Social Icons

Pages

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuodenvaihteessa





”Mutta Jumalan avulla, jota olen saanut tähän päivään asti, minä seison ja todistan sekä pienille että suurille, enkä puhu mitään muuta, kuin minkä profeetat ja Mooses ovat sanoneet tulevan tapahtumaan, että nimittäin Kristuksen piti kärsimän ja kuolleitten ylösnousemuksen esikoisena julistaman valkeutta sekä tälle kansalle että pakanoille.” (Apt.26).

Olen Paavalin tavoin kiitollinen kaikesta Jumalan avusta elämäni aikana. Hän on omalla tavallaan yllättänyt positiivisesti monenlaisten hyökkäysten keskellä. Erikoisesti olen hämmästynyt siitä suosiosta, mitä blogini on saanut osakseen. Jotkut tuttavani ja itsekin ajattelin koko asian jäävän hyvin merkityksettömäksi, niin että vain muutamat kävisivät katsomassa ja unohtaisivat sitten. Hämmästykseni on suuri, kun lukijakäyntejä on suuri määrä ympäri maailmaa ja yhdentoistatuhannen raja ylittyy lähipäivinä.

Tänään toivotan mitä runsainta Herran läsnäoloa ja siunausta tulevalle vuodelle!

Jos joku kotimaan lukija kokee vaikeaksi kuvaruudulta lukemisen ja muutenkin toivoo kirjoitukset paperilla, on mahdollista saada ne veloituksetta tietyin väliajoin tulostettuna. Minun on annettu ymmärtää, että jos julkaisen sähköpostiosoitteen blogini yhteydessä, löytää jokin hakukone sen ja myy mainostarkoituksiin. Siten tulisi valtava määrä roskapostia. Yksi osoitteistani on ollut vuosia http://www.ihminentavattavissa.net/ -sivustolla aivan alussa ja sieltä on roskaposti vähentynyt huomattavasti. Käväise siis vilkaisemassa se sieltä.

Tämä tarjous on voimassa toistaiseksi.

Jos tunnet jonkun suurissa vaikeuksissa olevan, joka ei kuitenkaan ole kovasti kiinnostunut hengellisistä asioista, ovat kaikki narsismia koskevat kirjoitukset blogissani:

ihminentavattavissa.blogspot.fi







tiistai 30. joulukuuta 2014

Atomisuoja höyhenistä




”Te olette minun todistajani, sanoo Herra, minun palvelijani, jonka minä olen valinnut, jotta te tuntisitte minut ja uskoisitte minuun ja ymmärtäisitte, että minä se olen. Ennen minua ei ole luotu yhtäkään jumalaa, eikä minun jälkeeni toista tule. Minä, minä olen Herra, eikä ole muuta pelastajaa, kuin minä. Minä olen ilmoittanut, olen pelastanut ja julistanut, eikä ollut vierasta jumalaa teidän keskuudessanne. Te olette minun todistajani, sanoo Herra, ja minä olen Jumala. Tästedeskin minä olen sama. Ei kukaan voi vapauttaa minun kädestäni; minkä minä teen, kuka sen peruuttaa?” (Jes.43).

 ”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan. Minua kunnioittavat metsän eläimet, aavikkosudet ja kamelikurjet, koska minä johdan vedet korpeen, virrat erämaahan, antaakseni kansani, minun valittuni, juoda. Kansa, jonka minä olen itselleni valmistanut, on julistava minun kiitostani.” (Jes. 43).

Meidän Herramme on yhä vielä sama, vaikka joutuukin kätkeytymään tämän maailman viisailta ja ymmärtäväisiltä. Nyt joutuukin kysymään, onko Jumalaamme missään ajassa pilkattu niin laajamittaisesti kuin tässä ajassa. Meidän pelkät tekomme ja asenteemme saattavat johtaa pilkkaamisen lisääntymiseen, koska ihmiset arvostelevat meidän elämäämme enemmän kuin puheitamme. Me emme varmastikaan valtaenemmistön mielestä ole ottaneet asiaamme todesta, vaan kohta oikeastaan jokainen vieras uskontomuoto toimii näkyvämmin ja uhrautuvaisemmin kuin ns. kristillinen seurakunta!

Herramme on selvästi ilmoittanut olevansa halukas lähestymään meitä, kunhan me vain olemme halukkaita etsiytymään lähemmäksi Häntä. Me olemme aina puhuneet uuden odottamisesta, mutta kokemukseksi asti se on hyvin harvoin päässyt.

Olemme nyt aivan uuden vuoden kynnyksellä ja automaattisesti teemme jonkinlaista sisäistä inventaariota tietoisesti tai tiedostamatta. Tietynlainen jumalallinen pelko lähestyy meitä vielä rakkaudellisesti, muistuttaen Jumalamme olevan vielä täsmälleen sama kuin aikaisemminkin. Hän on yhä kiinnostunut luoduistaan, mutta siinä määrin kuin nämä selvästi kääntävät selkänsä Hänelle, samassa määrin Hän kätkeytyy, osaltaan ihmisen itsensä aikaansaamien esteiden taakse! Ei ole sen sokeampaa ihmistä kuin sellainen, joka keskellä päivää auringonpaisteessa sulkee silmänsä ja väittää ettei aurinko paista!

Yksi asia ainakin on selvä. Ensi vuoden aikana tulemme tarvitsemaan Herraa enemmän kuin aikaisemmin. Siitä huolimatta kaikkialla tavalla tai toisella hoetaan entistä voimallisemmin:

”Nyt on rauha, ei hätää mitään!” (1.Tess.5)

Tämä on varmaankin eniten korviini tarkoitettu ajatus menneiden viidenkymmenen vuoden ajalta. Ehkä juuri sen vallattua ihmisten ajatukset laittomuus on löytänyt halkeaman kristikunnan suojauksesta ja vallannut vähitellen aina vain enemmän alaa. Kaikkea ikävää on pyritty siirtämään eteenpäin Hiskian hengessä:

”Hiskia sanoi Jesajalle: ’Herran sana, jonka olet puhunut, on hyvä’. Sillä hän ajatteli: ’Onpahan rauha ja turvallisuus minun päivinäni’.” (2.Kun.20).

Meidän tehtävämme ei ole lietsoa pelkoa, vaan Sanan kautta asettaa ihmiset tosiasioiden eteen. Meille ei ole varattuna väestösuojaa sen paremmin kotona kuin yhteiskunnankaan puolesta. Ainoa todellinen atomisuojamme on tehty höyhenistä, eli etsimme turvaa Hänen siipiensä suojasta! Tehkäämme se niin kauan kuin Valkeus vielä loistaa keskellämme, salassa tältä maailmalta. Maallinen kehomme on joka tapauksessa katoava jossakin vaiheessa, mutta iankaikkinen perusolemuksemme jatkaa elämäänsä tuon puoleisessa. Pitäkäämme siis siitä huolta kuin silmäterästämme. Perustautukaamme aivan uudella tavalla Jumalan Sanaan, joka kaikesta pilkasta huolimatta pysyy iankaikkisesti. Älkäämme välittäkö siitä, mitä pilkkaajat sanovat, vaan luottakaamme Herraamme!

”Kun he sanovat: ’Nyt on rauha, ei hätää mitään’, silloin yllättää heidät yhtäkkiä turmio, niinkuin synnytyskipu raskaan vaimon, eivätkä he pääse pakoon. Mutta te, veljet, ette ole pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät niinkuin varas; sillä kaikki te olette valkeuden lapsia ja päivän lapsia; me emme ole yön emmekä pimeyden lapsia. Älkäämme siis nukkuko niinkuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit.”





maanantai 29. joulukuuta 2014

Taivaallista musiikkia





Joulun edellä on satelliittitelevisiosta tullut suuri määrä joulukonsertteja Bibel - kanavalta. Nämä on nauhoitettu Rotterdamissa, Hollannissa. Valtavan suuressa salissa on kai muutama tuhat ihmistä, joista kuorolaisia lähes tuhat. Säestäjänä toimii suuri orkesteri pianoineen ja urkuineen. Mikä minuun on tehnyt suuren vaikutuksen ja tekee juuri nytkin yhden konsertin kuuluessa kovalevyltä, on se kuinka mahtavaa on, että niin suuri joukko pystyy ja haluaa toimia sopusoinnussa ja täydellisessä harmoniassa. Osa musiikista on yhteislauluja yleisön kanssa.

Kuorossa ja orkesterissa jokaisella on oma tehtävänsä äänensä ja soittimensa mukaisesti. Arvokkuus ei perustu soittimen kokoon eikä äänekkyyteen, vaan jokaisen edessä oleviin nuotteihin, joita lahjakkaimmat eivät tarvitse ollenkaan, sävelkulun soidessa heidän sisimmässään.

Mihin perustuu tällaisen musiikkitilaisuuden harmonia ja kauneus? Siihen, että jokainen hoitaa oman osuutensa yhteisten sääntöjen puitteissa. Omalla tavallaan asiaa tuntematon säälii esim. patarumpujen ja lautasten soittajia, jotka ehkä vain kerran muutaman sekunnin ajan pääsevät osoittamaan taitoaan musiikkikappaleen aikana. Eniten sääliä kai saavat huilunsoittajat, joiden soittimen ääni kantautuu hyvin vähän muiden soitinten joukosta. Kuitenkin kaikki tämä tekee esityksestä nautittavan. Tärkeintä ei ole jonkun soittajan erinomainen esiin nouseminen, vaan yhteisen esityksen kokonaisuus!

En ole niinkään musiikin tuntija, mutta kaiken melodisen musiikin rakastaja. Katsellessani noita laulajia ja soittajia en voi olla rinnastamatta kaikkea meidän uskovaisten elämään, etenkin kun suuri osa lauluista on hengellispohjaisia. Tietynlainen murhe täyttää sisimpäni ajatellessani ns. seurakuntaelämää kaikkialla. Missä on vastaavanlainen harmonisuus ja yhteishenki? Miksi ei joukossamme synny vastaavanlaista nautittavaa kuultavaa, joka vetäisi puoleensa ihmisiä? Miksi jokaisella näyttää olevan erilaiset, nuotit ja juuri kukaan ei edes katso tahtipuikkoa heiluttavan orkesterinjohtajan puoleen?

Miksi orkestereissamme on vain patarumpuja, lautasia, suuria torvia (torvia joka suhteessa), ja miksi kaikki paikalla olevat suorittavat yksinlaulunsa yhtä aikaa? Eikö ole jo aika todeta kaiken esittämämme vain karkottavan kaikki kuulijat, jotka pakenevat korviaan pidellen? Ei kai meidän ole odotettava ikuisuuteen asti saadaksemme kuulla hengellisissä piireissä jotakin vastaavaa, kuin mikä nyt kaikuu korviini Rotterdamista? Joukkoon mahtuu kaikennäköisiä ja kokoisia ihmisiä, osa jollakin tavoin vammaisiakin, mutta koska he kaikki noudattavat edessään tai mielessään olevia nuotteja, on kuultu todella nautittavaa. Yksilön arvokkuus ja merkitys siis perustuu yksimielisyyteen ja halukkuuteen tehdä jotakin merkittävää yhdessä!

Miksi kirjoittaa tällaista, kun ei itsekään ole rehellisesti sanottuna koskaan todella päässyt kokemaan sitä, mitä on tehdä jotakin aidosti yhdessä toisten kanssa? Oma kuulo on melkein tuhoutunut kaikkien patarumpujen ja suurten torvien keskellä, niin että nyt kuulemani musisointi Hollannista melkein saa itkemään. En sääli muutamia solisteja, jotka saavat esiintyä vain pienen osan koko juhlasta. Onneksi ei ole entinen tuttavapiirini tuolla paikalla, sillä kuoron vaietessa ja solistin aloittaessa moni uskoisi olevan oikea hetki esittää mielestään niin tärkeä laulu!

En oikeastaan edes halua muistella kaikkea sitä häpeää, mikä on itsenikin ylle tullut entisaikaisten esiintymisten johdosta. Kuinka vähän onkaan esiintyjiä arvostettu ja pyritty vaimentamaan heidän osuutensa omalla ”hengellisellä” paremmuudella! Onneksi kaikkea kakofoniaa ja uskomatonta sekametelisoppaa ei ole tallennettu suuremmassa määrin kuultavaksemme. Pelottavinta vain on se, että kaikki on tallennettuna mitä herkimmillä mikrofoneilla ja tallennuslaitteilla jumalalliseen arkistoon, ja joidenkin on aikanaan pakko kuulla kaikki aikaansaannoksensa ajan tuon puolen kaiuttimista! Jumala armahtakoon meitä solisteja ja soittajia, niin että vielä ennen Herran tulemista tämä maailma voisi kuulla taivaallisen sopusoinnun musiikkia!











sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Yksinäisyydestä ja yhteydestä



Yksinäisyydestä ja yhteydestä


Olen tämän joulun aikana joutunut todella paljon ajattelemaan yksinäisyyttä. Maassamme on tällä hetkellä varmaankin yli miljoona yhden ihmisen taloutta. Moni kuulemma nauttii yksinäisyydestä ja on valinnut sen vapaaehtoisesti. Osa taas yrittää hymyillä ja vakuuttelee itselleen ja toisillekin, ettei se ole yhtään hassumpaa olla aivan yksin. Mutta kannattaako yrittää pettää itseään ja samalla muita? Olen itse ollut yksinäistäkin yksinäisempi lähes koko elämäni ajan, tekemättä itse tällaista valintaa. Muut ovat päättäneet puolestani, vastoin omaa tahtoani. Yksinäisyyteni on ollut yksinäisyyttä väkijoukossa, milloin suuremmassa, milloin pienemmässä. Onko kaikki Herramme suunnitelmissa, en osaa sanoa. Moni asia viittaa kuitenkin siihen, että tämä on korkeammalla taholla päätetty asia, mutta kuinka pitkäksi aikaa?

Minä en valita ääneen, en ole sitä koskaan tehnyt. Mutta rehellisyyden nimessä ei suurikaan osa olemustani osaa olla kiitollinen tästä yksinäisyydestä, ja melkoinen osa itkee ja valittaa hiljaisuudessa. Kaikki tämäkö vain siksi, että voisin ymmärtää lähimmäiseni usein äänettömäksi jäävää tuskaa? Siksikö, että voisin jokaiselle yksinäisyydestä kärsivälle vakuuttaa, ettei hänen kaipauksensa ja odotuksensa ole millään tavalla moitittava? Osittain on totta laulun hokema, joka panee osan meistä toteuttamaan: ”…yksin veljeni sinäkin, kuljet ristisi kipuihin!” Tätä on helppo laulaa kärsivälle matkaajalle jostakin hengellisestä korkeudesta ja vakuuttaa nykytilanteen sittenkin olevan parhain. Kummallista kyllä nämä sanat harvoin tuottavat iloa ja lohtua kaiken seurakunnallisen todellisuuden keskellä!

Kuka meille on vakuuttanut yksinäisyyden terveellistä vaikutusta ja antanut meille uskoa johonkin parempaan? Ainoa lohdullinen lähde on ollut ja on edelleenkin Hänen Henkensä, joka viimeisenä tahtonaan asetti meidät toinen toisemme seuraksi ja lohduksi, turvaksi. Ihmiset saattavat vakuuttaa kaikkea mahdollista hengellisessä ylemmyydentunteessaan, aikaansaaden tuskan hien valumisen verestäviin haavoihin. Ystäväni, olet aivan oikeassa ollessasi tyytymätön vallitsevaan tilanteeseen, jossa me kaikki rehellisyyden nimessä kaipaamme ystävällisyyttä ja läheisyyttä niin seurakunnallisesti kuin yksityiselämässämmekin. Miksi sitten joudumme odottamaan tuskallisen kauan, on paljon korkeammissa käsissä ja suunnitelmissa!

Kaikki todelliset jumalanlapset ovat aina joutuneet kulkemaan teitä, jotka eivät heitä ole miellyttäneet. Yksinäisyys on aivan ruoskinut monia vaeltajia Herramme käskystä huolimatta. Kautta aikojen on joutunut sisimmässään anomaan edes jonkinlaisia lohduttavia sanoja tai viestejä. Ahdingon aikaa on riittänyt ja se on omalla paradoksaalisella tavallaan kouluttanut ja kasvattanut meitä tuonpuoleista varten. Mutta silti jokin sisimmässämme huutaa jonkin aidon ja rehellisen rakkauden ja välittämisen puoleen. Toivoessamme ja odottaessamme tällaista emme ole missään suhteessa väärässä, kunhan vain säilytämme mielemme maltin ja kärsivällisyyden. Muutos on tarpeellisempi kuin juuri kukaan meistä osaa ajatella. Mutta muutos ei tule ilman meidän todellista haluamme ja anomistamme. Siitä selvänä esimerkkinä sanoma Laodikean seurakunnalle, jonka aivan korostetulla tavalla koskee meidän aikaamme.

”Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston. Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit. Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus. Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.” (Ilm.3).

Me emme varmastikaan kuuluta rikkauttamme ja vaurauttamme sen paremmin hengellisesti kuin taloudellisestikaan. Olemme kuitenkin koko ajan ympärillämme vallitsevan mallin mukaisesti vaarassa tuudittautua vääränlaiseen varmuuteen. Meitä koskee sama neuvo kuin muitakin: meidän ensisijainen tehtävämme tässä ajassa on pitää huoli oikeanlaisesta yhteydestä siihen maailmaan, josta meille kumpuaa taivaallista rikkautta ja voimaa. Koko tämä aika on alkanut pukeutua yhä vähäisempiin vaatteisiin ja alastomuutta suorastaan ylistetään. Meidän mallimme on kuitenkin täysin vastakkainen. Meidän tulee pukeutua valkeuden varustuksiin ja voidella silmämme taivaallisella voiteella voidaksemme nähdä juuri oikeat asiat kaiken hengellisen sokeuden keskellä. Tämä sokeus on todella valitsevaa ja koskee hyvin erilaisia jumalallisia totuuksia.

”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.”

Muutos on siis todella tarpeen voidaksemme varmasti kuulla Sen Äänen, jonka kuulemien ratkaisee koko elämämme. Vai kuka on sitä mieltä kaiken kuulemamme jälkeen, ettemme tarvitse muutosta? Huomaatko, ettei edellä oleva lupaus koske jotakin tulevaisuudessamme, vaan puhuu tästä ajasta? Mikä on seuraus sen toteutumisesta?

Luepa jälleen kerran Johanneksen ensimmäinen kirje. Ei vain kerran, vaan monta kertaa.

”…sen me myös teille julistamme, että teilläkin olisi yhteys meidän kanssamme; ja meillä on yhteys Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kanssa. Ja tämän me kirjoitamme, että meidän ilomme olisi täydellinen. Ja tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka me teille julistamme: että Jumala on valkeus ja ettei hänessä ole mitään pimeyttä. Jos sanomme, että meillä on yhteys hänen kanssaan, mutta vaellamme pimeydessä, niin me valhettelemme emmekä tee totuutta.

Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme,

ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.”





lauantai 27. joulukuuta 2014

Eläkäämme todellisuudessa!



 
Vähäisessä suvussamme on tapana kokoontua aatonaattona poikamme luokse. Näin on ollut kai avioerostamme lähtien. Lisäksi olin aattonakin mukana, exäni jo matkustettua sukulaisensa luokse. Ei siis ole syytä valittaa, kun ajattelee niitä lukemattomia ihmisiä, joille joulu on vain muisto jostakin paremmasta. Joillakin ei ole varaa edes juhlaruokaan saati sitten lahjoihin. Olen siis kiitollinen siitä mitä minulle on suotu.

Ihminen on kuitenkin aika erikoinen kapistus, kun ajattelee vain itseäänkin. Suuri ilo kahtena päivänä sai sitten väistyä tietynlaisen haikeuden johdosta, kun istui yksin kotona, muistellen niitä aikoja, kun ei ollut yksin. Ihminen on pohjimmiltaan aika tyytymätön ja kaipaa aina jotakin sellaista mitä ei ole. Miksi onkaan niin vaikeaa ajatella positiivisesti, ei vajaata juomalasia, vaan puolillaan olevaa?

Tahtoisin niin mielelläni kirjoittaa, etenkin tänä juhla-aikana, hyvistä ja kauniista asioista. Tiedän vain lukijoideni summittaisen määrän ja mistä maasta he ovat, mutta siihen kaikki jää. Siksi en tiedä heidän taustoistaan eikä olosuhteistaan. Jossakin määrin uskon kuitenkin heidän joukossaan olevan aika paljon kovia kokeneita ihmisiä, jotka ehkä ajattelevat ainakin jossakin määrin minun laillani.

Ehkä merkittävin seikka omassa elämässäni on tietynlaiseen todellisuuteen siirtyminen. Tiedän itsestäni ja lukemattomista keskusteluista, että ihminen harjoittaa elämänsä aikana uskomattoman laajamittaista negatiivisten asioiden kieltämistä, joskus jopa täydellistä torjuntaa. Kun elämä ei suju odotetulla ja halutulla tavalla, etsii mieli mistä tahansa jotakin positiivista ja lohduttavaa. Itse pahimpina ahdistuksen vuosina käytin hyväkseni rikasta mielikuvitustani ja kirjailijan lahjaani. Kun tuntui oikein pahalta, asetuin mukavaan asentoon sohvalle tai vuoteelle ja aloin elää unelmamaailmassani siinä määrin, että kaikki siirtyi myös uniini. Tämä tapahtui siinä määrin, että näin unta siitä, kuinka kerroin kaikesta äidilleni unessa todellisuutena. Häpesin niin suuresti, että lopetin unelmointini tässä muodossa!

Ihminen kuitenkin omaa ominaisuuden pyrkiä korvaamaan kaikki menetetty jollakin tavoin. Tämä johtaa jossakin vaiheessa mitä erilaisimpiin kuvitelmiin ja odotuksiin, unelmiin, jotka ehkä eniten saavat kannustusta kirjoista tai mediasta. Ihminen on niin suuressa määrin tottuvainen tällaiseen, että loppujen lopuksi me kaikki elämme omaa, ikiomaa elämäämme, aika vajavaisesti. Me samaistumme mielellämme eri hahmoihin, jotka tarjoavat uskomuksemme mukaisesti meille jotakin aitoa ja todellista. Erityisesti vaikeassa avioliitossa elävä inhoaa jo sanaa avioliitto, ja katseillaan aikaansaa etenkin uskonnollisissa piireissä ankariakin tuomioita haureellisena persoonana. Kaunis katse ei välttämättä ollenkaan merkitse haureellisuutta ja halua mennä sänkyyn jonkun kanssa, vaan se on itse asiassa suunnaton hätähuuto: ”Eikö kukaan välitä minusta, eikö kukaan huomaa minua?”

Näistä asioista puhuessamme olemme hyvin aralla alueella, etenkin kun tänä juhla-aikana turvakodit pullistelevat eivätkä kykene ottamaan vastaan kaikkia apua tarvitsevia. Miten ylipäätään olemme saapuneet tällaiseen aikaan ja tilanteeseen? Ihmisen välinpitämättömyys on saavuttanut tietynlaisen kohokohtansa, jonka laki ikävä kyllä on vieläkin korkeammalla. Kun se saavutetaan, on tämän maan päällä hyvin ikävä oleskella. Laittomuus on päässyt valtaan nimenomaan seurakunnallisessa elämässä, ja siten todellinen lähimmäisenrakkaus on katoamassa aina vain enemmän. Mikä tähän sitten on johtanut ja johtaa, on hyvin laaja kysymys. Kaiken taustatekijänä on kuitenkin aivan selvästi Hänen hylkäämisensä, joka lähimmäisenrakkauteen on käskenyt, ei kehottanut. Ihminen ei enää tunnu tietävän, miten toiseen ihmiseen tulee suhtautua. On siis todella vaikea löytää hyviä ja kauniita asioita kerrottavaksi.

Ainoa todella kaunis asia on meidän suhteemme Herraan Jeesukseen. Sitä meidän tulee ajatella entistä enemmän, yön varjojen levitessä kaikkialla. Tätä tarkoitusta palvelee myös meidän palauttamisemme todellisuuteen, sillä hengellisellä alueella haaveileminen ja unelmoiminen eivät todellisuudessa kuulu uskovaiselle ihmiselle. Miten tämä asia yksinkertaisimmin esitetään:

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä. Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, ja uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen uhrilahjoistaan; ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu. Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, "eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois". Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle. Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.” (Hebr.11).

Tämä maailma haluaa antaa oman todistuksensa kaikesta meille tärkeästä, kaivaen uskon maaperää allamme. Tiede tekee kaikkensa todistaaksensa, ettei Jumalaa ole edes olemassa. Niin surullista kuin se onkin, todistaa kirkollinen maailma enenevässä määrin samaa, etenkin kun sen johtajat eivät todellisuudessa usko omia puheitaan! 

Yksi järkyttävimmistä esimerkeistä tieteen alalla perustuu johonkin vanhaan kivitauluun, ajalta ennen Vapahtajamme syntymää. Siinä puhutaan jonkun radikaalin kapinallisen kuolleista nousemisesta, eli nyt esitetään hyvin voimakkaita kannanottoja sen puolesta, ettei Herramme olekaan ensimmäiseksi ylösnoussut, vaan joku kapinajohtaja! Nyt etsitään suurella ponnella kivitaulun alkuperäistä paikkaa. Niin, suupieleni menevät kaiken murheen keskellä jonkinlaiseen suorastaan ivalliseen hymyyn, kun mieleen tulevat Kirjoitusten sanat ihmisen järjettömästä viisaudesta. Ihminen on todella valmis kaikenlaiseen mielettömyyteen tarpeessaan olla Jumalaa ylempi!

Mieltäni kaivertaa ajatus, että mitä jotkut tutkijat tuhannen vuoden päästä haluaisivat todistaa tästä ajasta ja Raamatusta. Mitä jos heidän silmiensä eteen löytyisi sanomalehtileikkeitä tältä ajalta arkkipiispamme lausunnoista ja puheista? Voitaisiinko niiden pohjalta päätyä samankaltaisiin tuloksiin tuon kai Jordaniasta peräisin olevan kivitaulun kanssa?





 

Sample text

Sample Text

Sample Text