on kirves pantu puitten juurelle…”

Tänä päivänä joutuu oikeuteen, jos puhuu kyykäärmeitten sikiöistä, kuten edellä mainittu julistaja. Mutta on hyvä asia tietää, ettei meille saa tehdä mitä tahansa uskonnon varjolla. Eikä minkään muunkaan asian varjolla.

Nämä tuhoavat voimat ovat niin pitkälle kehittyneitä, että niillä on kuin sielu ja oma paha henkensä. Miksi muuten ystäväni, jota kaikin mahdollisin tavoin olen auttanut kautta vuosikymmenien, ahdistuneena pohtisi keneen voi luottaa? Eikö edes kolmenkymmenen vuoden ystävyys merkitse mitään, jos vastassa on jokin uskonnollinen voima, joka ei perustu totuuteen, vaan uskoo suuren määrän valheita? Mikä on sellainen totuus ja oikea oppi, jota pitää tukea valheilla ja väärillä todistuksilla? Mitä hyvää se tuo kannattajallensa?

Minua on syytetty katkeruudesta, koska haluan selvittää asioita. Olenko siis katkera sen perusteella, että vaadin asioiden oikaisemista ja totuutta? Näinkö pitkälle olemme ajautuneet uskonnollisuudessamme, että oikeata nöyryyttä on mielestämme se, kun joku antaa vuosien ja vuosikymmenien ajan kävellä ylitsensä, ihmetellen jopa kasvoissaan olevia jalanjälkiä?

Kun ihmistä tallataan kyllin kauan, tulee ajankohta jolloin kaikelle haluaa lopun, kertakaikkisen lopun! Vaikeudet eivät lopu meidän omalla päätöksellämme, mutta ihmistä virkistää ja rohkaisee tavattomasti oikealla hetkellä tehty oikea päätös! Tapahtuu mitä tapahtuu tästedes, mutta suostumustani en anna niille tekijöille, jotka vain rikkovat minua!

Yksi järkyttävimmistä heräämisistä on ollut myöskin se, että juuri pahimmat kiusaajat ovat paljastuttuaan osoittautuneet juuri niiksi, jotka kautta vuosikymmenien ovat puhuneet kärsimyksen rikastuttavasta ja siunaavasta vaikutuksesta! Eli siis me olemme olleet aivan pöyristyttävän ja uskomattoman huijauksen kohteena. Samat ihmiset ovat lohduttaneet sekä samalla iskeneet veitsellä selkään! Ja tästä pitäisi nyt sitten vielä vaieta ja puhua vain ”hyvistä asioista”!

En halua tehdä tästä kirjoituksestamme liian hengellistä. Haluan kuitenkin viitata yhteen Pyhän Kirjan merkittävimmistä lauseista, joka on lohtuna jokaiselle väärin kohdellulle:  ”Minä olen tie ja totuus ja elämä” (Joh. 14:6).

Olemme jo puhuneet oikeasta opista. Jos tässä kohden rinnastamme oikean opin ja totuuden, emme varmaankaan tee suurta vääryyttä mihinkään suuntaan. Mutta aivan kuten meidän Herramme on kokonaisuus, Persoona, johon sisältyvät nuo Hänen mainitsemansa ominaisuudet, samoin tulee olla meidän elämässämme ja suhteessamme Häneen ja toinen toiseemme. Jos sanoisimme Herramme olevan tie ja elämä, olisi se Sanan vääristelyä. Samoin väite: ”Hän on tie ja totuus”, jättäisi jotakin oleellista pois. Nuo kaikki kolme asiaa kuuluvat yhteen, eikä mitään niistä voi sulkea ulkopuolelle.

Miksi totuus mainitaan keskellä? Siihen on varmaankin tietty syynsä.

Tie merkinnee lähinnä eteenpäin kulkemista, kehittymistä, kasvamista, muuttumista totuuden (oikean opin kanssa). Mikä seuraa kaikkea tätä? Vaikea kysymys useimmille tämän ajan hengellisille ihmisille. Miksiköhän? Tai ei oikeastaan. Useimmat ajattelevat tällä kohtaa vain iankaikkista elämää, jonka Herra antaa. Entä jos Hän suuressa määrin tarkoittaakin sillä jo tätä tämänhetkistä olevaisuuttamme, jossa meidän tulee olla osallisia tuohon elämään, mitä Hän on? Sitä ei ole mukava uskoa, koska tämä uskomus tuo mukanaan aivan käsittämättömän vaativan haasteen. Samalla se merkitsee äärimmäisen sykähdyttävää ja elävöittävää toteamusta: koska Hän elää, saan minäkin elää, mutta vain Hänen elämäänsä, sellaisena kuin Hän oli tämän maan päällä!

Jos minulla on tieto tiestä ja oikea oppi, totuus, mutta ei tuota Elämää, olen vain kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, koska minusta puuttuu rakkaus, joka voi tulla julki vain elämässä! Ei yksittäisissä teoissa, sanoissa, vaan kokonaisvaltaisessa olemuksessa, elämässä!

Tässä on itsellenikin yllättävä näkökanta. Luonnehäiriöinen ihminen ei todellisuudessa elä elämää, vaan hän suorittaa sitä. Hän ei tee mitään hyvää luonnostaan, vaan ikään kuin näytösluontoisesti, mahdollisesti suullaankin kuuluttaen: ”Katsokaa nyt, kuinka minä lahjoitan tälle työlle suuren summan! Eikö olekin ihanaa, kun nyt näin selvästi pyydän sinulta anteeksi? Huomaatteko varmasti mitä minä juuri nyt teen?”

Elää voi vain ihminen — tarkoitan ihmisen elämää. Ja koska meidät on tarkoitettu ihmisinä elämään tätä elämää, tuo tämä totuus mukanaan kaikki ihmiselämään liittyvät seikat. Joskus tuntuu, että luonnehäiriöinen ihminen uskoo olevansa enkeli ilman siipiä. Siksi hän leijailee tuonpuoleisissa, jos on uskonnollinen ihminen. Hän ei kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan, koska hänellä ei todellisuudessa ole käsitystä ihmisenä olemisesta. Hän ei kykene olemaan empaattinen, koska hän ei elä elämäänsä juuri tässä ja nyt, vaan hän muistelee kaikkia kokemiaan asioita ja suunnittelee uutta, niin ettei hänellä todellisuudessa ole aikaa olla nykyhetkessä. Hänellä on niin kiire suunnitellessaan ja suorittaessaan elämää, ettei hänellä ole aikaa kuunnella toisen ihmisen puhetta, saati sitten asettua hänen asemaansa.

Miksi mainitsin väärän todistuksen lausumisen? Koska se mitä oleellisimmin liittyy luonnehäiriöön ja psykopatiaan. Mutta käsittääkö luonnehäiriöinen antavansa väärän todistuksen? En väitä kaikkia aikanaan kohtaamiani ihmisiä luonnehäiriöisiksi saati sitten psykopaateiksi, mutta yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella minut on suorastaan pakotettu näkemään jotakin tragikoomista ja samalla äärimmäisen tuhoavaa. Minulle kesti todella pitkän aikaa mieltää tämä asia edes jollakin tavoin. Kun nyt tänään tiedän niin paljon psykopatiasta ja kaikki kokemukseni vahvistavat sen, on tästä seikasta tullut mitä vapauttavin ja selkiinnyttävin tieto niin omaan kuin autettavienikin elämään.

Esitin jo kysymyksen, miten uskonnollisissa piireissä voi olla sellainen määrä valehtelua ja panettelua, vaikka lähes jokaisessa suunnassa uskotaan valehtelijoiden päätyvän sinne ikävään paikkaan. Seuraavat rivit ja kappaleet selventävät tätä asiaa.

Aikanaan joku sanoi, että kun saman virheen tekee kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä. Eli asia saa hyväksymisen jopa yhteisöissäkin, jos vain riittää kärsivällisyyttä! Hengellisissä piireissä ei voida hyväksyä ajatusta, että joku syntyisi tähän maailmaan jo valmiiksi hukkaan joutuneena. Siksi emme halua väittää, että psykopaatti syntyisi tämän olemuksen kanssa, vaan henkilökohtaisesti olen vakuuttunut siitä, ettei kukaan joudu täydelliseen torjuntaan ja valheellisuuteen ilman ennakoivia tekijöitä.

Miksi emme havaitse psykopatiaa ensi silmäyksellä? Miksi suurimmat ongelmat monissa perheissä puhkeavat vasta keski-iällä tai vuosien kuluttua? Psykopatia ei ole tiettyyn tilaan tai olosuhteisiin määritettävä sairaus, vaan kehittyvä ja kasvava ongelma. Psykopaattikin on ihminen kaikkine ominaisuuksinensa, joskin vääristynein. Monissa tuntemissani tapauksissa kaikki on alkanut pienen pienillä totuuden vääristelemisillä ja päätynyt vuosien tai vuosikymmenien kuluessa totaaliseen vääryyden maailmaan. Onneksi ei ole ihmisen tehtävä määritellä kenenkään pahuuden lopullista määrää ja mahdollista kadotustuomiota!

Seurakunnan julistus saattaa olla ja mahdollisesti onkin useimmissa tapauksissa mitä oikeinta ja totuudellisinta. Meillä on nyt mahdollisuus katsella taaksepäin historian havistessa korvissamme. Onko aito ja todellinen julistus aina johtanut jokaisen seurakuntalaisen asioiden korjaantumiseen? Onko oikea oppi viimeisten kolmen - neljänkymmenen vuoden aikana tehnyt totaalisen muutoksen jokaisessa seurakuntalaisessa? Ei takuulla!

Voimme havaita luonnehäiriöisyyden lisääntyneen järkyttävällä tavalla nimenomaan niissä hengellisissä piireissä, missä oikea oppi on asetettu kulmakiveksi. Herramme ei turhaan puhunut siitä, että meidän tulee katsoa miten kuulemme. Tärkeä kohta! Luonnehäiriöinen ihminen istuu muiden joukossa kokouksissa ja sanankuulossa, mutta mitä hän miettii mielessään? Sikäli kuin tunnemme hänen olemustaan, hän tuskin istuu hengellisissä tilaisuuksissa kovin erilaisella tavalla muihin kanssakäymisiinsä verrattuna. Tai kuka tietää? Sehän tässä ongelmallista onkin, kun kukaan psykopaatti ei ole todella kertonut ajatuksistaan.

Muistamme vain sen, kuinka Maija tai Jussi pelasi esim. Afrikan tähteä lastensa kanssa. Lähes jokaisella kierroksella joutuivat jo kiusaantuneet lapset muistuttamaan: ”Nyt on sinun vuorosi!” Näyttää hyvin voimakkaasti siltä, että luonnehäiriöinen ihminen kokee ja kuulee ja näkee kaiken joskus totaalisestikin eri tavalla kuin tavallinen ihminen tai kumppaninsa. Lh-persoona ei siis elä elämäänsä vaan suorittaa sitä. Tästä johtuen hän havainnoi ympäristöään huomattavasti eri tavalla kuin normaali ihminen. Hän on keskittynyt itseensä, hän ajattelee äärimmäisen itsekeskeisesti, koska tärkein ihminen hänen elämässään on hän itse. Hän arvioi ja tuomitsee kaiken itsekeskeisesti. Hän näkee ympäristönsä ihmiset ja esineet aivan eri tavalla kuin muut ihmiset. Vasta nyt olemme alkaneet käsittää, että me olemmekin olemassa vain näitä narsistisia persoonia varten!

Ja nyt tulemme siihen mistä meidän piti puhua. Koska lh-persoona näin erilaisella tavalla tulkitsee ympäristöään ja siihen kuuluvia ihmisiä, arvioitsee hän tapahtumia ja ihmisiä aivan omalla tavallaan. Hän katselee milloin minkäkin väristen lasien lävitse ja mielessään luo kuvan näkemästään. Se saattaa poiketa tavattomasti toisen samalla paikalla olevan ihmisen arviosta. Mutta tämä on se mitä hän on havainnoinut ja nähnyt, ja se pätee hänen mittarissaan ja puntarissaan elämän loppuun asti, vaikka kuka mitä sanoisi ja yrittäisi muuttaa hänen arviotaan.

Niin, lausuessaan todistuksensa lähimmäisestään, luonnehäiriöinen kertoo juuri sen mitä on nähnyt ja minkä pitää totena. Jos hän tällä hetkellä on vielä epävarma, hän tuskin lausuu julki arviotaan. Mutta hän pyytää hiukan aikalisää, muutaman yön uinumisia, ja sitten viikon tai viimeistään kahden kuluttua hänelle on lopullisesti valjennut totuus mistä tahansa pulmallisesta kysymyksestä. Totuus taitaa olla, että suurin osa totuuksista laukaistaan muutaman sekunnin kymmenysosan viiveellä, vaikka vaikeimmat asiat vaativatkin pohdiskelua.

Minä olen aina kutsunut näitä pidempiä pohdiskeluja historian kirjojen uudelleen kirjoittamiseksi. Luonnehäiriöinen lausuu todistuksensa lähimmäisestään sen todellisuuden mukaisesti, mikä vallitsee hänen mielessään. Miten selvittää tätä? Ainoa keino taitaa olla esimerkin ottaminen. Ville on yksi kirjojemme henkilöistä. Jossakin elämän vaiheessa, kaikkien riitojen keskellä, hän hankki omaan käyttöönsä vanhan kuplan. Siihen aikaan niitä olivat kadunvarret ja pihat täynnä. Eräänä aamuna erään sisaren asunnon ohi kulkenut uskovainen pani merkille kadun varrelle pysäköidyn kuplan. Se oli samanvärinen kuin seurakunnan mustalla lampaalla, Villellä.

Jonkun ajan kuluttua sisaren vatsa alkaa pullottaa, ja seurakuntalaiset haluavat ehdottomasti tietää, kuinka yksinäisen sisaren vatsa voi pullottaa. Sehän on tämän maailman tärkein asia, tietää nimittäin miten jonkun sisaren vatsa alkaa pullottaa!

Pieni joukko kokoontuu tiedon saamisen jälkeen erään seurakuntalaisen luokse. Rukoillaan ja anotaan ylhäältä viisautta (mikä ilmeisestikin puuttuu kokonaan tältä joukolta). Juodaan kahvia ja puhutaan päällekkäin niin paljon kuin ehditään. Yhtäkkiä yksi paikalla olijoista muistaa eräänä aamuna kävelleensä sisaren asunnon ohitse, ja kadun varressa ollut kupla palautuu mieleen, kun se vielä oli juuri sen värinen kuin seurakunnan mustalla lampaalla, Villellä. Voihan pyssy sentään, ei tätä kannata kovin laajalti selittää! Tehkäämme selvitys mahdollisimman lyhyesti.

Yksi seurakuntalaisista on siis nähnyt sisaren talon kohdalla kadun varressa samanvärisen kuplan kuin mitä on seurakunnan mustalla lampaalla, Villellä siis. Tämä on kaiken avainkohta, perustodiste lurjusta vastaan. Yksi toinen muistaa aivan selvästi, kuinka erään kokouksen alkaessa sisar oli luonut aivan liian rakkaan silmäyksen lurjukseen, siis Villeen, ja Ville oli katsonut takaisin määrittelemättömällä tavalla. Itse kunkin tuotua julki vastaavat todisteet, jouduttiin lähtemään kotiin, sillä talon isäntäväen oli pakko lähteä sukulaisiin. Asia oli melko selvä jo siinä vaiheessa, Villen vahingoksi.

Nyt puhumme näköjään kollektiivisesta totuuden etsimisestä! Ei huolta, jos asia jäi auki. Seuraavana lauantaina sama joukko oli hiukan vahvistettuna koolla seurakunnan kerhohuoneessa. Kaikki olivat mielessään ajatelleet asiaa, ja koska nyt oli nukuttu kolme yötä edellisen selvittelyn jälkeen, oli varmuus asiasta entisestään vahvistunut. Oliko nähnyt unta vai vain uneksinut, mutta yksi paikalla olijoista oli selvästi nähnyt Villen samalla kadulla juuri sinä päivänä. Toinen oli selvästikin pannut merkille rekisterinumeron, jota ei kylläkään kokonaan muistanut. Mutta ei huolta, seuraavan tapaamisen yhteydessä kyseinen henkilö muisti jo rekisterinumeron kokonaan, kun oli kävellyt Villen pihan ohitse!

Menee jo melkein rienaavaksi, mutta jonkin ajan kuluttua joukko jo tiesi Villen olevan pulskean tyttövauvan isä. Mistä tämän tiedämme? Emme mistään, sen paremmin kuin eivät nuokaan ihmiset tienneet mistään mitään, mutta siitä huolimatta levittivät huhua siitä, kuinka todistajien nähden Ville oli mennyt sisaren luokse ja langettanut tämän mitä suurimpaan syntiin!

Ihminen siis uskoo siihen, minkä kyllin usein vakuuttaa itselleen, ja kertoo sen sitten eteenpäin täydellisenä totuutena! Ihmettelen sitä, että joidenkin asiantuntijoidenkaan mielestä nämä ihmiset eivät ole sairaita!

Olen itse joutunut kohtaamaan mitä uskomattomimpia asioita, joita en kuitenkaan rohkene kertoa, koska on suojeltava näiden ihmisten kunniaa ja säästettävä itsensä mahdolliselta oikeuteen joutumiselta. Ihmiset ovat pohtineet ja pohtineet, puhuneet ja nakertaneet jonkun niskaa sellaisella tavalla, että varmaankin on jo veren maku tullut suuhun. Kaikki on sitten julkistettu mitä vahvistetuimpana totuutena jopa ulkomaita myöten!

Mikä kaikessa on pelottavinta, on se, että nämä ihmiset ilmeisestikin itse uskovat kaiken puhumansa ikään kuin olisivat olleet paikalla todistajana. Miten meidän sitten tulee suhtautua niihin seurakunnan palvelijoihin tai jopa kuuluisiin saarnaajiin, jotka silmää räpäyttäen tai räpäyttämättä uskovat kaikki nämä vuodatukset, etenkin jos tämä kollektiivinen sairaus ja valhe ovat iskeneet suurempaan joukkoon? Eikö saarnaajalla tulisi olla sen verran totuuden Henkeä, että hän käsittäisi mistä on kysymys? Ei ilmeisestikään monella ole!

Onko sitten niin nuukaa jos hiukan valehtelee, kertoo perättömiä toisesta seurakuntalaisesta? Valheella on sanottu olevan lyhyet jäljet. Tässä ajassa nuo jäljet pidentyvät pidentymistään, mutta uskon silti valheen saavan palkkansa jo tässäkin ajassa. Olemme sitten uskonnollisia tai emme, pätee tietynlainen laki kaiken valheen suhteen.

Suhtauduin aikanaan kriittisesti luennoitsijaan, joka esitti kaiken sisäisen ristiriidan aikaansaavan jopa ruumiillisia oireita. Tänä päivänä olen tämän ajattelun suuri kannattaja. Kaikki sisäiset ristiriidat, etenkin kun on kysymys niin vakavista asioista kuin mitä luonnehäiriöisen tai suoranaisen psykopaatin kanssa joutuu kohtaamaan, aikaansaavat suurta vahinkoa uhrien elämässä, ennen kaikkea seurakunnallisessa elämässä.

En voi sulkea silmiäni siltä valtavalta valheiden määrältä, mitä itse olen joutunut kohtaamaan neljänkymmenen vuoden aikana. Kun nyt kaiken jälkeen, etenkin kolmenkymmenen vuoden toistuvan vahvistamisen jälkeen, ei vieläkään suostuta katsomaan totuutta silmiin ja ojentautumaan niin totuuden kuin Sanankin edessä, joutuu jopa usko Jumalaan jonkinlaisen koetuksen eteen. Jos seurakunnallinen elämä on niin monien valheiden varjostama, että sielullinen kärsimys on jo muuttumassa ruumiilliseksi tuskaksi ja psykosomaattisiksi sairauksiksi, on vaikea uskoa kaikkeen sisältyviä positiivisiakaan asioita. Jos jostakin haluaa irtautua, täytyy aivan radikaalilla tavalla ottaa kyllin etäisyyttä jo pelkän mielenterveyden tähden!

Nämä valheet aiheuttavat käsittämättömältä tuntuvia pahoinvoinnin oireita kaikissa asianosaisissa. Eivät kaikki ole sairaita tai psykopaatteja, mutta kaikki kärsivät. Ensimmäiseksi katoaa luottamus toisiin ihmisiin, aiheettomastikin, huomaamattomasti. Kaikki hengellinen ja ihmissuhteisiinkin perustuva kasvu tyrehtyy, ja ainoa jäljelle jäävä todellisuus taitaa sitten olla se oikea oppi. Mutta elämä on poistunut, henkinen ja hengellinen kuolema on tullut tilalle. Jäljellä on vain näennäistä, hyvääkin, sitä parhaan vihollista!

Markku Vuori