Paluu laitumelle osa 4

                                                                    Osa 4

Laitumemme lampailla on siis itse kullakin oma syynsä eristäytyä toisista yhteisön jäsenistä. Kun puhumme nyt jostakin tällaisesta muualla maailmassa ja mielikuvituksessa tapahtuvana, on helppo ymmärtää näitä asioita ja nauraa niille. Mutta tulisiko nauraa vai itkeä? Kaikki on tapahtunut ja tapahtuu keskuudessamme juuri tällaisella tavalla, josta siedämme kerrottavan lampaiden, mutta ei ihmisten kohdalla! Kirjoittaja ei voi mitään sille, kuinka kaiken yläpuolella tahdosta riippumatta kaikuvat nuo merkittävien julistajien sanat kysymyksessä omasta syyllisyydestäni: ”Sinun ei tarvitse sitä tietää!” Tämä asianhaara sisältää jotakin paljon, suunnattomasti, pelottavampaa kuin mitä osaamme ajatellakaan. Nämä sanat sisältävät todellisuudessa koko sen kirouksen, joka vallitsee niin vuoriniityillä laiduntavien lampaiden kuin meidänkin yllämme. Vihataan, syytetään, panetellaan, mainemurhataan, kertomatta todellista syytä ja edes yrittämättä etsiä totuutta jo kymmenen käskyn perusteella. Miksi minusta, sinusta, puhutaan, annetaan väärä todistus, haluamatta perustella asiaa sen paremmin maallisen kuin ei jumalallisenkaan oikeuden mukaisesti? Kaikki tämä todistaa meille, että vihollisen voimat ovat tunkeutuneet sinnekin, missä niitä ei ikinä olisi uskottu olevan!

”Mutta nytpä onkin monta jäsentä, ja ainoastaan yksi ruumis. Silmä ei saata sanoa kädelle: ’En tarvitse sinua’, eikä myöskään pää jaloille: ’En tarvitse teitä’.” (1.Kor.12). Jumalan Henki sisimmässäni vakuuttaa minulle ja meille kaikille, että tämä sanankohta tietomäärämme huomioiden ei milloinkaan ole ollut niin todellisuutta kuin tämän päivän laitumella. Me olemme saaneet olla osallisina mitä raamatullisimpaan opetukseen, mutta jossakin vaiheessa korvamme ja siten sydämemmekin ovat kääntyneet väärään suuntaan, laitumen laidalle. Musta hahmo on tarttunut hämmästyttävän aidolla tavalla kaikkeen kuulemaamme, ja on julistanut meille samoja asioita melkein juuri sellaisina, kuin olimme ne aikaisemmin kuulleet. Kaikki oli kautta vuosien melkein kuin, aivan kuin… Kuinka kauhistuttavan petoksen kohteeksi olemmekaan joutuneet! Melkein kuin… aivan kuin… Mikään ei ole pelottavampaa ja vaarallisempaa yksinomaan jo Eevan kokeman perusteella. ”Mutta minä pelkään, että niinkuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan.” (2.Kor.11)

Laitumemme lampaat elävät vain siitä ravinnosta, jonka luokse heidän paimenensa ne johdattaa. Ihminen ei elä vain leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Olemme kymmeniä, jollei sitten satoja kertoja osoittaneet, että pieninkin lisäys tai muutos aitoon Jumalan Sanaan tuo mukanaan hengellisen kuoleman. Suureksi osaksi se perustuu laitumemme lampaiden uuteen oppiin raikkaasta ilmasta ja hygieenisestä välistä toisiin lampaisiin. Yksin jäänyt on paljon helpompi napata susien suihin, ennen kaikkea kun se houkutellaan jostakin muurin aukosta laitumen ulkopuolelle. Emme halua siitä puhua sen enempää juuri nyt, mutta miettikäämme myös sitä mahdollisuutta, että… kamalaa ajatellakin sitä… jonakin päivänä musta hahmomme ei tyydykään vain kiusaamaan ja piinaamaan loppuun asti hermostuneita lampaitamme, vaan avaa portin ja vie kaikki mukanaan!

Onko koskaan aikaisemmin tässä määrin kaikunut laitumella määintä, joka korostaa yksilön vapautta ja ilmoittaa selvästi toinen toisellensa yhteyden ajan olevan ohitse, eikä toisia enää tarvita, milloin mistäkin keinotekoisesta ja keksitystä syystä? Vanhat tulee unohtaa ja kulkea eteenpäin, mutta on asioita joita ei yksinkertaisesti voi unohtaa, ihmismieli kun on sellainen! Kirjoittaja voi antaa tapahtuneen anteeksi, mutta ei voi unohtaa sitä sen suuren opetuksellisuuden johdosta. Tapahtuipa kerran eräällä ulkomaan rautatieasemalla, että yksi mieshenkilö, veljen nimellä kulkeva, tarrasi molemmin käsin kurkkuuni ja karjui kovalla äänellä: ”Me emme sinua tarvitse, me emme sinua halua! Me turvaudumme aivan toiseen henkilöön, ja haluamme sinut totaalisesti syrjään!” Tilanteeseen ajautuminen pyydettiin anteeksi, mutta ei itse asiaa!

”Sentähden sanoo Herra, Herra niille näin: Katso, minä, minä tuomitsen lihavan lampaan ja laihan lampaan välillä. Koska te olette kylki- ja niskavoimalla sysineet ja sarvillanne puskeneet kaikkia heikkoja, kunnes olette saaneet ne ajetuiksi ulos ja hajallensa, niin minä tahdon vapauttaa lampaani, etteivät ne enää jää ryöstettäviksi; ja minä tahdon tuomita lampaan ja lampaan välillä.” (Hes.34). Pankaamme mitä suurimmalla vakavuudella merkille, ettei ole kysymys vain lampaiden päättämistä asioista! Me saatamme keskenämme sopia jotakin, uskoa olevamme valtuutettuja tiettyihin asioihin, luottaen määräysvaltaamme, jota meillä usein ei ole pienimmässäkään määrin! Herra on se, joka tuomitsee eri lampaidenkin välillä, se toistuu näissä parissa lauseessa kahteen kertaan.

Me voimme siis omassa hengellisessä näkemyksessämme tehdä tietynlaisia rajoituksia ja aidata joitakin ihmisiä oman alueemme ulkopuolelle, tietyn välimatkan päähän, mutta kaiken maailman Tuomari seuraa kaikkea, vaikka usein ihmettelemmekin tuomioiden viipymistä. Onneksi tuomiot eivät ole meidän käsissämme, sillä olisimme jo aikaa sitten tuhonneet kaiken, itsemmekin muiden mukana!

Me tarvitsemme toisiamme ja toistemme läheisyyttä enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin, mutta miten saisimme vaikenemaan tuon tumman hahmon, jota aivan liiaksi ja kiusaantumiseen asti olemme kuunnelleet! Hän ei pienimmässäkään määrin ajattele parastamme, ei välitä meistä tippaakaan, vaan haluaa ainoastaan tuhota koko laumamme aina vain uudenlaisella villaopilla, joka on 99 prosenttisesti oikea ja paikkansa pitävä. Mutta vain tuo yksi prosentti saa aikaan kaiken muun myrkyttymisen aivan kuten jokin viimeisimpien aikojen hermomyrkky, jota ei tarvita edes yhtä prosenttia tuhansien tappamiseksi.

Lammaslaumamme on riitaisempi kuin milloinkaan aikaisemmin. Kirjoitimme aikanaan vartijoista Siionin muurilla. Vartijan varoituksia ei haluttu kuulla vielä silloinkaan, kun vihollinen jo oli muurien sisäpuolella. Sama on tapahtunut jälleen kerran lammaslaumassamme, joka ei niin yksimielisesti ponnistelisi aivan järjettömän asian puolesta, ellei suuri osa jäsenistä olisi omaksunut uuden villaopin harhoja. Yksi näistä ristiriitaisimmista harhoista perustui manipulointiin, joka taas perustui lammaskunnan itsetuntoon. Ahaa, siinä se jälleen tulee silmiemme eteen aivan uudessa valossa! Kuka lampaista on suurin, kuka kaunein, kuka kiehtovin, kuka maskuliinisin, kuka naisellisin? Emme ole tästä vielä puhuneet, emmehän?

Jokainen lammas, ainakin noin pinnallisesti tarkastellen, oli lopen uupunut yrittämiseensä ja ponnisteluihinsa. Ei kai kuitenkaan villan tuottaminen isännälle ole niin merkittävä seikka, että sen tähden aivan kuolemaan asti ponnistetaan hyödyn takia? Ei, ei, niin jaloja nämä lampaat eivät sentään ole! Mutta on se yksi asia, jonka takia niin ihmislampaat kuin muutkin pässinpäät ovat valmiita uhraamaan terveytensäkin: itsetunto, tietoisuus tärkeydestä, arvostuksesta ja tietysti merkittävästä asemasta muiden joukossa, … muiden edellä!

Jos sen siten haluamme kuvailla ja tuoda kasvojemme eteen, oli lauman vallannut tämä uusi villaoppi, joka ei perustunut villan tuottamiseen ja lampaana olemiseen, vaan oman arvon kohotukseen, ikivanhaan juoneen, jonka varjolla mikä tahansa lauma saatiin harhautettua syrjäpoluille, jotka eivät lainkaan näyttäneet niiltä. Kuka meistä on suurin, kuka meistä on kaunein, kuka meistä…?

Kirjoittaja on jo lukemattomia kertoja todistanut sen, ettei kukaan todella palvo ketään toista, edes suurimman idolin tai esikuvan kohdalla. Kaikki epäkristillinen kunnioitus ja palvonta perustuvat tarpeeksi syvään kaivettuna vain ihailijan ja palvojan omakuvaan, omaan heijastukseen lähteen tai minkä tahansa heijastavan pinnan edessä. Parhaita heijastimia ovat kuuluisuudet, kuka mistäkin syystä.

Niinpä oli tumma hahmo eri öinä kiertänyt lauman hajallaan olevien ruhojen välillä (keho kuulostaa liian hienostuneelta) käyttäen hyväkseen pitkiä välimatkoja. Siinä oli vakuutettu kunkin hahmon erinomaisuutta ja ylivertaisuutta, niin että vähitellen oli koko päivittäinen kanssakäyminen perustunut toinen toisensa tarkkailuun ja vertailuun.

On liian sekavaa alkaa kuvailemaan kaikkea tätä, mutta aivan kautta aikojen pätevän esikuvan mukaisesti oli keskinäinen kilpailu johtanut siihen, että jonkinlaisen arvoasteikon säilyttämiseksi oli hyväksytty, joskin eripuraisesti, yhden pässinpään aivan erinomainen erinomaisuus ja ylemmyys muiden keskellä. Ja kun yksi korotetaan arvoon arvaamattomaan, seuraa yleinen tyytymättömyys ylistävistä määkäisyistä ja kunnianosoituksista huolimatta!

Näennäisen rauhan ja sovun keskellä ristiriidat sen kuin kasvoivat, mutta johtajapässin lampaannaama loisti joidenkin mielestä kuin Moosespässin kasvot aikanaan. Kukaan ei sentään ehdottanut pussin panemista tämän esikuvan päähän, nimen jäädessä salaisuudeksi oikeustoimien pelossa. Kutsukaamme häntä vain johtajaksi tai Suureksi Johtajaksi. Johtopässi taitaa olla yksinkertaisin nimitys!

Kirkkohistoria on aina ajan kuluessa todistanut, mitä seuraa jonkun korottamisesta arvoon arvaamattomaan. Mitä ylempänä joku on, sitä alemmaksi todellisuudessa vaipuvat kaikki alamaiset tai alempiarvoiset. Mitä kovempaa alamaiset tietyissä kulttuureissa huutavat ylistystänsä jollekin johtajalle ja pinnistävät äärimmilleen voimansa, sitä heikompaan asemaan he joutuvat, vaikkakin melko huomaamattomasti. Jokainen pässinpääideologia on johtanut jossakin vaiheessa kaaokseen, ajattelemme sitten mitä tahansa kulttuuria tai ideologiaa. Yhden kunnia on toisen kumara ryhti ja känsäiset polvet! Sen olemme olleet todistamassa viimeisten vuosikymmenien aikana. Mutta siitähän meidän ei tule tietää mitään! Huonovointisuutemme on omaa syytämme, oma vikamme! Vai onko?

jatkuu...