Social Icons

Pages

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Herra, käänny puoleemme!

”Vastaa minulle, Herra, sillä sinun armosi on hyvä, käänny minun puoleeni suuressa laupeudessasi. Älä peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen ahdistuksessa; joudu, vastaa minulle. Lähesty minun sieluani ja lunasta se, vapahda minut vihollisteni tähden. Sinä tiedät minun häväistykseni, minun häpeäni ja pilkkani, sinun edessäsi ovat julki kaikki minun ahdistajani. Häväistys on särkenyt minun sydämeni, minä olen käynyt heikoksi; minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt. Koiruohoa he antoivat minun syödäkseni ja juottivat minulle janooni hapanviiniä.” (Ps.69).

Johtuneeko lääkityksestäni vaiko vain yleensä elämäntilanteestani, että kyseinen lainauksemme Jumalan Sanasta on niin kouriintuntuvalla tavalla ollut totta jo useamman viikon ajan. On ollut halu kirjoittaa ja tehdä paljon muutakin, mutta ahdistava tunne on sitonut ajatukseni asioihin, joita en lainkaan olisi halunnut ajatella. Melkein joka yö olen herännyt tahtomattani ja unen uudelleen löytämisen esteenä on mieli alkanut askarrella mitä erilaisimpien, epämieluisten ajatusten parissa.

Mitä tekevät useimmat ihmiset vastaavanlaisessa tilanteessa, minun tavallani? Emmeköhän pyri etsimään asioita, jotka saisivat meidät unohtamaan epämieluiset asiat ja ajatukset, ohitse todellisuuden ja arkielämän? En taida hourailla jos pidän nykyarkea kaikkena muuna kuin mieltä kohottavana! Raamatussa ei taideta kertaakaan kysyä meiltä mitä tunteemme sanovat? Olemme tainneet aivan liiaksi paeta ikäviä tunteitamme pyrkimällä korjaamaan kaiken hyvillä tunteilla ja tuntemuksilla? Kysymmeköhän koskaan mitä todellisuudella on sanottavana? Mitä sanoo Paavali tähän asiaan?:

Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa enemmän kuin Jumalaa rakastavia; heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Senkaltaisia karta.” (2.Tim.3).

Eikö tämä olekin todellisuus ympärillämme, katsomme sitten mihin suuntaan tahansa? Ehkä meidän ei tule niinkään katsoa itse ihmisiin, vaan heidän aikaansaannoksiinsa, jotka ahdistavat mieltämme ja saavat meidät helposti mukaan valheellisiin näkemyksiin ja asenteisiin? Voiko kaiken tämän keskellä odottaa jotakin todella positiivista ja lohdullista? Kyllä, mutta vain yhdeltä suunnalta!:

”Katso, tulee hetki ja on jo tullut, jona teidät hajotetaan kukin tahollensa ja te jätätte minut yksin; en minä kuitenkaan yksin ole, sillä Isä on minun kanssani. Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” (Joh.16).

Kysykäämme itseltämme, olisiko mahdollista että nytkin olemme aivan erityislaatuisen hajotuksen ja yksinäisyyden kourissa, juuri ennen Herramme tulemusta. On olemassa erilaista yksinäisyyttä, mutta niistä meitä kiinnostaa lähinnä vain se, mitä Herrammekin toteaa:

”…en minä kuitenkaan yksin ole, sillä Isä on minun kanssani.”

Jos ja kun kerran olemme Hänessä ja Hän meissä, emme koskaan ole yksin vaikka olemmekin joutuneet tai joutumassa hylkäämään suuren osan totunnaisesta tunne-elämästä! Olemme sitten vanhoja tai nuoria, voimme Hänessä olla turvallisella mielellä riippumatta siitä, mitä tunteemme tahtovat meille kertoa!

Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: ’Nämä eivät minua miellytä’; ennenkuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, ja pilvet palajavat sateen jälkeenkin - jolloin huoneen vartijat vapisevat ja voiman miehet käyvät koukkuisiksi ja jauhajanaiset ovat joutilaina, kun ovat menneet vähiin, ja akkunoista-kurkistelijat jäävät pimeään, ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee ja noustaan linnun lauluun ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät…” (Saar.11).

Eiköhän tämä kerro meille paljonkin ajasta, jossa elämme ja huokailemme: ”Nämä vuodet ja pahat päivät eivät minua miellytä!”

Rohkenen pyytää esirukousta puolestani!

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

”Älkää uskoko minua!” 2


”’Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä.’ Niin he taas tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän lähti pois heidän käsistänsä.” (Joh.10).

Kenen tekoja me olemme tehneet ja kuka on meissä, kun aivan käytännön elämä kertoo karua kieltään jostakin aivan muusta kuin Taivaallisen Isämme toiminnasta? Herramme kertoessa todellisuuden omasta elämästänsä ja toiminnastansa, aikaansai hän hengellisissä kuulijoissaan aivan käsittämättömän reaktion:

”Niin he taas tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän lähti pois heidän käsistänsä.”

Tämä ei ole totta vain Herramme elämässä, vaan se on toteutunut Hänen omissaankin, opetuslapsissansa! Miksi hengellisellä toiminnalla on niin huono maine yleisesti ottaen juuri nyt, tässä maailmanhistorian loppuvaiheessa? Mikä oli pinnallisin vaikute Herramme ajan uskonnollisissa ihmisissä? Sama kuin jo yhdessä ensimmäisistä ihmisistä! Kainin henki, kateuden henki! Jo pelkät Herramme teot kertoivat totuuden Hänen yhteydestänsä Isään Jumalaan, mutta jokainen ihme ja jokainen parantuminen olivat kuin suolaa haavoissa kirkolliselle maailmalle, joka piti itseänsä aivan erinomaisena Jumalan tuntijana, tosin ilman minkäänlaisia Jumalan läsnäolosta kertovia tekoja!

Mitä on kautta aikojen saanut aikaan tämä ”hengellisyys” kaikissa sen kanssa tekemiseen joutuneissa? Itse kirjoittajalle avautuu aivan uudella tavalla sanankohta, joka on nähty aivan liian rajallisena:

”Kunpa aivan silpoisivat itsensä, nuo teidän kiihoittajanne! Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa. Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: ’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.’ Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen toistanne perin hävitä. Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä.” (Gal.5).

”Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen toistanne perin hävitä.”

Millaisella tavalla onkaan kirjoittaja ystävineen joutunut todistamaan tätä kautta koko elämänsä! Millaisia puremisen ja toinen toisensa syömisen tekoja onkaan virrannut editsemme ja ylitsemme! Ja kaiken tämän keskellä on kautta aikojen ihmetelty sitä, ettei julistamamme sanoma ole saavuttanut laajempia piirejä! Kuinka se olisikaan voinut tehdä sitä, kun ainoa todella näkyvä tekomme on ollut lukemattomien ihmisten henkisessä lihassa nähtävissä olevat ja kauaksi loistavat hampaanjäljet! Taisi olla liian lievästi julkituotu, sillä todella monta on suorastaan hävitetty! Mitä siis olemme tehneet ja julistaneet siinä määrin, että laittomuus on päässyt voitolle aivan väärillä alueilla? Kuka on tullut kaiken johdosta ylistetyksi?

Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä.”

Mitä todistavat tekomme, kuka niitä on tehnyt ja tekee, jos kerran kateuden henki on saanut sellaisen määrän kiviä lentämään? Miksi on havaittavissa enemmänkin kivien heittäjien puolustajia, ja heidän tekojansa pimittäviä, kuin aitoa sääliä omaavia?

”Vastaa minulle, Herra, sillä sinun armosi on hyvä, käänny minun puoleeni suuressa laupeudessasi. Älä peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen ahdistuksessa; joudu, vastaa minulle. Lähesty minun sieluani ja lunasta se, vapahda minut vihollisteni tähden. Sinä tiedät minun häväistykseni, minun häpeäni ja pilkkani, sinun edessäsi ovat julki kaikki minun ahdistajani. Häväistys on särkenyt minun sydämeni, minä olen käynyt heikoksi; minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt. Koiruohoa he antoivat minun syödäkseni ja juottivat minulle janooni hapanviiniä.” (Ps.69).

lauantai 14. syyskuuta 2019

”Älkää uskoko minua!”


Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä.’ Niin he taas tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän lähti pois heidän käsistänsä.” (Joh.10).

Miten moninaisia ajatuksia herättääkään tämä sanankohta ajatuksissani, mielessäni! Se alkoi kai eilen soida sisimmässäni, kun jotkin uutiset palauttivat mieleeni monenlaisia kokemuksia niin omassa kuin lukemattomien muidenkin elämässä!

Mitä ja mihin ylipäätänsä voimme tänä päivänä uskoa kaiken näkemämme ja kuulemamme pohjalta? Mieleni täyttää ajatus siitä, että me omilla teoillamme, olemuksellamme selitämme Jumalan Sanaa kohtaamillemme ihmisille, tapahtuu se sitten sanoina tai tekoina! Me omilla asenteillamme lisäämme Jumalan muuttumattomaan Sanaan, ei vain yksittäisiä sanoja, vaan kokonaisia lauseita ja lukuja! Tuskin uskallan ajatellakaan sitä, missä määrin otamme siitä pois omien tekojemme ja pelkkien ajatustemme pohjalta!

Käsitämmekö ollenkaan minkä kanssa olemme tekemisissä? Yhä vielä pätee Sana:

”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.”

Koska Sana on Itse Jumala olemuksineen, ei Hänestä voi lähteä mitään ristiriitaista tai sananvastaista! Sana ei ole vain kirjaimia tai lauseita, vaan se on synnyttävä Voima, Luova Voima, joka on sidottu omaan olemukseensa, jonka tulee tulla esiin myöskin tämän Voiman lapsissa, meissä, sinussa, minussa! Jos ja kun kerran me olemme syntyneet uudesti tämän Voiman lapsiksi, pätee meihin entistä voimallisemmin tässä ajassa:

”Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo: ’Minä rakastan Jumalaa’, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä.” (1.Joh.4).

Mitä siis maailma näkee ja kuulee meissä? Millaisia tekoja teemme tehdäksemme uskomme ja hengelliset näkemykset todellisuudeksi, jakaaksemme maailmankaikkeuden kallisarvoisinta Totuutta lähimmäisillemme? En ole tainnut milloinkaan kuulla jonkun maallikon tai hengellisen johtajan kuuluttavan:

”Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua!”

Olen tosin kuullut useammankin, tosin aika harvoin lainaavan sanankohtaa, ehkä käsittämättä sen syvällistä ja todellista merkitystä:

”Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ’Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne’, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. Joku ehkä sanoo: ’Sinulla on usko, ja minulla on teot’; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.” (Jaak.2).

Mitä onkaan siis seurakunta, sinä ja minä, aikaansaanut teoillaan ja tekemättä jättämisillään? Olemmekohan itse sitä käsittämättämme julistaneet enemmänkin todellisen uskon sijasta?:

”Älkää uskoko minua!”

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Siivet kuin kyyhkysellä!

”Veisuunjohtajalle; kielisoittimilla; Daavidin mietevirsi. Jumala, ota korviisi minun rukoukseni, älä kätkeydy, kun minä armoa anon. Kuuntele minua ja vastaa minulle. Minä kuljen rauhatonna murheessani ja huokaan, koska vihamies huutaa ja jumalaton ahdistaa; sillä he vyöryttävät minun päälleni turmiota ja vihassa minua vainoavat. Sydämeni minun rinnassani vapisee, kuoleman kauhut lankeavat minun päälleni. Pelko ja vavistus valtaa minut, pöyristys peittää minut. Ja minä sanon: Olisipa minulla siivet kuin kyyhkysellä, niin minä lentäisin pois ja pääsisin lepoon! Katso, minä pakenisin kauas ja yöpyisin erämaassa. Sela. Minä rientäisin pakopaikkaani rajuilman ja myrskyn alta.” (Ps.55).

”Sentähden on oikeus meistä kaukana, eikä vanhurskaus saavuta meitä; me odotamme valoa, mutta katso, on pimeä, aamunkoittoa, mutta vaellamme yön synkeydessä. Me haparoimme seinää pitkin niinkuin sokeat, haparoimme niinkuin silmiä vailla; me kompastelemme sydänpäivällä niinkuin hämärässä, me olemme terveitten keskellä niinkuin kuolleet. Me murisemme kaikki kuin karhut ja kujerramme kuin kyyhkyset; me odotamme oikeutta, mutta sitä ei tule, pelastusta, mutta se on kaukana meistä. Sillä meidän rikoksemme ovat monilukuiset sinun edessäsi, ja meidän syntimme todistavat meitä vastaan; sillä meidän rikoksemme seuraavat meitä, ja pahat tekomme me tunnemme: me olemme luopuneet Herrasta ja kieltäneet hänet, vetäytyneet pois Jumalaamme seuraamasta, puhuneet sortoa ja kapinaa, kantaneet kohdussamme ja purkaneet sisimmästämme valheen sanoja. Oikeus työnnetään takaperin, ja vanhurskaus seisoo kaukana, sillä totuus kompastelee torilla, suoruus ei voi sisälle tulla. Niin oli totuus kadonnut, ja joka pahasta luopui, se ryöstettiin paljaaksi. Herra näki sen, ja se oli hänen silmissänsä paha, ettei ollut oikeutta. Ja hän näki, ettei ollut yhtäkään miestä, ja hän ihmetteli, ettei kukaan astunut väliin.” (Jes.59).

”Niinkuin pääskynen, niinkuin kurki minä kuikutan, minä kujerran kuin kyyhkynen; hiueten katsovat minun silmäni korkeuteen: Herra, minulla on ahdistus, puolusta minua. Mitä nyt sanonkaan? Hän lupasi minulle ja täytti myös: minä vaellan hiljaisesti kaikki elämäni vuodet sieluni murheen tähden. Herra, tämänkaltaiset ovat elämäksi, ja niissä on koko minun henkeni elämä. Sinä teet minut terveeksi; anna minun elää. Katso, onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taa. Sillä ei tuonela sinua kiitä, ei kuolema sinua ylistä; eivät hautaan vaipuneet pane sinun totuuteesi toivoansa. Elävät, elävät sinua kiittävät, niinkuin minä tänä päivänä; isä ilmoittaa lapsillensa sinun totuutesi. Herra on minun auttajani.” (Jes.38).

Nämä sanankohdat tuovat julki sisimpäni tuntemukset paremmin kuin tuhat omaa sanaani! Me emme vihaa ketään ihmistä vaan rukoilemme vihamiestemmekin puolesta, mutta mieleeni on useaan kertaan noussut kysymys: ”Meiltä puuttuu monenlaista, mutta onko kuitenkaan totta seuraava, joka tarkoittaa maallikoiden mitätöimistä ja alas painamista?”

”Mutta se sinulla on, että sinä vihaat nikolaiittain tekoja, joita myös minä vihaan. Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo.” (Ilm.2).

Puhummeko aivan liikaa rakkaudesta sallien sen varjolla kauhistuttavan määrän pahuutta, jota meidän tulisi vihata?

On totisesti aika jokaisen omalla kohdallaan tehdä inventaario ja nähdä mitä Henki tässä ajassa itse kullekin ja seurakunnille sanoo? Ei siis ole mikään ihme, että kirjoittajankin sisimmästä nousee ennen kuulumaton huokaus ja huuto:

”Sydämeni minun rinnassani vapisee, kuoleman kauhut lankeavat minun päälleni. Pelko ja vavistus valtaa minut, pöyristys peittää minut. Ja minä sanon: Olisipa minulla siivet kuin kyyhkysellä, niin minä lentäisin pois ja pääsisin lepoon!”

”…hiueten katsovat minun silmäni korkeuteen: Herra, minulla on ahdistus, puolusta minua. Mitä nyt sanonkaan?”

 

Sample text

Sample Text

Sample Text